Dadcoresta bikepacking-unelmaksi

Sattumalta tuli kaksi yötä aikaa ottaa uudestaan kiinni identiteetistäni. Lähdin siis pyöräilemään ja retkeilemään. Ilvesreitti - Poronpolku - Liesjärvi.

Riisuin Marinilta dadcore-identiteetin pois ja laitoin tilalle plussakiekot ja nyssäkät. Tuli testattua paria uutuutta.

Marin Pine Mountain. Eka kertaa bikepackingia, ja plussarenkaiden edut selvisivät vasta nyt. Ei jousta mutta suodattaa niin hyvin että perse ja kädet pysyivät tuoreina. Rullaus karkeilla metsäteillä ja pehmeillä poluilla hyvä. Ei hipo mutta luo vapauden illuusion kuten pitääkin.

Balckburn Outpost -häkit. Marinin haarukassa on vain yksi reikä, mutta lisäosilla sain nämä kiinni ja tuntuivat pysyvän, vaikka optimoimista on vielä. Pitivät vakaasti paikoillaan 1,5 kilon lastin per häkki. Erittäin hyvät, kumipäällysteiset remmit.

DIY-runkolaukku. Runkolaukut on kivoja mutta velcrohässäkät ei. Onneksi Marinissa on reikiä. Nikkaroitiin tämä vaimon kanssa. Muotoon leikatut 3 mm muoviliuskat pitävät laukun ryhdikkäänä. Periaatteessa vedenpitävä, jopa useimmat saumat teipattu, mutta enpä tiedä. Pysyi paikallaan eikä hinkannut jalkoihin ja lisäsi kapasiteettia monta litraa.

Kestotestissä Nextie-kuitukehä

Siitä on tosi kauan kun vedin Peurungassa kaseikkoon, tacotin edestä lelumiinisen hipokehän ja sain tilalle MCarbonilta sponssina testiin Nextie-kehän. Epun kasaamana se oli sen verran vaikuttava himmeli, että ostin taakse omalla rahalla melkein samanlaisen, mutta hookless-versiona, ulkoleveyttä 30 mm.

Etukehästä ei ole kerrottavaa, paitsi että se on suora ja ehjä ja tukeva ja kevyehkö ja hyvä.

Takakehästä on kerrottavaa. Pari viikkoa sitten huomasin sen löystyneen. Pinnat lötköinäkin sitä saattoi ajaa, eikä kuitukakku muuttanut muotoaan. Eppu hipelöi pinnat taas vireeseen. Sen jälkeen kotona kiekkoa ihastellessa huomasin siinä pikku näppylän. Joku rontti oli ajanut kävyn yli minun kiekollani ja kuitu oli sanonut poks muutaman millin matkalta.

Jatkoin lenkkeilyä tietäen tasan tarkkaan, että ei se itsekseen korjaannu.

Tänään Sipoonkorven pohjoislaidalla kuului juurakossa tavallista kimakampi räks. Koska olin Sipoonkorven pohjoislaidalla, jatkoin ajoa. Ongelman kieltäminen onnistui - kiekko kesti kotiin asti. Lämpimässä tallissa rohkenin silmäistä vahinkoja ja havaitsin, että käpy mokoma oli taas tervehtinyt kehää, edellisen vaurion viereen, arvattavin seurauksin. Parin sentin matkalla delaminoitumista ja rakoja ja kupruja.

Sitä se teettää kun 68 kg varovainen isukki lenkkeilee kevyesti kolme vuotta. Muina olosuhteina 32 pinnaa, matalahkot paineet, jäykkä perä ja xc. No ehkä muutama kisa siinä, ja taisin kyllä ne HELCX:tkin ajaa noilla kehillä, mutta just riding along ja silleen.

Olen pettynyt. Eniten siihen, etten saanut todistaa kuidulle ominaista katastrofaalista hajoamista. Räjähdys!!! Näyttävä ilmalento!!! Tuhon viimeistely hiilipölypilvestä sinkoilevien pinnojen ja kehänkappaleiden sirpalevaikutuksella!!! Mutta ei sihahdustakaan.

