Dadcore

Talli täynnä nättejä pyöriä, mutta oikeesti tää on niin tätä. Ajonautinto kaukana kun molemmat pojat kyydissä ja yhdistelmäpaino lähenee kahtasataa. Toisaalta kotimäen punnertaminen ylös tuottaa masokistista tyydytystä.

Vitun vesijohtoputki, lokarit, ylijäämäosat, takahäksä, junnuistuin, jalkatapit ja etenkin kärry.

Transition Vanquish

Eihän siinä Yetissä mitään vikaa ollut, mutta koska ajan eniten ja mieluiten takajäykkää, ja koska down country on muotia ja kivaa, laitoin Transun. Tarkkaan ottaen Transition Vanquishin koossa XL. Olen nimittäin kasvanut, jopa nopeammin kuin runkojen reach.

Runko löytyi vähän käytettynä Transu-mieheltä. Sillä oli farkku täynnä Transuja, kun se diilasi tämän minulle parkkihallissa. Oli ollut ajossa loivennuslaakerilla, mutta itsehän laitoin normaalin, koska XC-geenit.

Periaatteessa piti vain siirtää palikat, mutta ei se niin mene. Boostirunko vaati takanapaan lisukepalikkaa ja dishausta. Down country -pyrintöjen takia tilaukseen meni Brand-X:n hissi, joka onkin ollut kiva, ja toimii kuulemma pakkasessakin. Syiden takia myös jarrut päivittyivät 8000-sarjan XT:hen, joka on kuuluisa vaeltavasta bite pointistaan. Toistaiseksi bite point on pysynyt paikallaan.

Ja sitten rengasta. Aluksi ajelin Ikonilla edessä ja vanhalla Racing Ralphilla takana, mutta moinen päättyy turmioon, se tiedetään. Siirsin Ikonin taakse, jossa se mukavasti tasoittaa kyytiä koossa 2.35. Vähän isompikin mahtuisi Vanquishiin, mutta plussaa ei. Eteen laitoin uuden wide trail -Rekonin, vaikka ajan kapeilla poluilla. Aggro-XC-kumi on yllättänyt iloisesti. Pyörää pystyy ohjaamaan jopa märässä ja pehmeässä!

Käyttötarkoituksena Transulla on maastopyöräily, ilman notkuvia linkustoja, ylimääräisiä kuluja ja vaivoja. Jos eteen tulee röykkyjä, vauhtia tai hyndiä, keulakulma ja hissi auttavat. Jos eteen tulee smuuttia baanaa, XC-kumit ja keveys auttavat.

Tai niin minä ajattelin. Nyt kun olen kesän ajanut (sen mitä olen), niin ymmärrän että ei Transu ole sen parempi pyörä kuin Yetikään, vaan erilainen. Keula on just niin kuin haluan, mutta perä on lyhyt ja kova. Siitä on välillä iloa mutta välillä murhetta. Jokainen juuri tulee suoraan selkärankaan jopa Brand-X:n läpi. Ja alamäissä pyörä on vakaa vain edestä.

Runko: Trasition Vanquish, 29er, XL
Keula: Vanha Pike Hi5Bikesin alesta kauan sitten, 120 mm
Takavaihtaja ja liipasin: Shimano SLX, aika robusti mutta toimii

Ohjainlaakeri: perus

Stemmi: KCNC melko hipo, 45 mm, 50-millisellä ajelin aluksi

Stonga: Yetin alkuperäinen Raceface Next ja hyvin pieni nousu

Tupit: ODI Float, nämä kestää vain yhden kauden mutta on mukavat ja pitävät

Keskiö: Sramilainen

Kammet: Sram X9, nämä ovat liian rumat ja huonot tähän pyörään

Eturatas: Absoluteblack Oval Boost DM 30t

Takapakka: Sram XX1, 10-42, aika kallista kun ajoin vanhan loppuun ja ostin uuden

Ketju: joku Shimppa

Polkimet: XT
Jarrut: Shimano XT 8000 tai jotain, metallipalat
Jarrulevyt: Sram Centerline 180 mm ja Shimano XT 180 mm

Tolppa: Brand-X, 150 mm ja 31,6 mm

Satula: SDG Ti-Fly

Navat: FunWorks N-Light Evo

Kehät: MCarbon

Kumit: Ikon 2.35 3C EXO TR 120tpi etc takana + Rekon 2.4 WT EXO TR 60 tpi edessä

Kestotestissä Nextie-kuitukehä

Siitä on tosi kauan kun vedin Peurungassa kaseikkoon, tacotin edestä lelumiinisen hipokehän ja sain tilalle MCarbonilta sponssina testiin Nextie-kehän. Epun kasaamana se oli sen verran vaikuttava himmeli, että ostin taakse omalla rahalla melkein samanlaisen, mutta hookless-versiona, ulkoleveyttä 30 mm.

Etukehästä ei ole kerrottavaa, paitsi että se on suora ja ehjä ja tukeva ja kevyehkö ja hyvä.

Takakehästä on kerrottavaa. Pari viikkoa sitten huomasin sen löystyneen. Pinnat lötköinäkin sitä saattoi ajaa, eikä kuitukakku muuttanut muotoaan. Eppu hipelöi pinnat taas vireeseen. Sen jälkeen kotona kiekkoa ihastellessa huomasin siinä pikku näppylän. Joku rontti oli ajanut kävyn yli minun kiekollani ja kuitu oli sanonut poks muutaman millin matkalta.

Jatkoin lenkkeilyä tietäen tasan tarkkaan, että ei se itsekseen korjaannu.

Tänään Sipoonkorven pohjoislaidalla kuului juurakossa tavallista kimakampi räks. Koska olin Sipoonkorven pohjoislaidalla, jatkoin ajoa. Ongelman kieltäminen onnistui - kiekko kesti kotiin asti. Lämpimässä tallissa rohkenin silmäistä vahinkoja ja havaitsin, että käpy mokoma oli taas tervehtinyt kehää, edellisen vaurion viereen, arvattavin seurauksin. Parin sentin matkalla delaminoitumista ja rakoja ja kupruja.

Sitä se teettää kun 68 kg varovainen isukki lenkkeilee kevyesti kolme vuotta. Muina olosuhteina 32 pinnaa, matalahkot paineet, jäykkä perä ja xc. No ehkä muutama kisa siinä, ja taisin kyllä ne HELCX:tkin ajaa noilla kehillä, mutta just riding along ja silleen.

Olen pettynyt. Eniten siihen, etten saanut todistaa kuidulle ominaista katastrofaalista hajoamista. Räjähdys!!! Näyttävä ilmalento!!! Tuhon viimeistely hiilipölypilvestä sinkoilevien pinnojen ja kehänkappaleiden sirpalevaikutuksella!!! Mutta ei sihahdustakaan.

Ajattelin nyt aluksi selvitellä MCarbonin crash replacement -ohjelman mahdollista olemassaoloa ja vasta sitten köyhtyä. Sanovat ettei kuitukehistä ole paluuta, mutta sellainenkin on mahdollista.

Tällainen siitä tuli

Eilen käänsin dadcoren maksimiin. Sain käsiteltyä ruotoputken, vaihtajan, liipasimen, ohjaamoasetukset, kiekkohommat ja monta muuta pikkujutta, kun poika vieressä piilotteli pikkuosia vintin nurkkiin ja likasi itseään ketjurasvalla. Tarpeeksi pitkät lokasuojat ja kuraläpät (!) sain asenneltua, kun poika nukkui tarpeeksi pitkät päikkärit. Rengastilaa ei ole ihan niin paljon kuin toivoin, ja etulokasuojan kiinnitys pitää vielä uusia (sain unessa ilmestyksen siitä, mistä kaivan tarvittavat lisämillit), mutta kyllä tästä käsityksen saa.

29er-kiekoilla keskiö nousi sen verran, että olo on paitsi dadcore myös katumaasturi. Käytös on kuitenkin neutraalia, Thunder Burtit rullaavat kelvollisesti ja paino on melkein kurissa. Eikä muuten kuraantunut pyörä, perse tai kärry työmatkalla. Ja putkelta on kiva ajaa, kun mikään ei notku.

