Siitä on tosi kauan kun vedin Peurungassa kaseikkoon, tacotin edestä lelumiinisen hipokehän ja sain tilalle MCarbonilta sponssina testiin Nextie-kehän. Epun kasaamana se oli sen verran vaikuttava himmeli, että ostin taakse omalla rahalla melkein samanlaisen, mutta hookless-versiona, ulkoleveyttä 30 mm.
Etukehästä ei ole kerrottavaa, paitsi että se on suora ja ehjä ja tukeva ja kevyehkö ja hyvä.
Takakehästä on kerrottavaa. Pari viikkoa sitten huomasin sen löystyneen. Pinnat lötköinäkin sitä saattoi ajaa, eikä kuitukakku muuttanut muotoaan. Eppu hipelöi pinnat taas vireeseen. Sen jälkeen kotona kiekkoa ihastellessa huomasin siinä pikku näppylän. Joku rontti oli ajanut kävyn yli minun kiekollani ja kuitu oli sanonut poks muutaman millin matkalta.
Jatkoin lenkkeilyä tietäen tasan tarkkaan, että ei se itsekseen korjaannu.
Tänään Sipoonkorven pohjoislaidalla kuului juurakossa tavallista kimakampi räks. Koska olin Sipoonkorven pohjoislaidalla, jatkoin ajoa. Ongelman kieltäminen onnistui - kiekko kesti kotiin asti. Lämpimässä tallissa rohkenin silmäistä vahinkoja ja havaitsin, että käpy mokoma oli taas tervehtinyt kehää, edellisen vaurion viereen, arvattavin seurauksin. Parin sentin matkalla delaminoitumista ja rakoja ja kupruja.
Sitä se teettää kun 68 kg varovainen isukki lenkkeilee kevyesti kolme vuotta. Muina olosuhteina 32 pinnaa, matalahkot paineet, jäykkä perä ja xc. No ehkä muutama kisa siinä, ja taisin kyllä ne HELCX:tkin ajaa noilla kehillä, mutta just riding along ja silleen.
Olen pettynyt. Eniten siihen, etten saanut todistaa kuidulle ominaista katastrofaalista hajoamista. Räjähdys!!! Näyttävä ilmalento!!! Tuhon viimeistely hiilipölypilvestä sinkoilevien pinnojen ja kehänkappaleiden sirpalevaikutuksella!!! Mutta ei sihahdustakaan.
Ajattelin nyt aluksi selvitellä MCarbonin crash replacement -ohjelman mahdollista olemassaoloa ja vasta sitten köyhtyä. Sanovat ettei kuitukehistä ole paluuta, mutta sellainenkin on mahdollista.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perseestä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perseestä. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 2. joulukuuta 2018
lauantai 20. lokakuuta 2018
NBD: Marin Pine Mountain 1
Että kun alkoi sylettää kisapyörillä kommutoiminen. Mieluiten ajaisin arkiajot jarruttomalla fiksillä, mutta se ei vaan käy, kun aamukähmässä pitää kiskoa pikkuihmistä kärryssä ylämäkeen muun liikenteen seassa. Sellainen vaatii levyjarrut ja vaihteet.
Siksi on pitänyt talvella kuluttaa Yetiä, jonka laitoin ihanaan kuosiin. Hieno Pike ja suolapaska on tyhmä yhdistelmä, eikä Yetiin saa edes lokareita.
Sulan maan aikana olen kuluttanut Pickenflickiä. Siihenkään ei saa lokareita, ja reppu selässä on muuten vaan vittumaista ajaa droppitangolla.
Halusin siis säästää pyöräilyyn käyttämääni rahaa ja vaivaa, ja sehän onnistuu parhaiten käyttämällä rahaa ja vaivaa uuteen pyörään.
Tällainen täysjäykkyys oli myynnissä Fillaritorilla. Tämä on niitä joista tuli takaisinkutsu tuhoutuvan keulan takia, mutta se hoitui Velosportissa ennen kaupantekoa. Muuten speksit kohdillaan: Mahtuu 29-kiekot ja täyspitkät lokasuojat. Pikalinkkukiekoille hyvä loppusijoituspaikka. Modernit, yleiset standardit. Levyjarrut valmiina.
Mutta katsotaanpa mitä joutuu tekemään:
FRAME - Double Butted CrMo, w/rack, fender and frame bag mounts,
tapered headtube
- Tähän joutuu ompelemaan custom-runkolaukun, koska retkeilypotentiaali ja koska sellaisen saa niin näpsäkästi kiinni noihin juomapullotelineisiin ja viistoputken alapinnan ruuveihin.
- Tolpan integroitu kiristin pitää juottaa irti ja vaihtaa pantamalliseen, koska niin pitää tehdä.
FRONT FORK - CrMo, with lowrider rack and fender mount,
suspension-corrected w/tapered steerer tube
- Ruotoputki katkaistava, ja jalkoihin pitää tietysti juottaa pari lisäruuvia anything-cageille, koska retkeilypotentiaali.
CRANKSET - Forged Alloy 1x10, Hollow Spindle, Narrow-Wide 32T
- Nämä painavat kuin synti, ja edellisen omistajan laittama 32-ovaali on ovaaliutensa takia sen verran sisempänä, että kevyimmällä vaihteella ketju hinkkaa renkaaseen. Laitettava kaapista X9-kammet ja hankittava direct mount -eturatas kokoa 34 tai 36, koska kommutointi, mutta mahtaako mahtua...
DERAILLEUR REAR - Sram X7 Type-2
- Tämä oli ostaessa vääntynyt, mikä huomioitu hinnassa. Kaapissa oli ikäkulu X9, joka virkosi pesulla ja rasvauksella ja siirtämällä siihen X7:n rissat.
SHIFT LEVER - Sram X5 10-speed
CASSETTE - Sunrace 10-Speed, 11-42T
- Todella typerät hypyt kommuuttipäässä, joten vaihtoon, tai siis jemmaan, koska retkeilypotentiaali. Onneksi kaapissa 1070-pakka 11-36T:nä.
BOTTOM BRACKET - External Sealed Cartridge Bearing
- Tämä mallia HT2 joten vaihtuu kampien myötä GXP-malliseen.
CHAIN - KMC X10
- Toistaiseksi okei! Ei ollut edes venynyt.
HUB REAR - Formula, 135mm, Quad Cartridge Sealed Bearings, 160 mm Centerlock
Disc, 32h
- Oikein jees mutta centerlock-levy kiinni adapterilla, onneksi on kaapissa vastaava levy joka sopii suoraan.
HUB FRONT - Formula, 100mm, 180 mm Centerlock Disc, 32h
- Oikein jees. Tämäkin levy adapterilla, en muista onko kaapissa sopivampaa levyä.
RIM
Maddux DD40 27.5+, Double Wall, 40mm Inner, Tubeless Ready
- Etukiekon tubeless-asennus falskaa, pitäisiköhän teipata uusiksi? Muuten kivan näköiset eikä tolkuttoman painavat.
SPOKES NIPPLES - 14g Black Stainless Steel
- Näitä pitää hankkia varastoon oikeita mittoja, koska retkeilypotentiaali.
TIRES - WTB Ranger 27.5x3.0 TCS Light Fast Rolling
BRAKES - Shimano BR-M445 Hydraulic Disc
- Puinen tatsi mutta ok.
BRAKE LEVERS - Shimano BR-M445 Hydraulic
HANDLEBAR - Marin Mini-Riser, 10mm Rise 740mm Width
- Varsin hyvä muoto ja leveys muttei paino.
GRIPS - Marin Locking
- Kamalan kovat, pitää vaihtaa Bemarin ensiasennusgrippeihin, jotka kaapissa.
STEM - Marin 3D Forged Alloy
- Onneksi slämmättynä tarjoaa juuri oikean ajoasennon, vastaavaa väriä ei nimittäin löytäisi. Ruuvit rasvattava.
HEADSET - FSA Orbit,
Sealed Cartridge Bearing, 1 1/8
- Höpsistä, tämä on tapered. Toimii.
SEATPOST - Marin Alloy Light
- Ei "light" mutta saa kelvata.
SADDLE - Marin MTB
- Leveä ja pehmeä mutta ilman vaippaa lyhyellä matkalla ok.
PEDALS
- Ottaisko Rystystä XT:t vai pitääkö tyytyä näihin 520:iin jotka löytyi kaapista?
Kiekoiksi tosiaan vaihtuu joutilaat 29erit, koska plussakumien kanssa ei saa järkeviä lokasuojia, eikä niissä muutenkaan ole tolkkua. Katsotaan laitanko XT-kiekot vai e13:t.
Kummat tahansa laitan, Yetin peräpäähän piti tätä projektia varten hankkia 12x142-chipit pikalinkkuchippien tilalle, että saan Yetiin läpipulttikiekon, joita minulla on kaksi, niin että pikalinkkukiekko joutaa tähän. Yetin chipit ovat tietysti tosi halpoja ja helppoja hankkia (eivät ole). Kun Yetiin tulee läpipulttikiekko, sen välitys muuttuu takapakan myötä, joten pitää ehkä hankkia joku eturatas.
Kumeiksi Thunder Burtit, jotka ovat odotelleet käyttöä vintillä niin pitkään, että tuskin pitävät enää ilmaa. Mistä tuli mieleen että litku on loppu.
Sitten pitää sompailla vielä 65 mm leveät SKS Bluemels -lokasuojat paikoilleen, ja toivoa että välykset riittävät myös nastakumeille ja lumipaskalle.
Niin että tosi paljon vaivaa ja rahaa säästyy, ja mukava ostaa pyörä tällä tavalla valmiina.
torstai 18. tammikuuta 2018
Tulikin vähän pidempi tauko
Viimeisin kisa oli sunnuntaina 7.1. Kisaa edeltävänä iltana tuli kurkkuun ennakkoaavistus flunssasta, ja kisan jälkeisenä iltana flunssa alkoi tehdä kunnolla tuloaan.
Oikein hyvä ajoitus.
Viime viikko meni kuumeessa ja toipilaana, pää täyttyi räästä. Viikonloppuna pikkukuumeilu palasi iltojeni iloksi, ja jouduin tyhjentämään räkäpäätä sumutteilla.