Ajattelin nyt aluksi selvitellä MCarbonin crash replacement -ohjelman mahdollista olemassaoloa ja vasta sitten köyhtyä. Sanovat ettei kuitukehistä ole paluuta, mutta sellainenkin on mahdollista.

Suunto - ok!

Uskollinen Ambit3 Peak -urheilukelloni alkoi vajaan vuoden palveluksen jälkeen helistä. Pari päivää helistyään se hukkasi satelliitit pysyvän oloisesti. Jo nyt on kumma kun hienomekaaninen digilaite ei kestä edes maastopyörällä kaatuilua, järven pohjassa makaamista ja yleistä häröilyä.

Ilman GPS:ää reitit eivät mene talteen, ja sehän on sama kuin ei olisi urheillut ollenkaan. Viikon murehtimisen jälkeen rohkaistuin viemään vekottimen Suunnon huoltoon. Se sijaitsee kätevästi työmatkan rumemman version varrella, Amer Sportsin brändikaupassa.

Maanantaina asiakaspalvelija kertoi, että huolto on maanantaisin kiinni, mutta koska kello helisee, siinä on varmaan joku komponentti irti ja saan uuden kellon takuuseen tiistaina, kun huolto avautuu. Tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Menin paikalle ja sain pränikän kellon. Ei kysymyksiä. Paketissa oli myös uusi sykevyö, mutta sykelähetin oli vanha. Hyvä niin, se osoitti että huolto oli tehnyt jotain: testannut että lähetin sentään toimii.

Niin että aika viimeisen päälle takuutoimintaa.

En ole aivan kaikessa tyytyväinen Ambit3:een. Sykemittauksessa on välillä outoja häiriöitä, jotka saattavat liittyä joko bluetoothin sekoiluun tai kosketushäiriöihin. Strava ja Suunto ja Trainerroad kommunikoivat liian karkeasti. Ranneke menee rajussa menossa helposti rikki.

Mutta nyt tämän takuuepisodin jälkeen voin sanoa, että kaikkiaan hyvä paketti. Aivan erityisesti pidän Movescountin simppelistä mutta melko luotettavasta kuormitusanalyysistä, älypuhelinaplikaation toiminnasta, kellon kustomoinnin helppoudesta ja Movescountin reittisuunnittelusta.

Edit 6.3.: Astuin sitten uuden kelloni soljen päälle ja solki meni rikki. Vein Amer Sportsin brändikauppaan ja ne korjasivat soljen odottaessa. Yritin tarjota maksua mutta kieltäytyivät. Asia selvä, rupean merkkiuskolliseksi.

Strava ja sen vaikutukset treenaamiseen

Ajan nykyään pyörää myös Stravassa. Ideana liittymisessä oli jonkinlaisen treenipäiväkirjan automatisointi, ja kyllä Strava siinä asiansa ajaa. Viikkojen kertymiä on kätevä seurata, joten olen pystynyt rytmittämään puuhastelua. Kahden tehoviikon aikana kertymä on motivoinut trainerin päälle ja lepoviikon aikana se on antanut luvan levätä.

Äkkiseltään kokeiltuna Suunnon Movescount tilastoi ja analysoi ja kertoo palautumisesta ja reitittääkin paremmin ja on ilmainen toisin kuin Stravan premium. Kannattaa muistaa että molemmat ovat yksinomaan amatöörien elvistelyvälineitä, eikä niillä ole mitään tekemistä järkevän, yksilöllisen treenaamisen kanssa.

Mitä olen kilpaveljiä seuraillut, tapana on ollut metsästää Stravalla liian kanssa KOMeja, mikä on tuhonnut hyvät treenipohjat, kun kisajalat on syöty jo segmenteillä. Itse olen toistaiseksi välttynyt tältä kiusaukselta, ja oikein hyvä niin.