Detaljikuvia seuraa. Olen ihan fiiliksissä.

NBD: Marin Pine Mountain 1

Että kun alkoi sylettää kisapyörillä kommutoiminen. Mieluiten ajaisin arkiajot jarruttomalla fiksillä, mutta se ei vaan käy, kun aamukähmässä pitää kiskoa pikkuihmistä kärryssä ylämäkeen muun liikenteen seassa. Sellainen vaatii levyjarrut ja vaihteet.

Siksi on pitänyt talvella kuluttaa Yetiä, jonka laitoin ihanaan kuosiin. Hieno Pike ja suolapaska on tyhmä yhdistelmä, eikä Yetiin saa edes lokareita.

Sulan maan aikana olen kuluttanut Pickenflickiä. Siihenkään ei saa lokareita, ja reppu selässä on muuten vaan vittumaista ajaa droppitangolla.

Halusin siis säästää pyöräilyyn käyttämääni rahaa ja vaivaa, ja sehän onnistuu parhaiten käyttämällä rahaa ja vaivaa uuteen pyörään.

Tällainen täysjäykkyys oli myynnissä Fillaritorilla. Tämä on niitä joista tuli takaisinkutsu tuhoutuvan keulan takia, mutta se hoitui Velosportissa ennen kaupantekoa. Muuten speksit kohdillaan: Mahtuu 29-kiekot ja täyspitkät lokasuojat. Pikalinkkukiekoille hyvä loppusijoituspaikka. Modernit, yleiset standardit. Levyjarrut valmiina.

Mutta katsotaanpa mitä joutuu tekemään:

FRAME - Double Butted CrMo, w/rack, fender and frame bag mounts, tapered headtube

- Tähän joutuu ompelemaan custom-runkolaukun, koska retkeilypotentiaali ja koska sellaisen saa niin näpsäkästi kiinni noihin juomapullotelineisiin ja viistoputken alapinnan ruuveihin.

- Tolpan integroitu kiristin pitää juottaa irti ja vaihtaa pantamalliseen, koska niin pitää tehdä.

FRONT FORK - CrMo, with lowrider rack and fender mount, suspension-corrected w/tapered steerer tube

- Ruotoputki katkaistava, ja jalkoihin pitää tietysti juottaa pari lisäruuvia anything-cageille, koska retkeilypotentiaali.

CRANKSET - Forged Alloy 1x10, Hollow Spindle, Narrow-Wide 32T

- Nämä painavat kuin synti, ja edellisen omistajan laittama 32-ovaali on ovaaliutensa takia sen verran sisempänä, että kevyimmällä vaihteella ketju hinkkaa renkaaseen. Laitettava kaapista X9-kammet ja hankittava direct mount -eturatas kokoa 34 tai 36, koska kommutointi, mutta mahtaako mahtua...

DERAILLEUR REAR - Sram X7 Type-2

- Tämä oli ostaessa vääntynyt, mikä huomioitu hinnassa. Kaapissa oli ikäkulu X9, joka virkosi pesulla ja rasvauksella ja siirtämällä siihen X7:n rissat.

SHIFT LEVER - Sram X5 10-speed

- Tämä tuntuu liian entry leveliltä jopa tähän pyörään, mutta onneksi kaapissa on melkein pränikkä X9-liipasin. Meneeköhän samalla vaijerilla?

CASSETTE - Sunrace 10-Speed, 11-42T

- Todella typerät hypyt kommuuttipäässä, joten vaihtoon, tai siis jemmaan, koska retkeilypotentiaali. Onneksi kaapissa 1070-pakka 11-36T:nä.

BOTTOM BRACKET - External Sealed Cartridge Bearing

- Tämä mallia HT2 joten vaihtuu kampien myötä GXP-malliseen.

CHAIN - KMC X10

- Toistaiseksi okei! Ei ollut edes venynyt.

HUB REAR - Formula, 135mm, Quad Cartridge Sealed Bearings, 160 mm Centerlock Disc, 32h

- Oikein jees mutta centerlock-levy kiinni adapterilla, onneksi on kaapissa vastaava levy joka sopii suoraan.

HUB FRONT - Formula, 100mm, 180 mm Centerlock Disc, 32h

- Oikein jees. Tämäkin levy adapterilla, en muista onko kaapissa sopivampaa levyä.

RIM

Maddux DD40 27.5+, Double Wall, 40mm Inner, Tubeless Ready

- Etukiekon tubeless-asennus falskaa, pitäisiköhän teipata uusiksi? Muuten kivan näköiset eikä tolkuttoman painavat.

SPOKES NIPPLES - 14g Black Stainless Steel

- Näitä pitää hankkia varastoon oikeita mittoja, koska retkeilypotentiaali.

TIRES - WTB Ranger 27.5x3.0 TCS Light Fast Rolling

- Nämä varsin jees retkeilypotentiaalia ajatellen, mutta sisureita pitää hankkia.

BRAKES - Shimano BR-M445 Hydraulic Disc

- Puinen tatsi mutta ok.

BRAKE LEVERS - Shimano BR-M445 Hydraulic

- Vähän epäilyttää saako säädettyä yhden sormen asentoon, muuten ok.  

HANDLEBAR - Marin Mini-Riser, 10mm Rise 740mm Width

- Varsin hyvä muoto ja leveys muttei paino.

GRIPS - Marin Locking

- Kamalan kovat, pitää vaihtaa Bemarin ensiasennusgrippeihin, jotka kaapissa.

STEM - Marin 3D Forged Alloy

- Onneksi slämmättynä tarjoaa juuri oikean ajoasennon, vastaavaa väriä ei nimittäin löytäisi. Ruuvit rasvattava.

HEADSET - FSA Orbit, Sealed Cartridge Bearing, 1 1/8

- Höpsistä, tämä on tapered. Toimii.

SEATPOST - Marin Alloy Light

- Ei "light" mutta saa kelvata.

SADDLE - Marin MTB

- Leveä ja pehmeä mutta ilman vaippaa lyhyellä matkalla ok.

PEDALS

- Ottaisko Rystystä XT:t vai pitääkö tyytyä näihin 520:iin jotka löytyi kaapista?

Kiekoiksi tosiaan vaihtuu joutilaat 29erit, koska plussakumien kanssa ei saa järkeviä lokasuojia, eikä niissä muutenkaan ole tolkkua. Katsotaan laitanko XT-kiekot vai e13:t.

Kummat tahansa laitan, Yetin peräpäähän piti tätä projektia varten hankkia 12x142-chipit pikalinkkuchippien tilalle, että saan Yetiin läpipulttikiekon, joita minulla on kaksi, niin että pikalinkkukiekko joutaa tähän. Yetin chipit ovat tietysti tosi halpoja ja helppoja hankkia (eivät ole). Kun Yetiin tulee läpipulttikiekko, sen välitys muuttuu takapakan myötä, joten pitää ehkä hankkia joku eturatas.

Kumeiksi Thunder Burtit, jotka ovat odotelleet käyttöä vintillä niin pitkään, että tuskin pitävät enää ilmaa. Mistä tuli mieleen että litku on loppu.

Sitten pitää sompailla vielä 65 mm leveät SKS Bluemels -lokasuojat paikoilleen, ja toivoa että välykset riittävät myös nastakumeille ja lumipaskalle.

Niin että tosi paljon vaivaa ja rahaa säästyy, ja mukava ostaa pyörä tällä tavalla valmiina.

Erään aikakauden loppu

Vuodenvaihteessa tarkastelin laivastoni kilometrejä ja päätin myydä Cross-Checkin pois varastoa täyttämästä.

Ja kun kevät tuli, minä kiittämätön, tunteeton paska myin sen: rakkaimman, tärkeimmän, ajetuimman, sielukkaimman pyöräni. Sen jonka ostin Epulta kauan sitten ajettuna ja maalittomana runkona. Sen joka viekoitteli minut pyörän kasaamisen ja itselle sovittamisen rikkaaseen maailmaan. Sen jolla opettelin ajamaan cyclocrossia ja opin niin hyvin että voitin sillä VPCX-cupin pari kertaa. Sen jolla ajoin maantietä Teneriffalla, kotiovelta Välimerelle, 400 km marraskuussa ja kaikkea muuta typerää ja hienoa.