Eilen keskiviikkona yritin lääkäriin, mutta koska en osannut oikeita vuorosanoja, minulle vittuiltiin puhelimessa. Täksi aamuksi opettelin vuorosanat paremmin.
Tuloksena ultraäänellä varmistettu poskiontelontulehdus ja mykoplasmaepäily. Mykoplasmaepäily johtuu siitä, että työpaikalla on ollut mykoplasmaa, ja muutenkin se mellastaa PK-seudulla tavallista vilkkaampana. Vasta-ainevarmistusta oli turha tehdä tässä tilanteessa, koska sitä on vaikea tulkita eikä se juuri vaikuta hoitoon.
Sain sen verran tymäkät antibiootit, että ne (toivottavasti) tehoavat sekä poskiontelontulehdukseen että mykoplasmaan. Kokemukseni mukaan tymäkät antibiootit vetävät ainakin oman kroppani sellaiseen poikkeustilaan, ettei tarvitse ajatella treenihommia aikoihin. Mykoplasmasta ei ole kokemusta, mutta lääkäri-isäni kehotti ottamaan hyvin kevyesti, kunnes terveydentila on normaali, ja sen jälkeen varautumaan usean viikon tai kuukauden alikuntoon.
Taidan ottaa kehotuksen vakavasti. Viime kaudella yksi tuttu pyöräilijä meni pahasti lakoon sydänlihastulehduksesta...
No mitäpä tässä. Terveen miehen on mukava sairastaa harmittomia tauteja.
Oikein hyvä ajoitus.
Viime viikko meni kuumeessa ja toipilaana, pää täyttyi räästä. Viikonloppuna pikkukuumeilu palasi iltojeni iloksi, ja jouduin tyhjentämään räkäpäätä sumutteilla.
Eilen keskiviikkona yritin lääkäriin, mutta koska en osannut oikeita vuorosanoja, minulle vittuiltiin puhelimessa. Täksi aamuksi opettelin vuorosanat paremmin.
Tuloksena ultraäänellä varmistettu poskiontelontulehdus ja mykoplasmaepäily. Mykoplasmaepäily johtuu siitä, että työpaikalla on ollut mykoplasmaa, ja muutenkin se mellastaa PK-seudulla tavallista vilkkaampana. Vasta-ainevarmistusta oli turha tehdä tässä tilanteessa, koska sitä on vaikea tulkita eikä se juuri vaikuta hoitoon.
Sain sen verran tymäkät antibiootit, että ne (toivottavasti) tehoavat sekä poskiontelontulehdukseen että mykoplasmaan. Kokemukseni mukaan tymäkät antibiootit vetävät ainakin oman kroppani sellaiseen poikkeustilaan, ettei tarvitse ajatella treenihommia aikoihin. Mykoplasmasta ei ole kokemusta, mutta lääkäri-isäni kehotti ottamaan hyvin kevyesti, kunnes terveydentila on normaali, ja sen jälkeen varautumaan usean viikon tai kuukauden alikuntoon.
Taidan ottaa kehotuksen vakavasti. Viime kaudella yksi tuttu pyöräilijä meni pahasti lakoon sydänlihastulehduksesta...
No mitäpä tässä. Terveen miehen on mukava sairastaa harmittomia tauteja.
sunnuntai 29. lokakuuta 2017
Post-S/M-CX
Juu niinhän ne menivät kuten arvelin, siis Tampereen suomenmestaruuskrossit, sekä järjestelyjen että oman ajon puolesta.
Ruoditaanpa se oma ajo ensin. Puolison keikkalogistiikan takia hankkiuduimme kylille jo edellispäivänä, mutta rataa en käynyt murehtimassa, vaan ilta meni Muumi-museossa ja hotellikuolemassa. Aamiaisella tuli hotkaistua massuun mm. poromustaamakkaraa ja leipäjuustoa, että varmasti jaksaa kärsiä nälkää iltapäivälähtöön asti. Sitten katselimme hetken räntäsadetta hotellin ikkunasta ja tuumimme että sekaan vaan.
Tulimme pelipaikalla liian aikaisin värjöttelemään. Tai oikeastaan sopivasti, koska vaimo ehti rauhassa tutustua rataan, lämmitellä trainerilla ja muuta tarpeellista. Minä vietin pojan kanssa tuntitolkulla laatuaikaa hiekkakentän laidalla, ja untuvatakki oli arvossaan. Mutta kylmähän siinä tuli, ja kankean isäpappapuuhastelun myötä tönkköys hiipi lihaksiin. Onneksi naisten kisan tuomariperseily lämmitti mukavasti.
Oma startti koitti liian myöhään ravitsemuksellisesti mutta liian aikaisin muuten. Pyörän päältä ehdin tutustua alkuluuppiin, loppuradan olin tarkastanut lastenvaunuilla. Jännäkakalta piti hölkötellä suoraan lähtöviivalle.
Tuomarit olivat arponeet lähtöjärjestyksen jostain edellisvuotisesta hatusta, koska rankingia ei ole eikä maalaisjärkeä voi käyttää. Minut kutsuttiin toiseksi viimeisenä. No kikkailuahan se vain vaatii - vieläkin naurattaa miten hyvällä pokalla ohitin melkein parikymmentä kuskia neljässä ensimmäisessä mutkassa ihan vaan ohjaustankoa kääntelemällä.
Loppu olikin pelkkää kitumista, kun ei sattunut ajopäivä. Luultavasti olisi pitänyt edellisiltana joutua kavereiden kanssa kapakkaan, se kun on tällä kaudella taannut hyvät jalat.
Ja olihan se rata synkkä ja typerä. Sadan metrin suoria soralla ja nurtsilla edestakaisin, ja suorien päässä irtosoramutkia. Hupia riitti vain yhdessä kurajuuritöppyrässä ja yhdessä hiekkalaatikossa.
Alkuun kiduin hyvässä porukassa, koska irtosoramutkat aina armahtivat porukan tiiviimmäksi, mutta vähitellen selkiä etääntyi, enkä jaksanut välittää. Puolivälin tienoilla seurana oli Toppari, Niskakangas ja pari muuta, mutta kun yritin jotain irtioton tapaista, niin kappas, pökkelöjalat eivät palautuneet punaiselta, ja se oli menoa, etenkin kun vaihteet lakkasivat toimimasta, kuten niillä on ollut tapana. Viimeisellä kierroksella ajoin Topparin selän kiinni pelkällä dieseljunnauksella, kun muuta ei ollut. Mutta Toppari mokoma vain juksasi ja kiihdytti loppumäessä karkuun.
No ruoditaanpa ne järjestelyt sitten. Ennakkotiedotus oli alle kaiken arvostelun. Vähempää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä. Rata oli mitä oli - laittoi porukan järjestykseen muttei kovin lajinomaisesti tai hauskasti. Kisajärjestelyt paikan päällä olivat asialliset, mutta jotenkin jäi valju ja epäseurallinen olo. Johtunee möhömahatuomareista ja siitä, että varsinaisia krossi-intoilijoita ei järjestäjien seassa ollut.
Mutta Tampereen Pyörä-Pojat vetivät kaikkien aikojen kunniakkaat pohjat naisten kohtelussa. Jo pari viikkoa ennen kilpailua tiesin, että aikataulu kusee, ja se kusi. Uhkasi tulla pimeä ennen miesten starttia. Keneltä puuttuvat minuutit otetaan? No naisilta, koska naisilla ei ole Pyörä-Pojille väliä. Naisia ajatettiin 30 minuuttia, siis kaksi kierrosta liian vähän.
Ei sillä väliä, oliko laiton päätös tuomarien vai järjestähän moka, eikä silläkään mitä laillisen (UCI 5.1.048) mittainen kisa olisi tuloksille tehnyt. Eikä se sössintä Laurilan siniristipaidan arvoa vähennä. Mutta jos naisten pyöräilyä haluaa edistää, niin ei se tuolla edistynyt. Ärsyyntyneitä emäntiä oli muutamia, ja syystä.
Ruoditaanpa se oma ajo ensin. Puolison keikkalogistiikan takia hankkiuduimme kylille jo edellispäivänä, mutta rataa en käynyt murehtimassa, vaan ilta meni Muumi-museossa ja hotellikuolemassa. Aamiaisella tuli hotkaistua massuun mm. poromustaamakkaraa ja leipäjuustoa, että varmasti jaksaa kärsiä nälkää iltapäivälähtöön asti. Sitten katselimme hetken räntäsadetta hotellin ikkunasta ja tuumimme että sekaan vaan.
Tulimme pelipaikalla liian aikaisin värjöttelemään. Tai oikeastaan sopivasti, koska vaimo ehti rauhassa tutustua rataan, lämmitellä trainerilla ja muuta tarpeellista. Minä vietin pojan kanssa tuntitolkulla laatuaikaa hiekkakentän laidalla, ja untuvatakki oli arvossaan. Mutta kylmähän siinä tuli, ja kankean isäpappapuuhastelun myötä tönkköys hiipi lihaksiin. Onneksi naisten kisan tuomariperseily lämmitti mukavasti.
Oma startti koitti liian myöhään ravitsemuksellisesti mutta liian aikaisin muuten. Pyörän päältä ehdin tutustua alkuluuppiin, loppuradan olin tarkastanut lastenvaunuilla. Jännäkakalta piti hölkötellä suoraan lähtöviivalle.
Tuomarit olivat arponeet lähtöjärjestyksen jostain edellisvuotisesta hatusta, koska rankingia ei ole eikä maalaisjärkeä voi käyttää. Minut kutsuttiin toiseksi viimeisenä. No kikkailuahan se vain vaatii - vieläkin naurattaa miten hyvällä pokalla ohitin melkein parikymmentä kuskia neljässä ensimmäisessä mutkassa ihan vaan ohjaustankoa kääntelemällä.
Loppu olikin pelkkää kitumista, kun ei sattunut ajopäivä. Luultavasti olisi pitänyt edellisiltana joutua kavereiden kanssa kapakkaan, se kun on tällä kaudella taannut hyvät jalat.
