Etukäteen fiilistelin että Klaukkalan HEL CX:ään on kiva lopettaa kausi. Ihan siksi että kausi olisi jo kiva lopettaa, kun on paskat kelit eikä fokus kestä enää, kun kausi alkoi maaliskuussa, ja silloin oli vielä paskemmat kelit. Mutta myös siksi, että tasaisesti podiumeja tykittämällä ajattelin hivuttaa HEL CX -cupin kokonaissijoitusta ylemmäs. Katsokaas kun alkupuolella sarjaa jäi kaksi ajamatta, mutta kahdeksan kymmenestä lasketaan...
No paukusta Kuitto kärkeen ja moi moi hänelle, mutta itse uiskentelin nätisti kakkosena kierroksen tai pari. Oli nurtsia, oli leikkikenttäkiemurtelua, oli jäätyvää mutaa ja oli yksi mukavan loiva ylämäki jossa sai nostaa sykettä. Asiallinen Suomi-krossirata.
Lähti sitten keula alta kun harhauduin jäätikölle, ja jäin Härgisen, Salosen ja Aluksen kanssa kisaamaan. Alus on tekninen jumala, joka alun kiemurteluissa sai kiinni ja lopun mäessä jäi. Kilvanajo tuntui hyvältä ja pystyin etenkin mäkeen iskemään ok. Dani ehdotteli yhteispeliä ja pyysi vetämään ylämäen, mutta kun vedin, Dani jäi. Paitsi että mokoma jäi kyttäämään siinä kymmenen metrin hollilla. Sellainen kohottaa kivasti sykettä.
Ja sitten - toiseksi viimeisen kierroksen alussa alkoi takakiekko tapailemaan kiviä. Muutaman sadan metrin jälkeen kuitukehän pehmikkeenä oli enää kumi muttei ilmaa. No ajoihan sillä kun ei miettinyt mitä kehä maksaa, vaan mietti miten ihanan tiukasti kumi istui asentaessa uraan. Mutta ei sillä pystynyt lasettamaan, ja vitutti kuin pientä oravaa, kun Härginen ja Alus kruisivat ohi.
Olisinpa edes tiennyt mihin se puhkesi, mutta ajovirhettä en ainakaan huomannut. Veikkaan vittu tappajasepeliflättiä vittu.
Lähtösuoran varikolla kuorin venttiilin esiin jäätyneen mudan alta ja latasin kumin täyteen uutta ilmaa. Siinä peippaillessa Salonen ja Saarinenkin menivät. Litkutettu tubeless sentään piti enimmät ilmat loppukierroksen ajan, joten pystyin pelastamaan viidennen sijan.
Mutta jos... Vitun mutta ja jos. Ei voi tietää.
Sen tiedän että maalissa pyörällä oli useampikiloinen mutajääpanssari, eivätkä vaihteet juuri toimineet. Ja sen tiedän että ihan hyvin kulki.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tubeless. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tubeless. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. joulukuuta 2017
perjantai 23. joulukuuta 2016
Jäissä
Maanantaiaamuna oli vetänyt ykköstyömatkan kaljamalle. Onneksi selvisin ojia pitkin Viikin arboretumin läpi Koskelantien pyöräkaistalle, joka oli sula ja hiekoitettu.
Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.
Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.
Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.
No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.
Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.
Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.
Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.
Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.
Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.
Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.
Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.
Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.
Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.
No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.
Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.
Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.
Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.
Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.
Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.
Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.
 |
| Yeti ja napakelkan varsi. |
maanantai 12. syyskuuta 2016
Freak accident
Tässä eräänä päivänä levittelin tubeless-litkuja ullakon lattialle, pumppailin tuskanhikeä pursuten ja askartelin muutakin sisäkumittomaan elämääni liittyvää.
Muun ohessa väänsin krossikumin kuitukehälle. Kädet olivat niin litkussa, että piti käyttää peräti rengasmuovia. Mutta paikalleen napsahti, komeasti.
Nyt tarina hyppää ajassa eteenpäin muutamia päiviä ja krossilenkkejä, ja jatkuu sunnuntain VPCX-kisan koekierrokselta. Rymistelin kivikkoränniä leppoisasti ja takakumi alkoi tyhjentyä. Ajattelin että parempi nyt kuin kisassa, hissuttelin varikolle ja aloin haukansilmilläni tarkastella, mistä kohtaa litku pursusi. Kohta löytyi yllättävän helposti, ja sitten kun olin pyyhkinyt haukansilmäni puhtaaksi niihin pursunneesta litkusta...
