Voitin HEL CX -cupin!

Ihan oikeesti! Voitin!

Mitenkäs se nyt sitten menikään. Syksyllä Helsinkiin saatiin virallinen cyclocross-cup, kun harrastajat ja seurat löivät hynttyyt yhteen Tuomas Paunosen ja Raparperin orkesteroimina. Kymmenen kisaa, luvat ja systeemit kunnossa, paljon väkeä ajamassa. Kymmenestä kisasta ehdin ajaa kahdeksan, koska järjestin kisoista kaksi (tai ehkä noin 2,3), mutta tuloksiin laskettiin kahdeksan parasta. Ja se riitti!

Finaali sunnuntaina oli sarjan avauksen uusinta Tapanilassa, Hiidenkiven puistossa, kun Hietsuun tai Hertsikaan ei saatu lupia. Alun perin minulla ei ollut kisaan tavoitteita, koska olen ajellut lähinnä laiskanlyhyttä peekoota, mutta lauantai-iltana juuri ennen nukahtamista vaimo tsekkasi oman flunssansa takia kokonaispisteet ja sanoi että minä voin vielä voittaa. Oli pakko nousta tarkistamaan, ja kyllä - jos olisin vähintään neljäs eikä Visuri ilmaantuisi mestoille, niin homma olisi paketissa.

Seurasi jännityksen pieni kouraisu, mutta kisaan valmistautumista tilanne ei muuttanut. Herätys ennen seiskaa, reppu täyteen roinaa ja kahdeksaksi pyörällä Tapanilaan rataa rakentamaan. Siinä sitten yhdessä Mustosen Matin kanssa muisteltiin pimeässä miten se rata menikään ja ruvettiin pikkuporukalla iskemään keppiä routaan. Kymmeneltä oli rata valmis ja yhdeltätoista palelin täppäilemässä harrasteen ja junnujen kierroksia.

Kahdeltatoista oli naisten lähtö, joten nautiskelin lastenhoitonakista Tapanilan Erän kahvilassa räkäisen taaperon seurassa. Sitten näpyttelin Turusen autossa jälki-ilmot sisään ja omaa lämmittelyaikaa jäi peräti parikymmentä minuuttia.

Startissa jalat olivat pökkelöt, mitä kompensoin tekemällä typerää sisäkurvi-ilkeyttä kanssakisaajille lipputangonkierrossa. Minkäs sille mahtaa, jos mieli huutaa että pitää olla neljäs. Kun tilanne asettui, Kuitto lähti päälliköimään ja itse jäin Santun, Erkon, endurojumala Markun ja Danin porukkaan. Se porukka livahti karkuun ensimmäisen kierroksen lopussa, kun minulta irtosi takakiekko. Vitun external-cam-pikalinkut, palakaa helvetin tulessa!

Lähdin takaa-ajoon nelossija mielessä käryten. Sain asemia paranneltua, mutta kun yritin ohi Danista, häneltä paloi käämi. Leikkasin muta-alamäkeen oikealta sisäkurvin kautta, koska se oli parempi linja. Dani sulki oven ja minun pyöräni stonga taisi ottaa kontaktia Danin satulaan, mutta pystyssä pysyttiin. Kokemattomampia tai epävarmempia en uskaltaisi tällä tavoin haastaa. Ylämäessä Dani kuittasi ja antoi ns. palautetta, mutta taisi joutua sen verran punaiselle, että pannutti pian letkan kärjestä, sitten puhkaisi renkaansa, vihastui ja lähti kotiin.

Pari seuraavaa kierrosta ajoin Erkon ja Markun porukassa, joka rakoili kun kaatuiltiin vuorotellen - minä eniten, Erkko pahiten. Lumen huurtama jäinen maa piti muuten hyvin, mutta pari off-camber-mutkaa metsäpolulla kiillottui petollisen liukkaaksi. Onneksi keula ja perä lipsuivat alta tasapuolisesti, muuten epäilisin taas jotain ajotekniikka- tai kalusto-ongelmaa.

Neloskierroksella sain repäistyä Markkuun pienen eron. Repäisy näkyy sykekäppyrässä ja kertoo että peekoo ja löysäily on palauttanut dieseliin vähän kierroksia. Keskisykekin oli kisassa 173 eikä se iänikuinen 171, ja EPOC-käppyrä nousi jyrkemmin ja korkeammalle kuin aikoihin.