Ja olihan se rata synkkä ja typerä. Sadan metrin suoria soralla ja nurtsilla edestakaisin, ja suorien päässä irtosoramutkia. Hupia riitti vain yhdessä kurajuuritöppyrässä ja yhdessä hiekkalaatikossa.
 |
| Kurajuuritöppyrä ja ilme sen mukainen. |
Alkuun kiduin hyvässä porukassa, koska irtosoramutkat aina armahtivat porukan tiiviimmäksi, mutta vähitellen selkiä etääntyi, enkä jaksanut välittää. Puolivälin tienoilla seurana oli Toppari, Niskakangas ja pari muuta, mutta kun yritin jotain irtioton tapaista, niin kappas, pökkelöjalat eivät palautuneet punaiselta, ja se oli menoa, etenkin kun vaihteet lakkasivat toimimasta, kuten niillä on ollut tapana. Viimeisellä kierroksella ajoin Topparin selän kiinni pelkällä dieseljunnauksella, kun muuta ei ollut. Mutta Toppari mokoma vain juksasi ja kiihdytti loppumäessä karkuun.
 |
| Hiekkalaatikkoleikkikavereita. |
No ruoditaanpa ne järjestelyt sitten. Ennakkotiedotus oli alle kaiken arvostelun. Vähempää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä. Rata oli mitä oli - laittoi porukan järjestykseen muttei kovin lajinomaisesti tai hauskasti. Kisajärjestelyt paikan päällä olivat asialliset, mutta jotenkin jäi valju ja epäseurallinen olo. Johtunee möhömahatuomareista ja siitä, että varsinaisia krossi-intoilijoita ei järjestäjien seassa ollut.
Mutta Tampereen Pyörä-Pojat vetivät kaikkien aikojen kunniakkaat pohjat naisten kohtelussa. Jo pari viikkoa ennen kilpailua tiesin, että aikataulu kusee, ja se kusi. Uhkasi tulla pimeä ennen miesten starttia. Keneltä puuttuvat minuutit otetaan? No naisilta, koska naisilla ei ole Pyörä-Pojille väliä. Naisia ajatettiin 30 minuuttia, siis kaksi kierrosta liian vähän.
Ei sillä väliä, oliko laiton päätös tuomarien vai järjestähän moka, eikä silläkään mitä laillisen (UCI 5.1.048) mittainen kisa olisi tuloksille tehnyt. Eikä se sössintä Laurilan siniristipaidan arvoa vähennä. Mutta jos naisten pyöräilyä haluaa edistää, niin ei se tuolla edistynyt. Ärsyyntyneitä emäntiä oli muutamia, ja syystä.
keskiviikko 4. lokakuuta 2017
Esteenrakentajan poika, paluu & kosto!
Ehkä muistatte tarinan Herttoniemen Esteenrakentajasta? Ne turnajaiset päättyivät voittooni - vuoteen en ole nähnyt ainoatakaan estettä kuntotelineiltä lähtevällä polulla.
Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.
Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.
Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.
Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!
Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.
Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.
Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.
Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.
Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.
Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.
Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!
Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.
Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.
Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.
perjantai 1. syyskuuta 2017
Dear Bike24,
You asked for "my patience". It seemed to be an "in stock" item, but unfortunately, due to big demand by online vendors, it is not available at the moment, and cannot be dispatched. I will inform you when I restock "my patience".
Seriously, if you appreciate me as a customer, send all the other items IMMEDIATELY, and volume spacers when they arrive, and give me a voucher.
All the best,
Vitun verkkokaupat, jotka väittää että tavara on "in stock" vaikkei ole.
tiistai 29. elokuuta 2017
Mikä on kun ei XCO kelpaa?
Sanonpa vaan, että oman seurani Korson Kaiun järjestämä XCO-etappikisa Vierumäellä on formaatiltaan, poluiltaan ja hengeltään aivan helvetin hauska tapahtuma. Teknisillä pikkukikoilla maustettuja kaahauspolkuja on tarjolla aivan riittävästi, mutta kun tarjoilu on pilkottu kolmeen osaan, ne polut jaksaa oikeasti ajaa TÄYSII!
Joten miksi vitussa maastopyöräilevät massat eivät löydä paikalle? Luultavasti ongelma löytyy sanoista lisenssi ja tiedotus.
No aivan sama, minä menin paikalle, ja oli siellä muitakin, etenkin nelikymppisissä.
Menin koska ajattelin että Himos Epicin lyhyet eekoot olisivat muistuttaneet, miten kroppaa rääkätään, ja että Vierumäen XCO-etappikisa olisi sen takia helpompi.
No tavallaan joo, jäi lopputulemaksi kisan jälkeen.
Homma alkoi prologilla - yksi lyhyt kierros aika-ajona. Raakaa. Koska olen ylirasituskynnyksellä hoippuva kehäraakki, otin käyttöön rajut keinot, nimittäin lämmittelyn. Onhan se typerän tuntuista raahata traineri ja lämmittelypyörä vantaalaisen koulun pihaan, ja ajaa Trainerroadin puolituntinen pikkusateessa kuusen alla. Mutta lähtö sattui ihan pikkuisen vähemmän, ehkä.
Toisaalta kohellus säilyi ennallaan. Iskin polkimen ensimmäisen polun ensimmäiseen kiveen, mikä kippasi ajoneuvoyhdistelmän katolleen. Sen jälkeen en oikein viitsinyt kiihdytellä into piukkana joka paikkaan.
Muutama tunti huilia ja ensimmäisen oikean etapin eli lyhyen XCO:n kimppuun. Startissa jalat löivät aivan tyhjää, joten nelikymppiset Panu Vainio ja Marko Saukko sekä viisikymppinen Ari Kansikas rynnivät edelle. Heinikainen ja Paavola olivat jo menneet... Panu ryömi varsin pian varjojen maille, mikä lie miekkosella vaivana, mutta Markon ja Arin kanssa seurasi ihan peräti kilvanajoa. Tekniset pätkät etenkin alamäkeen taisin vetää paremmin, mutta pikkuylämäissä en päässyt mihinkään. Tuntui ettei pyörässä ollut niin kevyttä vaihdetta, että tikkujalat jaksaisivat vispata.
Sykedatan mukaan onnistuin rääkkäämään itseäni melkein yhtä julmasti kuin kauden alussa Liedossa, lopussa jopa julmemmin: sain hurmoksen päälle ja vetäisin viimeisellä puolella kierroksella kavereista irti ja eroakin melkein puoli minuuttia. Kovaa ajaminen tuntui pitkästä aikaa mahdolliselta, eli ylirasituskynnyksen yli on päästy rämpimään takaisin.
Mutta niin hyviä palautusjuomia ei olekaan, että seuraavana päivänä jaksaisi yhtä lailla. Yritin heräillä aikaisin, olin kommuuttipyöräilemässä jo yhdeksältä ja ajoin tutustumiskierroksen huolellisesti, eivätkä jalat huonot olleet. Pää oli huonompi.
Toinen etappi eli pitkä XCO alkoi Heinikaisen ja Paavolan leppoisalla vedolla, missä viihdyin melko pitkään. Marko ja Ari jäivät helpon tuntuisesti. Mutta sitten ei enää huvittanut ajaa rajoitinta vasten, ja aloin löysäillä. Marko tuli kantaan ja välillä ohi, ja peruslaiskana luonteena ajattelin vain yli 40 sekunnin etappietumatkaani.
Viimeisellä kierroksella iskin tutussa teknisessä alamäessä samalla tavalla Markosta irti kuin edellisellä etapilla, mutta tällä kertaa matkaa maaliin oli enemmän, eikä henkinen kantti kestänyt enää kaahausta, ja ohihan sieltä tultiin. Jälkikäteen ajateltuna rullailin Markon perässä leppoisasti, vahtien muutaman sekunnin eroa. Mutta kisan aikana saattaa olla, että kiduin kovasti.
Tuloksena kuitenkin realistinen kolmossija M40-sarjassa. Joka muuten oli tiukin sarja tällä kertaa.
Kisan jälkeen lähdimme telttailemaan koko perheellä. Oli muuten aika löysät jalat kantaa 25 kg perherinkkaa Porkkalanniemen kallioilla.
Joten miksi vitussa maastopyöräilevät massat eivät löydä paikalle? Luultavasti ongelma löytyy sanoista lisenssi ja tiedotus.
No aivan sama, minä menin paikalle, ja oli siellä muitakin, etenkin nelikymppisissä.
 |
| #waterproofsport |
Menin koska ajattelin että Himos Epicin lyhyet eekoot olisivat muistuttaneet, miten kroppaa rääkätään, ja että Vierumäen XCO-etappikisa olisi sen takia helpompi.
No tavallaan joo, jäi lopputulemaksi kisan jälkeen.
Homma alkoi prologilla - yksi lyhyt kierros aika-ajona. Raakaa. Koska olen ylirasituskynnyksellä hoippuva kehäraakki, otin käyttöön rajut keinot, nimittäin lämmittelyn. Onhan se typerän tuntuista raahata traineri ja lämmittelypyörä vantaalaisen koulun pihaan, ja ajaa Trainerroadin puolituntinen pikkusateessa kuusen alla. Mutta lähtö sattui ihan pikkuisen vähemmän, ehkä.
Toisaalta kohellus säilyi ennallaan. Iskin polkimen ensimmäisen polun ensimmäiseen kiveen, mikä kippasi ajoneuvoyhdistelmän katolleen. Sen jälkeen en oikein viitsinyt kiihdytellä into piukkana joka paikkaan.
Muutama tunti huilia ja ensimmäisen oikean etapin eli lyhyen XCO:n kimppuun. Startissa jalat löivät aivan tyhjää, joten nelikymppiset Panu Vainio ja Marko Saukko sekä viisikymppinen Ari Kansikas rynnivät edelle. Heinikainen ja Paavola olivat jo menneet... Panu ryömi varsin pian varjojen maille, mikä lie miekkosella vaivana, mutta Markon ja Arin kanssa seurasi ihan peräti kilvanajoa. Tekniset pätkät etenkin alamäkeen taisin vetää paremmin, mutta pikkuylämäissä en päässyt mihinkään. Tuntui ettei pyörässä ollut niin kevyttä vaihdetta, että tikkujalat jaksaisivat vispata.
 |
| #waterproofsport |
 |
| #waterproofsport |
Toinen etappi eli pitkä XCO alkoi Heinikaisen ja Paavolan leppoisalla vedolla, missä viihdyin melko pitkään. Marko ja Ari jäivät helpon tuntuisesti. Mutta sitten ei enää huvittanut ajaa rajoitinta vasten, ja aloin löysäillä. Marko tuli kantaan ja välillä ohi, ja peruslaiskana luonteena ajattelin vain yli 40 sekunnin etappietumatkaani.