Huollettuna, ostajaa odottamassa. Ei kaduta, eihän?

Isompi historiikki on vuodelta 2014. Epäonnistunut monstercross -kasaus ja onnistunut sielunpalautus ovat vuodelta 2015, samoin taikamattofiilistely ja pari todistetta siitä, kun jouduin käyttämään Cross-Checkiä krossikisassa varapyöränä. Se oli liian julmaa. "Eikös me sovittu?" valitti Cross-Check, muttei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, että jäi ajamattomaan tilaan melko välittömästi suoran Pickenflick-vertailun jälkeen.

Elättelin toiveita jonkinlaisesta kommutoinnista, mutta levyjarruttomana ja kippurasarvisena Cross-Check ei sopinut robustiksi kärrynvetokommuutteriksi.

Niin että minä myin sen, täysin huollettuna kompliittina, hintaan 300 e. Tolpan panta (Surly) ja ohjainlaakeri (Cane Creek S2) olivat ne mitkä tulivat rungon mukana. Takanapa (Campagnolo Veloce) ja jarrulänget (Tektro CR720) olivat omasta ensikasauksesta. Ok kamaa, sanoisin. Hinta oli hyvä, samoin ostaja. Hän ajaa krossia kilpaa yhä lujempaa, mutta eri pyörällä. Cross-Checkillä hän ajaa töihin, koska ei vedä kärryä.

Niin että hyvää matkaa senkin taiwanilainen vesijohtohäkkyrä. Emme kasvaneet erilleen, rakkaus ei loppunut, mutta olit pelkkä polkupyörä, ja kaikella on aikansa, myös sielukkailla mutta ajamattomilla pyörillä. Ei ole vielä kertaakaan tullut sellaista hetkeä, että tekisi mieli lähteä ajamaan juuri Cross-Checkillä. Mutta hyvät muistot ovat entisestään vahvistuneet.

Kun Eppu kuuli, se sanoi: "Das ist kreisii! Oikeastiko joku otti vielä käyttöön?"

Liian myöhäistä vai laiska?

Muistan miten puolitoista vuotta sitten loppukesästä halusin taas kunnolla kuntoon. Motivaatio on ihmeellinen asia, mutta lisäksi piti tutkia ja löytää jotain uutta. Sitten istuin talven ullakolla tuijottaen vuorotellen Trainerroadin käppyröitä, vuoroin tiiliseinää, ja tulin kunnolla kuntoon.

Muistan miten viime elokuussa maastolenkillä törmäsin ajaneen näköiseen porukkaan, ja heitä seuraamalla löysin lähimaastosta kaikkea hauskaa, mikä välittömästi ja pitkävaikutteisesti karkotti orastaneen maastopyöräilybluesin. Hissitolpalla saattoi olla osuutta asiaan.

Nelikymppisenä perheenisänä on liian helppoa alistua tasankoon tai alamäkeen rakkaassa harrastuksessa. On liian helppoa kuvitella, että pyöräily oli parasta 90-luvun lopun Turussa, kun into piukeana sai ajettua kävyn tai peräti juuren yli elastomeerikeulalla. Tai 2000-luvun alussa, kun veti fiksillä Vätternrundanin kymmeneen tuntiin. Tai ensimmäisten marttakisojen starteissa, kun ei ollut vielä oranssia paitaakaan, mutta pystyi startissa kiusaamaan itseään kaksikymmentä yli kynnyksen.

Joo, silloin oli intoa ja innostusta. Mutta ei hitto, on sitä edelleen. Vähintään yhtä paljon.

Tänään piti näyttää teknisiä kikkakohtia puolitutulle, jonka maastoliekki roihuaa. Päädyinkin itse ajamaan paikkoja, jotka eivät ole tulleet mieleen. Se Viikintien ylikulkusillan tällä puolella väijyvä kalliorolli ei antanut edes adrenaliinia. Hallainvuoren liukkain ja kapein tukki kannatteli pyörää nätisti. Ja se Kivikon EK2:n loppuhyndä ojan yli meni senkun ajoi vaan. Niin ja EK3:lla jäin omista pohjista vain pari sekuntia, vaikka oli eeppisen kova vastis enkä edes yrittänyt.

Nämä nykyiset maastofillarit ovat aivan helvetin paljon parempia laitoksia kuin vanhat. Olen nykyisin kovemmassa kunnossa ja taitavampi, ja lisäksi minulla on hauskempaa kuin ennen. Ja päälle päätteeksi minulla vanhalla jäärällä on iso läjä muistoja vanhoista ajoista, jotka olivat hyviä mutteivät parempia.

Sitä paitsi se Viikintien ylikulun ässälinjan viimeinen hyndä ja Samulin pipen äkkimutkat jäivät muistuttamaan, että nekin voi ottaa haltuun, kunhan investoi adrenaliinia. Jos ajattelee että on liian myöhäistä, on liian laiska.

Mäkiorava Peurungassa

Sattui käymään niin onnellisesti, että pääsin Peurunkaan ajamaan jo kauden toista marttakisaa, koodinimeltään XCM-400. Vuoden 2015 kokemusten perusteella tiesin, että koodinimi tarkoittaa mäkiä, ja että keventelyrenkailla saattaa alamäissä lähteä tangentin suuntaan.

Kisakeskus oli siirretty kotoisaan Multamäen leirikeskukseen, joka sijaitsee niin pitkän hiekkatien päässä, että pelastin kisakoneen hyvissä ajoin telineeltä takakonttiin - pölyyntyköön vasta lähtösuoralla.

Olin meinaan puunannut sitä kisakonetta. Vetäydyin viime viikolla vintille seuranani keittiövaaka, pari pakkaa, seitsemän kiekkoa, läjä jarrulevyjä, yksi vaihtoakseli ja kassillinen kumeja. Palasin vintiltä liian monen tunnin jälkeen yltä päältä litkussa ja tiskiaineessa, peukalot rakoilla, pumppauksesta hikisenä ja BMC noin 250 g kevyempänä, varustettuna vanhoilla kunnon kuitukiekoillani.

Mutta niin se XCM-400. Se starttasi tarpeettoman pitkään hiekkatieylämäkeen. Kärkipari sekä itseäni vain inasen kovemmat Sairanen ja Kauppinen jättivät minut pölypilveen, mutta Soini, Tyynelä ja Vainio jäivät hengittämään omaani. Kone yskähteli käyntiin.

Kierroksen alussa oli teräviä nousuja ns. riittävästi. Jalat pyörivät ylämäkiin hyvin, koska olen niin saakelin laiharaajainen mäkiorava, ja perässähiihtäjiin venähti aina rako. Mutta ylämäen jälkeen tuli tasaista tai alamäkeä, ja ne perkeleet jauhoivat raon aina kiinni. Aina. Tätä jatkui koko ensimmäisen kierroksen ajan, ja enimmät toistakin.

Ajattelin, että ennen pitkää ne väsyvät ajamaan minua ylämäkien jälkeen kiinni. Toisaalta ajattelin myös, että olisi viisaampi jättäytyä letkan hännille, himmailla ylämäet ja peesata loput, ja sitten lopussa katsoa kortit.

Olisi vittu näillä kilsoilla pitänyt tajuta valita jälkimmäinen ajoissa. Toisen kierroksen lopussa mäki ei nimittäin enää noussutkaan kevyesti. Jypsin Pirkkalainen oli jo paahtanut ohi, ja sitten kantaan jauhoi sitkeä miesjuna vaunuinaan oman sarjan Tyynelä ja yleisen Pihamaa. Nousut pysyin mukana, samoin alun peesipätkät, mutta oikeus toteutui reitin ainoalla työstöpolulla ja jouduin luopumaan junasta.

Täysii!