Loppukisan ajoin kakkosena ja muka varmistelin kokonaistilannetta pitämällä eron Markkuun. Paitsi että en minä osaa edes varmistella, vaan pannuttelin loppuun asti. Oli hyvä päästä maaliin.

Sitten muut lähtivät pakkasesta kotiin tai saunaan, mutta minä lähdin purkamaan rataa. Apua sain yhdeltä kisaajalta - ja kahdelta seitsemänvuotiaalta tytöltä, jotka olivat syöneet KahVelon chilipipareita ja siksi keräsivät merkkausnauhaa innolla, hymyllä ja energialla. Turusen Tuomas pakkaili kisakeskusta. Pimeän koittaessa laitoin lampun pyörään ja poljin kotiin aivan helvetin tyhjillä jaloilla.

Mutta voitin cupin! En ollut paras kuin kerran, mutta olin ahkera, tasainen, terve ja elämäni kovimmassa kunnossa. Kalustokin kesti, mitä nyt alkukaudesta vaihteet ronklasivat, räntäkisoissa jarrut loppuivat, Klaukkalassa puhkesi rengas ja finaalissa irtosi kiekko...

On joutunut treenaamaan, jännittämään, kärsimään, kaatuilemaan ja sitten pesemään eeppisiä mutamääriä pyöristä, vaatteista ja korvien takaa. On joutunut kaitsemaan taaperoa loskapellolla, kun on vaimon vuoro ajaa, ja tekemään lapsen takia melkoisia kompromisseja valmistautumisessa, että pääsee ylipäänsä ajamaan. On joutunut myös heräämään sianpieremän aikaan, takomaan tolppia routaan ja palelemaan kierroslaskennassa.

Mutta on ollut myös toveruutta, onnistumisia ja mielekästä puuhaa oman lajin kanssa.

Emilia muuten tuli naisissa toiseksi.

Erityiskiitos HEL CX:n primus motor Tuomas Paunoselle tästä harvinaisesta elämänvaiheesta.

Ihmiskokeen tulos: HEL CX Kontula

HEL CX se vaan petraa kuin sika juoksuaan, liekö syynä se että minä sekaannuin vain alkukauden järjestelyihin... Sunnuntaina Kontulan kelkkapuiston osakilpailussa oli loskakuorrutus, mutta väliäkö sillä, kun oli myös chippi-ajanotto, kaksikymmentä neliömetriä katettua telttaa, kahvila ja Kelin merinovillaa myytävänä.

Itselläni taustalla oli siis ihmiskoe eli pikkuisen liikaa treeniä. Ennen kisaa se vaikutti siten, että koekierrosta en viitsinyt ajaa (1). Olisi tullut loskaa perseeseen ja likaa pyörään. Testasin lähinnä että varapyörä eli vanha, raihnas Cross-Check vielä toimi. Toimihan se mutta onneksi sitä ei tarvinnut käyttää. Järkyttävän horjakalla masuunikuonalla sitä onkin tullut ajettua joskus. Mutta kun vaimo oli flunssassa, piti auton pyörätelineen paikka täyttää. Pyörällähän ei kisapaikalle ajeta, kun on keski-ikä ja kaikkee, ei vaikka matkaa olisi vain kaksi kilometriä.

Starttiin oli ilmaantunut peräti Kuiton Antti ikiaikaiselta Viron krossikiertueeltaan, ja lähtikin mokoma kuin hauki kaislikosta. Alun ylämäessä jaloista ei löytynyt tehoa (2), joten Kuitto katosi ja Visurikin meni ohi. Alamäen off-camber-mutamutka kuitenkin yllätti Visurin, joten Kuitto katosi lisää ja ajelin hetken kakkosena.

Sitten minulla alkoi keula lipsua alta, ja lipsuikin niin monta kertaa, että ohi vilisti Härginen, Maunula, Niskakangas ja melkein jopa Salonen, joka oli päätynyt kokeilemaan alkukauden taktiikkaani eli krapulassa ajoa. Jouduin keulapannujen takia tunkkaamaan kerran jopa alun hiekkanousun. Luotto Schwalben X-One Biteen on ollut kova, mutta ei ole enää. Mutahuntuisella nurtsilla se ei vaan pitänyt.

