Ukkospierut

Kauan sitten viime keväänä kun olin nuori ja viaton ja keventelypäissäni, hankin maastorenkaiksi parin Schwalbe Thunder Burtteja. Otin ne melko kapeina, ettei niillä voisi ajaa maastoa, ja otin ne snakeskinillä, etteivät ne olisi kevyet.

Thunder Burteissa ei ole kuviota, vaan jonkinlainen karhennus keskellä ja yksinäinen rivi näppylöitä reunoilla. Jos näppylät eivät osu maahan, renkaalla ei voi ohjata. Tämän huomasin vuoden 2015 kesän aluksi Peurungan marttakisassa. Nurtsialamäkeen oli pudonnut kärjeltä tippa hikeä, mikä riitti sinkoamaan Thunder Burtin uralta kaseikkoon. Silloisesta keventelykiekosta tuli taco ja minusta vihainen & DNF.

Hintaa oppimiskokemuksella reilut parisataa euroa, ja uusi hiilikuitukiekko päälle...

Ovaskan pariskunta jätti kuulemma ukkospierutestit tähän vaiheeseen, mutta vastaisen varalta minä perehdyin ukkospierujen sielunelämään tarkemmin. Jos haluaa saada sen yksinäisen näppylärivin tekemään työtänsä eli pitämään, sen pitää koskettaa maata. Tämä onnistuu huomattavan matalilla tubeless-paineilla ja/tai huomattavan leveällä kehällä. Lisäksi kannattaa tuntea kuolemanpelkoa mäissä, joihin on pudonnut pisara hikeä, ja kuolemanpelon rajoissa kallistella pyörää.

Kun nämä boksit tikkaa, ukkospieru on aivan pätevä väline polkupyörällä etenemiseen. Kuivilla neulaspolulla. Märällä se sinkoaa ohjastajansa tangentin suuntaan tai jättää ruopimaaan, riippuen siitä, onko edessä vai takana.

Rullaahan se kuin motown-komppi, ja snakeskininä tuntuisi kestävänkin.

Käyttötesti: Nextie-hiilikuitukehä, 29er, 30 mm, hooked

Sain MCarbonilta leveän ja keveän kuitukehän käyttötestiin sillä ehdolla että yrittäisin hajottaa sen, tai vaihtoehtoisesti omani ja muiden kuituennakkoluulot.

FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.

Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.

Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.

Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.

Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.

Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.

Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.

Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.

Stressinpoistolenkki: kallista ja raskasta

Stressaa. Siis maastopyöräilemään! Yetikin oli kisa-asusteissaan valmiina.

Ensimmäisessä kivikossa takakiekko sanoi sekä räks että sih. Pinna poikki ja pinnanjämä sisäkautta tubeless-teipistä läpi. Siitä kuului jännä kurlaus eikä litku tukkinut. Talutin kilometrin kotiin ja kyllästyin lopullisesti DT Swiss XR331-kehään, joka ei pysy suorana ja katkoo pinnoja ja notkuu kisa-ajossa niin että tuntuu vajaapaineiselta.

Keväästä asti minulla on ollut etukiekkona Mutiskarbonin kuitukehä blogikorruptiotestissä. Testitulokset ovat sellaiset, että laitoin tunkkauksen jälkeen hetimiten sähköpostia korruptoijalleni että ostanpa rahalla toisen samanlaisen. Kuitu on helvetin kallista mutta perusteltavissa.

Tämän lompakkokirpaisun jälkeen makkarankuoret olivat edelleen päällä mutta maastopyörä vistotti ja krossipyörällä olen ajanut ns. kyllikseni, joten lähdinpä sitten maantiepyörälenkille. Idässä alkoi temposikoja vilistä kuin teollisuussikalassa. Kuitukiekkojen suhinaa ja tempohaalareiden kusenhajua seuraamalla jouduin Pepen tempon lähtöpaikalle. Vieläkö mahtuu mukaan? Joo, nimi listaan ja minuutin päästä lähtö.

Kiduin sitten kymppitempon. Sillä valmistautumisella tuntui raskaalta ja aikaa meni niin saatanasti, mutta samalla meni se stressikin.

Kuolema pyörän päällä II

Eilen kävin taas kuolemassa pyörän päälle, kuten ranskalaiset aika-ajosta sanovat. Viime vuonna jo kirjoitin, että Bianchi-cupin Petikon maastoaika-ajosta puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräilystä hauskaa.

Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.

Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.

Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.

On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.

Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.

Keventelykielteinen satulatolppa- ja satulatolpankiristinraportti

Marraskuussa kevensin 78 grammaa vaihtamalla satulatolpan. Joulukuussa kevensin 23 grammaa vaihtamalla satulatolpan kiristimen. Ei helvetin perkele miten ihmislapsi voi olla tyhmä.