Vittuilumielessä tosin odotin, että talvi hetkeksi tasoitti Kivinokan rantajuurakkohelvetin ja kävin sitten vetäisemässä segmentille kolme reilua pohja-aikaa. Pimeässä, pakkasessa, nastarenkailla, takajäykällä. Kyllä on enskajumalat ihmeissään, että mitä nyt helvettiä.

Mitä työmatkoihin tulee, yritin parhailla jääkeleillä piirustaa Vanhakaupunginlahden yli viivasuoraa heatmap-linjaa edestakaisin. Saavatpahan sitten analysoida, että ihmeen vähän käytetty pyörätieyhteys, vaikka on niin nopea...

Päätelmä: Ei se ota kuin yksityisyyden ja datan, ja antaa vastineeksi minuuttilaskurin. Niin ja kavereiden yksityisyyden ja datan.

Tämä ei ole mainos

Olli Miettinen on paitsi saakelin kova ajamaan pyörää, myös seniorikollegani polkupyöräbloggarina. Uusimmassa blogipostauksessaan Miettinen otti asiakseen valistaa lukijoita "maailman parhaasta talviajokengästä", joka on Lake MXZ 303.

Teksti on pitkä ja näennäisen asiantunteva, mutta uskottavuudeltaan vitullista höpöhöpöä. Joka helvetin sanakäänne tekee päivänselväksi, että Miettinen on saanut saapikkaat ilmaiseksi ja prostituoi itseään ylistämällä niitä maksusta.

Näinhän blogosfääri toimii, ja koko maailma, eipä siinä. Jos on näkyvyyttä, on myös ilmaisia talvisaapikkaita. Journalismin ammattilaisena haluaisin silti antaa Miettiselle pari vinkkiä.

Ammattimediassa on tapana kirjoittaa tavalla, joka antaa vaikutelman neutraalista ja tasapuolisesta tiedonvälityksestä. Hesari ei kopioi lehdistötiedotetta sellaisenaan, vaikka tiedotteen antaja antaisi toimittajalle talvisaapikkaat tai ostaisi Hesarilta puoli sivua mainostilaa. Neutraali ja tasapuolinen tiedonvälitys on illuusio, mutta sen luomiseksi on nähtävä vaivaa ja osattava tietty ilmaisutapa. Hesarin pääkirjoitus ja Miettisen arvio talvisaapikkaista operoivat samassa maailmassa, mutta vain toinen luo orastavan mielikuvan uskottavuudesta. Pitäisiköhän Miettisen ottaa silmä käteen tekstinsä kanssa ja pohtia uskottavuuden rakentamisen mekanismeja? Noin helvetin tökerösti ja näkyvästi mainostavalle bloggarille en antaisi ilmaiseksi edes puhkiajettuja sidejäni.

Polkupyöräblogosfääri olisi suppeampi ilman Miettisen blogia, ja ilmaiset talvisaapikkaat mitä ilmeisimmin pitävät blogin elossa, joten kyllä maahantuoja kaikin mokomin saa Miettiselle saapikkaita lahjoittaa. Moinen on moraalisesti erittäin kannatettavaa toimintaa, vink vink. Kehottaisin Miettistä kuitenkin suurempaan avoimuuteen lahjoitusten suhteen. Totta kyllä Miettisen blogin laidassa näkyy Laken mainos. Mutta jos haluaa uskottavuutta, ja sitä mainostaja haluaa, riippuvuussuhde pitää kirjoittaa auki. Mainita. Paljastaa. Tehdä selväksi.

Niin minä tein kun sain MCarbonilta hiirikuitukehän hajotettavaksi. Niin minä tein kun puoliso sai Pelagolta kiertuepyörän lainaan. Kansainvälisillä pyörä(tuote)bloggareilla on tapana kirjoittaa arvion alkuun, saivatko he tuotteen omaksi, arvioitavaksi vai ostivatko. Sillä saa uskottavuutta.

