Erään aikakauden loppu

Vuodenvaihteessa tarkastelin laivastoni kilometrejä ja päätin myydä Cross-Checkin pois varastoa täyttämästä.

Ja kun kevät tuli, minä kiittämätön, tunteeton paska myin sen: rakkaimman, tärkeimmän, ajetuimman, sielukkaimman pyöräni. Sen jonka ostin Epulta kauan sitten ajettuna ja maalittomana runkona. Sen joka viekoitteli minut pyörän kasaamisen ja itselle sovittamisen rikkaaseen maailmaan. Sen jolla opettelin ajamaan cyclocrossia ja opin niin hyvin että voitin sillä VPCX-cupin pari kertaa. Sen jolla ajoin maantietä Teneriffalla, kotiovelta Välimerelle, 400 km marraskuussa ja kaikkea muuta typerää ja hienoa.

Huollettuna, ostajaa odottamassa. Ei kaduta, eihän?

Isompi historiikki on vuodelta 2014. Epäonnistunut monstercross -kasaus ja onnistunut sielunpalautus ovat vuodelta 2015, samoin taikamattofiilistely ja pari todistetta siitä, kun jouduin käyttämään Cross-Checkiä krossikisassa varapyöränä. Se oli liian julmaa. "Eikös me sovittu?" valitti Cross-Check, muttei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, että jäi ajamattomaan tilaan melko välittömästi suoran Pickenflick-vertailun jälkeen.

Elättelin toiveita jonkinlaisesta kommutoinnista, mutta levyjarruttomana ja kippurasarvisena Cross-Check ei sopinut robustiksi kärrynvetokommuutteriksi.

Niin että minä myin sen, täysin huollettuna kompliittina, hintaan 300 e. Tolpan panta (Surly) ja ohjainlaakeri (Cane Creek S2) olivat ne mitkä tulivat rungon mukana. Takanapa (Campagnolo Veloce) ja jarrulänget (Tektro CR720) olivat omasta ensikasauksesta. Ok kamaa, sanoisin. Hinta oli hyvä, samoin ostaja. Hän ajaa krossia kilpaa yhä lujempaa, mutta eri pyörällä. Cross-Checkillä hän ajaa töihin, koska ei vedä kärryä.

Niin että hyvää matkaa senkin taiwanilainen vesijohtohäkkyrä. Emme kasvaneet erilleen, rakkaus ei loppunut, mutta olit pelkkä polkupyörä, ja kaikella on aikansa, myös sielukkailla mutta ajamattomilla pyörillä. Ei ole vielä kertaakaan tullut sellaista hetkeä, että tekisi mieli lähteä ajamaan juuri Cross-Checkillä. Mutta hyvät muistot ovat entisestään vahvistuneet.

Kun Eppu kuuli, se sanoi: "Das ist kreisii! Oikeastiko joku otti vielä käyttöön?"

Liian myöhäistä vai laiska?

Muistan miten puolitoista vuotta sitten loppukesästä halusin taas kunnolla kuntoon. Motivaatio on ihmeellinen asia, mutta lisäksi piti tutkia ja löytää jotain uutta. Sitten istuin talven ullakolla tuijottaen vuorotellen Trainerroadin käppyröitä, vuoroin tiiliseinää, ja tulin kunnolla kuntoon.

Muistan miten viime elokuussa maastolenkillä törmäsin ajaneen näköiseen porukkaan, ja heitä seuraamalla löysin lähimaastosta kaikkea hauskaa, mikä välittömästi ja pitkävaikutteisesti karkotti orastaneen maastopyöräilybluesin. Hissitolpalla saattoi olla osuutta asiaan.

Nelikymppisenä perheenisänä on liian helppoa alistua tasankoon tai alamäkeen rakkaassa harrastuksessa. On liian helppoa kuvitella, että pyöräily oli parasta 90-luvun lopun Turussa, kun into piukeana sai ajettua kävyn tai peräti juuren yli elastomeerikeulalla. Tai 2000-luvun alussa, kun veti fiksillä Vätternrundanin kymmeneen tuntiin. Tai ensimmäisten marttakisojen starteissa, kun ei ollut vielä oranssia paitaakaan, mutta pystyi startissa kiusaamaan itseään kaksikymmentä yli kynnyksen.

Joo, silloin oli intoa ja innostusta. Mutta ei hitto, on sitä edelleen. Vähintään yhtä paljon.

Tänään piti näyttää teknisiä kikkakohtia puolitutulle, jonka maastoliekki roihuaa. Päädyinkin itse ajamaan paikkoja, jotka eivät ole tulleet mieleen. Se Viikintien ylikulkusillan tällä puolella väijyvä kalliorolli ei antanut edes adrenaliinia. Hallainvuoren liukkain ja kapein tukki kannatteli pyörää nätisti. Ja se Kivikon EK2:n loppuhyndä ojan yli meni senkun ajoi vaan. Niin ja EK3:lla jäin omista pohjista vain pari sekuntia, vaikka oli eeppisen kova vastis enkä edes yrittänyt.

Nämä nykyiset maastofillarit ovat aivan helvetin paljon parempia laitoksia kuin vanhat. Olen nykyisin kovemmassa kunnossa ja taitavampi, ja lisäksi minulla on hauskempaa kuin ennen. Ja päälle päätteeksi minulla vanhalla jäärällä on iso läjä muistoja vanhoista ajoista, jotka olivat hyviä mutteivät parempia.

Sitä paitsi se Viikintien ylikulun ässälinjan viimeinen hyndä ja Samulin pipen äkkimutkat jäivät muistuttamaan, että nekin voi ottaa haltuun, kunhan investoi adrenaliinia. Jos ajattelee että on liian myöhäistä, on liian laiska.

Matolla

Työsuhdekuntosalin peilissä näkyy kuin teini-ikäinen poika juoksumatolla. Laihat raajat, karva ei kasva, tukka epävarmasti.

Katson pidempään ja tarkemmin. Se on nelikymppinen. Posket liikkuvat velttoina ylös alas askelten tahdissa. Näen ihon taitoksissa seitsemänkymppistä äitiäni. Toinen sääri oudosti mutkalla, tukipohjallinen pakottaa askelta suoremmaksi. Muovisen näköinen arpikudos peittää toisen solisluun ja molemmat polvet.

