Olmo Scatto Pista

Kun on lapsi 1980-luvulla, se jättää jälkensä: neonväreihin tulee erityinen suhde. Ostin tämän pyörän värin takia. Liukuma neonkeltavihreästä siniseen vie ajatukset pakkashaalareihin aikana, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

Ihastelin tätä Olmo Scatto Pistaa vuosikaudet sekä livenä Kalliossa että virtuaalisesti. Kun tämä sitten joutui kiertoon, missasin kaksi ostotilaisuutta mutten kolmatta. Värin takia saa nimittäin ostaa vaikkei tarvitsekaan.

Tai siis on minulla tälle tarve ja slotti, ihan varmasti. Kahden fiksini eli lokarihybridi-Equillarin ja teräsperformance-Bareknucklen välissä on ammottanut kaupunkibiitterifiksin mentävä aukko. Ja Epun kasaamille retroille Araya-ratakiekoille piti löytää paikka.

Kasailin tästä arkkityyppisen eli vanhanaikaisen biitterin. Vähän liian pieneen runkoon vähän liian kapea stonga. Stemmi sellaiseen kulmaan, että brakeless-syöksyminen liikenteen rakosiin tapahtuu pää edellä. Juu ei, ajan tällä varmaan pari kertaa vuodessa töihin Viikin kautta ja kerran kaljalle Suvilahteen. Mutta mielikuvitelmia pitää olla.

Runko: Olmo Scatto Pista, DinWeazelin eniten ajama, Columbus Brainia ja keula ehkä Maxia

Ohjainlaakeri: Tecora, smuutti ja hyvä

Stemmi: 3ttt Chromix Plus, tähän joku jäbä on hitsannut lisää kulmaa ja luvannut että kestää

Stonga: Se kevyt aluinen, joka oli käytetty jo ekassa fiksissäni, huhhuh

Tupit: noname ouryntapaiset, eka kertaa kokeilen tällaisia

Keskiö: Campan Centaur 111 mm, sanoi Jussi

Kammet: Ofmega CX, vanhat maantiekammet, pultit melkein hinkkaa runkoon

Eturatas: Sugino S-Cubic 46t, oikein hyvä ja leimattu, Jussin kätköistä

Takaratas: On-One 17t, ettäs kehtaan, no vaihdan varmaan 18:aan

Ketju: HKK, leimattu tämäkin ja henkeni kivasti ruuvin ja metallilaatan varassa

Polkimet: 520, ostin varta vasten

Tolppa: Shimano 600

Satula: Sellen Gel Flow, Emilian loppuun ajama, roskikseen menossa

Navat: Miche Primato

Kehät: Araya CTL-370 Super Hard

Pinnat: 36 kromattua ja tosi ohutta

Kumit: Schwalbe Ultremo R.1 25 mm + Contin Gatorskin 25 mm

Äkkipolkaisun perusteella hauska, eloisa ja selvästi erilainen kuin aiemmat pyöräni. Keskikova runko, löysät kammet, ohjaus ihmeen vakaa vauhdissa ja hupaisasti keskittävä. Varvasylitystä hyvin. Tykkään pitää takakiekkoa pitkällä, niin geo on edestä nopea ja takaa hidas.

Konversiot kunniaan!

Joskus nöösinä tein pikkuveljelle niin paskan konversion että hävettää. Raleigh-standardit, bullis, purkkavirityksiä ja Tattis-maalit päälle. Sillä se vieläkin ajelee. Hyi saatana.

Yksivaihde-palstalla tuli onneksi sopiva Bianchi myyntiin. Myyjä oli riisunut siitä jotain vintage-vaihdepaskaa ebay-suhmurointeihinsa, mutta minua kiinnosti kokonaan kromattu SLX. Viemäriputket vittuun, tällaisia runkoja ei enää tehdä, ja chipit antaa luonnetta.