Viimeisellä kierroksella iskin tutussa teknisessä alamäessä samalla tavalla Markosta irti kuin edellisellä etapilla, mutta tällä kertaa matkaa maaliin oli enemmän, eikä henkinen kantti kestänyt enää kaahausta, ja ohihan sieltä tultiin. Jälkikäteen ajateltuna rullailin Markon perässä leppoisasti, vahtien muutaman sekunnin eroa. Mutta kisan aikana saattaa olla, että kiduin kovasti.
Tuloksena kuitenkin realistinen kolmossija M40-sarjassa. Joka muuten oli tiukin sarja tällä kertaa.
Kisan jälkeen lähdimme telttailemaan koko perheellä. Oli muuten aika löysät jalat kantaa 25 kg perherinkkaa Porkkalanniemen kallioilla.
maanantai 14. elokuuta 2017
Finlandia vitun MTB
Aina kun ajan Finlandia MTB:n, olen paskassa kunnossa. Tai sitten se rata vaan on sellainen, että kuntoni aukot paljastuvat armotta.
Viime vuonna jo yksi kierros vitutti rankasti, mutta motivoi treenaamaan ylös kuopasta. Tänä vuonna kaksi kierrosta vitutti vielä enemmän jos mahdollista, koska alkukesällä sentään olin kunnossa, ja nyt kilvanajosta ei tullut vittu yhtikäs mitään.
No alussa sentään pysyin kisan voittajan Aimo Pyykösen perässä. Tai siis wattikohdissa hän otti kaulaa ja kikkakohdissa minä ajoin kiinni. Taisin siinä vittuillakin miekkosen kädettömyydestä. Pieniä iloja, sori siitä.
Sitten loppui jalka, käsi sentään säilyi loppuun asti. Sykkeet eivät nousseet eivätkä pysyneet ylhäällä. Ei hengästyttänyt eikä krampannut, mutta meno oli tooodella hidasta. Kun kisassa oli vieläpä käynyt osallistujakato, seurasi kolmisen tuntia kitumista ihan yksin. Mitä nyt ohi vilisi muutama tuttu selkä ja yksi läskipyöränöyryyttäjä. Kaikkien peesiin kyllä yritin, mutta kun syke nousi, tuli ajovirheitä.
Kierroksen jälkeen olisi ollut viisaampi keskeyttää ja mennä kotiin treenaamaan, mutta tapani ei ole keskeyttää vitutukseen, kuten nimeltä mainitsemattomalla Kimmo Ovaskalla. Kaivoin huoltokassista kolme sinne unohtunutta High5:n Isogeliä turvaksi ja jatkoin kitumista loppuun.
Onneksi paska kisa taas motivoi, ja mielessä siintää Nivalan S/M-mara. En vain oikein tiedä, miten tästä tilanteesta saisi itsensä kuntoon. Pitkiä hitaita, lyhyitä nopeita, lepoa vai kuormitusta?
Viime vuonna jo yksi kierros vitutti rankasti, mutta motivoi treenaamaan ylös kuopasta. Tänä vuonna kaksi kierrosta vitutti vielä enemmän jos mahdollista, koska alkukesällä sentään olin kunnossa, ja nyt kilvanajosta ei tullut vittu yhtikäs mitään.
No alussa sentään pysyin kisan voittajan Aimo Pyykösen perässä. Tai siis wattikohdissa hän otti kaulaa ja kikkakohdissa minä ajoin kiinni. Taisin siinä vittuillakin miekkosen kädettömyydestä. Pieniä iloja, sori siitä.
Sitten loppui jalka, käsi sentään säilyi loppuun asti. Sykkeet eivät nousseet eivätkä pysyneet ylhäällä. Ei hengästyttänyt eikä krampannut, mutta meno oli tooodella hidasta. Kun kisassa oli vieläpä käynyt osallistujakato, seurasi kolmisen tuntia kitumista ihan yksin. Mitä nyt ohi vilisi muutama tuttu selkä ja yksi läskipyöränöyryyttäjä. Kaikkien peesiin kyllä yritin, mutta kun syke nousi, tuli ajovirheitä.
Kierroksen jälkeen olisi ollut viisaampi keskeyttää ja mennä kotiin treenaamaan, mutta tapani ei ole keskeyttää vitutukseen, kuten nimeltä mainitsemattomalla Kimmo Ovaskalla. Kaivoin huoltokassista kolme sinne unohtunutta High5:n Isogeliä turvaksi ja jatkoin kitumista loppuun.
 |
| OK, tiukalta näyttää mies mutta mäki ei nouse. |
tiistai 27. kesäkuuta 2017
Tarakat ja lokasuojat - voi helvetti
Hiki valui norona selkää pitkin persvakoon, kun asensin puolison krossariin tarakkaa ja lokasuojia. Juu asennettava ne on, jos meinaa Saariston rengastielle soittohommiin ja lainaa pyörän kaverille, jonka iho ei pidä vettä. Mutta on se vaan perseestä, meinaan tarakan ja lokasuojien asentaminen.
Ennen kuin persvako täyttyi, ennätin muotoilla muutaman maksiimin:
Ennen kuin persvako täyttyi, ennätin muotoilla muutaman maksiimin:
- Jos käsillä on renkaat, lokasuojat, tarakka ja jarrut, niistä voi käsillä olevaan polkupyörään asentaa ongelmitta yhden.
- Jos asentaa ongelmattoman objektin lisäksi muita, ongelmien määrä on objektien määrä potenssiin objektien määrä.*
- Jos pyörässä on tarakan tai lokasuojan kiinnikkeelle reikä oikealla kohdalla, se on 90 astetta väärässä kulmassa.
- Jos tarakan tai lokasuojan kiinnitysreiässä on kierteet, ne joko jumittavat tai korkkaavat.
- Jos kiinnitysreiän kierteet eivät jumita, ruuvi putoaa retkellä ja on harvinaista mallia.
- Jos kiinnitysreiän kierteet eivät korkkaa, ruuvaaminen on mahdotonta rungon, jarrun, tarakan ja lokasuojan yhdessä muodostaman esteen takia.
- Jos tarakan tai lokasuojan kiinnitysreiässä ei ole kierteitä, joko ruuvaaminen tai mutterin pitäminen paikoillaan on mahdotonta rungon, jarrun, tarakan ja lokasuojan yhdessä muodostaman esteen takia.
- Jos rungon, tarakan, lokasuojien, jarrujen ja renkaiden yhdistelmä ei rämise, se hinkkaa.
- Jos pyörän etupäässä rämisee, takapäässä hinkkaa, tai toisin päin, tai molempia.
- Jos renkaat, lokasuojat, tarakat ja jarrut sopivat ongelmitta eivätkä rämise tai hinkkaa, laukut eivät sovi ongelmitta tai rämisevät tai hinkkaavat.
* Renkaiden ja lokasuojien asentamiseksi pitää ratkoa neljä ongelmaa; renkaiden, lokasuojien ja tarakan asentamiseksi 27 ongelmaa; renkaiden, lokasuojien, tarakan ja jarrujen asentamiseksi 256 ongelmaa.
keskiviikko 12. huhtikuuta 2017
Kisa vitun kausi
Ihan vaan pikkuista nuhaa! Lunta vain 45 asteen kulmassa! Sula tie! Vessatilaa ylellisesti tienpenkalla! Huolellinen lämmittely lastenvaunujen kanssa hölkkäämällä 150 m! Pyörä alle suoraan lentolaukusta! Ehdin kiristää tangon ruuvit!
Tarunhohtoinen pääkaupunkiseudun harjoituskisaviritys nimeltä Bianchi-cup on perinteisesti alkanut lyhyellä tempolla Hyvinkään suunnalla. Vuosina käpy & lehmä temmoin pari kertaa fiksillä, ja olisi pitänyt tälläkin kertaa. Haapasaarentien pikku töytäreissä naksuttelusta on vaan harmia.
Järjestäjille täytyy antaa jaxuhalit. Lastenhoitoteknisistä syistä vaimo sai lähteä minuutin ennen muita ja minä sain lähteä kymmenen minuuttia muiden jälkeen, vaikka se tarkoitti tikkumiehille lisää räntää niskaan. Läpsystä vaihto niin kuin lapsenhoidossa aina.
Lajirakkauden mallia näytti Bianchi-cupin primus motor Tuomas. Kisan jälkeen hän tuumi, että täytyy varmaan lähteä, kun vaimo soittelee. "Jaa kotiin jo?" "Eiku sairaalaan, meille syntyi lapsi aamulla." "Mitä helvettiä?" "Kato se on jo toinen."
Mitä ajoon tuli, se oli syvältä perseestä. Olen eeppisen paska tempokuski ja lisäksi kroppa on rikki tai jotain. Keskisyke 171 ja maksimit 175 - mittari piirsi tasaista viivaa pari pykälää anakynnyksen päälle. Kahdeksantoista minuutin rypistyksessä pitäisi pystyä enempään.
Puolitoista vuotta sitten pystyin krossaamaan tunnin paljon tuota korkeammalla sykkeellä, ja mittari piirsi piikkejäkin. Onhan se eri laji ja käyttää kroppaa monipuolisemmin, mutta silti. Väärää treeniä, ikää, vanhemmuuden iloja vai tempoajoa parhaimmillaan? En tiedä mutta vituttaa.
Kisakausi on silti avattu ja se on toiseksi tärkeintä. Jos ja kun ajattelin kisata, minun pitää taas totuttaa itseni kärsimään. Rutiinia puuttuu paljon. (Tärkeintä oli hääpäivän vietto räntäsateessa verenmaku suussa, yhdessä.)
Tarunhohtoinen pääkaupunkiseudun harjoituskisaviritys nimeltä Bianchi-cup on perinteisesti alkanut lyhyellä tempolla Hyvinkään suunnalla. Vuosina käpy & lehmä temmoin pari kertaa fiksillä, ja olisi pitänyt tälläkin kertaa. Haapasaarentien pikku töytäreissä naksuttelusta on vaan harmia.