Eikä teini malttaisi juosta suu kiinni puolen tunnin jälkeen. Näen että peilikuva on liikkunut ennenkin, höntyillyt kyllikseen, sitten asettunut liikkumaan, harkitusti, joskus tehokkaasti. Juoksutyötä tekee muutama pieni lihas, eivät ne juuri happea tarvitse. Nautin hapen kuljetuskoneiston sujuvasta työstä, mutta suuta en avaa. Vauhtikestävyys tarkoittaa että ei enää poikamaisissa nenäkarvoissa tuhisee. Tarpeeksi hommaa tässä totuttaa jalkoja juoksuun.

Katson peilikuvaa vielä pidempään, ja vielä. Juoksun rytmi ja lasittunut katse muuttavat kuvan, sali katoaa taustalta, verkkokalvoille piirtyy enää kasvojen valo ja varjo. Silmälasipäinen pääkallo liikkuu vauhtikestävyysaskelluksen tahdissa pari senttiä pystyakselilla, siinä koko kuva. Näen vähän liian kauas tulevaisuuteen, joten tarkennan katseen tavalliseen maailmaan, sali palaa, värit palaavat.

Tässähän olen minä, juoksumatolla, paikallani, pysyvästi jumissa kolmiulotteisen koordinaatistoni origossa. Onneksi se neljäs ulottuvuus liikkuu.

Voitin HEL CX -cupin!

Ihan oikeesti! Voitin!

Mitenkäs se nyt sitten menikään. Syksyllä Helsinkiin saatiin virallinen cyclocross-cup, kun harrastajat ja seurat löivät hynttyyt yhteen Tuomas Paunosen ja Raparperin orkesteroimina. Kymmenen kisaa, luvat ja systeemit kunnossa, paljon väkeä ajamassa. Kymmenestä kisasta ehdin ajaa kahdeksan, koska järjestin kisoista kaksi (tai ehkä noin 2,3), mutta tuloksiin laskettiin kahdeksan parasta. Ja se riitti!

Finaali sunnuntaina oli sarjan avauksen uusinta Tapanilassa, Hiidenkiven puistossa, kun Hietsuun tai Hertsikaan ei saatu lupia. Alun perin minulla ei ollut kisaan tavoitteita, koska olen ajellut lähinnä laiskanlyhyttä peekoota, mutta lauantai-iltana juuri ennen nukahtamista vaimo tsekkasi oman flunssansa takia kokonaispisteet ja sanoi että minä voin vielä voittaa. Oli pakko nousta tarkistamaan, ja kyllä - jos olisin vähintään neljäs eikä Visuri ilmaantuisi mestoille, niin homma olisi paketissa.

Seurasi jännityksen pieni kouraisu, mutta kisaan valmistautumista tilanne ei muuttanut. Herätys ennen seiskaa, reppu täyteen roinaa ja kahdeksaksi pyörällä Tapanilaan rataa rakentamaan. Siinä sitten yhdessä Mustosen Matin kanssa muisteltiin pimeässä miten se rata menikään ja ruvettiin pikkuporukalla iskemään keppiä routaan. Kymmeneltä oli rata valmis ja yhdeltätoista palelin täppäilemässä harrasteen ja junnujen kierroksia.

Kahdeltatoista oli naisten lähtö, joten nautiskelin lastenhoitonakista Tapanilan Erän kahvilassa räkäisen taaperon seurassa. Sitten näpyttelin Turusen autossa jälki-ilmot sisään ja omaa lämmittelyaikaa jäi peräti parikymmentä minuuttia.

Startissa jalat olivat pökkelöt, mitä kompensoin tekemällä typerää sisäkurvi-ilkeyttä kanssakisaajille lipputangonkierrossa. Minkäs sille mahtaa, jos mieli huutaa että pitää olla neljäs. Kun tilanne asettui, Kuitto lähti päälliköimään ja itse jäin Santun, Erkon, endurojumala Markun ja Danin porukkaan. Se porukka livahti karkuun ensimmäisen kierroksen lopussa, kun minulta irtosi takakiekko. Vitun external-cam-pikalinkut, palakaa helvetin tulessa!

Lähdin takaa-ajoon nelossija mielessä käryten. Sain asemia paranneltua, mutta kun yritin ohi Danista, häneltä paloi käämi. Leikkasin muta-alamäkeen oikealta sisäkurvin kautta, koska se oli parempi linja. Dani sulki oven ja minun pyöräni stonga taisi ottaa kontaktia Danin satulaan, mutta pystyssä pysyttiin. Kokemattomampia tai epävarmempia en uskaltaisi tällä tavoin haastaa. Ylämäessä Dani kuittasi ja antoi ns. palautetta, mutta taisi joutua sen verran punaiselle, että pannutti pian letkan kärjestä, sitten puhkaisi renkaansa, vihastui ja lähti kotiin.

Pari seuraavaa kierrosta ajoin Erkon ja Markun porukassa, joka rakoili kun kaatuiltiin vuorotellen - minä eniten, Erkko pahiten. Lumen huurtama jäinen maa piti muuten hyvin, mutta pari off-camber-mutkaa metsäpolulla kiillottui petollisen liukkaaksi. Onneksi keula ja perä lipsuivat alta tasapuolisesti, muuten epäilisin taas jotain ajotekniikka- tai kalusto-ongelmaa.

Neloskierroksella sain repäistyä Markkuun pienen eron. Repäisy näkyy sykekäppyrässä ja kertoo että peekoo ja löysäily on palauttanut dieseliin vähän kierroksia. Keskisykekin oli kisassa 173 eikä se iänikuinen 171, ja EPOC-käppyrä nousi jyrkemmin ja korkeammalle kuin aikoihin.

Loppukisan ajoin kakkosena ja muka varmistelin kokonaistilannetta pitämällä eron Markkuun. Paitsi että en minä osaa edes varmistella, vaan pannuttelin loppuun asti. Oli hyvä päästä maaliin.