Kasasin nollabudjetilla eli kaapista löytyneillä paloilla. Ajoin testilenkin. Oli kevyt, suora ja mukava. Tykkään niin saakelisti että saapa nähdä annanko tätä veljelle laisinkaan. Jos annan niin tähän tulee jarrut molempiin päihin, pikkuveljen omat kiekot ja vapaaratas. Kyynärpäät toki hipsterityyliin polvissa, mutta pikkuveljen kaupunkiajeluita se ei varmaan haittaa. Leveällä tangolla asento on oikeastaan aika valpas ja tasapainoinen.

runko: Bianchi, Columbus SLX-tarrat, rihlat näkyy, kromattu, Gipiemmen dropit
ohjainlaakeri: Campa Athena, vain lievästi pykälillä
kiekot: vaihtunee, nyt Miche/Ambrosio ja Dimension/Open Sport
satulatolppa: lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
satula: Brooks Cambium, lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
stemmi: SR ja sata milliä
stonga: Scott Strike, pelastettu raadosta, vois vähän kaventaa
kammet: Campa Athena, sisäpaikalla just 42 mm ketjulinja
keskiö: Campan kupit, Shimanon 107-millinen akseli
polkimet: vanhimmat speduni, 90-luvun puolelta
voimansiirto: Campan eturatas, noname takaratas, käytetty skeneketju
välitys: 42-17

Rystynen

Koska FixieInc hajosi. Koska Uberto oli liian pieni. Koska Viltsu myi halvalla. Koska moderni.

Saanko esitellä, Rystynen.

Runko ja keula: EAI Bareknuckle, riittävän iso, riittävän violetti, riittävästi tarroja
Kiekot: Mavic Open Pro & DT Comp & Miche, Joken kasaamat
Kumit: Ultremo R1 23 & DD 25 mm, koska sattui olemaan, menis isommatkin
Ohjainlaakeri: Cane Creek S-8, paras
Stemmi: Easton EA-90, tussasin turhamaisuuttani, liian lyhyt ja nollakulmainen
Stonga: FSA Omega Compact, 44 cm, kiva ajaa dropeilta mutta typerä mutkilta
Tankonauhat: Mustat
Keskiö: Campagnolo Centaurkohan tää oli
Kammet: Campagnolo Record, maantietupla, aiheuttaa ketjulinja-arpomista, vaihtoon
Eturatas: 47t Velosolo
Takaratas: Joku 18t
Ketju: KMC Z510HX alias skeneketju
Polkimet: Shimano SPD-540 tietty
Satulatolppa: Syncros
Satula: SDG TiFly
Tarrat: Viltsu

Ajoa tällä on takana vasta niukasti. Runko on upea - jäykkä ja vikkelän tuntuinen. Tykkään ylikoon teräksestä ja uudenaikaisista käyttöosista ja väristä ja koosta ja standardeista.

Emäputkella on mittaa sen verran, että stonga ja stemmi pitää vaihtaa. Nyt pudotusta yläotteelle on vähemmän kuin maastopyörässäni. Saatan vaihtaa kammetkin, koska ketjulinjaa ei saa maantietuplalla ihan suoraan, vaikka kikkailee keskiöllä ja spacereilla, ja turhamaisuuttani haluan rattaan ulkopaikalle.

Toivon ja oletan että ajan kesäfiksiajot tällä lopun ikääni. Niin se aina sanoo.

Kevättalvikuosi 2018.

Jäähyväiset Ubertolle

Viimeiset pari kuukautta Uberto on lojunut vintillä runkosettinä. Nyt otin keskiön ja stongan irti ja pyyhin putket siisteiksi luovutusta varten. Sen on aika mennä.

Uberto on ensimmäinen runkosetti, johon minulla ei ennättänyt syntyä tunnesidettä. Nätti helmiäismaali, peruslaadukas teräs ja klassinen sirous tekivät siitä haluttavan, mutta siihen se jäi. Kasasin peruspalikoista, ajoin kesän kaupunkiajot ja pari lenkintapaista, huomasin pieneksi ja laitoin myyntiin. Ensin hankintahintaan, sitten oppiraha-alennuksella.

Sen verran tunteelliseksi lipesin tuossa runkosettiä hipelöidessäni, että toivon Uberton löytävän hyvän kodin tai ainakin hyvän matkan. Pyhäpyörä, ratapyörä, käyttöpyörä, rottapyörä. Ehkä muutaman vuosikymmenen päästä autotallilöytö, entisöinti ja alusta uudestaan.

Godspeed!