Talvisaapikas-esittelyssä, kuten viestinnän hätätilanteissa yleensäkin, Miettisen kannattaisi turvautua rehellisyyteen. Kukaan ei ole niin typerä että uskoo kritiikitöntä kritiikkiä. Siksi rehellinen kriittisyys on pohjimmiltaan paras tapa antaa tuotteelle näkyvyyttä.

Mitä niihin talvisaapikkaisiin tulee, minulla on ollut samanlaiset jo neljä talvea. Ne ovat ihan tavalliset talvipyöräilykengät.

Märällä ne ennen pitkää kastuvat joko varren kautta tai hiestä. Kuumalla ne saattavat hiostaa ja kylmällä tuntua kylmiltä, millä on valitettavan vähän tekemistä valmistajan speksien kanssa ja valitettavan paljon tekemistä käyttäjän osaamisen kanssa. Pitää olla omaan kehoon, olosuhteisiin ja ajoon nähden sopivasti kokoa, sukkaa, muuta vaatetta ja liikettä, että kengän saa toimimaan.

Ja niin kuin paksut ajokengät aina, myös Laket tuntuvat ikävästi huopatossuilta, joissa on klossi pohjassa.

Mitä tulee siihen Boan kiinnityssysteemiin jota Miettinen erityisesti ylistää, sen säätömahdollisuuksiin ja ikuiseen takuuseen, niin paskan vitut. Onhan sitä mukava säätää, mutta systeemi koostuu muoviräikästä, jossa on pikkuriikkiset hampaat ja vyyhti siimaa sisällä. Systeemi kiinnittyy kenkään pienimmällä mahdollisella torxilla. Voitte arvata, ettei Boa kamalasti tykkää mudasta tai jäästä.

Ikuinen takuu tarkoittaa, että Boa tietää systeemin hajoavan säännöllisesti. Siksi Boa-kauposta saa niitä räikkiä ja siimoja kun hakee vaan. Mutta ne pitää itse virkata sinne kengän sisään, mikä on vitullinen homma.

Minulta on hajonnut viisi Boa-räikkää, joista yksi juuri ennen kisaa. Lisäksi yhdestä kengästä rispaantui Boa-siima kengän tunnelin sisään, mikä teki kengistä käyttökelvottomat. Kengät kävivät Lakella amerikassa asti, mutta ikuinen takuu kattoi vain käyttökelvottomien kenkien paluupostin.

Niin että Miettis-Olli, mitä jos laittaisit siihen blogipostauksen alkuun, että sait ne kengät ilmaiseksi.

FTP 338 W höhhöö

Koska olen nössö, en tykkää ajaa trainerilla ftp-testejä. Siinä kun hengästyy.

Urhea puolisoni on kuitenkin ajanut testejä tasaisesti ja havainnut roiman kehityksen. Hänen inspiroimanaan hankkiuduin pitkästä aikaa vintille ja ajoin Elite Turbo Muin Smart B+:lla Trainerroad-ympäristön perustestin. Puoli tuntia lämpöä + anaerobinen tyhjennys ja sitten kahdenkymmenen minuutin veto, jonka keskiwateista vähennetään pikkuisen, että saadaan FTP.

Onnistuin ajamaan testin todella nätisti. Pidin tehot alussa kurissa ja sitten nostin tasaisesti. Kadenssi viipotti koko ajan yli 90 ja jaksoin kärsiä tehokkaasti penkissä. Vähän jäi varastoon koska lopussa sprinttasin.

Tuloksena Trainerroad sanoi, että FTP 338 W eli 4,97 W/kg.

Oujee!!!! Kunto on noussut vähintään 30 W!!! Ja ihan vaan valvomalla öitä ja ajamalla kahdesti viikossa töihin!

Jos se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. Internetin syöverit kertovat, että Turbo Muineja ei enää katsota hyvällä Zwift-kisoissa, koska ne antavat 10-30 % mielikuvituswatteja.