Sitten muut lähtivät pakkasesta kotiin tai saunaan, mutta minä lähdin purkamaan rataa. Apua sain yhdeltä kisaajalta - ja kahdelta seitsemänvuotiaalta tytöltä, jotka olivat syöneet KahVelon chilipipareita ja siksi keräsivät merkkausnauhaa innolla, hymyllä ja energialla. Turusen Tuomas pakkaili kisakeskusta. Pimeän koittaessa laitoin lampun pyörään ja poljin kotiin aivan helvetin tyhjillä jaloilla.

Mutta voitin cupin! En ollut paras kuin kerran, mutta olin ahkera, tasainen, terve ja elämäni kovimmassa kunnossa. Kalustokin kesti, mitä nyt alkukaudesta vaihteet ronklasivat, räntäkisoissa jarrut loppuivat, Klaukkalassa puhkesi rengas ja finaalissa irtosi kiekko...

On joutunut treenaamaan, jännittämään, kärsimään, kaatuilemaan ja sitten pesemään eeppisiä mutamääriä pyöristä, vaatteista ja korvien takaa. On joutunut kaitsemaan taaperoa loskapellolla, kun on vaimon vuoro ajaa, ja tekemään lapsen takia melkoisia kompromisseja valmistautumisessa, että pääsee ylipäänsä ajamaan. On joutunut myös heräämään sianpieremän aikaan, takomaan tolppia routaan ja palelemaan kierroslaskennassa.

Mutta on ollut myös toveruutta, onnistumisia ja mielekästä puuhaa oman lajin kanssa.

Emilia muuten tuli naisissa toiseksi.

Erityiskiitos HEL CX:n primus motor Tuomas Paunoselle tästä harvinaisesta elämänvaiheesta.

MTB-siksak 2014 - reissuraportti nyt jo!

Kirjoitanpa nyt viimeinkin raportin MTB-siksakista kesältä 2014. Innon piukeus johtunee siitä, että jotain samantapaista on suunnitelmissa kesälle 2017…

Kesän 2014 maastopyörävaelluksella oli muutama tarkoitus. Ensinnäkin halusin ajaa itselleni uusia maastopyöräreittejä Lapissa, ja Utsjoella sellaisia vielä oli. Toiseksi halusin tiedustella kollektiivin käyttöön uutta vaelluspätkää, Sevetti-Pulmanki -reitin. Ja kolmanneksi halusin hyvään kuntoon, mikä tarkoitti että pitäisi keskittyä myös palautumiseen, eikä voisi ryynätä itseään tärviölle.

Ajankohdaksi valikoitui kesäkuun puoliväli, mikä on erittäin riskialtista. Yleensä tähän aikaan suot ovat märkiä, kahlaukset mahdottomia ja sää kylmä. Tällä kertaa kävi tuuri.

Reittiä kartalla lienee kätevin seurata täällä, koska kirjoitan kätevämmin kuin piirustelen.

Matkapäivä

Isä heitti Keski-Suomesta Seinäjoelle. Yöjunaa odotellessa ehdin asemalaiturilla testaamaan uusia bikepacking-nyssäköitä. Tuntuivat toimivan. Varusteista olen kirjoittanut jo muualla.

1. päivä: Sevettijärvi - Opukasjärvi - Iisakkijärvi

Aamulla Rovaniemen rautatieasemalla perinteinen vaihto pohjoisen bussiin. Pyörä meni mukavasti kyytiin - bussit palvelevat pyöräretkeilijää paremmin kuin junat. Ivalossa vaihto Sevettijärven nuhaisempaan bussiin, jossa ennenkin olen ollut ainoa matkustaja juopottelevan, autenttisen lapinäijän lisäksi.

Sevetin baarissa söin lohikeiton, koska aamiainen oli jäänyt ohkaiseksi. Lohikeitto maistui suussa, kun sprinttasin ensimmäiseen asfalttimäkeen polunpäätä etsimään. Paitsi että sprinttasin täpinöissäni väärään suuntaan.

Varsin pian löytyi Ahvenjärven poroerotuksen tie ja vähän ennen sen loppumista oikealle pohjoiseen erkaneva mönkijäura. Olin valinnut alkuun tien, koska retkeilypolku on näillä kohdin melko kivinen. Sitä oli mönkijäurakin, mutta silti hauskaa ajettavaa. Pieniä mänetöppyröitä ja kovaa pohjaa. Mönkijäura ja merkitty kesäretkeilyreitti kulkevat alkuun lähekkäin ja samaan suuntaan, joten vaihtelin mielen mukaan, ja aluksi mieli teki teknisempää singletrackiä. Opukasjärven tuvalla pidin yksinäisen, meditatiivisen pikku paussin ja muistelin erästä opettavaista kevättalvivaellusta yli vuosikymmen sitten. Alkukesän linnut lauloivat.

Jatkoin vielä yöksi Iisakkijärvelle. Pari kalamiestä siellä asusteli, tarjosivat haukea kun itse söivät harrin. Oli muuten hyvää verrattuna etelän mutahaukiin, ja jätti olon, että voisi joskus ajella vapaputken kanssa, kunhan ensin opettelisi kalalle.

2. päivä: Iisakkijärvi - Huikkimajoki - Tsaarajärvi - Tsuomasvaara - Pulmankijärvi - Nuorgam

Aamulla lähdin aikaisin, koska oli luvassa pitkä päivä. Polku oli muuttunut singletrackiksi jo aikaa sitten, ja sitä oli hauska ajaa. Metsäistä, vähän kumpuilevaa mutta pääosin hyväpohjaista. Vähitellen totuin pyörän vaellusasetuksiin, lähinnä nyssäköiden painoon ja liikkeeseen. Pyörää piti komentaa eri tavalla, mutta juurakossa se meni rennommin.

Kengät sai nopeasti vakiotilaan eli koko ajan märiksi, viimeistään Huikkimajoen kahlauksessa vähän ennen autiotupaa. Huikkimajoella oli myös hiljaista, ja pidin taas meditointipaussin. Että piti olla nättiä.