Voitin taas polkupyöräilykilpailun

Urbaanipyöräilijöiden eli fiksihipsterien nuorisojaosto on ennättänyt elämänvaiheeseen, jossa ei enää vain kritisoida setien meininkiä, vaan tehdään lisäksi omaa. Niinpä sana kiiri kautta internetin, että Vanhankaupunginlahdella ajetaan helppoa krossia lyhyesti.

Minun kaltaiseni kilpasetä ei voi vastustaa tällaista haastetta. Pakko oli näpertää työmatkapyörä eli kännifiksi eli setähybridi kisakuntoon. Kasvatin takaratasta piikillä, lainasin Pickenflickistä hiposteluetukiekon ja vaihdoin taakse karkeampaa kumia, että reisieni teräksinen voima välittyisi sateen liukastamaan kesantopeltoon.

Brakeless tietty, ja raiseri, koska olinhan fiksihipsterijuurillani.

Sitten vain paikan päälle toteamaan, että tulevaisuus on turvattu. Paljon tyhmäpyöräilijöitä virne naamalla mutapellon laidalla.

Iskin paukusta kärkeen ja ajoin pari ensimmäistä kierrosta poikkeuksellisen täysii, koska puolen tunnin kokonaisrypistyksessä ei kannata pohtia tulevaisia aikoja. Lavean ratamerkinnän ansiosta mutamutkat pystyi loiventamaan fiksiyhteensopiviksi, mutta ei se rata helppo ollut. Koko ajan piti pitää veto päällä, ja enin aika kului putkelta kiihdyttäessä. Muutama matala jänöhyppyestekin piti kolistella läpi kaoottisella fiksityylillä.

Tuloksena voitto, palkintona kaksi kiloa kuraa pyörässä, hyvä mieli ja polkupyöräliike Velobian lahjoittamat Challengen hipokumit. Oikeasti voitin avo-Grifot, mutta vaihdoin kakkosen kanssa päikseen avo-Grifo XS:iin. Ne sopivat soranjauhamiseen, kun taas oikeassa krossissa käytän lähikaupan tubelesseja.

Ulkoiluväylien ylistys

Helsinki on katsonut tarpeelliseksi palvella asukkaitaan rakentamalla ulkoiluväyliä. Ylistän tätä oivallista infrastruktuurin muotoa.

Missä on pienikin läntti metsää tai peltoa tai kulttuurimaisemaa, siellä kulkee ulkoiluväylä. Se on kovaksi tamppautunutta hyvälaatuista hiekkaa, joka ei riko renkaita. Se ei tahmaa märkänä eikä pölyä kuivana.

Ulkoiluväylät saattavat alkaa yllättävistä paikoista ja kiemurrella maaston mukaan vielä yllättävämpiin paikkoihin, mutta se ei haittaa. Tunnen alkupäät, ja loppupäät on kiva löytää. Yleensä ulkoiluväylillä ei ole järkeviä opasteita. Sama se. Ne kaikki vievät ensin syvemmälle maisemaan ja sitten maisemasta pois.

Maastopyöräilijälle ulkoiluväylät ovat parasta siirtymää. Cyclocrossaajalle ne ovat leppoista lenkkimaastoa. Maantiepyöräilijä löytää niiltä suojan tuulelta ja liikenteeltä. Ulkoiluväyliä voi ajaa kaikilla renkailla. Jos väylä muuttuu sepeliksi tai poluksi tai asvaltiksi, se tarkoittaa vaihtelua eikä U-käännöstä.

Sateella ulkoiluväylät antavat ns. flaamilaiset rusketusrajat. Paitsi jos käyttää lokasuojia niin kuin me järkevät ihmiset.

Tänään koivunoksilla oli tihkusadekristallipisaroita. En olisi päässyt ulos talosta, ellen tietäisi että ulkoiluväyliä on olemassa.

Harjoituspäiväkirja:

2 h, PK

Uberto

Yleiskesäpyöräni Peacemaker alkoi rakoilla. Ryhdyin katselemaan uutta. Mieluummin 120 perällä eikä vesijohtoputkea, muuten ei väliä. Biitteriksi/yleispyöräksi, ei missikisakäyttöön eikä performance-veloiluun.

Tällainen geneerinen Uberto-ratarunko on yksivaihde.netissä ollut kiertopalkintona. Poistin sen Tampereelta ja laitoin nurkissa lojuvaa osaa kiinni. Alussa vaivasi ostokatumus enkä jaksanut panostaa, että pyörästä tulisi niin nätti kuin runko edellyttää. Ajelin rullilla ja etsin ajoasentoa. Vähitellen palikat alkoivat löytää paikkansa.