Vaan eipä siinä. Energia ei tyystin loppunut ja koivet eivät krampanneet, varoittelivat vain. Ajo hidastui mutta jaksoin vielä viimeisiin ylämäkiin nostaa sykettä kynnykselle ja pykälän yli. Kun ylivertaisesti ajanut Sairanen jäi rengasjumppaamaan ja vahvajalkaisemmat mutta raskaammat Soini ja Vainio jumittivat mäkiin, lopputuloksena M40-sarjan kolmas ja kokonaiskisan seitsemäs, mikä kertoo M40-ukkojen tasosta.

Paremmalla taktiikalla ja lässyn lässyn lää... Ei mutta olihan se outo rata: kovia ylämäkiä mutta muuten helppoa kärrypolkua. Keskisyke jäi monta pykälää tavallista alemmas, koska mäkioravana en viitsinyt polkea kuin ylämäkeen. Mutta ylämäkiin iskemällä leikkasin liian paljon loppukisan kestävyyttä.

Suihkun ja lihakeiton jälkeen olo tuntui normaalilta verrattuna Korson 96:een ja sikiöasennossa voivotteluun. Asettauduin leirikeskuksen laiturille aurinkoon ja makasin tunnin selälläni odottamassa palkintojenjakoa. Sitä ei muuten moni odottanutkaan, mutta kyllä kannatti. Se tunti laiturilla oli kesän toistaiseksi paras tunti. Ja onhan se M40-podium harvinaista herkkua.

Asteikko yhteentoista

Voi jestas kun Yeti alkoi olla väsynyt. Kakkosmaasturina se ei ole päässyt eläkkeelle vaan joutunut kärrynveto-, pakkashissitolppa- ja nastarengasteknisistä syistä kovaan rääkkiin. Paskakelilenkit, maastopyörävaellus, kärrynveto ja kommuutti kerryttävät rajuja kilsoja. Entinen high end -trailijäykkis on jäänyt luimistelemaan rumien tarrojen ja suolaloskakuorrutuksen alle.

Tuumin että pitää vaihtaa ketju ja rissat, ja hankin jo sopivat. Sitten katsoin tarkemmin ja koko voimansiirto oli uuvahtanut. Viisi vuotta ajettu X9-takavaihtaja - voi jeesus. Saman verran ajettuja 1070-pakkoja pari - haineväkeittoa tarjolla. Kaksi vuotta ajettu lelumiininen soikioratas - ruts ruts.

Jäin selaamaan verkkokauppoja, pohtimaan yhteensopivuuksia, laskemaan välityksiä ja ynnäämään rahoja. Päivittäminen 11-lehtiseen Shimanon SLX:ään alkoi tuntua järkevältä.

1) 32 - 11-46 riittää maastopyörävaellukseen ja kärrynvetoon, tarjoaa lähes tismalleen saman skaalan kuin Bemarin 30 - 10-42, ja pienet hyppäykset ovat kommuuttiin paremmassa kohdassa.
2) Pakka menee kaikkiin levyjarrukiekkoihini ja sopii puolison fillariin.
3) Perheemme tyypillinen maaseutumatka-traineri-pyöräpari saattaisi tukea 11-Shimanoa.
4) SLX-konversiosetti (takavaihtaja, liipasin letkuineen, pakka, ketju) on saatavana nauruhalvalla, ja SLX riittää, koska en minä tuolla Yetillä kisaa enää aja.

Tänään Postnord onnistui toimittamaan paketin luvatusti, joten pääsimme pojan kanssa pyöränrassaushommiin. Ja siunatkoon, miten ihanaksi mr Shimano onkaan kehittänyt alemman keskiluokan SLX-sarjansa: funktionaalista, vankkarakenteista ja vittuilematonta tekniikkaa ainakin ensihipelöinnin ja kasauksen perusteella. Vertailukohtana tosin on huonoja muistoja loppuun kisatusta 3 x 9 -XT:stä, joka tuhosi ketjuja, rutisi ja hyppi, eikä säätynyt yhtään vitun mihinkään.

Ruuvailin palikat kiinni, naksuttelin letkut ja ketjut mittaansa ja vot, pyörä pelasi pukissa ilman, että esimerkiksi vaijerin kireyttä piti säätää. B-ruuvia jouduin kierittelemään ees taas, kun etsin vaihtajalle myötämielisintä asentoa, siinä se. Ja ei, ketju ei pudonnut 46-piikkiseltä, kun pyöritin taaksepäin.

Nyt katselen harmaanhohtoista työläisvoimansiirtoa ja mietin, että tuostahan voisi tehdä taas nätin ja ajohaluisen pyörän, kun sille kerran kertyy niin paljon kovaa ajoa. Kaapissa odottaa Ylävitosen ei-messualesta ryöstetty 120-millinen Pike, jolla korvata rimpulainen ja joustamaton Reba. Sitten kunnon pesu ja rumien tarrojen poisto ja jarrupalojen hionta ja eteen 180-millinen joutilas levy kaapista ja tietysti ne kuitukiekot, jotka kesällä olisivat krossarissa tyhjän pantteina, kun niihin on ne maxle-päätytulpat. Ja hetkinen, minullahan on Elite Masterpiece ylimääräisenä. Mutta laittaisinko kelviohjuksen Thunder Burteilla vai mutamöyrijän noilla uusilla jämynappuloilla? Tai ehkäpä pidennän Piken 140 milliin ja siirrän palikat johonkin low-slack-long -hardcorejäykkisrunkoon.

Mielessä pyörii loputon karuselli yhteensopivuuksia, mahdollisuuksia ja kokeiluita, niin että vitut se oli halpa, helppo ja nopea SLX-päivitys.

Laivaston käyttöaste

Stravassa hauskinta ja julminta on pystyä seuraamaan eri pyörien kilsoja.

SAB (teräsmaantie) - 1857 km

• Yllättävä kärkipaikka kertoo treenitavasta.
• Lähinnä sisäkilsoja ullakolta, tämä oli eniten trainerissa kiinni.
• Vain pari lenkkiä Suomessa, Mallorcalla enemmän.
• Oikeus olemassaoloon muttei päivitykseen, koska sisäpyörä eikä kisahommia.

Pickenflick (titaanikrossari) - 1764 km

• Soranjauhantaa keväältä ja kesältä, syksyllä vähemmän kilsoja, enemmän kisoja.
• Toiseksi eniten trainerissa kiinni eli paljon sisäkilsoja ullakolta.
• Oikeus olemassaoloon, voisi jopa päivittää hydrauliset kahvat.

Yeti (kakkosmaasturi, 100 mm takajäykkä-29er) - 1436 km ja nousee

• Yllättävän korkea sijoitus!
• Viime talven pitkät lenkit, yksi maastopyörävaellus, satakunta sisäkilsaa trainerista.
• Lastenhoitoteknisistä syistä kärrynveto- ja kommuuttikilsoja syksyltä.
• Paljon remppaa mutta kannatti olla myymättä, voisi jopa pitää kunnossa.

Bemari (130 mm täysjousto-29er) - 1419 km

• Melkein pelkästään maastokilsoja kesältä ja paljon kisaa.
• Sesongin aikana ajetuin, hauskin ja paras.
• Oikeus olemassaoloon, päivitettävää en keksi.

Kännifiksi (lokasuojakommuutteri) - 625 km

• Yllättävän vähän kilsoja, koska kommutoin jäisen talven Yetillä ja kesän Rystyllä.
• Oikeus olemassaoloon varmatoimisuuden takia.

Rysty (edustusfiksi) - 270 km

• Pari lyhyttä mutta hauskaa lenkkiä, lisäksi tyylikästä kommutointia.
• Ohut oikeus olemassaoloon saattaisi tukevoitua lisäämällä performancea alurungolla.
• Tai sitten ei.

Cross-Check (huonokuntoinen teräskrossari) - 162 km

• Kommutointia ja ehkä yksi gravel-lenkki.
• Vanha romu menetti gravel-tehtävänsä, koska Pickenflick ylivertainen gravel-kiekoilla.
• Kuvittelin kärrynvetopyöräksi, muttei tarpeeksi varmatoiminen ja lokasuojat puuttuu.
• Ei muuta oikeutta olemassaoloon kuin houkkamaiset retkihaaveet ja tunneside.