Ihan tosi kiva hei. Ostin pirun hienon ja saatanan kalliin trainerin, että saisin koherenttia tietoa tehoistani. Ei sillä absoluuttisella wattitotuudella väliä, kunhan tieto pysyisi linjassa. Mutta nyt näyttäisi siltä, että Turbo Muin on yhtä koherentti kuin minä aamuisin, ja sen ote lipsuu yhtä pahasti.

Internetin syövereistä nimittäin kaivoin tiedon, että Turbo Muinin hihnaa pitää kiristää. No minäpä kiristän. Sitten kun se taas löystyy, voin kuvitella kunnon kohoavan.

Ukkospierut

Kauan sitten viime keväänä kun olin nuori ja viaton ja keventelypäissäni, hankin maastorenkaiksi parin Schwalbe Thunder Burtteja. Otin ne melko kapeina, ettei niillä voisi ajaa maastoa, ja otin ne snakeskinillä, etteivät ne olisi kevyet.

Thunder Burteissa ei ole kuviota, vaan jonkinlainen karhennus keskellä ja yksinäinen rivi näppylöitä reunoilla. Jos näppylät eivät osu maahan, renkaalla ei voi ohjata. Tämän huomasin vuoden 2015 kesän aluksi Peurungan marttakisassa. Nurtsialamäkeen oli pudonnut kärjeltä tippa hikeä, mikä riitti sinkoamaan Thunder Burtin uralta kaseikkoon. Silloisesta keventelykiekosta tuli taco ja minusta vihainen & DNF.

Hintaa oppimiskokemuksella reilut parisataa euroa, ja uusi hiilikuitukiekko päälle...

Ovaskan pariskunta jätti kuulemma ukkospierutestit tähän vaiheeseen, mutta vastaisen varalta minä perehdyin ukkospierujen sielunelämään tarkemmin. Jos haluaa saada sen yksinäisen näppylärivin tekemään työtänsä eli pitämään, sen pitää koskettaa maata. Tämä onnistuu huomattavan matalilla tubeless-paineilla ja/tai huomattavan leveällä kehällä. Lisäksi kannattaa tuntea kuolemanpelkoa mäissä, joihin on pudonnut pisara hikeä, ja kuolemanpelon rajoissa kallistella pyörää.

Kun nämä boksit tikkaa, ukkospieru on aivan pätevä väline polkupyörällä etenemiseen. Kuivilla neulaspolulla. Märällä se sinkoaa ohjastajansa tangentin suuntaan tai jättää ruopimaaan, riippuen siitä, onko edessä vai takana.

Rullaahan se kuin motown-komppi, ja snakeskininä tuntuisi kestävänkin.

Rainerin kanssa

Olen hankkinut keskimääräistä laajemman pyöräilysivistyksen. Kisannut maantietä, maastoa ja cyclocrossia. Testannut brevettejä, rataa ja alamäkeä. Pyöräretkeillyt ympäri Eurooppaa, Suomea ja Lapin maastoja. Rakentanut, ostanut ja hajottanut hyvin monenlaisia pyöriä. Ajanut Kanariffat, Toscanat ja Mallorcat.

Lisäksi olen hikoillut sekä rullilla että hattiwattipyörällä. Mutta en trainerilla.

Oi traineri! Kellarin nurkassa ujellat kuin suihkukone, syöt takarenkaita ja murrat runkoja! Sinuun kiinnitettynä onneton sielu polkee tahmeasti kuin suota! Sinä herutat ihmisestä myrkyllistä hikeä, joka syövyttää hiilikuitu-unelmat! Sinä kasvatat maantieurpolle jalat mutta kuihdutat kädet, ja saat katsomaan maiseman sijasta mittariin! Oi traineri!

Sattuneesta syystä joudun lähiaikoina tehostamaan ajankäyttöäni, joten ostin lähikaupasta trainerin. Koska en halua polkea suossa, ostin kunnollisen. Sen nimi on Elite Turbo Muin Smart B+.