Järjestäjille täytyy antaa jaxuhalit. Lastenhoitoteknisistä syistä vaimo sai lähteä minuutin ennen muita ja minä sain lähteä kymmenen minuuttia muiden jälkeen, vaikka se tarkoitti tikkumiehille lisää räntää niskaan. Läpsystä vaihto niin kuin lapsenhoidossa aina.
Lajirakkauden mallia näytti Bianchi-cupin primus motor Tuomas. Kisan jälkeen hän tuumi, että täytyy varmaan lähteä, kun vaimo soittelee. "Jaa kotiin jo?" "Eiku sairaalaan, meille syntyi lapsi aamulla." "Mitä helvettiä?" "Kato se on jo toinen."
Mitä ajoon tuli, se oli syvältä perseestä. Olen eeppisen paska tempokuski ja lisäksi kroppa on rikki tai jotain. Keskisyke 171 ja maksimit 175 - mittari piirsi tasaista viivaa pari pykälää anakynnyksen päälle. Kahdeksantoista minuutin rypistyksessä pitäisi pystyä enempään.
Puolitoista vuotta sitten pystyin krossaamaan tunnin paljon tuota korkeammalla sykkeellä, ja mittari piirsi piikkejäkin. Onhan se eri laji ja käyttää kroppaa monipuolisemmin, mutta silti. Väärää treeniä, ikää, vanhemmuuden iloja vai tempoajoa parhaimmillaan? En tiedä mutta vituttaa.
Kisakausi on silti avattu ja se on toiseksi tärkeintä. Jos ja kun ajattelin kisata, minun pitää taas totuttaa itseni kärsimään. Rutiinia puuttuu paljon. (Tärkeintä oli hääpäivän vietto räntäsateessa verenmaku suussa, yhdessä.)
sunnuntai 12. helmikuuta 2017
Sisäiset viennit - ei vittu
Kun ostin Bemarin, Toni sanoi että Reverb-hissitolppa ei kestä pakkasta. Kävin kokeilemassa, mahtaako miekkonen tietää mistä puhuu. Tietää se. Ajoin kotiin polvet suussa.
Minä sitä tolppaa Bemarista irti onkimaan. Mutta ei helvetti, hydrauliletkuhan kulkee hiirikuituputkien sisällä! Niin ja toisessa päässä on tolppa, toisessa liipasin, milläs irrotat! Eipä hätää, vakuutti Toni minulle ostohetkellä: Uudessa Reverbissä on Connectamajig, jolla letkun voi poikkaista ilman ilmaustarvetta, ja lisäksi Bemarin rungossa on isot luukut, joista onkia.
Tolppa lähti, Connectamajig irtosi, mutta luukut ovat pienet ja kiinni pienimmillä torxeilla mitä luupitta näkee. Putsailin ruuvinkannat huolella ja sain hiirikuituun aukot ilman vahinkoja, mutta letku ei tullut, vaikka vikittelin kuinka. Väkivallan käytöstä minua pidätteli kallis hiirikuitu, joten tiirasin keskiönalusluukusta lampulla Bemarin sisäistä kauneutta.
Näin raakaa kuitua, johon joku oli kairannut horjuvalla kädellä epämääräisen reiän, josta Connectamajigin taipumaton teräshäntä ei mahtunut taittumaan läpi. Sen olisi pitänyt tulla satulaputkea alas, mutta letku veti viistoputkea yläviistoon. Siinä kinnasi.
Menetin tästä ainoasta elämästäni pysyvästi puolisen tuntia, kun taittelin erilaisia ronkkimisvälineitä, kehittelin valaistusmetodeja, kääntelin runkoa ja ronkin puolisokkona hydrauliletkua hiirikuituputkistossa.
Ei helvetin perkele sisäisiä vientejä! Kaikkia ja ikuisesti! Tulkaa vittu itse ronkkimaan, te jotka suunnittelette näitä pyöränhäksättimiä! Pakkoko niistä on tehdä niin monimutkaisia, että letkut pitää piilottaa häksättimen sisään, jotta mainoskuvasta erottuisi polkupyörä?
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se olisi kevyt ratkaisu, mutta luukut ja plugit lisäävät painoa, eivätkä edes pidä vettä.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se suojaisi letkuja, mutta eivät letkut tarvitse suojaa, ja maastopyörissä sisäisesti vedetyt letkut joutuu yleensä paljastamaan keskiön alla, mikä on arin mahdollinen vahinkopaikka.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos ne olisivat harmitonta turhamaisuutta, mutta ne aiheuttavat kolinaa, heikentävät runkoa ja haittaavat merkittävästi välttämätöntä huoltoa.
No sitten sain sen letkun irti, ja Reverb lähtee Epulle huoltoon, ja Toni saa kaupalla ujuttaa sen alkukesällä takaisin, ja pulssikin on jo vähän laskenut. Ei vittu.
Minä sitä tolppaa Bemarista irti onkimaan. Mutta ei helvetti, hydrauliletkuhan kulkee hiirikuituputkien sisällä! Niin ja toisessa päässä on tolppa, toisessa liipasin, milläs irrotat! Eipä hätää, vakuutti Toni minulle ostohetkellä: Uudessa Reverbissä on Connectamajig, jolla letkun voi poikkaista ilman ilmaustarvetta, ja lisäksi Bemarin rungossa on isot luukut, joista onkia.
Tolppa lähti, Connectamajig irtosi, mutta luukut ovat pienet ja kiinni pienimmillä torxeilla mitä luupitta näkee. Putsailin ruuvinkannat huolella ja sain hiirikuituun aukot ilman vahinkoja, mutta letku ei tullut, vaikka vikittelin kuinka. Väkivallan käytöstä minua pidätteli kallis hiirikuitu, joten tiirasin keskiönalusluukusta lampulla Bemarin sisäistä kauneutta.
Näin raakaa kuitua, johon joku oli kairannut horjuvalla kädellä epämääräisen reiän, josta Connectamajigin taipumaton teräshäntä ei mahtunut taittumaan läpi. Sen olisi pitänyt tulla satulaputkea alas, mutta letku veti viistoputkea yläviistoon. Siinä kinnasi.
Menetin tästä ainoasta elämästäni pysyvästi puolisen tuntia, kun taittelin erilaisia ronkkimisvälineitä, kehittelin valaistusmetodeja, kääntelin runkoa ja ronkin puolisokkona hydrauliletkua hiirikuituputkistossa.
Ei helvetin perkele sisäisiä vientejä! Kaikkia ja ikuisesti! Tulkaa vittu itse ronkkimaan, te jotka suunnittelette näitä pyöränhäksättimiä! Pakkoko niistä on tehdä niin monimutkaisia, että letkut pitää piilottaa häksättimen sisään, jotta mainoskuvasta erottuisi polkupyörä?
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se olisi kevyt ratkaisu, mutta luukut ja plugit lisäävät painoa, eivätkä edes pidä vettä.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos se suojaisi letkuja, mutta eivät letkut tarvitse suojaa, ja maastopyörissä sisäisesti vedetyt letkut joutuu yleensä paljastamaan keskiön alla, mikä on arin mahdollinen vahinkopaikka.
Ymmärtäisin sisäiset viennit, jos ne olisivat harmitonta turhamaisuutta, mutta ne aiheuttavat kolinaa, heikentävät runkoa ja haittaavat merkittävästi välttämätöntä huoltoa.
No sitten sain sen letkun irti, ja Reverb lähtee Epulle huoltoon, ja Toni saa kaupalla ujuttaa sen alkukesällä takaisin, ja pulssikin on jo vähän laskenut. Ei vittu.
maanantai 23. tammikuuta 2017
Tämä ei ole mainos
Olli Miettinen on paitsi saakelin kova ajamaan pyörää, myös seniorikollegani polkupyöräbloggarina. Uusimmassa blogipostauksessaan Miettinen otti asiakseen valistaa lukijoita "maailman parhaasta talviajokengästä", joka on Lake MXZ 303.
Teksti on pitkä ja näennäisen asiantunteva, mutta uskottavuudeltaan vitullista höpöhöpöä. Joka helvetin sanakäänne tekee päivänselväksi, että Miettinen on saanut saapikkaat ilmaiseksi ja prostituoi itseään ylistämällä niitä maksusta.
Näinhän blogosfääri toimii, ja koko maailma, eipä siinä. Jos on näkyvyyttä, on myös ilmaisia talvisaapikkaita. Journalismin ammattilaisena haluaisin silti antaa Miettiselle pari vinkkiä.
Ammattimediassa on tapana kirjoittaa tavalla, joka antaa vaikutelman neutraalista ja tasapuolisesta tiedonvälityksestä. Hesari ei kopioi lehdistötiedotetta sellaisenaan, vaikka tiedotteen antaja antaisi toimittajalle talvisaapikkaat tai ostaisi Hesarilta puoli sivua mainostilaa. Neutraali ja tasapuolinen tiedonvälitys on illuusio, mutta sen luomiseksi on nähtävä vaivaa ja osattava tietty ilmaisutapa. Hesarin pääkirjoitus ja Miettisen arvio talvisaapikkaista operoivat samassa maailmassa, mutta vain toinen luo orastavan mielikuvan uskottavuudesta. Pitäisiköhän Miettisen ottaa silmä käteen tekstinsä kanssa ja pohtia uskottavuuden rakentamisen mekanismeja? Noin helvetin tökerösti ja näkyvästi mainostavalle bloggarille en antaisi ilmaiseksi edes puhkiajettuja sidejäni.
Polkupyöräblogosfääri olisi suppeampi ilman Miettisen blogia, ja ilmaiset talvisaapikkaat mitä ilmeisimmin pitävät blogin elossa, joten kyllä maahantuoja kaikin mokomin saa Miettiselle saapikkaita lahjoittaa. Moinen on moraalisesti erittäin kannatettavaa toimintaa, vink vink. Kehottaisin Miettistä kuitenkin suurempaan avoimuuteen lahjoitusten suhteen. Totta kyllä Miettisen blogin laidassa näkyy Laken mainos. Mutta jos haluaa uskottavuutta, ja sitä mainostaja haluaa, riippuvuussuhde pitää kirjoittaa auki. Mainita. Paljastaa. Tehdä selväksi.