Ensin ajattelin mustaa putkiosaa, mutta kun stemmiksi laitoin lootasta tuon nätin kirkkaan ja avautuvan, niin mustaksi jäi vain tolppa. Se on 27.0 ja ostin sen ylävitosesta eurolla. Luotettava Shimano-keskiö löytyi Rafulta ja kapoisen Gatorskinin taakse vaihdoin Samulilta.

Kasatessa huomasin, että Noodle-tankoni on taipunut. Joko sillä on kilometrit täynnä tai sitten on tapahtunut kauheuksia joista en onneksi ole tietoinen.

Kevään mittaan olen ajanut tällä pari pidempää lenkkiä ja kaupunkiajoa. Ajotuntuma on entiseen Peacemakeriini verrattuna yllättävän samanlainen. Ei yltiöhätäinen tai kova, vaan eloisa ja mukava. Pykälää laadukkaampi runko, pykälää huonommat putkiosat.

Harmi että loppujen lopuksi tämä on minulle sentin pari liian matala. Periaatteessa asento on ok, mutta kyse on fiiliksestä. Ajelen kevättä eteenpäin, katselen uutta runkoa ja myyn tämän hankintahintaan eteenpäin, jos emme ala tulla toimeen.

Runko ja keula: Ubertoksi tarroitettu geneerinen ratapyörä, 531 Professional, Zeuksen muhvit
Kiekot: Openpro, DT Comp, Miche
Kumit: Ultremo ZX, Gatorskin
Ohjainlaakeri: Joku Campa, alakooli oli pykältynyt, otin häkin pois ja laitoin kuulia täyteen
Stemmi: Kirkas ja suutaan aukova nätti no-name
Stonga: Nitto Noodle, taipunut
Tankonauhat: Mustat
Keskiö: Tämä oli vastoin myyntipuheita 70 mm leveä britti. Shimano UN-52, 107 mm
Kammet: Campa Chorus Record
Eturatas: 47t Velosolo, sisäpaikalla, ketjulinja just 42 mm
Takaratas: Joku 18t
Ketju: skene, ajettu
Polkimet: 540
Satulatolppa: .243 Racing, logo tussattu (!), maksoi euron
Satula: Uskollinen SDG TiFly C.

Fiksillä treenaamisesta, maasto

Maastofiksailu ei ole urheilua, se on taidetta.

Pappa hyppää fiksillä. Kuva: Kim.

Urheilulla ja taiteella ei ole kategorista eroa, vain aste-eroja. Molemmat ovat turhaa puuhastelua, jonka motiivit eivät liity hengissä selviytymiseen vaan uteliaisuuteen, itseilmaisuun ja suvunjatkamiseen. Kyllä, suvunjatkamiseen.

Urheilussa pyritään enemmän paremmuuteen kuin taiteessa. Kuka viskaa keihästä pisimmälle, kuka ajaa maastopyörällä nopeimmin. Maastofiksailu vastustaa tätä ajatusta. Fiksillä ajaminen tekee maastopyöräilystä tieten tahtoen niin hankalaa, että ajatukset paremmuudesta tuntuvat naurettavilta.

Motiiveiksi jäävät uteliaisuus, itseilmaisu ja suvunjatkaminen. Maastofiksailijat ovat kovia jätkiä. Ja taiteilijoita. Ainakin Santtu, Jarno ja Eppu ovat olleet, huippuvuosinaan. Olen saanut ajaa heidän kanssaan ja havaita seuraavani taidetta. Tosi hyviä isiä kaikki.

Aivan erityisen taiteellista maastofiksailusta tulee, kun on täysjäykkä 26-runko ja pitkät kammet.

Kammet ovat este. Kun ne osuvat kiviin, pyörä hyppää ja pimeässä näkyy kipinä. Näyttää hienolta mutta tuntuu pahalta. Ylityksiä, kivikoita ja ylösajoja varten kammet pitää saada oikeaan asentoon. Pitää nostaa takarengas ilmaan ja asetella. Kampien liikkeen oppii ennakoimaan mutta se vie aikaa ja kilometrejä. Maastofiksailijoiden ajolinjat ovat laveita ja kiemuraisia.