Scattopista (vanha teräsratapyörä katuasussa) - 48 km

• Fiilistelysiirtymiä kaupungille, hankittu vasta syksyllä.
• Vähän liian pienikin, joten ei oikeutta olemassaoloon, mutta katsotaan ensi kesä.

Kaikkiaan tilastot kertovat sortumisestani suorituspyöräilyyn. Ajan hyötyajoa naurettavan vähän, koska töissä tarvitsee käydä vain pari kertaa viikossa eikä kotoa viitsi muuten poistua. Neljä tasaisen ajettua pyörää on kiva yllätys. Rysty ja Scattopista ovat liian päällekkäiset.

Pari alimmaista pitäisi myydä, jos hyvä koti löytyy, mutta koska niistä ei saisi rahaa ja tilaa on, toistaiseksi en viitsi.

Suomi-krossin erityiset kalustovaatimukset

Syyt sanalle "erityiset":

• Harrastelijan pärjättävä yhdellä pyörällä yksillä kumeilla ilman mekaanikkoa.
• Yleensä märkää ja lämpötila nollan molemmin puolin.
• Smuutin puistonurmen sijasta karheikkoa ja sekalaista alustaa.

Pukeutumiskonstit:

• Ajaminen vaatisi ohuet hanskat mutta sää paksut. Niinpä lämmitellessä kunnon tumput. Ajohanskat paidan alle lämpimään. Vedetään käteen lähtöviivalla...
• Ajaminen ja juokseminen vaatisi kisakengät mutta sää goresaapikkaat. Niinpä lämmitellessä rajuin töppönen mitä kaapissa on ja kisakengät jalkaan vasta viivalla.
• Sealskinz- tai vastaavat sukat ehkäisevät amputointeja, jos lämpötila nollassa tai alle.
• Jos suihkut ja pukkarit puutteelliset, kannattaa lämmittelyyn varautua ajokelpoisella kuorella, joka pitää mudan ulkona. Kotimatkaan kannattaa varautua pesukelpoisella kuorella, joka pitää mudan sisällä.

Kalustokonstit:

• Jos haluaa selvitä yhdellä rengastuksella: eteen mutakumi, taakse sekakumi. Kääntyy ja rullaa.
• Sitä yhtä vuotuista jäätyvän mudan kisaa varten vaihdevaijerin kuoren voi vetää täyspitkänä.
• Samassa kisassa takavaihtaja ja etenkin sen rissat jäätyvät jos ovat jäätyäkseen. Ei voi mitään. TF2:n suihkuttelu tehoaa plasebona.
• Levyjarrut. Hydrauliset, koska Suomi-krossi syö paloja niin että mekaanisten kahva painuu pohjaan loppukierroksilla.
• Jos kuitenkin mekaaniset, niin suorat levyt, metallipalat, säätö lähelle äläkä jarruta.
• Narrow-wide 1 x 10/11, koska muta, ketjun pudottelu, liikkuvat osat jne. Edessä 38 tai 40, takana 32 tai 36 asti, jalkojen ja pyörän muun käytön mukaan.
• Kytkimetönkin takavaihtaja toimii narrow-wide-rattaalla krossissa. Ihme homma.
• Tietyllä kelillä tietyssä maastossa tietynlaisella radalla polkimien ja klossien yhteispeli ei vaan suju. Eggbeaterit eivät ole ratkaisu, koska laakerit ja lukitus. Muita polkimia voi jeesata TF2:lla/öljyllä ja poistamalla kengänpohjasta klossien vierestä turhia seinämiä.
• Tubeless/tuubi/sisuri-keskustelu ei mahdu tähän, mutta tubeless.

Mikä kuluu:

• Pöksyt ja satula. Hiekkainen muta hinkkaa.
• Ulkoiset keskiökupit. Kannattaisi avata joka kisan jälkeen, koska saattavat ruostua kerralla kiinni. Näitä voi tosin elvyttää ihmeen pitkälle.
• Takavaihtajan rissat. Nämäkin saattavat ruostua kerralla kiinni. Syövät mutaa ja ruohoa. Näitäkin voi elvyttää.
• Jarrupalat.
• Kengät, koska juoksentelu, klossien takominen, lika ja märkyys.
• Kiekot. Myös leveät hiilikuituiset Epun kasaamat 32-pinnaiset 29er-trailikiekot. Niinpä. Eivät pysy suorina. Krossi rasittaa kiekkoja, koska nakkikumipyörä ei jousta.

Mikä ei kulu:

• Shimanon ketjut 105 ja ylöspäin. Tummuvat rumiksi kuitenkin vaikka pesee.
• Sramin ketjut XX1 ja ylöspäin. Pysyvät nätteinä kun pesee, jopa 1050-tasosta ylöspäin.
• Shimanon spedupolkimet.
• Keinokuituiset ajopaidat, jos vetskarit huuhtelee ennen pesua.

Ihmiskokeen tulos: HEL CX Kontula

HEL CX se vaan petraa kuin sika juoksuaan, liekö syynä se että minä sekaannuin vain alkukauden järjestelyihin... Sunnuntaina Kontulan kelkkapuiston osakilpailussa oli loskakuorrutus, mutta väliäkö sillä, kun oli myös chippi-ajanotto, kaksikymmentä neliömetriä katettua telttaa, kahvila ja Kelin merinovillaa myytävänä.

Itselläni taustalla oli siis ihmiskoe eli pikkuisen liikaa treeniä. Ennen kisaa se vaikutti siten, että koekierrosta en viitsinyt ajaa (1). Olisi tullut loskaa perseeseen ja likaa pyörään. Testasin lähinnä että varapyörä eli vanha, raihnas Cross-Check vielä toimi. Toimihan se mutta onneksi sitä ei tarvinnut käyttää. Järkyttävän horjakalla masuunikuonalla sitä onkin tullut ajettua joskus. Mutta kun vaimo oli flunssassa, piti auton pyörätelineen paikka täyttää. Pyörällähän ei kisapaikalle ajeta, kun on keski-ikä ja kaikkee, ei vaikka matkaa olisi vain kaksi kilometriä.

Starttiin oli ilmaantunut peräti Kuiton Antti ikiaikaiselta Viron krossikiertueeltaan, ja lähtikin mokoma kuin hauki kaislikosta. Alun ylämäessä jaloista ei löytynyt tehoa (2), joten Kuitto katosi ja Visurikin meni ohi. Alamäen off-camber-mutamutka kuitenkin yllätti Visurin, joten Kuitto katosi lisää ja ajelin hetken kakkosena.

Sitten minulla alkoi keula lipsua alta, ja lipsuikin niin monta kertaa, että ohi vilisti Härginen, Maunula, Niskakangas ja melkein jopa Salonen, joka oli päätynyt kokeilemaan alkukauden taktiikkaani eli krapulassa ajoa. Jouduin keulapannujen takia tunkkaamaan kerran jopa alun hiekkanousun. Luotto Schwalben X-One Biteen on ollut kova, mutta ei ole enää. Mutahuntuisella nurtsilla se ei vaan pitänyt.

Sitten tein vastentahtoisesti tarvittavat muutokset ajotyyliin, ja pystyin ajamaan tasavauhtisesti kilpaa, mutta höntyilyyn ei riittänyt huvitusta (3). Kun ensimmäistä kertaa yritin Maunulan ohitse mäentöppyrässä, hän kunnioitti perinteitä sulkemalla oven, mutta mikäs siinä. Yritys veti minut kahdeksi sekunniksi punaiselle, mistä toipuminen kesti iän kaiken (4). Jouduin turvautumaan juoneen: Selkkauksien välttämiseksi ohitin Maunulan paikassa, jossa hänelle tarjoutui peesi, ja sitä hän ei voinut vastustaa.