Se on suoravetomallia, eli traineri tulee takakiekon tilalle, mikä helpottaa käyttöä. Se painaa saakelisti, mikä tarkoittaa tukevuutta ja epämobiiliutta. Se ampuu bluetoothilla ja ANT+:lla nopeuden, kadenssin ja tehon optimistisia likiarvoja. Se vastustaa paikallaan etenemistä vispaamalla jotain paksua nestettä lämpimäksi. Se on hiljainen.

Eilen illalla vietin sen kanssa ensihetket. Naitin sen Pickenflickiin, minäpuhelimeen ja Eliten omaan treenisoftaan ja poljin tunnin. Treenisofta osoittautui kelvottomaksi, mutta muuten ilmassa oli lupauksia.

Omalla pyörällä on paras ajaa, myös sisällä. Tarkempi raportti seuraa.

UV-säteilyä odotellessa

Uusista hienoista ajolaseistani en pysty sanomaan mitään neljään kuukauteen. Hienous kun on fotokromaattisuudessa; ne tummenevat ja vaalenevat UV-säteilyn mukaan, ja UV-säteilyä ei näille selkosille lähiaikoina tule haitaksi asti.

Kivalta ne näyttävät tuossa toimistopöydällä:

No jotain sanon sentään, kun olen pari pimeälenkkiä ajanut.

• Laajentavat näkökenttää. Sekä sivuille että ylös ja alas. Maailman terävyydessä ei ole enää rajoja edes dropeilta ajaessa.
• Eivät vääristä. Tai siis tietysti kaareva linssi vahvuuksilla vääristää, mutta nämä niin vähän, että totuin puolessa minuutissa teknisen lamppupolun ajamiseen.
• Eivät pimennä pimeää.
• Helpot säätää. Sangat toimivat minulle sellaisenaan, nenätyynyjen vääntely ei kuumota, eivät paina korvia kypärähihnojen alla (sic!).
• Pysyvät paikoillaan. Normirillejä saa nostella lenkin mittaan, näitä ei.
• Suojaavat viimalta. Näköni tapasi hämärtyä kylmässä tuulessa, ei hämärry enää.
• Eivät toistaiseksi ole huurtuneet, kun pysähtyy tai siirtyy lämpimään.
• Tulivat luvatussa ajassa, vaikka Helsingin Katse varoitteli että Italian pojilla on fotokromaattinen materiaalipula.

Jos nyt jotain negatiivista, niin kirkas linssi paljastaa liki nelikymppisen marraskuuväsyneen miekkosen naaman sellaisenaan. Olisi nätimpi vetäytyä isojen peililasien peittoon.

Mitä opin Petikossa

Nyt kun yritän hetken polkupyöräillä kunnolla, yritän myös oppia, vaikka olen vanha koira. Tänään oli Petikossa VPCX-osakilpailu, jonka voitin. Siitä en oppinut mitään. Mutta matkalla kärsiessä ja pelätessä opin, että:

• Märässä ja likaisessa mekaaniset levarit loppuvat puolessa tunnissa, kun ajaa kisaa. Pitää laittaa kovemmat palat, oikaista jarrulevyt, säätää lähemmäs ja sitten lopulta siirtyä hydraulisiin. Paitsi että vaihteissa olen valinnut Sramin, mutta jarruissa en halua valita Sramia.
• Sadekisassa pitää olla buffi päässä. Nyt ei ollut. Vedensekainen likahiki valui kypärän pehmusteista otsan kautta silmiin ja etenkin sarveiskalvon arpeen. Kirvelsi niin etten nähnyt eteeni.
• Ketju pitää vaihtaa ajoissa. Pari päivää sitten mittasin että krossarin ketju oli vaihtorajalla. En halunnut uskoa, koska se olisi jo toinen ketju tänä kesänä. Nyt kun rälläsin sillä mutakisan, upouusi soikioratas rutisi ja kului.