...reunalangan ja vanteen välissä oli rengasmuovini katkennut pää.
Mitä nyt helvetin vittua?!? Siinä se muovinkappale möllötti kiilautuneena paikkaan, missä reunalanka yleensä hyväilee hookless-reunaa. Se oli olosijaansa niin tyytyväinen, että suostui liikahtamaan vain väkivalloin. Muistutti siinä suhteessa kissojamme.
Edellisenä päivänä mietinkin, milloin rengasmuovi oli katkennut, kun päätä ei näkynyt. En todellakaan arvannut etsiä kisakiekkoni sisältä.
Kaikkia todennäköisyyslakeja ilkeästi pilkkaavan tapahtumaketjun tuloksena rengasmuovin pää oli ilmeisesti jäänyt kumin sisällä hankalaan asentoon, kun kivi hyväili kumia alamäessä, joutunut poistumaan löytämästään lateksintuoksuisesta turvapaikasta ja kuin kostoksi tehnyt terävällä murtumareunalla vekin renkaaseen.
Kommenteissa alla voitte vapaasti rehvastella vielä epätodennäköisemmillä polkupyöräelämäntapahtumillanne. Veikkaan että hiljaista on.
Muun ohessa väänsin krossikumin kuitukehälle. Kädet olivat niin litkussa, että piti käyttää peräti rengasmuovia. Mutta paikalleen napsahti, komeasti.
Nyt tarina hyppää ajassa eteenpäin muutamia päiviä ja krossilenkkejä, ja jatkuu sunnuntain VPCX-kisan koekierrokselta. Rymistelin kivikkoränniä leppoisasti ja takakumi alkoi tyhjentyä. Ajattelin että parempi nyt kuin kisassa, hissuttelin varikolle ja aloin haukansilmilläni tarkastella, mistä kohtaa litku pursusi. Kohta löytyi yllättävän helposti, ja sitten kun olin pyyhkinyt haukansilmäni puhtaaksi niihin pursunneesta litkusta...
...reunalangan ja vanteen välissä oli rengasmuovini katkennut pää.
Mitä nyt helvetin vittua?!? Siinä se muovinkappale möllötti kiilautuneena paikkaan, missä reunalanka yleensä hyväilee hookless-reunaa. Se oli olosijaansa niin tyytyväinen, että suostui liikahtamaan vain väkivalloin. Muistutti siinä suhteessa kissojamme.
Edellisenä päivänä mietinkin, milloin rengasmuovi oli katkennut, kun päätä ei näkynyt. En todellakaan arvannut etsiä kisakiekkoni sisältä.
Kaikkia todennäköisyyslakeja ilkeästi pilkkaavan tapahtumaketjun tuloksena rengasmuovin pää oli ilmeisesti jäänyt kumin sisällä hankalaan asentoon, kun kivi hyväili kumia alamäessä, joutunut poistumaan löytämästään lateksintuoksuisesta turvapaikasta ja kuin kostoksi tehnyt terävällä murtumareunalla vekin renkaaseen.
Kommenteissa alla voitte vapaasti rehvastella vielä epätodennäköisemmillä polkupyöräelämäntapahtumillanne. Veikkaan että hiljaista on.
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Eka kivi
Virheiden tekeminen ei ole tyhmää. Virheiden toistaminen on. Olen tyhmä.
Rutikan krossikisassa ajoin Schwalbe Rocket Roneilla. Ne eivät ole tubeless-yhteensopivat eikä niissä ole mitään suojausta. Takakumin paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen, eikä siitä kumista ollut enää pyörällä ajamiseen.
Tänään Hietsun varjo-SM:ssä oli toki jäljellä etukumi. Sen paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen.
Kiittelin itseäni. Etenkin siksi, että olin itse harjannut kivet näkösälle höttölumen alta, että osaisin niitä varoa. Koska etukumi ei tyhjentynyt välittömästi, jatkoin kohti seuraavaa kiveä. Se iski takakumista (Mud Wrestler) ilmat pihalle.