Ennen Tsaarajärveä maisemaan alkoi tulla avaruutta, koska tunturimittarit ovat rouskuttaneet koivut. Polku pehmeni ja nousi tasaisesti. Eilen ehkä täysjuustosta olisi voinut olla iloa, tänään täysjoustoläskistä. Mutta Yetikin liikkui ja oli oma.

Silisjoen kahlaus oli ikävä isojen pyöreiden kivien takia, mutta vettä vain polveen. Ennen Tsaarasjärveä piti neuvotella iso suoalue, jota ei voinut kiertää. Tunkkasin siis suoraan yli. Mutta olihan niitä pieniä pitkoksettomia suojuotteja jo ollut ihan riittävästi.

Tsaarajärvellä tuntui tundralta - paikka on tuulelle altis ja karu. Energiaa riitti näin alkureissusta, joten pidin vain pikkutauon. Alkoi sataa kunnolla vettä.

Tsuomasvaaran tupaa ennen oli todella hupaisaa, teknistä polkupätkää. Sen verran alkoi väsyttää, että jouduin tunkkaamaan. Eikä se tuvan lähistön pusikko varsinaista ajonautintoa tarjonnut. Mutta tupa oli lämmin - laitoin liian myöhäisen lounaan ja odottelin sateen taukoamista.

Ei tauonnut, mutta ei yltynytkään. Lähdin jatkamaan, ja polku kävi mäkiseksi. Miutistohkkalle ei todellakaan riittänyt 28-36, eikä sen jälkeenkään rajalinjan töppyröissä. Rajalle tullessa ajoalusta kuitenkin parani huomattavasti mönkijäuran ilmaantumisen myötä.

Loppulasku Pulmankijärvelle olisi ollut huikean hieno, jos olisi  ollut vähän selkeämpi ilma. Reitti oli kuitenkin onnistuneesti tiedusteltu, ja kirjoitin siitä kuvauksen erittäin kätevälle ja kauniille Utsjoki-MTB -sivulle.

Jäljellä oli parikymmentä kilometriä erittäin mäkistä asfalttia. Sade taukosi, takki kuivui, muistelin menneitä talvireissuja, söin patukoita ja olin väsynyt. Nuorgamissa ostin kaupan tyhjäksi ja otin mökin.

3. päivä: Nuorgam - Njuohkarggun reittiä etelään - Kaldoaivin reittiä etelään - Puksajärvi

Päivä valkeni aurinkoisena ja alkoi muutaman kilometrin tiesiirtymällä länteen, Njallavarrin mastotielle. Muistin taas että mastoteiden (ja tunturien) takia maastopyörävaelluspyörässä pitää olla saakelin kevyet välitykset. Todella kevyet. Uskokaa.

Korkeuskäyriä tuli silti halvalla ja mastotieltä erkaneva ura oli kovapohjainen ja maisemiltaan upea. Vardoaivin kohdalla valitsin itäisen vanhan uran, ihan mielenkiinnosta. Se erottui erittäin ohuesti, mutta tarjosi lavean näköalan Njuohkarjavrille. Järven kämppien pihassa oli isosti lunta mutta aurinko paistoi. Kelpasi syödä patukkaa.

Sitten ruman voimalinjan tienoilta alkoi epämääräisempi etappi, jonka jipot onneksi on hyvin kuvattu Utsjoki-MTB-sivulla. Njuohkarggulta Kalddoaiville ovat ilmeisesti ajelleet lähinnä saksalaiset kuormureillaan ja sitten poromiehet pärräaikaan, joten ura on katoamaisillaan, ja viimeisen nousun Pulmanki-Mieraslompolo -uralle joutuu tunkkaamaan. Mikäs siinä. Jos tälle pätkälle lähtee, kannattaa tykätä siitä että tunkkaa pyöräänsä pitkin tundraa ilman tarkkaa tietoa urasta.

Kalddoaivilla ja Kuorboaivilla meni taas kunnon baana, ja oli niin helvetin hienoa, että vaikea kuvailla. Aurinkoa, loputonta tundraa, helppoa baanaa, lumilaikkuja, alamäkeä, horisontissa Norjan lumihuiput. Ei olisi malttanut lopettaa, enkä sitten lopettanutkaan vaan hidastelin.

Laitoin teltan Puksajärvelle poroerotuksen liepeille. Siellä on yksi avoin mökki, jossa ei ole kaminaa. Oli kylmä ilta ja yö, ja kesäpussi selvästi veteli viimeisiään. Ensi reissulle kunnon makuupussi.

4. päivä: Puksajärvi - Riekkojärvien reittiä pohjoiseen - Vaisjoen kammi

Juuri sellainen aamu, että hyvä sää on väistymässä eikä viitsisi. Viitsin silti. Maasto oli rikkonaista, alavaa ja peitteistä, mutta alamäkivoittoista, ja tuppasi naurattamaan Vudnejavrilta monta kilometriä eteenpäin.

Sitten käännyin jyrkästi ylämäkeen kohti pohjoista, Riekkojärvien uralle. Ura oli melkein Vetsijoelle asti tasaista, hyväpohjaista, nopeaa ja melkein tylsää. Loppupätkän Vetsimukan mökeille joutui sentään rypemään suossa, mutta oli siitä ryvetty lantikallakin.

Vetsijoen ylitys oli vuolas muttei mahdoton. Vastarannalla alkoi pienempi ura, joka edusti taas saksalaista raideleveyttä ja historiallisuutta. Pehmeää muttei mahdotonta. Gallomaraksella käännyin pääuralta luoteeseen taas vähän paremmalle uralle, ja sitten pääsinkin nautiskelemaan Vetsijoen kahlauksesta uudestaan.

Ei kannata ottaa sadehousuja, kenkiä tai sukkia pois - ne ovat kuitenkin koko ajan märät. Ja kengänsuojista saa mukavasti pitoa niljaisilla kivillä.

Aurinko alkoi paistaa ja tuli yhtäkkiä kuuma, kun sompailin itseäni monien urien viidakossa kohti pohjoista. Suuntana oli kammi Vaisjoen ja Vetsijoen risteyskohdassa, ja ilmakuvien perusteella olin huomannut, että kilometrin voimalinjan pohjoispuolella menee ura lähes Vaisjoen rantaan asti. Niin lähes menikin, eikä jokirannan pusikkokaan mahdotonta tunkattavaa ollut.