Kampien pyörimisen mukana tulevat painonsiirto-ongelmat. Normaali maastopyöräilytekniikka perustuu siihen, että kuski jumppaa satulan joka puolella. Maastofiksailija on kiinni pyörivissä kammissa. Paino on satulassa tai vähän sen päällä. Jyrkistä alasajoista tulee vaikeita, kun ei voi paeta pahaa maailmaa satulan taakse. Etujarru saattaisi vähän helpottaa, mutta se usein unohtuu miljoonalaatikkoon.

Ilmaakaan ei ole helppo ottaa. Hyppyrin nokalla tekee mieli pysäyttää jalat odottamaan alastuloasentoa, mutta se saa fillarin nokan sukeltamaan: kun kiekko pysähtyy, liike siirtyy runkoon. Ilmassa pitää polkea.

Alamäet ovat kaikista säälittävintä räpistelyä. Mitä nopeammin kammet pyörivät, sitä vähemmän kuski pystyy reagoimaan esteisiin. Hienoa.

Maastofiksillä ei ikinä opi sietämään vauhtia. Eikä kanttaamaan. Eikä siirtämään painoaan. Eikä järkeviä ajolinjoja.

Maastofiksillä oppii vain selviytymään tilanteista, joihin ei vapaarattaalla joudu.

No oppii sillä jotain. Perse ja selkä oppivat sietämään juurakkoa. Keskivartalo oppii tuottamaan voimaa hankalissa asennoissa. Jalat oppivat lajivoimaa. Alitajunta oppii vittu pyörittämään koko ajan, vaikka mikä olisi. Maastopyöräilystä tulee helppoa kun ei hannaile vaan polkee vaan.

Lisäksi saa henkisen yliotteen, mutta vain sellaisista henkilöistä, jotka ymmärtävät taidetta.

Harjoituspäiväkirja:
kuntosalia niin että tuntuu

Fiksillä treenaamisesta, maantie

"There's training, and then there's taking a radical approach to get radical results."

Fixed gear -maantiepyöräilyä joskus 2010. Onpa vitun hauskaa.

En todellakaan ajaisi edes tätä nykyistä mäkiukko-dieselvauhtiani, ellen ajaisi olisi aikanaan ajanut niin paljon fiksillä. Kiinteävälitteisellä polkupyörällä ajaminen on hyvää treeniä sellaisella oikealla polkupyörällä ajamiseen. Koska se on:

(Ja tämä koskee vain maantietä. Maastofiksailu tuo terveisiä vielä pimeämmästä pyöräilyn peränurkasta. Siitä ei voi tehdä tällaisia kivoja iskusanoja.)

Hauskempaa.

Maantienlaidalla on tosi tylsä ajaa, koska se on maantienlaitaa. Fiksi tekee sen siedettävämmäksi, ja se tulee tarpeeseen. Koko ajan on tekemistä: puskemista, pyörittämistä, jarruttelua ja muuta räpistelyä.

Tehokkaampaa.

Tasan kymmenen prosenttia. Mittasin sen Vätternrundanilla. Fiksillä meni kymmenen tuntia, vaihdepyörällä yhdeksän. Jos tulet pimeältä puolelta eli vapaarattaiden raksutuksen maailmasta, rullailet vapaalla enemmän kuin tajuat, haluat ja kehtaat. Se on kusetusta eikä pyöräilyä. Vain fiksillä voit väittää ajaneesi koko matkan.

Monipuolisempaa.

Yksi lenkki voi olla maksimikadenssiharjoitus, lajivoimaharjoitus, vetoharjoitus ja pk:ta. Lisäksi ensimmäiset fiksilenkit ovat salakavala harjoitus niille lonkan seudun lihaksille, joita et tiennyt olevan olemassakaan.

Tasasykkeiset tai tasatehoiset lenkit ovat pelkkää paskaa. Ei kroppa ota tarkkaa treeniä tarkasti vastaan. Kroppa on kaoottinen sotku, ja niin voi olla treenikin. Sitä paitsi kukaan ei halua ajaa kanssasi, jos ajat tasasykkeisesti. Se on ärsyttävää.

Kontrolloidumpaa.