Kruisailin hetken lussukumeilla, mutta aloin sääliä lompakkoa. Paljaalla kuitukehällä ei ole yhtä kiva ajaa kuin paljaalla alumiinilla.
Mutta vitut, en jättänyt kesken. Juoksin pyörä olalla puolitoista kilometriä varikolle. Sain Raparperilta nastakiekon eteen. Takakumi alkoi vähitellen pitää litkut kun näytin sille umpijäistä jalkapumppua. Ja ei kun kitumaan.
Marathon Winter ei pidä höttölumessa. Mutkissa ei ollut hauskaa, paisti katsojilla.
Muuten kulki juuri niin kuin kulkee jos on edellisenä päivänä ajanut 11 x 3 min 130 %:lla ftp:stä.
Sitten mentiin saunaan, tilattiin pitsat ja katsottiin striiminä Belgian-mestaruuskisat. Sanoisin että vahvasti voiton puolelle.
 |
| Lepsu kiihdytys Hietsussa. |
Rutikan krossikisassa ajoin Schwalbe Rocket Roneilla. Ne eivät ole tubeless-yhteensopivat eikä niissä ole mitään suojausta. Takakumin paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen, eikä siitä kumista ollut enää pyörällä ajamiseen.
Tänään Hietsun varjo-SM:ssä oli toki jäljellä etukumi. Sen paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen.
Kiittelin itseäni. Etenkin siksi, että olin itse harjannut kivet näkösälle höttölumen alta, että osaisin niitä varoa. Koska etukumi ei tyhjentynyt välittömästi, jatkoin kohti seuraavaa kiveä. Se iski takakumista (Mud Wrestler) ilmat pihalle.
Kruisailin hetken lussukumeilla, mutta aloin sääliä lompakkoa. Paljaalla kuitukehällä ei ole yhtä kiva ajaa kuin paljaalla alumiinilla.
Mutta vitut, en jättänyt kesken. Juoksin pyörä olalla puolitoista kilometriä varikolle. Sain Raparperilta nastakiekon eteen. Takakumi alkoi vähitellen pitää litkut kun näytin sille umpijäistä jalkapumppua. Ja ei kun kitumaan.
Marathon Winter ei pidä höttölumessa. Mutkissa ei ollut hauskaa, paisti katsojilla.
Muuten kulki juuri niin kuin kulkee jos on edellisenä päivänä ajanut 11 x 3 min 130 %:lla ftp:stä.
Sitten mentiin saunaan, tilattiin pitsat ja katsottiin striiminä Belgian-mestaruuskisat. Sanoisin että vahvasti voiton puolelle.
 |
| Eka mutkassa Kuiton Antille lantiota, kärkeen ja höntyillen kohti kiveä. Tässä kumit jo tyhjinä. |
 |
| Sukkasilleen mutkat nastakiekolla peränpitäjänä. |
 |
| Vauhdin tunnetta eiku pelon. |
 |
| Uudet rillit tekee vauhdikkaan naaman. |
 |
| Antti varvasi, nöyränä maaliin. |
maanantai 19. lokakuuta 2015
SM-krossimatka - kerrottavaa ja ei
Ikinä en lähtisi Ouluun vain cyclocrossin SM-kisoihin. Krossata voi kotona ja PK-seudun radat vetoavat kieroon mieleeni enemmän kuin Oulun nurtsit ja hiekkatiet. Mutta kun Oulun-reissuun ympätään krossikulttuuri, fillarikaverit Mikko, Niki ja Erkko sekä nostalgiasävärit Kalajoen mummilassa, miksei.
Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.
Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.
Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.
Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.
Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.
Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.
Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.
Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.
Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.
Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.
Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.
Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.
Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.
Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.
Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.
Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.
Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.
Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.
Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.
Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.
Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.
Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.
Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.
Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Käyttötesti: Nextie-hiilikuitukehä, 29er, 30 mm, hooked
Sain MCarbonilta leveän ja keveän kuitukehän käyttötestiin sillä ehdolla että yrittäisin hajottaa sen, tai vaihtoehtoisesti omani ja muiden kuituennakkoluulot.
FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.
Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.
Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.
Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.
Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.
Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.
Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.
Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.
FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.
Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.
Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.
Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.
Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.
Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.
Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.
Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.
sunnuntai 15. helmikuuta 2015
Aika kallista
Kulttuurialan freelancerille maastopyöräily on kallista harrastaa. Kamarunkkailu jää pakosta niukoille. Panostan mieluummin maastopyörällä ajamiseen kuin ajokamarahojen ansaitsemiseen. Mutta vittu milläs ajat kun ei ole nastoja ja polut ovat kuperaa vesijäätä.
Nastarenkaat maksavat lähikaupassa 178 euroa pari, pärstävipillä melkein saman koska Ylävitonen ei itse niitä tuo. Aika kallista.
Mutta joskus rahalla saa muutakin kuin tavaraa. Esimerkiksi onnea. Silloin rahalla on arvo.
Ajoin aurinkoisena sunnuntaiaamuna puolitoista tuntia Itä-Helsingin jäitä. Sielu lensi korkealla, pyörä kiisi kuin kiskoilla. Ei tuntunut että edellisenä päivänä ajoin 12 h lenkin. Tuntui kuin maailma olisi täynnä kauneutta ja mahdollisuuksia.
Retkiluistimilla sama olisi ollut mahdollista, mutta yritäpä retkiluistella poluilla.
Ice Spiker Pro on hyvä rengas. Painaa saman kuin trailikumi. Tiivistyy tubelessiksi heti, jopa ilman TLR-merkintää. Liteskin-kylki joustaa ja rullaa eikä talvella osu kiviin. Pito on tajuton. Kun pito loppuu, rengas ei katoa alta vaan alkaa kevyesti sladittaa, ja rapinaan tulee raapiva sävy. Juuri se ominaisuus lisää luottoa paljon.
Mutta vitut tavarasta, vitut rahasta. Ajattelen vieläkin aurinkoa Itä-Helsingin jäillä.
Nastarenkaat maksavat lähikaupassa 178 euroa pari, pärstävipillä melkein saman koska Ylävitonen ei itse niitä tuo. Aika kallista.
Mutta joskus rahalla saa muutakin kuin tavaraa. Esimerkiksi onnea. Silloin rahalla on arvo.
 |
| Kallvikinniemen edustalla luistelijoita kirittämässä. |
Ajoin aurinkoisena sunnuntaiaamuna puolitoista tuntia Itä-Helsingin jäitä. Sielu lensi korkealla, pyörä kiisi kuin kiskoilla. Ei tuntunut että edellisenä päivänä ajoin 12 h lenkin. Tuntui kuin maailma olisi täynnä kauneutta ja mahdollisuuksia.
Retkiluistimilla sama olisi ollut mahdollista, mutta yritäpä retkiluistella poluilla.
Ice Spiker Pro on hyvä rengas. Painaa saman kuin trailikumi. Tiivistyy tubelessiksi heti, jopa ilman TLR-merkintää. Liteskin-kylki joustaa ja rullaa eikä talvella osu kiviin. Pito on tajuton. Kun pito loppuu, rengas ei katoa alta vaan alkaa kevyesti sladittaa, ja rapinaan tulee raapiva sävy. Juuri se ominaisuus lisää luottoa paljon.
 |
| Enää 803 jäljellä. |
Mutta vitut tavarasta, vitut rahasta. Ajattelen vieläkin aurinkoa Itä-Helsingin jäillä.
torstai 12. helmikuuta 2015
Näyttää punkkarilta
Litkutin juuri maasturiin sellaiset renkaat, joissa on yhteensä 804 nastaa. Luulisi pitävän, vaikka hortoilisin jääpoluilla umpiunessa.
Itse asiassa juuri niin aion tehdä. Seurakavereiden kanssa lähdetään lauantain vastaisenä yönä kello neljältä ajamaan puolen vuorokauden lenkki.
Muutenkin Yeti näyttää melko tavalla punkkarilta. Piikkejä, mustaa, tarroja ja erittäin jäykkä asenne. Keulalla on Ritchey-kuitua Epulta lainassa.
Litkutus onnistui melko sujuvasti. Shellin kompuralla nousi, ja ainakin toistaiseksi pitää.
Itse asiassa juuri niin aion tehdä. Seurakavereiden kanssa lähdetään lauantain vastaisenä yönä kello neljältä ajamaan puolen vuorokauden lenkki.