Kammi on upea ja päivä oli ollut vain keskimittainen. Oli aikaa syödä reppua tyhjäksi ja kuljeskella kalsareissa kämpän pihamaalla. Vaisjoen kammi kalskahtaa jotenkin tarunhohtoisesti. Se on sekä kesä- että talvivaelluksilla reiteistä ja nähtävyyksistä syrjässä ja siksi vähäkäyntinen. En olisi uskonut että ajan sen pihaan joskus pyörällä.

5. päivä: Vaisjoen kammi - Utsjoki

Kylmä yö, laiska aamu, kaunis ilma. Jalat olivat tukkoiset mutta vertyivät kun pyörittelin Annevarrin ylängölle. Siellä risteilee aivan mahdottomasti isoja uria. Voi valita mieleisensä, mutta minä valitsin nopeimman. Ilma alkoi kylmetä melko tavalla.

Utsjoki on sitten paljon pienemmän oloinen paikka kuin Nuorgam. Rajakauppa Norjaan ei käy yhtä kiivaana. Nytkin paikka oli enemmän tai vähemmän kiinni. Leirintäalueelta sain sentään mökin, ja jopa kauppa avautui, vaikka väitti olevansa kiinni. Hyvä että avautui, muuten olisin joutunut joko odottamaan päivän tai hakemaan eväät Nuorgamista.

Mutta hyi saakeli miten ilma kylmenikin. Ilta-ajelulla kylänraitilla piti laittaa kuoret päälle. Vetäydyin mökkiin, söin kaikkea mahdollista ja tunsin miten kunto kasvaa ns. levätessä.

6. päivä: Utsjoelta lounaaseen - Goahppelasjavri - Erttetvarri - Linkinjeaggin/Arkomaraslattun yksityiskammi - Nuvvus - Ahkojavri - Akukammi

Tämä oli se päivä kun jo aamulla tiesin tunkkaavani kymmenen kilometriä suota, ja se päivä valkeni sateisena. Vedin kuoret päälle ja lähdin nousemaan retkeilyreittiä Roavveoaiviin. Ei olisi kannattanut, koska se retkeilyreitti oli työläs. Kivinen, pehmeä, pusikkoinen, kapea, liukas ja ylämäkeen. Alashan sitä olisi kyllä päästellyt mielikseen.

Olisi sittenkin kannattanut siirtyä Tenon vartta kaksitoista kilometriä länteen ja nousta Baddaskaidin uraa, sitä on kovin kehuttu.

Heti kun pääsin avotunturiin alkoi sataa lunta. Ihan selvää, kuivaa lunta. Se tuli kovan tuulen mukana. Turha kai sanoa, että kesä-Sideissä meinasi tulla varpaille kylmä, kun tunkkasin rinnesuota. Alamäessä otti oikein naamaan se tuisku. Mutta olihan siellä ihan ajettavia siekaleita, eikä keli varsinaisesti ahdistanut. Liikkeellä pysyin lämpimänä.

Goahppelasjavrin tuvalle viimeiset sadat metrit olivat ikävää tunkkailua, mutta tupa oli lämmin. Jäin odottamaan kelin asettumista ja juttelemaan mukavia.

Parin tunnin jälkeen kokosin itseni, otin kompassiin suunnan ja tunkkasin vastarinteen kohti Erttetvarria. Mäen päältä alkoi kelvollinen alamäkinummi, jota pystyi pyörittämään kevyellä vaihteella. Sitten suotunkkausta, nousu Erttetvarrin rinteeseen ja taas muutama kilometri pyörittelyä. Ei laisinkaan mahdotonta. Paitsi se viimeinen hyvinkin reilu kilometri Arkomaraslattun yksityiskammille. Palsasuota, metristä pajupuskaa ja mättäitä. Mutta siitä oli mentävä, koska eihän tämä muuten olisi sankarillista.

Kammilla aurinko paistoi ja sulatti kimmeltävää lunta nopeasti nuoskaksi ja pois. Maisema tunturiylängöllä idemmässä oli erittäin valkoinen, mutta täällä ei ollut lunta kuin pari senttiä.

Kovapohjainen mönkijäura houkutteli jatkamaan. Komeasti kruisailin tunturinkupeita alamäkeen Nuvvukselle - loppulasku taisi vähän jopa kuumentaa jarruja. Suosittelen tätä nousua ja tämän alueen uraverkostoa päiväretkeilyyn.

Tenonvarressa en ole ennen kunnolla käynyt, mutta nyt sitä tuli tutkittua muutama kymmenen kilometriä. Tie on kaunis, mutta matkailubisnes näin kaukana ylävirrassa kituu. Olisi tehnyt mieli kahvia mutta ei ollut kahviloita.

Kaikki loppuu aikanaan, myös asfaltti, ja minun asfalttini loppui Suvannossa Outakosken jälkeen. Lähdin kipuamaan ihan saakelin jyrkkää mönkijäuraa, ja tuli hiki. Oikeastaan uria on kaksi lomittain. Toinen, punaisella kiviin merkitty, vie hulppealle yksityismökille korkealle mäenrinteeseen. Toinen, vanhempi, jatkuu tunturiin, Ahkujavrille. Se on kivinen mutta hyväpohjainen, ja sitä on kiva ajaa, kun aurinko paistaa. Mutta Ahkujavrilla se loppuu.

Edessä oli päivän toinen tunkkaus, muutama kilometri Akukammille. Tietysti poropolut vähän auttoivat, ja käveleehän tätä väliä joku vaeltajakin joskus, mutta alun ja lopun vaivaiskoivikot kyllä ärsyttivät, sen verran oli päivää takana. Mutta Ahkojohkan uoma asettuu tunturien väliin kauniisti. Siihen kun telttansa laittaisi!

Pelkäsin kesäpussin kylmyyttä ja jatkoin uusitulle, hulppealle Akukammille yöksi. Voisi sanoa, että olin saanut kylliksi räntää ja varvikkoa ja suota, samoin kuin aurinkoa ja baanaa ja maisemaa.