Loppukisa kului kenkää polkimeen takoessa. Mudan, ruohon ja loskan muodostama päivän keitto oli sen verran paksua, että lukuisten jalkautumispätkien jälkeen piti erikseen pohtia, kuinka pystyisi jatkamaan polkemalla matkaa. Pahiten klossiongelmista kärsi Visuri, joka kyllästyi ja putosi kärjestä.

Itse ajelin tasaisesti kolmantena, mutta Kuiton vauhtiin ei ollut asiaa, ja Härginenkin oli navigoinut itsensä varjojen mailta normikuntoon ja jätti ikävän paljon rakoa. Kontulan radalla olisi saanut kerättyä sekunteja spurttaamalla jokaisesta mutkasta ja jokaiseen mäkeen, mutta spurttailu ei huvittanut (5). Tasaväkisemmässä porukassa olisi kyllä saattanut löytyä hiven lisää taakia tavallista vankempien henkisten lukkojen takaa (6).

Keskisyke jäi kaksi pykälää alle kauden krossikisojen tyyppilukeman (7). Veikkaan että ero syntyi lähinnä klosseja potkiessa. Se puuha kun nostaa vain verenpainetta, ei sykettä.

Vaikka olen ylle listannut ihmiskokeen tuloksia, oikeasti ne menevät tilastollisen vaihtelun piikkiin. Eivätkä edes siihen. Tuolta minusta aina tuntuu kun ajan kilpaa.

Ihmiskokeesta en siis oppinut mitään, kisan ajamisesta kylläkin‚ taas: Keulan pidossa on tekninen tai ajotekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Ja uusista vihreistä kengistä pitää dremelöidä turhat seinät pois klossin vierestä, että mudalla on vähemmän tukea.

Olmo Scatto Pista

Kun on lapsi 1980-luvulla, se jättää jälkensä: neonväreihin tulee erityinen suhde. Ostin tämän pyörän värin takia. Liukuma neonkeltavihreästä siniseen vie ajatukset pakkashaalareihin aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Ihastelin tätä Olmo Scatto Pistaa vuosikaudet sekä livenä Kalliossa että virtuaalisesti. Kun tämä sitten joutui kiertoon, missasin kaksi ostotilaisuutta mutten kolmatta. Värin takia saa nimittäin ostaa vaikkei tarvitsekaan.

Tai siis on minulla tälle tarve ja slotti, ihan varmasti. Kahden fiksini eli lokarihybridi-Equillarin ja teräsperformance-Bareknucklen välissä on ammottanut kaupunkibiitterifiksin mentävä aukko. Ja Epun kasaamille retroille Araya-ratakiekoille piti löytää paikka.

Kasailin tästä arkkityyppisen eli vanhanaikaisen biitterin. Vähän liian pieneen runkoon vähän liian kapea stonga. Stemmi sellaiseen kulmaan, että brakeless-syöksyminen liikenteen rakosiin tapahtuu pää edellä. Juu ei, ajan tällä varmaan pari kertaa vuodessa töihin Viikin kautta ja kerran kaljalle Suvilahteen. Mutta mielikuvitelmia pitää olla.

Runko: Olmo Scatto Pista, DinWeazelin eniten ajama, Columbus Brainia ja keula ehkä Maxia

Ohjainlaakeri: Tecora, smuutti ja hyvä

Stemmi: 3ttt Chromix Plus, tähän joku jäbä on hitsannut lisää kulmaa ja luvannut että kestää

Stonga: Se kevyt aluinen, joka oli käytetty jo ekassa fiksissäni, huhhuh

Tupit: noname ouryntapaiset, eka kertaa kokeilen tällaisia

Keskiö: Campan Centaur 111 mm, sanoi Jussi

Kammet: Ofmega CX, vanhat maantiekammet, pultit melkein hinkkaa runkoon

Eturatas: Sugino S-Cubic 46t, oikein hyvä ja leimattu, Jussin kätköistä

Takaratas: On-One 17t, ettäs kehtaan, no vaihdan varmaan 18:aan

Ketju: HKK, leimattu tämäkin ja henkeni kivasti ruuvin ja metallilaatan varassa

Polkimet: 520, ostin varta vasten

Tolppa: Shimano 600

Satula: Sellen Gel Flow, Emilian loppuun ajama, roskikseen menossa

Navat: Miche Primato

Kehät: Araya CTL-370 Super Hard

Pinnat: 36 kromattua ja tosi ohutta

Kumit: Schwalbe Ultremo R.1 25 mm + Contin Gatorskin 25 mm

Äkkipolkaisun perusteella hauska, eloisa ja selvästi erilainen kuin aiemmat pyöräni. Keskikova runko, löysät kammet, ohjaus ihmeen vakaa vauhdissa ja hupaisasti keskittävä. Varvasylitystä hyvin. Tykkään pitää takakiekkoa pitkällä, niin geo on edestä nopea ja takaa hidas.

Tarakat ja lokasuojat - voi helvetti

Hiki valui norona selkää pitkin persvakoon, kun asensin puolison krossariin tarakkaa ja lokasuojia. Juu asennettava ne on, jos meinaa Saariston rengastielle soittohommiin ja lainaa pyörän kaverille, jonka iho ei pidä vettä. Mutta on se vaan perseestä, meinaan tarakan ja lokasuojien asentaminen.

Ennen kuin persvako täyttyi, ennätin muotoilla muutaman maksiimin:

1. Jos käsillä on renkaat, lokasuojat, tarakka ja jarrut, niistä voi käsillä olevaan polkupyörään asentaa ongelmitta yhden.
2. Jos asentaa ongelmattoman objektin lisäksi muita, ongelmien määrä on objektien määrä potenssiin objektien määrä.*
3. Jos pyörässä on tarakan tai lokasuojan kiinnikkeelle reikä oikealla kohdalla, se on 90 astetta väärässä kulmassa.
4. Jos tarakan tai lokasuojan kiinnitysreiässä on kierteet, ne joko jumittavat tai korkkaavat.
5. Jos kiinnitysreiän kierteet eivät jumita, ruuvi putoaa retkellä ja on harvinaista mallia.
6. Jos kiinnitysreiän kierteet eivät korkkaa, ruuvaaminen on mahdotonta rungon, jarrun, tarakan ja lokasuojan yhdessä muodostaman esteen takia.
7. Jos tarakan tai lokasuojan kiinnitysreiässä ei ole kierteitä, joko ruuvaaminen tai mutterin pitäminen paikoillaan on mahdotonta rungon, jarrun, tarakan ja lokasuojan yhdessä muodostaman esteen takia.
8. Jos rungon, tarakan, lokasuojien, jarrujen ja renkaiden yhdistelmä ei rämise, se hinkkaa.
9. Jos pyörän etupäässä rämisee, takapäässä hinkkaa, tai toisin päin, tai molempia.
10. Jos renkaat, lokasuojat, tarakat ja jarrut sopivat ongelmitta eivätkä rämise tai hinkkaa, laukut eivät sovi ongelmitta tai rämisevät tai hinkkaavat.

* Renkaiden ja lokasuojien asentamiseksi pitää ratkoa neljä ongelmaa; renkaiden, lokasuojien ja tarakan asentamiseksi 27 ongelmaa; renkaiden, lokasuojien, tarakan ja jarrujen asentamiseksi 256 ongelmaa.

Vaaleansininen pomppis

Kuten tunnettua, puolisolla on Turkoosi polkupyörä. Se on kuuluisa mm. omasta polskasta ja todella paljon ajettu ja edelleen käytössä mammatangolla ja vapaarattaalla ja NS Bikesin hipofläteillä, mutta ai saakeli kun se ottaa minua päähän aina kauden vaihtuessa. Ei ole tilaa talvikumeille. Ja jos olisikin, niin pitäisi olla vielä täyspitkät loksut, pikkujarrut ja tarakka. Niille ei ainakaan ole tilaa, tai oikeastaan on, mutta siitä tulee hemmetinmoinen hässäkkä sinne takajarrusillan tienoille.