Muutenkin Yeti näyttää melko tavalla punkkarilta. Piikkejä, mustaa, tarroja ja erittäin jäykkä asenne. Keulalla on Ritchey-kuitua Epulta lainassa.
Litkutus onnistui melko sujuvasti. Shellin kompuralla nousi, ja ainakin toistaiseksi pitää.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Litkut - hei oikeesti
"Tubelessina litku tukkii reiät." Paitsi ettei tuki. Joka moista väittää, kusettaa itseään tai asiakkaita.
Tubelessina litku tukkii silloin tällöin pienet reiät, kunhan ne eivät ole kyljissä. Tässä on kaksi ongelmaa: silloin tällöin ja kyljissä.
Silloin tällöin tarkoittaa, ettei voi tietää, tukkiiko. Litku voi olla kuivunut. Reikä voi olla kohdassa joka venyy ja paukkuu ajaessa eikä siksi tukkeudu. Pelkkä renkaan pumppaaminen on nopeampaa kuin sisurin laitto, mutta pelkkä renkaan pumppaaminen kaksi kertaa turhaan ja sisurin laitto sitten on hitaampaa kuin sisurin laitto heti.
Silloin tällöin tubeless on perseestä.
Kylkiin taas ei litku pääse, ellei erikseen kallistele kiekkoa. Sittenkin kylkiviillot ovat yleensä niin isoja, että litku sotkee housut. Sekin on perseestä ja sitä paitsi näyttää kuin olisi runkannut huolimattomasti.
Niinpä tubeless-kuski noin kahdessa vuodessa oppii ajamaan kylkisuojatuilla kumeilla. Ne painavat enemmän kuin normikumi kisasisurin kanssa.
Näistä tosiseikoista huolimatta ajan tubelessina. Tietenkin. Pito, rullaus, mukavuus, kestävyys. Ei kysyttävää, mutta älkää puhuko höpöjä litkusta.
Sitä paitsi tänään litku tukki pienen reiän, joka ei ollut kyljessä.
Tubelessina litku tukkii silloin tällöin pienet reiät, kunhan ne eivät ole kyljissä. Tässä on kaksi ongelmaa: silloin tällöin ja kyljissä.
Silloin tällöin tarkoittaa, ettei voi tietää, tukkiiko. Litku voi olla kuivunut. Reikä voi olla kohdassa joka venyy ja paukkuu ajaessa eikä siksi tukkeudu. Pelkkä renkaan pumppaaminen on nopeampaa kuin sisurin laitto, mutta pelkkä renkaan pumppaaminen kaksi kertaa turhaan ja sisurin laitto sitten on hitaampaa kuin sisurin laitto heti.
Silloin tällöin tubeless on perseestä.
Kylkiin taas ei litku pääse, ellei erikseen kallistele kiekkoa. Sittenkin kylkiviillot ovat yleensä niin isoja, että litku sotkee housut. Sekin on perseestä ja sitä paitsi näyttää kuin olisi runkannut huolimattomasti.
Niinpä tubeless-kuski noin kahdessa vuodessa oppii ajamaan kylkisuojatuilla kumeilla. Ne painavat enemmän kuin normikumi kisasisurin kanssa.
Näistä tosiseikoista huolimatta ajan tubelessina. Tietenkin. Pito, rullaus, mukavuus, kestävyys. Ei kysyttävää, mutta älkää puhuko höpöjä litkusta.
Sitä paitsi tänään litku tukki pienen reiän, joka ei ollut kyljessä.
perjantai 17. lokakuuta 2014
Luottokamaa: Maxxis Mud Wrestler EXO TR, 700x33C, 60tpi
Editointia 4.10.2015: Muuten seison sanojeni takana, mutta on näissä muutama vika. Nämä kiemurtavat vanteella. Käytettyinä edelleen nousevat hyvin ja napsahtavat uraan, mutta kiemurtavat silti, ihan kuin kumin rakenne jotenkin venähtelisi ajossa. Sama vika ollut monella kaverilla joka näitä käyttää. Kuvio myös kuluu nopeasti, ja kun nappulan reuna pyöristyy, vetopito katoaa.
Joo. Ei nämä mitkään Dugastit ole. Joku notkeampi kumi varmasti rullaa paremmin, etenkin tuubi, ja joku karkeampi kumi saattaa pitää paremmin, etenkin tuubi.