7. päivä: Akukammilta Kevon reittiä etelään - Luomusjärvi - Karigasniemi

Kevon reitti Akukammilta etelään Njavgoaiville oli ehkä reissun hupaisinta polkua. Singletrackiä, kuivaa katajikkoa, loivia korkeuseroja ja kikkailua pikkusoiden yli. Njavgoaiville piti toki nousta melko tavalla, ja tuvan vesipiste on vähän etäällä. Njavgoaivilta Ruktajärvelle on sitten melkein liiankin helppoa. Mutta loppulaskua saa kaahata hymy korvissa melko turvallisesti.

Jatkoin Luomusharjun polkua ja uraa vuorotellen. Polku on hauska, ura on helppo, ja välillä ne yhdistyvät. En ollut vielä valmis luopumaan maastopyöräilyn iloista, joten Luomusjärven eteläpäästä otin vielä mönkijäuran Ailigaksen poroerotukselle. Sitten jäljellä oli kilometreittäin loppulaskua Karigasniemelle. Majoittumisen jälkeen aikaa jäi kylätalon ihmettelyyn, Muotkatunturin polun alkupään etsiskelyyn ja yleiseen fiilistelyyn Tenon rannassa - paitsi että tässä kohtaahan se on jo Inarijoki. Sää oli kylmä ja turistit vähissä, mutta palvelu Soarve Stohpussa sitäkin parempaa.

Kaikkiaan reissu onnistui yli odotusten. Kelit vaihtelivat auringosta lumisateeseen, ja hyvä niin. Urat vastasivat reittikuvauksia ja niillä oli helppo pysyä pelkän satatonnisen kartan avulla, vain Utsjoelta nousu oli pettymys. Tunkkauspätkät sujuivat kevyesti. Ruokatäydennykset Nuorgamissa ja Utsjoella pitivät repun kevyenä ja miehen ravittuna. Mökki- ja autiotupamajoitus auttoi palautumisessa merkittävästi. Reissun jälkeen pyörä kulki kovempaa kuin koskaan.

Kilometrejä tuli kenties noin neljäsataa, mutta se määrä ei kyllä kerro yhtään mitään.

Näin jälkikäteen ihmetyttää, että minua ei oikeastaan väsyttänyt kunnolla kertaakaan. Pulmankijärven tietä oli työläs ajaa, mutta vain siksi etten viitsinyt syödä, kun olisin kohta kaupalla. Akukammille viimeiset kilometrit olivat ikäviä tunkata, mutta upea kesäilta vei ajatukset muualle.

Jos suunnittelee vastaavaa reissua, kannattaa muistaa että noihin aikoihin olin elämäni kovimmassa kunnossa. Ajoin tasaisesti jopa kymppisakkiin marttakisoissa ja olin treenannut Tahkon ultramatkalle pitkillä lenkeillä. Lisäksi olin aiemminkin tehnyt useita vaativia maastopyörävaelluksia ja vaeltanut aktiivisesti parikymmentä vuotta ympäri vuoden. Osaan siis pitää itsestäni ja jaksamisestani huolta pitkällä reissulla. Pari ajopäivää lisää, niin sama reissu on mukava normiharrastajalle.

Tarina Herttoniemen Esteenrakentajasta

Tämä on synkkä tarina suomalaisesta jääräpäisyydestä. Voin kertoa siitä vain oman osuuteni, mikä alkaa ehkä kolmen vuoden takaa.

Kahlasimme puolisoni kanssa kymmensenttistä ensiloskaa silloin uudella asuinalueellamme Herttoniemessä. Vaikka ilta pimentyi, polut erottuivat hyvin. Mutta voi! Edessämme kohosi risuista ja kepeistä kyhätty este. Se sijaitsi tässä: kuntolaitteiden takaa alkavalla polulla.

Emme kompastuneet, emme joutuneet kiertämään, mutta minä ärsyynnyin. Viskelin kepit kaseikkoon vaikka hanskat kastuivat, enkä ajatellut asiaa enempää.

Mutta voi! Sen talven mittaan huomasin, että alueen luontevin maastopyöräpolku kulkee esteen kohdalta, ja este kasvoi siihen aina uudestaan. Olin kohdannut myyttisen hahmon - Herttoniemen Esteenrakentajan.

Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt esteensä paikan logiikalla, joka ei liene tästä maailmasta. Kuntolaitteiden takaa lähtee useita polkuja, joita pitkin esteen voi kiertää. Esteen kohdalla maastopyöräilijöiden vauhdit ovat alhaisia ja kohtaamiset jalankulkijoiden kanssa harvinaisia. Esteen luota lähtevillä poluilla ei ole poikkeuksellisia luontoarvoja. Mitään kulumista ei ole havaittavissa: yhteen mutakkoon piirtyy silloin tällöin renkaanjälki, siinä se.

Mutta Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt rakentaa siihen esteen, ja rakentaa sen tarpeeksi monta kertaa. Minä päätin purkaa sen, ja purkaa sen tarpeeksi monta kertaa. Tahto asettui tahtoa vasten, nimby-asenne maastopyöräilijän loukkaamatonta vapautta vasten!

Ensimmäisen vuoden ajan heittelin kepit maastoon aina kun satuin ajamaan ohi. Sitten ymmärsin, että moinen ei todellakaan riitä vastukseksi Herttoniemen Esteenrakentajan jääräpäisyydelle. Sitä paitsi kun kaupunki siivosi alueelta pusikkoa, Esteenrakentaja sai yltäkylläisesti järeää rakennusmateriaalia. Esteet kasvoivat kooltaan, ja Esteenrakentaja alkoi pujotella haaraisia rankoja juonikkaasti kiinni estepaikan vesakkoon.

Se oli haaste.