Kevytkiristin ei pitänyt kevyttolppaa ylhäällä. Ei vaikka väänsin kiristimen ruuvin tappiin asti.

No mitäs, laitoin vanhan kiristimen takaisin. Kevyttolppa ei pysynyt ylhäällä.

No mitäs, laitoin vanhan tolpan takaisin mutta kevytkiristimen. Vanha tolppa ei pysynyt ylhäällä.

No mitäs, kun piti ajaa Toscanan läpi, laitoin vanhan kiristimen ja vanhan tolpan. Kaikki hyvin, mutta rahan tuhlaus vitutti.

No mitäs, kisakauden koittaessa hain Ylävitosesta kitkatahnaa. Se näyttää mansikkahillon ja hammastahnan sekoitukselta, mutta maksaa enemmän. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä! Tähän fanfaareita.

No mitäs, tulin ahneeksi. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja kevytkiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä, mutta NAKSUI NIIN VITUN LUJAA, että jalankulkijat väistivät kaukaa. Kuulosti kuin pyörä hajoaisi. Naksuminen vituttaa kaikkia, mutta erityisen paljon naksuminen vituttaa minua, koska olen musiikkikriitikko ja herkkä häiriöäänille ja maastopyöräilen etsiäkseni hiljaisuutta. Yritin kaikkea, mutta VITUN LUJA NAKSUNTA jatkui.

No mitäs, laitoin uudestaan kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä. Tähän uudestaan fanfaareita.

Nyt minulla on 78 grammaa kevyempi satulatolppa - sekä pyörä, jonka sisällä on noin 101 grammaa kitkatahnaa. Vitun keventely, se on perseestä.

Ihan tavallinen kehä

Nyt olen ajanut MCarbonin Nextie-kehällä kolme kertaa eli kymmenen tuntia. Kaksi kolistelu- ja hyppelylenkkiä akselilla Hallainvuori-Kivikko ja yhden möyrintälenkin Sipoonkorvessa.

Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.

Täts it. No hienostellaan.

Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.

Kuvasisältönä päivän singletrack-tarjontaa.

Muutenkin kuuluu hyvää, kiitos vaan. Hyvät jalat neljättä päivää. Tänään Sipoonkorvessa tuntui että pystyi ajamaan niin lujaa ja pitkään kuin huvitti. Se tarkoittaa, että laskukunto odottaa seuraavan polun päässä. Hyvät jalat ovat perseestä.

Vapaaratas goes crabon

Huomaattekos mitään erikoista?

No nukkuvan kissan. Turkoosit nippelit. Renkaan jonka piti jo olla perseessä.

Lisäksi huomaatte crabonia eli carboniittia eli taikamateriaalia eli keventelyä.

Kun ajoin kisakiekkoni sipsiksi, päätin hankkia jämymmän kehän. Eppu ja MCarbon liittoutuivat ja juonittelivat ja esittivät minulle hiilikuitukehää, mutta vain sillä ehdolla että yritän tosissani ajaa sen paskaksi. Sehän minulta käy, vaikka olen kevyt XC-setä joka pelkää ilmaa.

Kehä on tätä mallia, ja Eppu kasasi sen vanhan kiekon navalla ja pinnoilla. Vertailun siis pitäisi onnistua. Nyt alkuun laitoin myös ukkospierurenkaan, niin tiedän testatessa, että vain kehä vaihtui.

Odotan crabonilta muutamaa seikkaa:

Keveyttä. No siinä tuli takkiin tuollaiset 50 grammaa DT Swiss XR331:een verrattuna, mutta elämä on.

Leveyttä. Oujea. Kuusi milliä kasvoi sisä- ja ulkoleveys ja syvyyskin. Sen myötä Thunder Burtin muoto muuttui radikaalisti. Nyt reunanappulat ovat lähempänä maata. Elättelen toiveita että kumin käytös siitä petraantuu. Ilmaakin mahtuu enemmän. Ja voin laittaa normikokoisen kumin.

Jäykkyyttä. Se nähdään kun suuntaan kivikkoon. Toivon että näitä ei tarvitse rihdata, koska kehä kantaa vastuuta enemmän kuin pinnat.

Kestävyyttä. Tämä on se mikä kaikkia kiinnostaa. Etenkin minua, Eppua, MCarbonia ja huolestunutta vaimoani. Laitan niin matalat paineet kuin ilkiän ja ryskään päin kiviä. Laitan krossirenkaan ja ajan syksyllä VPCX:ää. Sitten selviää. Kahden vuoden takuu näissä on.

Toistaiseksi on selvinnyt vain, että kumit nousivat helposti, napsahtivat lupauksia herättävästi ja pitivät laakista. Nyt ajamaan.

Keventelykielteinen kisaraportti

Tähän asti olen aina ajanut liian raskailla osilla ja liian karkeilla kumeilla. Mutta kun itse olen lihonut ja laiskistunut, on Yetiä pitänyt keventää. Nyt tiedän miten siinä käy.