Fiksillä ei voi ajaa itseltään jalkoja alta, jos ajaa suomalaisella maantiellä. Vaihdepyörällä puskee koko ajan rajoitinta vasten, fiksillä ei.

Teknisesti kehittävää.

Jostain mystisestä syystä maastotekniikkani hyppäsi radikaalisti kun ryhdyin ajamaan fiksillä. Luultavasti siksi että alitajuntani oppi että koko ajan pitää polkea. Polje koko ajan, niin maastopyöräily muuttuu helpoksi. Myös juurakot, ylösajot ja mutahaudat.

Sen sijaan fiksillä ajaminen ei kehitä ryhmäajoa. Itse asiassa ryhmässä on aivan helvetin typerä ajaa fiksillä, jos muilla on vaihteet tai sinkulat. Sitä vain sekoittaa porukan rytmin, ellei ole cowa.

Harjoituspäiväkirja:
palauttelua 2:37, avg 112, max 161

Tänään olin true

Ysärirunko.

Täysjäykkä.

Kaksikymmentäkuusituumainen.

Jarruton.

Fiksi.

Jopa puristit ja hölmöpyöräilijät ja hauskanpitopainotteiset joutuvat myöntämään, että kolmen tunnin maastolenkki tällaisella vehkeellä on true. Siinä sen ansiot sitten ovatkin. Maastofiksuttelu on turhanpäiväistä räpistelyä. Vauhti kaukana, vaaralliset tilanteet lähellä.

Paitsi että se on pirun hauskaa. Ja saa keskivartalossa aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin Tahkon kolmas kierros. Ja säästää kisapyörääni, joka ei halua ulos liikaantumaan. Ja motivoi pk-jumittuneen kroppani vielä yhteen pitkään.

Harjoitusvaikutus oli tietysti jotain muuta kuin pk. Poluilla keskivartalojumppaa, lajivoimaa ja tekniikkaa. Siirtymillä pyörittelyä, koska välitys oli alamittainen.

Harjoitusvaikutuksesta ei tosin sovi puhua samaan aikaan maastofiksuttelun kanssa. Se ei ole true.

Palaan fiksillä treenaamiseen myöhemmin.

Harjoituspäiväkirja:
3:00, avg 129, max 167

Miksi tänään en ajanut fiksillä yksin

10 m/s.

Kevättuuli puhaltaa jalkoihin keveyden. Kun ajaa isoa tietä itään, tuntee ajavansa kovaa. Tai jopa tietää ajavansa kovaa, se on ihan oikea tunne. Myötätuulen hienoutta ei vähennä, että se loppuu.

Tuuli puhaltaa pyöräilijän johonkin Uuden Porvoontien risteykseen, josta tekee mieli kääntyä pikkutielle ja ajaa kauas. Mieli on täynnä reittisuunnitelmia. Kunnes avautuu pelto ja todellisuus.

Sivutuuli vielä menee yksinään. Vastatuuli ei.

Siksi en tuulipäivinä aja fiksillä. Tänäänkin jätin sen roikkumaan stolmeniin odottamaan ensimmäistä lenkkiään. Fiksillä myötätuulessa kierrokset loppuvat jaloista, vastatuulessa joutuu jyhkimään. Fiksillä ajamisessa on kyse siitä, että kadenssi on aina väärä, mutta sen ei ole hauska olla samaan suuntaan väärä pitkään.

Tänään satuin ajamaan kiinni myös puolitutun maantieporukan. Se kinnasi krossareilla mutta liityin seuraan tuulen takia. Ja seuran takia. Risteyksien ja peltojen tuuliyllätykset kestää porukalla paremmin.

Ei se joukkio häävisti laitatuulta ajanut. Yksi jos toinen tuhlasi voimiaan kun ei löytänyt sivutuulipeesiä vaan roikkui suoraan takana. Mutta vastatuulessa oli mukava tietää, että keulasta voi halutessaan pudottautua tuulenpiiloon.

Juteltiin niitä näitä. Minulle opastettiin pari uutta tietä tai paremminkin puikkausta. Käytiin kahvilla. Tärkeintä oli varmaan, että flunssan jälkeen rasitus pysyi paremmin aisoissa kuin jos olisin ajanut omaa rajoitintani vasten.

Harjoituspäiväkirja:

PK, 4:15, avg 133, max 182 Kuninkaanmäkeen