Niin minä tein kun sain MCarbonilta hiirikuitukehän hajotettavaksi. Niin minä tein kun puoliso sai Pelagolta kiertuepyörän lainaan. Kansainvälisillä pyörä(tuote)bloggareilla on tapana kirjoittaa arvion alkuun, saivatko he tuotteen omaksi, arvioitavaksi vai ostivatko. Sillä saa uskottavuutta.
Talvisaapikas-esittelyssä, kuten viestinnän hätätilanteissa yleensäkin, Miettisen kannattaisi turvautua rehellisyyteen. Kukaan ei ole niin typerä että uskoo kritiikitöntä kritiikkiä. Siksi rehellinen kriittisyys on pohjimmiltaan paras tapa antaa tuotteelle näkyvyyttä.
Mitä niihin talvisaapikkaisiin tulee, minulla on ollut samanlaiset jo neljä talvea. Ne ovat ihan tavalliset talvipyöräilykengät.
Märällä ne ennen pitkää kastuvat joko varren kautta tai hiestä. Kuumalla ne saattavat hiostaa ja kylmällä tuntua kylmiltä, millä on valitettavan vähän tekemistä valmistajan speksien kanssa ja valitettavan paljon tekemistä käyttäjän osaamisen kanssa. Pitää olla omaan kehoon, olosuhteisiin ja ajoon nähden sopivasti kokoa, sukkaa, muuta vaatetta ja liikettä, että kengän saa toimimaan.
Ja niin kuin paksut ajokengät aina, myös Laket tuntuvat ikävästi huopatossuilta, joissa on klossi pohjassa.
Mitä tulee siihen Boan kiinnityssysteemiin jota Miettinen erityisesti ylistää, sen säätömahdollisuuksiin ja ikuiseen takuuseen, niin paskan vitut. Onhan sitä mukava säätää, mutta systeemi koostuu muoviräikästä, jossa on pikkuriikkiset hampaat ja vyyhti siimaa sisällä. Systeemi kiinnittyy kenkään pienimmällä mahdollisella torxilla. Voitte arvata, ettei Boa kamalasti tykkää mudasta tai jäästä.
Ikuinen takuu tarkoittaa, että Boa tietää systeemin hajoavan säännöllisesti. Siksi Boa-kauposta saa niitä räikkiä ja siimoja kun hakee vaan. Mutta ne pitää itse virkata sinne kengän sisään, mikä on vitullinen homma.
Minulta on hajonnut viisi Boa-räikkää, joista yksi juuri ennen kisaa. Lisäksi yhdestä kengästä rispaantui Boa-siima kengän tunnelin sisään, mikä teki kengistä käyttökelvottomat. Kengät kävivät Lakella amerikassa asti, mutta ikuinen takuu kattoi vain käyttökelvottomien kenkien paluupostin.
Niin että Miettis-Olli, mitä jos laittaisit siihen blogipostauksen alkuun, että sait ne kengät ilmaiseksi.
Teksti on pitkä ja näennäisen asiantunteva, mutta uskottavuudeltaan vitullista höpöhöpöä. Joka helvetin sanakäänne tekee päivänselväksi, että Miettinen on saanut saapikkaat ilmaiseksi ja prostituoi itseään ylistämällä niitä maksusta.
Näinhän blogosfääri toimii, ja koko maailma, eipä siinä. Jos on näkyvyyttä, on myös ilmaisia talvisaapikkaita. Journalismin ammattilaisena haluaisin silti antaa Miettiselle pari vinkkiä.
Ammattimediassa on tapana kirjoittaa tavalla, joka antaa vaikutelman neutraalista ja tasapuolisesta tiedonvälityksestä. Hesari ei kopioi lehdistötiedotetta sellaisenaan, vaikka tiedotteen antaja antaisi toimittajalle talvisaapikkaat tai ostaisi Hesarilta puoli sivua mainostilaa. Neutraali ja tasapuolinen tiedonvälitys on illuusio, mutta sen luomiseksi on nähtävä vaivaa ja osattava tietty ilmaisutapa. Hesarin pääkirjoitus ja Miettisen arvio talvisaapikkaista operoivat samassa maailmassa, mutta vain toinen luo orastavan mielikuvan uskottavuudesta. Pitäisiköhän Miettisen ottaa silmä käteen tekstinsä kanssa ja pohtia uskottavuuden rakentamisen mekanismeja? Noin helvetin tökerösti ja näkyvästi mainostavalle bloggarille en antaisi ilmaiseksi edes puhkiajettuja sidejäni.
Polkupyöräblogosfääri olisi suppeampi ilman Miettisen blogia, ja ilmaiset talvisaapikkaat mitä ilmeisimmin pitävät blogin elossa, joten kyllä maahantuoja kaikin mokomin saa Miettiselle saapikkaita lahjoittaa. Moinen on moraalisesti erittäin kannatettavaa toimintaa, vink vink. Kehottaisin Miettistä kuitenkin suurempaan avoimuuteen lahjoitusten suhteen. Totta kyllä Miettisen blogin laidassa näkyy Laken mainos. Mutta jos haluaa uskottavuutta, ja sitä mainostaja haluaa, riippuvuussuhde pitää kirjoittaa auki. Mainita. Paljastaa. Tehdä selväksi.
Niin minä tein kun sain MCarbonilta hiirikuitukehän hajotettavaksi. Niin minä tein kun puoliso sai Pelagolta kiertuepyörän lainaan. Kansainvälisillä pyörä(tuote)bloggareilla on tapana kirjoittaa arvion alkuun, saivatko he tuotteen omaksi, arvioitavaksi vai ostivatko. Sillä saa uskottavuutta.
Talvisaapikas-esittelyssä, kuten viestinnän hätätilanteissa yleensäkin, Miettisen kannattaisi turvautua rehellisyyteen. Kukaan ei ole niin typerä että uskoo kritiikitöntä kritiikkiä. Siksi rehellinen kriittisyys on pohjimmiltaan paras tapa antaa tuotteelle näkyvyyttä.
Mitä niihin talvisaapikkaisiin tulee, minulla on ollut samanlaiset jo neljä talvea. Ne ovat ihan tavalliset talvipyöräilykengät.
Märällä ne ennen pitkää kastuvat joko varren kautta tai hiestä. Kuumalla ne saattavat hiostaa ja kylmällä tuntua kylmiltä, millä on valitettavan vähän tekemistä valmistajan speksien kanssa ja valitettavan paljon tekemistä käyttäjän osaamisen kanssa. Pitää olla omaan kehoon, olosuhteisiin ja ajoon nähden sopivasti kokoa, sukkaa, muuta vaatetta ja liikettä, että kengän saa toimimaan.
Ja niin kuin paksut ajokengät aina, myös Laket tuntuvat ikävästi huopatossuilta, joissa on klossi pohjassa.
Mitä tulee siihen Boan kiinnityssysteemiin jota Miettinen erityisesti ylistää, sen säätömahdollisuuksiin ja ikuiseen takuuseen, niin paskan vitut. Onhan sitä mukava säätää, mutta systeemi koostuu muoviräikästä, jossa on pikkuriikkiset hampaat ja vyyhti siimaa sisällä. Systeemi kiinnittyy kenkään pienimmällä mahdollisella torxilla. Voitte arvata, ettei Boa kamalasti tykkää mudasta tai jäästä.
Ikuinen takuu tarkoittaa, että Boa tietää systeemin hajoavan säännöllisesti. Siksi Boa-kauposta saa niitä räikkiä ja siimoja kun hakee vaan. Mutta ne pitää itse virkata sinne kengän sisään, mikä on vitullinen homma.
Minulta on hajonnut viisi Boa-räikkää, joista yksi juuri ennen kisaa. Lisäksi yhdestä kengästä rispaantui Boa-siima kengän tunnelin sisään, mikä teki kengistä käyttökelvottomat. Kengät kävivät Lakella amerikassa asti, mutta ikuinen takuu kattoi vain käyttökelvottomien kenkien paluupostin.
Niin että Miettis-Olli, mitä jos laittaisit siihen blogipostauksen alkuun, että sait ne kengät ilmaiseksi.
perjantai 13. tammikuuta 2017
Ajoittaista
"Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä."
Niinhän sitä toivoisi. Mutta kuka käski suunnata joululomalla paikkaan, jonne oli tulossa myös flunssan jälkitautivaiheessa oleva lapsiperhe? Ei kukaan, ja suunnattiin silti.
Ja tapahtui niinä päivinä, että tapaniin asti oli ohjelmassa vuorotellen traineria ja jääteitä, mutta sitten nousi kuume ja sitten tuli niin helvetillinen yskä, etten nukkunut kolmeen yöhön. Erinäiset seikat viittaavat A-mallin influenssaan, joka tuli "lievänä", koska otin piikin.
Oikein mukava mökkiviikko, vittu.
Vähitellen olen päässyt polkupyöräilynsyrjään takaisin kiinni, paitsi että bonkkailen tunnin lenkeillä ja työmatkoilla. Tällaista tämä nyt on ollut koko syksyn - saan ajeltua viikon melko hyvin, mutta sitten menee pari viikkoa taudissa tai työkiireessä. Syynä lienee talouteemme muuttanut pienikokoinen henkilö, joka poimii pöpöjä ja saa sekä päivät että yöt hujahtamaan ohi hämmentävällä nopeudella. Entisaikaan pärjäsin kisahommissa lähinnä sillä, etten koskaan sairastanut ja lepäsin hyvin. Nyt täytynee myös treenata, ja justeerata tavoitteita.
Into urheiluun tuntuisi kuitenkin kohtuulliselta. Ties vaikka ottaisin täksi vuodeksi taas ihan lisenssin, kun pääsen nelikymppisiin.
Niinhän sitä toivoisi. Mutta kuka käski suunnata joululomalla paikkaan, jonne oli tulossa myös flunssan jälkitautivaiheessa oleva lapsiperhe? Ei kukaan, ja suunnattiin silti.
Ja tapahtui niinä päivinä, että tapaniin asti oli ohjelmassa vuorotellen traineria ja jääteitä, mutta sitten nousi kuume ja sitten tuli niin helvetillinen yskä, etten nukkunut kolmeen yöhön. Erinäiset seikat viittaavat A-mallin influenssaan, joka tuli "lievänä", koska otin piikin.
Oikein mukava mökkiviikko, vittu.