Siitä soikiosta. Kyllä se toimii, krossissakin. Voimaa ei saa lisää mutta sen annostelu polkuun on helpompaa. Loppujyrkässä ja muutenkin huomasin, että kadenssi ja liike pysyivät parempina ylämäissä. Kallionousussa ei sutinut. Sanoisin, että soikio on sitä parempi mitä röykkyisempi baana, huonompi kitka, jäykempi pyörä, tiukemmat mäet ja heikommat jalat.

Esko Lius otti nättejä kuvia, mutta ainoakaan ei ole radan normipolulta, eli tulee väärä kuva.

Skouttaamassa eka kaltsin päällä.

Skouttaamassa hiekkakuopalla. Kuoret tarpeen.

Paukusta kärkeen. Pari kiekkaa myöhemmin hyndälauta katosi. Tuli ns. yllätyksenä.

Pumppump. Välillä se lensi.

Hyvä kaula jo alussa.

Puunkiertoilme.

Onnesta soikeana not

Ovaalirataskiimassani tilasin krossariin soikeutta suunnilleen maailman ensimmäisestä tuotantosarjasta. Ratassoikeus on nimittäin keksintö, joka edellyttää sekä etuvaihtajasta luopumista että narrow-wide -hommia, ja siksi soikeutta ei ole juuri kippurasarvisiin pyöriin käytetty.

Paitsi tietysti Tour de Francen voittamiseen Rotorilla ja polvien tuhoamiseen Biopacella, mutta ne ovat eri asia. Rotorin tuplaratasviritykset katoavat maantiemarkkinoilta sähkövaihteiden myötä, koska servot eivät ymmärrä epätäydellistä maailmaa, ja Biopacet kadotti evoluutio.

Ensimmäisen kunnon narrow-wide-krossi-110-bcd-ovaali-rattaan teki Absoluteblack, pari viikkoa myöhemmin kuin lupasi mutta silti. Tänään se ratas tuli, ja yritin heti laittaa kiinni. Menin vitun hämilleni.

Okei, merkki kammen taakse, mutta miten päin? Kellotus muuttuu jos kääntää spideria vasten rattaan toisen puolen. Pinnistin geometrisen hahmotuskykyni äärimmilleen, katselin youtube-ohjeita, sain rattaan kiinni ja ajoin kaksi reippaan kovaa kierrosta.

Maasturissa ovaali tuntui heti kivalta, krossarissa se tuntui heti pöhköltä. Kampi lipsui jalan alta oudossa kohtaa, vapaaratas kolisi eikä ylämäkiin tullut tuuppausta. Piti tarkistaa kellotus, mutta oikein se oli.

Ehkä tämä on jotain hermotukseen liittyvää. Ennen sunnuntain VPCX:ää en ennätä ajaa, joten jalkalihakset ovat jännän äärellä.

Käyttötesti: Nextie-hiilikuitukehä, 29er, 30 mm, hooked

Sain MCarbonilta leveän ja keveän kuitukehän käyttötestiin sillä ehdolla että yrittäisin hajottaa sen, tai vaihtoehtoisesti omani ja muiden kuituennakkoluulot.

FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.

Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.

Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.

Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.

Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.

Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.

Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.

Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.

Stressinpoistolenkki: kallista ja raskasta

Stressaa. Siis maastopyöräilemään! Yetikin oli kisa-asusteissaan valmiina.

Ensimmäisessä kivikossa takakiekko sanoi sekä räks että sih. Pinna poikki ja pinnanjämä sisäkautta tubeless-teipistä läpi. Siitä kuului jännä kurlaus eikä litku tukkinut. Talutin kilometrin kotiin ja kyllästyin lopullisesti DT Swiss XR331-kehään, joka ei pysy suorana ja katkoo pinnoja ja notkuu kisa-ajossa niin että tuntuu vajaapaineiselta.

Keväästä asti minulla on ollut etukiekkona Mutiskarbonin kuitukehä blogikorruptiotestissä. Testitulokset ovat sellaiset, että laitoin tunkkauksen jälkeen hetimiten sähköpostia korruptoijalleni että ostanpa rahalla toisen samanlaisen. Kuitu on helvetin kallista mutta perusteltavissa.