Onneksi sillä paremmalla polkupyöräilypalstalla tuli myyntiin askartelupaketti. Siitäpä joululahja puolisolle. Ja itsekin saisi melkein lahjan aina kauden vaihtuessa, kun olisi renkaalle tilaa! Hinta oli kohtuullinen 80 euroa, koska tolppa oli jumissa ja omistaja tiesi kokemuksesta millainen savotta se on.

Niin minäkin tiedän, mutta ostin silti. Kuten toisaalla on kerrottu, tolppa irtosi perinteisin menoin.

Muutenkin paketti oli ihan kiva hintaansa nähden. Ketjuna venymätön entinen skeneketju Sram PC-1, käyttöön. Fiksiratas hyvä, käyttöön. Vapaaratas halpana ja rohisevana roskiin. Molemmat irtosivat helposti toisin kuin pelkäsin. Ohjainlaakerin sai smuutiksi kun purki, liuotteli ja rasvaili. Jarrut olivat hyvät, jäivät kaappiin odottamaan sitä päivää kun cantileverit tekevät paluun. Stemmi ja spacerit olivat oikeinkin hyvät, käyttöön. Stonga ja kahvat hyvät, jäivät kaappiin. Takakiekkoon uusi pinna maksoi Velobiassa vitosen ja laakerit sai pelastettua, mutta kehässä oli pikkuinen repeämä, toistaiseksi kestää.

Sitten mätkin kaapissa olleita osia kiinni ja ostin lokarit Ylävitosesta. Pyörän budjetti 85 ja lokarit 50. Outo suhde. Tulihan siitä melko ruma laite, mutta tarkoituksenmukainen, ja on näissä pienissä pomppiksissa jotain söpöä, eikö?

Runko: On-One Il Pompino, S
Ohjainlaakeri: On-One Smoothie Light
Stemmi: Planet-X Superlight, 100 mm, 7 astetta
Stonga: Vectra tai biltsu tai motonet, mitä näitä on
Tupet: Ritchey Foam tietysti
Jarrukahva: Avidin ikivanha
Jarru: Shimano Deore
Tolppa: Thomson Elite
Tolpan kiristin: FixieInc siltä ajalta kun ne oli hyviä
Satula: Selle Italian aika hipo mutta aika loppuun ajettua
Takakiekko: Planet-X?
Takakumi: Schwalbe Rocket Ron
Etukiekko: Ritcheyn vanha Aeroad tai jotain
Etukumi: Schwalbe Marathon Winter
Kammet: Michen junnumaantie, 155 mm, 116 BCD (!!!, ebaysta piti kaivaa rattaita)
Ketju: Sram PC-1
Ratas: On-One
Lokasuojat: Bontrager NCS1, nämä on ihan parhaat
Tarakka: Ikivanha

Käyttötarkoituksesta sen verran, että puoliso on ajanut tällä nyt työmatkaa kahden soittimen ja muiden tavaroiden kera. Tarakka on siis oltava, samoin lokasuojat.

Onhan tämä pahasti päällekkäinen Turkoosin polkupyörän kanssa, mutta modernimpi, geoltaan parempi ja käytännöllisempi. Veikkaan että Turkoosi jää fiilistelypyöräksi, tai sitten siihen tulee kahdeksan vaihdetta kesän pikkukiertueelle. Itse en kyllä enää uskaltaisi Turkoosia rääkätä, on se niin vanha ja ajettu.

Tuossa vähän loksu+tarakka+partsbin -ihanuutta:

Ja tuosta näkee ettei se lipeäkylpy ja lämpö tee maalille muuta kun kellastaa:

Tarkkaavainen huomaa silti että satulaputkea on melkein kaksi senttiä vähemmän kuin pomppiksissa yleensä. Minusta sitä oli liikaa joten otin pois.

Perverssillä tavalla pidän tällaisista pyöristä, jotka kuin itsestään kasautuvat minibudjetilla ylijäämäosista. Mutta toisaalta - tämän neitsytajolla käytiin koko perheellä Toni & Tonissa, ja puoliso oli sitä mieltä että siellä on nättejä pyöriä...

Oho, sitten nykykuosi 7/2017, josta päivitän erikseen:

Jäissä

Maanantaiaamuna oli vetänyt ykköstyömatkan kaljamalle. Onneksi selvisin ojia pitkin Viikin arboretumin läpi Koskelantien pyöräkaistalle, joka oli sula ja hiekoitettu.

Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.

Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.

Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.

No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.

Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.

Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.

Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.

Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.

Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.

Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.

Yeti ja napakelkan varsi.

Laatuaikaa lipeän seurassa

Tulipahan taas irrotettua yksi On-Onen halpa satulatolppa Pomppiksesta.

Sain sen Pomppiksen tosi halvalla, koska jumittuneen satulatolpan irrotus on vittumaisin puuha polkupyörän rakentelun lukuisista vittumaisista puuhista. Se on sekoitus metallurgiaa, kemiaa, tekniikkaa, voimankäyttöä - sekä meditaatiota sen vittumaisen tosiseikan äärellä, että ennaltaehkäisyllä kaikki olisi ollut vältettävissä.

Onneksi olen rakentelussa niin retrohenkinen, että kohtaan yleensä vain alumiinin ja teräksen epäpyhiä satulatolppaliittoja. Niihin on konstinsa. En halua edes kuvitella, miten kuitupyörien tolppajumit vituttavat.

Aluksi kokeillaan vääntää tolppaa satulasta. Sitten vaihdetaan halvempi satula ja väännetään lujempaa. Jos tolppa on jumissa, se ei tällä irtoa, koska se on jumissa. Jumi tarkoittaa, että alumiinioksidi on hitsannut tolpan ja rungon yhdeksi kappaleeksi, yleensä yli kymmenen sentin matkalta. Sellaiset hitsaussaumat eivät tuosta vaan aukea.

Tunkeutuvat öljyt eivät hitsautuneeseen alumiinioksidiin pure, mutta kun ei ollut kiire niin niitäkin kokeilin. Hyvältä ne haisee, ei vaikutusta.

On-Onen tolppa oli siitä kiva, että kun hilut purki, jäljelle jäi tötsä josta tolpan sai ruuvipenkkiin kiinni ja saattoi vääntää rungolla. Runko kestää aika paljon taipumista ilman pysyviä muodonmuutoksia. Kerran väännettiin yhtä runkoa kaksissa miehin, ja kun kuului kaamea räks, kesti pitkään aprikoida, ratkesiko runko vai irtosiko tolppa.

Tällä kertaa oli siirryttävä destruktiivisiin menetelmiin. Iskin tolppaan napakoita iskuja isolla vasaralla. Runko tietysti kädessä eikä mitään vasten, ettei runko ota kipeää. Sen jälkeen ruuvipenkissä väännettynä tolppa ihan inan verran taisi liikahtaa ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Sitten kuului räks ja tolppa meni rikki. Paskaa laatua.

Siispä liuotushommiin. Älkää kokeilko tätä kotona. Pitäkää lapset poissa alueelta. Käyttäkää suojavarusteita. Älkää jättäkö valvomatta.

Ideana on NaOH eli lipeä. NaOHin ja veden liuos ei liuota terästä, mutta liuottaa alumiinia. Sillä saa alumiinitolpan katoamaan teräspyörän sisältä. Näppärää, paitsi että NaOH liuottaa myös kaikkea orgaanista, esimerkiksi ihmistä. NaOHilla avataan viemäreitä, joten sitä saa kiteinä rautakaupasta.

Ennen kuin pääsin asiaan, otin putkenkatkaisijalla tolpanjämät pois törröttämästä, ja kun Pomppiksen rungossa on vähän ylimääräistä satulaputkea, lyhensin sitäkin reilulla sentillä.

Sitten tämänkertainen innovaatio. Satulaputken suu on kätevin sulkea kumihanskasta leikatulla sormella. Varmistin tulpan minigripillä ja jesarilla.

Runko ylösalaisin ison (teräksisen, ei sinkkisen, se katoaa...) lavuaarin päälle. Sitten (ehyet!) kumihanskat käteen, lasit silmille, lasipurkkiin pari desiä vettä, perään 2-4 kukkuraista ruokalusikallista NaOH-kiteitä, sekoitetaan. Muodostuu lämpöä ja jotain jota ei tee mieli hengittää.