Peurungan marttakisarata oli täydellinen Thunder Burteille ja kisakiekoille. Paitsi että satoi.

Siksipä toisen kierroksen alkupuolella vauhdikkaassa mutalaskussa ukkospierurengas alkoi käyttäytyä ennalta-arvattavan arvaamattomasti. Ei se olematon keskinappula kerta kaikkiaan pidä, kun loivassa mutkassa loivasti kanttaa, joten menin viisi metriä kylkimyyryä. Sitten kallistuin riittävästi, reunanappula haukkasi, pyörä pukitti ja karavaani vaihtoi suuntaa kohti ulkokurvia, missä koskaan ei ole mitään kivaa.

Pyörä jäi puuhun, minä jatkoin tangentin suuntaan. Hämmästyin etten esimerkiksi kuollut, mutta kun yritin jatkaa, kiekko ei mahtunut enää haarukkaan.

Kisaorganisaatio korjasi raadon maastosta esimerkillisen nopeasti, mutta pakun kyydissä ehdin silti tehdä johtopäätökset. Keventelykumit vittuun ja keventelykiekot perseeseen.

Muuten oli tosi hauskaa. Radalla riitti kärrypolkuluukutusta, harjupolkupätkiä ja etenkin nousua. Siitä tikkujalka tykkää. Joka nousussa napsin pari puskuttavaa tasamaasikaa ja joka tasaisella imin takakumeja kuin iilimato. Voi olla että viimeisellä kierroksella olisin nitkahtanut. Voi myös olla että en.

Nyt vien kiekon Epulle. Eppu vaihtaa siihen pykälää jämymmän kehän. Sitten haen Ylävitosesta Maxxis Ikonin, joka märissäkin alamäissä menee suunnilleen sinne mihin ohjaa.

Niskaan taisi tulla retkahdusvamma, sen verran työläältä pääkopan kannattelu tuntuu. Vauhtia oli ns. reippaasti vielä äkkipysähdyksen hetkellä.

Yeti kevenee, osa 3

Salsan satulatolpankiristin, 32 g
> Halpiskeventelysatulatolpankiristin, 9 g
23 g, 9 e

Pyörä keventynyt 726 g. Puuha maksanut 117 e.

Kylläpä on vitun hauskaa sitten kun tolppa lipsuu tai kun ruuvi korkkaa just ennen kisaa.

Yeti kevenee, osa 2

Loppuunajettu kymppipakka, oisko Sram 1070, 11-36, 362 g
> Kelvollinen kymppipakka, Ultegra, 11-28, 246 g
116 g, 0 e

Pyörä keventynyt 703 g. Puuha maksanut 108 e eli 0,15 e/g.

Juu en ole saanut jalkavoimaa salilta, eikä se soikioratas noin paljon auta. Ei toi pakka tohon jää.

Takapakkajuhlapäivä

Eturattaan vaihto on kuin panisi rahaa Hi5Bikesin tilille.

Pitää mitata ketju ettei se vaan syö uutta hiposteluratasta. Pitää vaihtaa ketju koska se on venynyt mittarista yli. Pitää testata toimiiko uusi ketju vanhalla pakalla koska mielessä itää epäilys. Pitää heittää takapakka roskiin koska ketju hyppii. Pitää varastaa puolison krossivarakiekosta väliaikainen takapakka koska kaupat ovat kiinni ja aamulla pitää mennä lenkille.

Säätämisestä huolimatta takapakan vaihtopäivä on juhlapäivä. Tulee olo että on tehnyt jotain. Vaikkei mitään kovin hyödyllistä. Hionut metallia mutaisella ketjulla.

Yeti kevenee, osa 1

Koska olen vanha paska eikä huvita ajaa, kevensin pyörää. Nolottaa saatanasti.

Ikäkulut pullotelineet 2 x 48 g
> Muoviset pullotelineet 2 x 34 g
28 g, 10 e

X9-kammet + 39-28-rattaat + keskiö 862 g
> Vanhat XT-kammet + 32t + 36t bash + keskiö 812 g
50 g, 50 e

Turbine-tolppa 268 g
> Masterpiece-tolppa 190 g
78 g, 48 e

X7-etuvaihtaja ja liipasin ja vaijeri hittoon
291 g, 0 e

Köli kiinnikkeineen hittoon
140 g, 0 e

Pyörä keveni 587 g. Puuha maksoi 0,18 e/g.

Tolppa, rattaansuojaus, kammet ja toimintavarmuus paranivat. Pullotelineet huononivat vähän, välitykset paljon.

Keväällä laitan pikkuiset Thunder Burtit kumeiksi ja hipostelukiekot. Siitä lähtee tärkeitä grammoja. Sitten olen valmis kiroilemaan kun keventelypaska ei kestä eikä mäkiä pääse ylös.