Tämän lompakkokirpaisun jälkeen makkarankuoret olivat edelleen päällä mutta maastopyörä vistotti ja krossipyörällä olen ajanut ns. kyllikseni, joten lähdinpä sitten maantiepyörälenkille. Idässä alkoi temposikoja vilistä kuin teollisuussikalassa. Kuitukiekkojen suhinaa ja tempohaalareiden kusenhajua seuraamalla jouduin Pepen tempon lähtöpaikalle. Vieläkö mahtuu mukaan? Joo, nimi listaan ja minuutin päästä lähtö.

Kiduin sitten kymppitempon. Sillä valmistautumisella tuntui raskaalta ja aikaa meni niin saatanasti, mutta samalla meni se stressikin.

Ihan tavallinen kehä

Nyt olen ajanut MCarbonin Nextie-kehällä kolme kertaa eli kymmenen tuntia. Kaksi kolistelu- ja hyppelylenkkiä akselilla Hallainvuori-Kivikko ja yhden möyrintälenkin Sipoonkorvessa.

Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.

Täts it. No hienostellaan.

Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.

Kuvasisältönä päivän singletrack-tarjontaa.

Muutenkin kuuluu hyvää, kiitos vaan. Hyvät jalat neljättä päivää. Tänään Sipoonkorvessa tuntui että pystyi ajamaan niin lujaa ja pitkään kuin huvitti. Se tarkoittaa, että laskukunto odottaa seuraavan polun päässä. Hyvät jalat ovat perseestä.

Vapaaratas goes crabon

Huomaattekos mitään erikoista?

No nukkuvan kissan. Turkoosit nippelit. Renkaan jonka piti jo olla perseessä.

Lisäksi huomaatte crabonia eli carboniittia eli taikamateriaalia eli keventelyä.

Kun ajoin kisakiekkoni sipsiksi, päätin hankkia jämymmän kehän. Eppu ja MCarbon liittoutuivat ja juonittelivat ja esittivät minulle hiilikuitukehää, mutta vain sillä ehdolla että yritän tosissani ajaa sen paskaksi. Sehän minulta käy, vaikka olen kevyt XC-setä joka pelkää ilmaa.

Kehä on tätä mallia, ja Eppu kasasi sen vanhan kiekon navalla ja pinnoilla. Vertailun siis pitäisi onnistua. Nyt alkuun laitoin myös ukkospierurenkaan, niin tiedän testatessa, että vain kehä vaihtui.

Odotan crabonilta muutamaa seikkaa:

Keveyttä. No siinä tuli takkiin tuollaiset 50 grammaa DT Swiss XR331:een verrattuna, mutta elämä on.

Leveyttä. Oujea. Kuusi milliä kasvoi sisä- ja ulkoleveys ja syvyyskin. Sen myötä Thunder Burtin muoto muuttui radikaalisti. Nyt reunanappulat ovat lähempänä maata. Elättelen toiveita että kumin käytös siitä petraantuu. Ilmaakin mahtuu enemmän. Ja voin laittaa normikokoisen kumin.

Jäykkyyttä. Se nähdään kun suuntaan kivikkoon. Toivon että näitä ei tarvitse rihdata, koska kehä kantaa vastuuta enemmän kuin pinnat.

Kestävyyttä. Tämä on se mikä kaikkia kiinnostaa. Etenkin minua, Eppua, MCarbonia ja huolestunutta vaimoani. Laitan niin matalat paineet kuin ilkiän ja ryskään päin kiviä. Laitan krossirenkaan ja ajan syksyllä VPCX:ää. Sitten selviää. Kahden vuoden takuu näissä on.

Toistaiseksi on selvinnyt vain, että kumit nousivat helposti, napsahtivat lupauksia herättävästi ja pitivät laakista. Nyt ajamaan.