Mutta myöntäkää, äidin pikku kullat. Saattaa vituttaa liimata tuubia kolme päivää, rullata se kisassa ja pannuttaa. Saattaa vituttaa ajaa tuubi riekaleiksi tietyösepeliin. Saattaa olla kallistakin.
Me kuolevaiset joudumme tekemään kompromisseja, ja nämä mutapainijat ovat parhaat kompromissirenkaat, mitä tiedän.
Ne toimivat tubelesseina. Tubelessissa on enemmän säätämistä kuin sisureissa, mutta näissä säätäminen pysyy kohtuudessa. Nousevat jalkapumpulla kun tähdet ovat kohdallaan. Napsahtavat paikalleen ja pysyvät siinä. Tiivistyvät ilman litkua, mutta olen minä sitä vähän lorauttanut. Ja tubeless on cyclocross-köyhälistön tuubi.
Ne kestävät rymistelyä. Olen pitänyt edessä 1.5 ja takana 1.8 ja ajanut paikoista mistä arkijärki kieltää. Koko ajan kolisee vanteelle, koko ajan repii kylkiä, mutta nämä kestävät. Yleensä suojatut jäykät kyljet ovat haitaksi, mutta näissä ne ovat siunaus. Kumi ei nulju mukavuuspaineilla eikä pidä ihan niin kamalaa ääntä kolistessaan vanteelle. Näistä on 120tpi-versiokin, mutta enpä taida ryhtyä. Ainakaan taakse.
Ne pitävät tarpeeksi, ja tarpeeksi monella alustalla. Ennen kaikkea ne pitävät siksi, että paineita voi pitää matalina, mutta kyllä kuviokin puree ja kumiseos tarttuu. Yllätyksiä ei satu, paitsi mukavia. Muutaman kerran mutakurveissa olen päässyt tunnustelemaan pidon rajaa, joka on hämärä. Sladittaa muttei lipeä.
Ne ovat halvat.
Ne saa lähikaupasta.
Luottokamaa siis.
Joo. Ei nämä mitkään Dugastit ole. Joku notkeampi kumi varmasti rullaa paremmin, etenkin tuubi, ja joku karkeampi kumi saattaa pitää paremmin, etenkin tuubi.
Mutta myöntäkää, äidin pikku kullat. Saattaa vituttaa liimata tuubia kolme päivää, rullata se kisassa ja pannuttaa. Saattaa vituttaa ajaa tuubi riekaleiksi tietyösepeliin. Saattaa olla kallistakin.
Me kuolevaiset joudumme tekemään kompromisseja, ja nämä mutapainijat ovat parhaat kompromissirenkaat, mitä tiedän.
Ne toimivat tubelesseina. Tubelessissa on enemmän säätämistä kuin sisureissa, mutta näissä säätäminen pysyy kohtuudessa. Nousevat jalkapumpulla kun tähdet ovat kohdallaan. Napsahtavat paikalleen ja pysyvät siinä. Tiivistyvät ilman litkua, mutta olen minä sitä vähän lorauttanut. Ja tubeless on cyclocross-köyhälistön tuubi.
Ne kestävät rymistelyä. Olen pitänyt edessä 1.5 ja takana 1.8 ja ajanut paikoista mistä arkijärki kieltää. Koko ajan kolisee vanteelle, koko ajan repii kylkiä, mutta nämä kestävät. Yleensä suojatut jäykät kyljet ovat haitaksi, mutta näissä ne ovat siunaus. Kumi ei nulju mukavuuspaineilla eikä pidä ihan niin kamalaa ääntä kolistessaan vanteelle. Näistä on 120tpi-versiokin, mutta enpä taida ryhtyä. Ainakaan taakse.
Ne pitävät tarpeeksi, ja tarpeeksi monella alustalla. Ennen kaikkea ne pitävät siksi, että paineita voi pitää matalina, mutta kyllä kuviokin puree ja kumiseos tarttuu. Yllätyksiä ei satu, paitsi mukavia. Muutaman kerran mutakurveissa olen päässyt tunnustelemaan pidon rajaa, joka on hämärä. Sladittaa muttei lipeä.