Vähitellen olen päässyt polkupyöräilynsyrjään takaisin kiinni, paitsi että bonkkailen tunnin lenkeillä ja työmatkoilla. Tällaista tämä nyt on ollut koko syksyn - saan ajeltua viikon melko hyvin, mutta sitten menee pari viikkoa taudissa tai työkiireessä. Syynä lienee talouteemme muuttanut pienikokoinen henkilö, joka poimii pöpöjä ja saa sekä päivät että yöt hujahtamaan ohi hämmentävällä nopeudella. Entisaikaan pärjäsin kisahommissa lähinnä sillä, etten koskaan sairastanut ja lepäsin hyvin. Nyt täytynee myös treenata, ja justeerata tavoitteita.
Into urheiluun tuntuisi kuitenkin kohtuulliselta. Ties vaikka ottaisin täksi vuodeksi taas ihan lisenssin, kun pääsen nelikymppisiin.
perjantai 23. joulukuuta 2016
Jäissä
Maanantaiaamuna oli vetänyt ykköstyömatkan kaljamalle. Onneksi selvisin ojia pitkin Viikin arboretumin läpi Koskelantien pyöräkaistalle, joka oli sula ja hiekoitettu.
Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.
Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.
Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.
No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.
Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.
Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.
Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.
Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.
Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.
Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.
Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.
Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.
Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.
No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.
Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.
Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.
Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.
Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.
Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.
Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.
 |
| Yeti ja napakelkan varsi. |
lauantai 17. joulukuuta 2016
Pääomasta
Loppukesästä sijoitin huomattavan rahasumman polkupyörään, jolla on hauska ajaa.
Sen jälkeen olen:
- ajanut sillä muutaman lenkin
- pessyt sen huolella
- ollut ajamatta sillä rapakeleillä, ettei se vain likaannu
- asetellut siihen suojateippejä, ettei se vain saa kiveniskuja
- pitänyt sitä keittiön seinää vasten, ettei se vain kulu.
Vitun idiootti.
tiistai 13. joulukuuta 2016
Laatuaikaa lipeän seurassa
Tulipahan taas irrotettua yksi On-Onen halpa satulatolppa Pomppiksesta.
Sain sen Pomppiksen tosi halvalla, koska jumittuneen satulatolpan irrotus on vittumaisin puuha polkupyörän rakentelun lukuisista vittumaisista puuhista. Se on sekoitus metallurgiaa, kemiaa, tekniikkaa, voimankäyttöä - sekä meditaatiota sen vittumaisen tosiseikan äärellä, että ennaltaehkäisyllä kaikki olisi ollut vältettävissä.
Onneksi olen rakentelussa niin retrohenkinen, että kohtaan yleensä vain alumiinin ja teräksen epäpyhiä satulatolppaliittoja. Niihin on konstinsa. En halua edes kuvitella, miten kuitupyörien tolppajumit vituttavat.
Aluksi kokeillaan vääntää tolppaa satulasta. Sitten vaihdetaan halvempi satula ja väännetään lujempaa. Jos tolppa on jumissa, se ei tällä irtoa, koska se on jumissa. Jumi tarkoittaa, että alumiinioksidi on hitsannut tolpan ja rungon yhdeksi kappaleeksi, yleensä yli kymmenen sentin matkalta. Sellaiset hitsaussaumat eivät tuosta vaan aukea.
Tunkeutuvat öljyt eivät hitsautuneeseen alumiinioksidiin pure, mutta kun ei ollut kiire niin niitäkin kokeilin. Hyvältä ne haisee, ei vaikutusta.
On-Onen tolppa oli siitä kiva, että kun hilut purki, jäljelle jäi tötsä josta tolpan sai ruuvipenkkiin kiinni ja saattoi vääntää rungolla. Runko kestää aika paljon taipumista ilman pysyviä muodonmuutoksia. Kerran väännettiin yhtä runkoa kaksissa miehin, ja kun kuului kaamea räks, kesti pitkään aprikoida, ratkesiko runko vai irtosiko tolppa.
Tällä kertaa oli siirryttävä destruktiivisiin menetelmiin. Iskin tolppaan napakoita iskuja isolla vasaralla. Runko tietysti kädessä eikä mitään vasten, ettei runko ota kipeää. Sen jälkeen ruuvipenkissä väännettynä tolppa ihan inan verran taisi liikahtaa ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Sitten kuului räks ja tolppa meni rikki. Paskaa laatua.
Siispä liuotushommiin. Älkää kokeilko tätä kotona. Pitäkää lapset poissa alueelta. Käyttäkää suojavarusteita. Älkää jättäkö valvomatta.
Ideana on NaOH eli lipeä. NaOHin ja veden liuos ei liuota terästä, mutta liuottaa alumiinia. Sillä saa alumiinitolpan katoamaan teräspyörän sisältä. Näppärää, paitsi että NaOH liuottaa myös kaikkea orgaanista, esimerkiksi ihmistä. NaOHilla avataan viemäreitä, joten sitä saa kiteinä rautakaupasta.
Ennen kuin pääsin asiaan, otin putkenkatkaisijalla tolpanjämät pois törröttämästä, ja kun Pomppiksen rungossa on vähän ylimääräistä satulaputkea, lyhensin sitäkin reilulla sentillä.
Sitten tämänkertainen innovaatio. Satulaputken suu on kätevin sulkea kumihanskasta leikatulla sormella. Varmistin tulpan minigripillä ja jesarilla.
Runko ylösalaisin ison (teräksisen, ei sinkkisen, se katoaa...) lavuaarin päälle. Sitten (ehyet!) kumihanskat käteen, lasit silmille, lasipurkkiin pari desiä vettä, perään 2-4 kukkuraista ruokalusikallista NaOH-kiteitä, sekoitetaan. Muodostuu lämpöä ja jotain jota ei tee mieli hengittää.
Isolla injektioruiskulla tuuppasin liuosta juomapuollotelineen reiästä sen verran että tolpan jämät peittyivät. Kerrankin geometrian taidosta oli hyötyä, vaikka kyllä näppituntumallakin tekisi. Kihinä alkaa heti ja reaktio kiivastuu sitä mukaa kun lämpö nousee, ja se muuten nousee.
Vaikka lisäisi liuosta vähitellen, yleensä kärsivällisyys pettää ja jossain 10 minuutin kohdalla liuos kuohuu yli jostain, mutta ei se haittaa.
Muutaman tunnin jälkeen NaOH on tehnyt mitä jaksaa ja jäljellä on mustaa, liukasta liejua, joka ei näytä terveelliseltä. Sitä varten Viikissä on vedenpuhdistamo. Huuhdellaan runko. Toistetaan käsittely tarpeen mukaan. Minä taisin toistaa neljästi, ja viidettä kertaa ei tarvinnut, koska jämät lähtivät meisselillä vääntäen. Liuos oli päässyt sopivasti teräksen ja alumiinin väliin.
Viikkokausi meni puuhastellessa. Laatuaikaa rakkaan harrastuksen parissa. Välillä runko kävi kuumanakin, mutta tällä kertaa ei vaurioita maalipintaan, sormiin tai silmiin.
27.2. on taas kansainvälinen satulatolpanrasvauspäivä. Maltatteko odottaa siihen asti vai menettekö nyt heti, kun tiedätte tämän kaiken?
Sain sen Pomppiksen tosi halvalla, koska jumittuneen satulatolpan irrotus on vittumaisin puuha polkupyörän rakentelun lukuisista vittumaisista puuhista. Se on sekoitus metallurgiaa, kemiaa, tekniikkaa, voimankäyttöä - sekä meditaatiota sen vittumaisen tosiseikan äärellä, että ennaltaehkäisyllä kaikki olisi ollut vältettävissä.
Onneksi olen rakentelussa niin retrohenkinen, että kohtaan yleensä vain alumiinin ja teräksen epäpyhiä satulatolppaliittoja. Niihin on konstinsa. En halua edes kuvitella, miten kuitupyörien tolppajumit vituttavat.
Aluksi kokeillaan vääntää tolppaa satulasta. Sitten vaihdetaan halvempi satula ja väännetään lujempaa. Jos tolppa on jumissa, se ei tällä irtoa, koska se on jumissa. Jumi tarkoittaa, että alumiinioksidi on hitsannut tolpan ja rungon yhdeksi kappaleeksi, yleensä yli kymmenen sentin matkalta. Sellaiset hitsaussaumat eivät tuosta vaan aukea.
Tunkeutuvat öljyt eivät hitsautuneeseen alumiinioksidiin pure, mutta kun ei ollut kiire niin niitäkin kokeilin. Hyvältä ne haisee, ei vaikutusta.
On-Onen tolppa oli siitä kiva, että kun hilut purki, jäljelle jäi tötsä josta tolpan sai ruuvipenkkiin kiinni ja saattoi vääntää rungolla. Runko kestää aika paljon taipumista ilman pysyviä muodonmuutoksia. Kerran väännettiin yhtä runkoa kaksissa miehin, ja kun kuului kaamea räks, kesti pitkään aprikoida, ratkesiko runko vai irtosiko tolppa.
Tällä kertaa oli siirryttävä destruktiivisiin menetelmiin. Iskin tolppaan napakoita iskuja isolla vasaralla. Runko tietysti kädessä eikä mitään vasten, ettei runko ota kipeää. Sen jälkeen ruuvipenkissä väännettynä tolppa ihan inan verran taisi liikahtaa ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Sitten kuului räks ja tolppa meni rikki. Paskaa laatua.
Siispä liuotushommiin. Älkää kokeilko tätä kotona. Pitäkää lapset poissa alueelta. Käyttäkää suojavarusteita. Älkää jättäkö valvomatta.
Ideana on NaOH eli lipeä. NaOHin ja veden liuos ei liuota terästä, mutta liuottaa alumiinia. Sillä saa alumiinitolpan katoamaan teräspyörän sisältä. Näppärää, paitsi että NaOH liuottaa myös kaikkea orgaanista, esimerkiksi ihmistä. NaOHilla avataan viemäreitä, joten sitä saa kiteinä rautakaupasta.
Ennen kuin pääsin asiaan, otin putkenkatkaisijalla tolpanjämät pois törröttämästä, ja kun Pomppiksen rungossa on vähän ylimääräistä satulaputkea, lyhensin sitäkin reilulla sentillä.