Isolla injektioruiskulla tuuppasin liuosta juomapuollotelineen reiästä sen verran että tolpan jämät peittyivät. Kerrankin geometrian taidosta oli hyötyä, vaikka kyllä näppituntumallakin tekisi. Kihinä alkaa heti ja reaktio kiivastuu sitä mukaa kun lämpö nousee, ja se muuten nousee.

Vaikka lisäisi liuosta vähitellen, yleensä kärsivällisyys pettää ja jossain 10 minuutin kohdalla liuos kuohuu yli jostain, mutta ei se haittaa.

Muutaman tunnin jälkeen NaOH on tehnyt mitä jaksaa ja jäljellä on mustaa, liukasta liejua, joka ei näytä terveelliseltä. Sitä varten Viikissä on vedenpuhdistamo. Huuhdellaan runko. Toistetaan käsittely tarpeen mukaan. Minä taisin toistaa neljästi, ja viidettä kertaa ei tarvinnut, koska jämät lähtivät meisselillä vääntäen. Liuos oli päässyt sopivasti teräksen ja alumiinin väliin.

Viikkokausi meni puuhastellessa. Laatuaikaa rakkaan harrastuksen parissa. Välillä runko kävi kuumanakin, mutta tällä kertaa ei vaurioita maalipintaan, sormiin tai silmiin.

27.2. on taas kansainvälinen satulatolpanrasvauspäivä. Maltatteko odottaa siihen asti vai menettekö nyt heti, kun tiedätte tämän kaiken?

Luottokamaa: Open Pro + 32 DT Compia

Vaihdoin kännifiksiin talvikiekot, ja tuli siinä varastoa välpätessä ihmeteltyä kiekkoja.

Kännifiksissä on pääasiallisessa käytössä kiekot, jotka Okka kasasi minulle vuonna 2007, kun aloin harrastaa polkupyöräilyä ja ostin fiksin. Mavic Open Prot, 32 DT Comp -pinnaa ja laatunavat. Niillä on ajettu fiksikatupommitusta, fiksikrossia ja työmatkaa ympäri vuoden. Laakerit vaihdettu kerran. Takakehän jarrupinta iskemätön, etukehä ei enää halua nähdä jarrua. Ei ole tarvinnut rihdata. En epäile etteikö kymmenen vuotta täyttyisi.

Sanoisin että helvetin hyvin niiltä kiekoilta.

Samalla reseptillä olen kasauttanut Epulla ehkä neljä kiekkoparia. Yhdestä on antautunut napa. Yhden kehän tuhosin kiveen ja toisen portaaseen. Pariin kiekkoon on pitänyt vaihtaa kehä jarrupinnan kulumisen takia - vapaarataskrossi ei armahda. Vaan eipä hätää, sillä uusi Open Pro löytyy helposti. Mikä tärkeintä: ei katkenneita pinnoja, jatkuvaa rihtaamista, varaosamurheita tai murtuneita nippelinreikiä.

Jos haluaa erinomaiset käyttökiekot, kannattaa valita Open Pro ja 32 DT Compia.

Silloin kun ajoin typerintä mahdollista krossia, Eppu teki minulle yhden takakiekon, jossa oli 36 DT Compia. Se kiekko kesti kaikenlaista.

Holkitettu, kevyt vanne kestävästä alumiiniseoksesta. Juuri sopivasti ohennettu pinna, joka sietää kireälle kasaamista ja joustaa eikä murru. (Ohentamaton DT Champ kestää huonommin, koska ei jousta.) Ja ennen kaikkea riittävän monta pinnaa, että rakenteesta tulee vankka ilman pistemäisiä kuormia.

Joo, eivät ole aerot tai leveät tai höyhenenkevyet, mutta pyöräilyssä on muitakin päämääriä. Kuten töihin ja kotiin ja lenkille joka päivä ilman murheita.

Bemari

On ollut pyöräkuumeen tapaista oireilua pidempään, ja samalla motivaatio-ongelmia. Kuvio menee niin, että rahalla saa motivaatiota. Kun ostaa kalliin lelun, ei kehtaa olla leikkimättä. Lawrence Grossbergin faniteoria sen selittää - mitä enemmän johonkin panostaa, sitä tärkeämpää siitä tulee.

Ihan pikkuisen voin myös teeskennellä, että tuo Yetin takajäykkä hankaloittaa hauskanpitoa. Satamillisellä keulalla ei xc-sedän taidoilla ilkeä hyppyyttää edes pikkutuplia, ja kotihuudeilla niitä riittäisi. Runkonopeus tulee vastaan röykkyalamäissä pitäen rystyset valkoisina. Ja kun satula viimeksi minua Kivikossa iski kiveksiin oikein imakasti, alkoi tehdä hissitolppaa mieli. Välityksetkin loppuu kymppipakalla. Ja reachia on liian vähän.

Ja niin edelleen.

Lisäksi taskussa on poltellut iso rahasumma. Kannattaa olla perheellinen asuntovelkainen freelancer-musiikkitoimittaja pk-seudulla. Ei vaiteskaan, ei kannata, mutta voitin keväällä journalistipalkinnon, joka ei ollut vain lämmintä kättä.

Tutkailin siis sieluni sopukoita, ja päädyin perustelemattomaan käsitykseen, että haluan noin 130-millisen kiikkustuolin, joka on kuitukevyt röllipoluilla kisaamiseen mutta itseluottamusta lisäävä ryskäämiseen eli jäykkä ja loivahko. 29-renkaat, koska sattuu olemaan kisakiekot valmiina ja tottumusta. Mieluiten lähikaupasta ja standardeilla osilla, että korjaus onnistuu nopsaan.

Tällaiset yhtälöt tapaavat maksaa useita tuhansia euroja.

Ensin tutkin tietysti Hi5Bikesin valikoiman. Jimmy ihan oikeasti halusi myydä minulle sopivan laitteen, mutta voi! Mondrakerilla ei ole. Konan Process 111 painaa liikaa ja joustaa liian vähän. Konan Heiheissä yksi takalinkku on korvattu taivuttelulla, mikä on vaikea säätää keskimääräistä kevyemmälle. Trekin Fuel EX olisi kiva, mutta Boost-standardi ja Trekin omat juustoviritykset vituttavat vahvasti. Santa Cruzit ovat aivan helvetin kalliita pärstävipilläkin.

Epätoivoissani Toiveikkaana marssin Toni & Toniin, ja ovella odotti toisen Tonin BMC SF01, vuosimallia 2016, demopyörä, kymmenen kertaa kuivassa metsässä ajettu, uuden pyörän takuu ja ovh:sta kolme tonnia pois.

Kävin pomputtelemassa pari kertaa Mustikkamaalla ja löin rahat tiskiin.

Nyt minulla on sitten niin kallis ja hieno pyörä, etten uskalla laittaa sitä edes keittiön seinää vasten nojalleen, kun joku voi kompastua sen päälle. Miten helvetissä tuollainen keinutuoli säädetään?

Speksaus vittuun

Tullut hankittua kaikennäköistä viime aikoina, niin kuin se traineri. Sen kylkeen piti verkosta tilata Campa-vapaaratas ja sille pakka ettei tarvitse vaihdella ja jotain pientä että saa postit.

Sitten menin ajamaan sitä traineria, ja heti kovasti harmistuin kun älypuhelimelle ei ollut paikkaa. Mistä virtuaalivalmentaja nyt piirtää minulle wattikäyrää? Stemmin päällä on liukasta.

Menin verkkoon speksaamaan älypuhelimelle telinettä. Niitä oli saatanallisesti, ja enimmät aivan kamalia härpäkkeitä, jotka kelpasivat vain yhden valmistajan yhden vuosikerran yhden väriselle mallille.

Ei helvetin perse. Tuli mitta täyteen.

Otin palan jesaria. Puhelin pysyi sillä stemmissä just hyvin. Tulisipa mitta useammin täyteen.