Ne ovat halvat.
Ne saa lähikaupasta.
Luottokamaa siis.
torstai 21. elokuuta 2014
Porukassa
Tykkään ajaa yksin. Silloin ei myöhästy lähtöajasta tai lähde liian aikaisin. Omilla lenkeillä harvoin pudottaa itseään vauhdista ja yhtä harvoin joutuu odottelemaan itseään. Ei tarvitse opetella muistamaan mukana olijoiden nimiä. Teknisen ongelman todennäköisyys ei moninkertaistu.
Mutta onhan se ihan vitun synkkää ajaa joka kerta yksin.
Onneksi minulla on puoliso, joka ajaa, ja ajaa vieläpä kaikkia pyöriä kaikissa säissä. Mutta aina hän ei ole paikalla, eivätkä treeni-ideat aina mene yksiin. Etenkään nyt kun puolisolla on triathloniin liittyviä pyrintöjä.
Silloin kun yksin ajaminen alkaa tuntua synkältä, menen yhteislenkille tai kutsun sellaisen itse kokoon. Ei muuten ole vaikeaa. Järjestetyt yhteislenkit näkee netistä ja niitä on joka puolella kaiken tasoisia. Vielä helpompaa on laittaa naamakirjan ryhmiin tai verkon foorumeille speksit: Aika, paikka, kesto, miten ajetaan.
Porukkaa tulee jos on tullakseen. Yleensä tulee, koska tiedän mitä eri viiteryhmät tykkää ajaa. Tai ehkä eivät tykkää, mutta tulevat, koska tietävät että Karen rossilenkeillä vastaan tulee aina pientä ilkeää, joka kehittää.
Tänään meitä oli kuusi, eikä ollut yhtään synkkää. Pickenflick kesti edelleen ja rossipolut avautuivat eteen täynnä mahdollisuuksia...
Mutta onhan se ihan vitun synkkää ajaa joka kerta yksin.
Onneksi minulla on puoliso, joka ajaa, ja ajaa vieläpä kaikkia pyöriä kaikissa säissä. Mutta aina hän ei ole paikalla, eivätkä treeni-ideat aina mene yksiin. Etenkään nyt kun puolisolla on triathloniin liittyviä pyrintöjä.
Silloin kun yksin ajaminen alkaa tuntua synkältä, menen yhteislenkille tai kutsun sellaisen itse kokoon. Ei muuten ole vaikeaa. Järjestetyt yhteislenkit näkee netistä ja niitä on joka puolella kaiken tasoisia. Vielä helpompaa on laittaa naamakirjan ryhmiin tai verkon foorumeille speksit: Aika, paikka, kesto, miten ajetaan.
Porukkaa tulee jos on tullakseen. Yleensä tulee, koska tiedän mitä eri viiteryhmät tykkää ajaa. Tai ehkä eivät tykkää, mutta tulevat, koska tietävät että Karen rossilenkeillä vastaan tulee aina pientä ilkeää, joka kehittää.
Tänään meitä oli kuusi, eikä ollut yhtään synkkää. Pickenflick kesti edelleen ja rossipolut avautuivat eteen täynnä mahdollisuuksia...
keskiviikko 20. elokuuta 2014
Se kesti!
Ajoin Pickenflickillä kolme kisavauhtista kierrosta Hertsikan VPCX-rataa. Satoi kaatamalla, mutta tykitin silti täysii - päätellen siitä kuinka ryskyi ja kuinka lähelle puut hyppivät.
Vastoin kaikkia odotuksia ja toisin kuin tähän asti, krossi-tubelessit kestivät. Eivät sanoneet burb eivätkä pss. Painetta edelleen se reilu kaksi baaria mitä lähtiessä laitoin.
Ylihuomenna ryskään kolme kierrosta Kivikkoa. Sen jos kestää, kestää mitä tahansa. Tai ei enää mitään.
Vastoin kaikkia odotuksia ja toisin kuin tähän asti, krossi-tubelessit kestivät. Eivät sanoneet burb eivätkä pss. Painetta edelleen se reilu kaksi baaria mitä lähtiessä laitoin.
Ylihuomenna ryskään kolme kierrosta Kivikkoa. Sen jos kestää, kestää mitä tahansa. Tai ei enää mitään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)