Sitten tämänkertainen innovaatio. Satulaputken suu on kätevin sulkea kumihanskasta leikatulla sormella. Varmistin tulpan minigripillä ja jesarilla.
Runko ylösalaisin ison (teräksisen, ei sinkkisen, se katoaa...) lavuaarin päälle. Sitten (ehyet!) kumihanskat käteen, lasit silmille, lasipurkkiin pari desiä vettä, perään 2-4 kukkuraista ruokalusikallista NaOH-kiteitä, sekoitetaan. Muodostuu lämpöä ja jotain jota ei tee mieli hengittää.
Isolla injektioruiskulla tuuppasin liuosta juomapuollotelineen reiästä sen verran että tolpan jämät peittyivät. Kerrankin geometrian taidosta oli hyötyä, vaikka kyllä näppituntumallakin tekisi. Kihinä alkaa heti ja reaktio kiivastuu sitä mukaa kun lämpö nousee, ja se muuten nousee.
Vaikka lisäisi liuosta vähitellen, yleensä kärsivällisyys pettää ja jossain 10 minuutin kohdalla liuos kuohuu yli jostain, mutta ei se haittaa.
Muutaman tunnin jälkeen NaOH on tehnyt mitä jaksaa ja jäljellä on mustaa, liukasta liejua, joka ei näytä terveelliseltä. Sitä varten Viikissä on vedenpuhdistamo. Huuhdellaan runko. Toistetaan käsittely tarpeen mukaan. Minä taisin toistaa neljästi, ja viidettä kertaa ei tarvinnut, koska jämät lähtivät meisselillä vääntäen. Liuos oli päässyt sopivasti teräksen ja alumiinin väliin.
Viikkokausi meni puuhastellessa. Laatuaikaa rakkaan harrastuksen parissa. Välillä runko kävi kuumanakin, mutta tällä kertaa ei vaurioita maalipintaan, sormiin tai silmiin.
27.2. on taas kansainvälinen satulatolpanrasvauspäivä. Maltatteko odottaa siihen asti vai menettekö nyt heti, kun tiedätte tämän kaiken?
maanantai 21. marraskuuta 2016
Reikä pimeään
Pari viikkoa sitten tuli pakkaset ja lumet ja maailmalta vittumaisia uutisia. Ajattelin että jos nämä ovat elämäni viimeiset talvipolut, kuten ilmastonmuutosmaailmassa on mahdollista, ajetaan ne sitten niin kunnolla kuin olosuhteet huomioon ottaen mahdollista.
Tuli pari lenkkiä ajettua. Oli kuivaa, valoisaa, nopeaa, kehittävää, hauskaa ja tunnelmallista.
Sitten lumi suli, ja ne vähät lenkit mitä voi ajaa ovat taas tuttua ja turvallista reiän poraamista väkisin pimeään. Eilen kuuntelin parin tunnin pyörittelyn ajan Juana Molinaa, ja tuli folktronicasta hyvä flow.
Mutta ei tätä vittu kestä. Perjantaina olisi tarkoitus mennä viikoksi yksin ajamaan Mallorcalle. Siitä reissusta maailman tietysti lämpiää lisää. Niin helvetin heikko ja ristiriitainen on ihmismieli.
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
FTP 305 W hahhaa
Kiristinpä sitten Turbo Muinin hihnankiristysruuvia puoli kierrosta.
Yritinpä sitten ajaa jotain vitun Trainerroad-VO2max -vetoja. Happoa tunki korvista jo lämmittelyssä ja ekan vedon puolivälissä hannasin tehot 90 %:iin.
Palautin treenin perusteella FTP:n normaalitasolle, ja siinäkin on muutama kourallinen mielikuvituswatteja, veikkaan.
Mutta hemmetti. Puolisoni ajoi ennen hihnan kiristystä testin ja hihnan kiristyksen jälkeen treenin, eikä tuntunut missään. Mitä nyt vittua? Pää menee pyörälle tässä todellisten ja kuviteltujen hattiwattien taistelussa.
Parempi olisi ajaa ulkona.
Yritinpä sitten ajaa jotain vitun Trainerroad-VO2max -vetoja. Happoa tunki korvista jo lämmittelyssä ja ekan vedon puolivälissä hannasin tehot 90 %:iin.
Palautin treenin perusteella FTP:n normaalitasolle, ja siinäkin on muutama kourallinen mielikuvituswatteja, veikkaan.
Mutta hemmetti. Puolisoni ajoi ennen hihnan kiristystä testin ja hihnan kiristyksen jälkeen treenin, eikä tuntunut missään. Mitä nyt vittua? Pää menee pyörälle tässä todellisten ja kuviteltujen hattiwattien taistelussa.
Parempi olisi ajaa ulkona.
torstai 20. lokakuuta 2016
FTP 338 W höhhöö
Koska olen nössö, en tykkää ajaa trainerilla ftp-testejä. Siinä kun hengästyy.
Urhea puolisoni on kuitenkin ajanut testejä tasaisesti ja havainnut roiman kehityksen. Hänen inspiroimanaan hankkiuduin pitkästä aikaa vintille ja ajoin Elite Turbo Muin Smart B+:lla Trainerroad-ympäristön perustestin. Puoli tuntia lämpöä + anaerobinen tyhjennys ja sitten kahdenkymmenen minuutin veto, jonka keskiwateista vähennetään pikkuisen, että saadaan FTP.
Onnistuin ajamaan testin todella nätisti. Pidin tehot alussa kurissa ja sitten nostin tasaisesti. Kadenssi viipotti koko ajan yli 90 ja jaksoin kärsiä tehokkaasti penkissä. Vähän jäi varastoon koska lopussa sprinttasin.
Tuloksena Trainerroad sanoi, että FTP 338 W eli 4,97 W/kg.
Oujee!!!! Kunto on noussut vähintään 30 W!!! Ja ihan vaan valvomalla öitä ja ajamalla kahdesti viikossa töihin!
Jos se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. Internetin syöverit kertovat, että Turbo Muineja ei enää katsota hyvällä Zwift-kisoissa, koska ne antavat 10-30 % mielikuvituswatteja.
Ihan tosi kiva hei. Ostin pirun hienon ja saatanan kalliin trainerin, että saisin koherenttia tietoa tehoistani. Ei sillä absoluuttisella wattitotuudella väliä, kunhan tieto pysyisi linjassa. Mutta nyt näyttäisi siltä, että Turbo Muin on yhtä koherentti kuin minä aamuisin, ja sen ote lipsuu yhtä pahasti.
Internetin syövereistä nimittäin kaivoin tiedon, että Turbo Muinin hihnaa pitää kiristää. No minäpä kiristän. Sitten kun se taas löystyy, voin kuvitella kunnon kohoavan.
Urhea puolisoni on kuitenkin ajanut testejä tasaisesti ja havainnut roiman kehityksen. Hänen inspiroimanaan hankkiuduin pitkästä aikaa vintille ja ajoin Elite Turbo Muin Smart B+:lla Trainerroad-ympäristön perustestin. Puoli tuntia lämpöä + anaerobinen tyhjennys ja sitten kahdenkymmenen minuutin veto, jonka keskiwateista vähennetään pikkuisen, että saadaan FTP.
Onnistuin ajamaan testin todella nätisti. Pidin tehot alussa kurissa ja sitten nostin tasaisesti. Kadenssi viipotti koko ajan yli 90 ja jaksoin kärsiä tehokkaasti penkissä. Vähän jäi varastoon koska lopussa sprinttasin.
Tuloksena Trainerroad sanoi, että FTP 338 W eli 4,97 W/kg.
Oujee!!!! Kunto on noussut vähintään 30 W!!! Ja ihan vaan valvomalla öitä ja ajamalla kahdesti viikossa töihin!
Jos se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. Internetin syöverit kertovat, että Turbo Muineja ei enää katsota hyvällä Zwift-kisoissa, koska ne antavat 10-30 % mielikuvituswatteja.
Ihan tosi kiva hei. Ostin pirun hienon ja saatanan kalliin trainerin, että saisin koherenttia tietoa tehoistani. Ei sillä absoluuttisella wattitotuudella väliä, kunhan tieto pysyisi linjassa. Mutta nyt näyttäisi siltä, että Turbo Muin on yhtä koherentti kuin minä aamuisin, ja sen ote lipsuu yhtä pahasti.
Internetin syövereistä nimittäin kaivoin tiedon, että Turbo Muinin hihnaa pitää kiristää. No minäpä kiristän. Sitten kun se taas löystyy, voin kuvitella kunnon kohoavan.
lauantai 8. lokakuuta 2016
Epäilyksiä
Miksi nuo kaikki vetävät minusta ohi? Mitä minä täällä teen? Onko tämä liian iso/painava/kallis/huono pyörä? Olenko tullut vanhaksi? Onko nyt vain paska päivä? Olivatko ne kaksi pk-lenkkiä liikaa tälle viikolle? Miksi helvetissä nuokin vetävät minusta ohi?
Martta-cupin finaalissa ei ollut herkkua. Tuomisina paskin maastopyöräkilpailusijoitukseni neljään vuoteen, ja epäilyksiä. Olihan se liian sileä rata Bemarilla rällättäväksi, mutta ei jää paljon selittelyille sijaa kun tippuu tasaisella suoraan vetoon.
Pari päivää meni mietiskellessä. Sitten teki mieli ajaa vähän pyörää ja järjestää vähän VPCX-kisaa ja ajaa vähän lisää pyörää. Ihan vain ajaa.
Nyt kun kunto ja mieli on kalibroitu vastaamaan elämän vallitsevia realiteetteja, fiilis on taas aivan hyvä.
Martta-cupin finaalissa ei ollut herkkua. Tuomisina paskin maastopyöräkilpailusijoitukseni neljään vuoteen, ja epäilyksiä. Olihan se liian sileä rata Bemarilla rällättäväksi, mutta ei jää paljon selittelyille sijaa kun tippuu tasaisella suoraan vetoon.
Pari päivää meni mietiskellessä. Sitten teki mieli ajaa vähän pyörää ja järjestää vähän VPCX-kisaa ja ajaa vähän lisää pyörää. Ihan vain ajaa.
Nyt kun kunto ja mieli on kalibroitu vastaamaan elämän vallitsevia realiteetteja, fiilis on taas aivan hyvä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)