Kesällä 2015 aloin ajaa kaikki lenkkini esteen kautta. En enää tyytynyt heittelemään keppejä kaseikkoon vaan kannoin ne noin sata metriä jyrkkään alamäkeen ja piilotin märkiin ojiin. Sieltäpä saisi hakea! Usein jouduin kantamaan kaksikin sylillistä, ja toisinaan piti raahata reidenpaksuinen kelo. Sateella hanskat märkinä puhkuin iloa ja onnea taistelussa vertaistani vastustajaa vastaan.

Usein fantasioin erilaisilla viesteillä, joita nokkelana kynäilijänä jättäisin Esteenrakentajaa nöyryyttämään. Pohdin myös riistakameran pystyttämistä, koska mieltäni poltti kysymys Esteenrakentajan henkilöllisyydestä tai olemuksesta. Vanhahko, katkeran oloinen mieshenkilö vai kenties jotain aivan muuta? Loppujen lopuksi pidin silti parhaimpana pelkistettyä kommunikointia. Hän rakentaa, minä puran - niin on hyvä.

Taistelu rauhoittui viime talvena, kun minä keskityin traineriin eikä Esteenrakentajakaan jaksanut tonkia loskan alta niljaisia rankoja. Purin esteen ehkä kerran viikossa. Mutta voi! Koitti kevät, maasto kuivui ja tilanne eskaloitui. Esteistä tuli yhä muhkeampia!

Kuin taivaan lahjana minulle tuli entistä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia esteen purkamiseen. Lastenvaunuja nimittäin piti lykkiä pari kertaa päivässä, ja vaunulenkin suunta määräytyi kuin itsestään kohti estettä. Vaunuilla oli sitä paitsi kätevä siirtää kiviä ja kantoja, joita Esteenrakentaja ilmeisesti epätoivoissaan raastoi ympäristöstä. Lähitienoolta alkoivat rangat loppua.

Kesäkuun korvilla oli silti muutama päivä, että purin esteen kaksi kertaa päivässä. Kunnioitukseni Esteenrakentajaa kohtaan nousi. Tuntui petokselta lähteä viikoksi mökille - ties millaisen esteen hän sinä aikana pykäisi...

Mutta voi! Kun loppukesästä asetuin taas Helsinkiin, estettä ei enää ollut, tai sen paikalla oli vain pari risua ristissä. Kannoin ne tunnollisesti sata metriä alamäkeen. Ja sen jälkeen - ei mitään.

Onko Herttoniemen Esteenrakentaja sairastunut? Onko katkera mutta jääräpäinen elämänasenne viimein joutunut taipumaan iän ja fysiikan edessä? Vai onko hänen tahtonsa murtunut, kun esteen oivalliset rakennusaineet ovat kätkeytyneet sata metriä alamäkeen?

Voitinko minä taistelun Herttoniemen Esteenrakentajaa vastaan? En tiedä. Ehkä hän palaa vielä. Mutta lenkille lähteminen ja lastenvaunujen lykkiminen tuntuu oudon tarkoituksettomalta. Melankolisena tuijottelen paikkaa, jossa kerran kohosi muhkea este.

Ehkä tämä tyhjyyden tunne on Herttoniemen Esteenrakentajan kosto.

Juoksua pois nyt-hetkestä

Kävipä niin hauskasti, että viime viikko piti viettää Englannissa, Surreyn neitimarplemaisissa maisemissa. Cranleigh'n alue on lontoolaisten maastopyöräsiirtola, täynnä toinen toistaan upeampia kukkulanvieruspolkuja.

Kävipä silti niin ikävästi, ettei voinut ottaa pyörää mukaan. Otin lenkkarit. Kauhea ajatus.

Reilut kymmenen vuotta sitten juoksin paljon. Treenasin puolimaraton-aikani 1.55:stä 1.36:een ja jalkaani pahan rasitusmurtuman. Vanhat vammat ja vakava sairaus olivat tehneet koivistani huonosti juoksuun soveltuvat.

Salaisella aseellani tukipohjallisilla pystyn kyllä juoksemaan, jopa voitokkaasti, mutta en halua. Jalat tulevat DOMS-kipeiksi, jos juoksen harvemmin kuin kerran viikossa, joten mieluummin en juokse ollenkaan.

Surreyn polut oli kuitenkin juostava. Yhdistetyllä perhelomalla & työkeikalla menee muuten järki. Niinpä valmistauduin juonikkaasti. Edeltävällä viikolla 30 min maastossa lönköttelyä, lepopäivä, 2 x 15 min matolla reippaamman vedon kera, lepopäivä. Pystyin kävelemään vielä portaat.

Sitten Surreyn maastoja 45 min, lepopäivä, 60 min, lepopäivä, ja sitten vahingossa perusteellisten eksymisten jälkeen 120 min kukkuloilla. Sieltä suoraan lentokoneeseen ja kas, nyt portaat sattuvat.

Onko tarinan opetus, että järkevällä treenillä pääsisin melko pian juoksukuntoon tuhoamatta täysin koipiani? Ei ole. Tarinan opetus on mielentilassa.

Pyöräily on minulle nautinto mutta myös tavoitteellista. Jokaisella lenkillä ajattelen ainakin vähän, miten lenkki palvelee tavoitteitani. Pyöräillessä mieli suuntautuu osaksi tulevaan. Juoksu on jotain muuta. Siinä minulla ei ole tavoitteita, joten se on nyt-hetkessä etenemistä puhtaimmillaan. Juostessa mieli ei suuntaudu mihinkään, paitsi ehkä jalkojen kipeytymiseen.

Se mielentila katosi, kun juoksin Surreyssä. Aloin miettiä kevyitä maastojuoksukisoja tai seikkailu-urheilua tai puolison kanssa juoksemista. Sillä hetkellä Surreyn pellonreunat, kukkulat ja vihreät metsätunnelit menettivät arvonsa ja muuttuivat kuntosaliksi, ja jalkojen kipeytyminen ominaisuudesta viaksi.

Sitten palasin kotiin, kävin maastopyöräilemässä, huomasin että juoksu kertakaikkisesti tuhoaa pyöräilyjalat ja lopetin välittömästi kaikenlaiset juoksuajatukset.

Kuolema pyörän päällä II

Eilen kävin taas kuolemassa pyörän päälle, kuten ranskalaiset aika-ajosta sanovat. Viime vuonna jo kirjoitin, että Bianchi-cupin Petikon maastoaika-ajosta puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräilystä hauskaa.

Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.

Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.

Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.

On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.

Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.

Lomalla

Viime viikolla puskin töitä että voisin tällä viikolla huokaista. Ajattelin äkkilähtöä Kanariffalle, mutta tili sanoi, että pitääkin mennä porukoiden mökille. Todellinen Herra C.

Kyllä mökilläkin voi harrastaa ulkoilua, vaikka on vitun kylmää, pimeää ja yksinäistä. Eli ei oikeastaan voi.

Ajoin pyörällä lumisia metsäteitä. Kävin jopa aamuhölkällä. Tein puutöitä. Parasta oli hiihtäminen.

Laduilla puski jatkuvasti fläsäreitä lapsuudesta. Tuttuja polunmutkia ja mäkiä ja korpipeltoaukeita. Mutta myös vieraita hakkuuaukeita ja uusia teitä, jotka saivat olon oudoksi. Kivelän kymppi, Mahlakota, Veikkolan taukopaikka, Harmaakorven lenkki, tarunhohtoisia nimiä, jotka nyt menivät ohi pyyhkäisten.

Jäin ihmettelemään, miksi minä jo pikkupoikana hiihdin näitä reittejä räkä poskella ja ihan yksin. Voitelusta, varusteista tai juotavasta ei ollut silloin tietoakaan, mutta kiire oli kova.

Tai oikeastaan se ei ollut kiirettä vaan levottomuutta. Pitää liikkua, edetä, käydä kauempana. Ei nautinnoksi vaan koska pitää. En vieläkään tiedä miksi, mutta se levottomuus on säilynyt. Niin kuin lapsuudet ladut. Jotka muuten nykyään vedetään aivan saakelin hyvin.

Jukojärven koulun puro. Hiihdin ohi mutta piti palata katsomaan.

Portaikossa

Kehitys ei mene tasaisesti vaan hyppii portaita. Uusi ärsyke sysää pois mukavuusalueelta, ja tapahtuu outoja. Tässä oman maastopyöräilyni kehitysportaat.

1. Ajoin lenkkejä parempieni perässä eli Epun ja Laurin. Opin kuinka paska olen ja kuinka hyvät ajaa.
2. Treenasin teknistä neppailua yhden kesän Keskuspuistossa. Opin ensin kaatumaan, sitten neppailemaan.
3. Tein ensimmäiset maastopyörävaellukset. Opin rasittumaan ja jaksamaan.
4. Hankin fiksin ja ajoin sillä. Opin että kun jalat pyörii niin pyörä liikkuu. Myös maastossa.
5. Vaihdoin vanhasta Kayaposta tuoreempaan Scandaliin. Opin että geoilla ja keuloilla on eroja.
6. Vaihdoin tubelessiin. Opin mitä on pito, rullaavuus ja jousto.
7. Ajoin ensimmäiset kisat. Opin ajamaan kisaa.
8. Vaihdoin trailikaksysäriin. Vauhti nousi, sijoitukset nousivat ja tarvittaessa nousi myös pyörä ilmaan.
9. Ajoin täyden kauden kisaa. Opin rasittumaan ja jaksamaan vielä lisää ja eri tavalla. Löysin paikkani ja ehkä rajani.

Tänä vuonna en ole noussut uutta porrasta.

Tulokulma

Ensimmäinen oikea polkupyöräilijä, johon tutustuin, oli Hattara. Katso vittu googlesta. Legendaarinen polkupyörälähetti Suomessa ja kansainvälisesti. Free-kitaristi. Kaikin puolin outo, rento ja fanaattinen elämänsankari. Hänen mukaansa on nimetty runko.

Hattaran kautta tutustuin muihin polkupyörälähetteihin. Muun muassa ropaushommien alfaurokseen Eppuun, edelleenkin asenteellisia talvikilsoja keräävään Pappaan sekä tietysti Mersuun eli Lauriin, joka ajoi cyclocross-polkupyörällä mistä tahansa ja lujempaa kuin kukaan, koska oli jättänyt ammattiajot ja energiaa riitti.

Aloittelijan innosta piukeana ajoin tämän polkupyöräilyveljeskunnan hangaround-jäsenenä erilaisissa tapahtumissa. Muun muassa Tahkolla, Kangasala 24h:ssa ja porukan omissa kilvoitteluissa, jotka yhdistivät kaljanjuontia ja polkupyöräilyä sopivassa suhteessa mutta pitkään.

Meno oli sangen etäällä seuraverkkarihenkisestä kilvanajosta. Jälkikäteen analysoituna avainsanoja olivat riippumattomuus, vaihtoehtoisuus ja kovuuden manifestointi puutteellisin välinein. Eli käytännössä vaihdepyöräilijöiden päihittäminen fikseillä sekä maastossa että maantiellä.

Minulla oli ihan helvetin hauskaa.

Tietysti olin aiemminkin löytänyt vahvan viiteryhmän musiikkipiireistä. Mutta tässä porukassa polkupyörällä ajaminen riitti avaimeksi kollektiiviin, joka oli yhtä aikaa äärimmäisen avoin ja suljettu. Maskuliininen ja täynnä nörttejä. Taitava ajamaan ja kilpailuvastainen.

Tulokulmani polkupyöräilyyn oli poikkeava. En ole seurajunnu, jolle kilpailut ovat kiva syy saada hampurilainen. En ole projektipäällikkö, joka ryhtyy kilpailemaan ostamalla wattimittarin. En ole työmatkatempoilija enkä maastonautiskelija. En etenkään ole kansallisen tason ryppyotsa.

Myöhemmin minusta on tullut tätä kaikkea. Sen myötä olen oppinut, että BC Hellsingin pääkallopojilta omaksumani tulokulma ei olekaan poikkeava. On polkupyörä ja sen ympärillä kaveripiiri, joka pitää itseään vähän erilaisena kuin muut, vaikka on samanlainen.

Mutta alkuperäinen tulokulmani pyöräilyyn oli tutusta teemasta niin helvetin hauska versio, että se kantaa edelleen.