Sitten tein vastentahtoisesti tarvittavat muutokset ajotyyliin, ja pystyin ajamaan tasavauhtisesti kilpaa, mutta höntyilyyn ei riittänyt huvitusta (3). Kun ensimmäistä kertaa yritin Maunulan ohitse mäentöppyrässä, hän kunnioitti perinteitä sulkemalla oven, mutta mikäs siinä. Yritys veti minut kahdeksi sekunniksi punaiselle, mistä toipuminen kesti iän kaiken (4). Jouduin turvautumaan juoneen: Selkkauksien välttämiseksi ohitin Maunulan paikassa, jossa hänelle tarjoutui peesi, ja sitä hän ei voinut vastustaa.

Loppukisa kului kenkää polkimeen takoessa. Mudan, ruohon ja loskan muodostama päivän keitto oli sen verran paksua, että lukuisten jalkautumispätkien jälkeen piti erikseen pohtia, kuinka pystyisi jatkamaan polkemalla matkaa. Pahiten klossiongelmista kärsi Visuri, joka kyllästyi ja putosi kärjestä.

Itse ajelin tasaisesti kolmantena, mutta Kuiton vauhtiin ei ollut asiaa, ja Härginenkin oli navigoinut itsensä varjojen mailta normikuntoon ja jätti ikävän paljon rakoa. Kontulan radalla olisi saanut kerättyä sekunteja spurttaamalla jokaisesta mutkasta ja jokaiseen mäkeen, mutta spurttailu ei huvittanut (5). Tasaväkisemmässä porukassa olisi kyllä saattanut löytyä hiven lisää taakia tavallista vankempien henkisten lukkojen takaa (6).

Keskisyke jäi kaksi pykälää alle kauden krossikisojen tyyppilukeman (7). Veikkaan että ero syntyi lähinnä klosseja potkiessa. Se puuha kun nostaa vain verenpainetta, ei sykettä.

Vaikka olen ylle listannut ihmiskokeen tuloksia, oikeasti ne menevät tilastollisen vaihtelun piikkiin. Eivätkä edes siihen. Tuolta minusta aina tuntuu kun ajan kilpaa.

Ihmiskokeesta en siis oppinut mitään, kisan ajamisesta kylläkin‚ taas: Keulan pidossa on tekninen tai ajotekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Ja uusista vihreistä kengistä pitää dremelöidä turhat seinät pois klossin vierestä, että mudalla on vähemmän tukea.

Ruotsissa krossi on samanlaista mutta kovempaa ja enemmän

Vaimolla oli kai huono omatunto siitä, että hän tarvitsi minut autonkuljettajaksi ja lastenhoitajaksi työmatkalleen Ruotsiin. Kun oli isänpäiväkin. Sanoi että ota pyörä mukaan.

Minä siitä ahneesti googlaamaan, ja kas! Ruotsissa ajetaan cyclocrossia peräti kahdessa cupissa. SWE Cup on UCI-pisteellinen neljän kisan rypistys, mutta CX-pokalen on vähän rennompi versio, jossa kisoja riittää. Matkaviikonlopulla olisi ollut kisaa sekä Västeråsissa että Uppsalassa, mutta vain Uppsalaan ehdittiin.

Ruotsin pyöräilyliiton kautta kisoista löytyy hyvät perustiedot, mutta ilmoittautuminen on tehty varsin kansalliseksi. Järjestelmän kautta kisaan voi ilmoittautua vain ruotsalaisella lisenssillä. Onneksi kisan järjestäjä vastasi sähköpostiin nopeasti, toivotti tervetulleeksi ja käski maksamaan joko Swishillä tai PlusGirolla. Ihan kiva, mutta molempiin pitää olla ruotsalainen pankkitili.

No järjestelyä se vain vaatii.

Paikan päällä liikuntapuistossa Uppsalan liepeillä oli muuten HEL CX -meininki, mutta enemmän väkeä ja joiltain osin retrompaa:

• Ilmoittautuminen mutkaton mutta analoginen.
• Pukkari karu ja suihkuissa vesi jääkylmää.
• Laput kiinni hakaneuloilla.
• Chippi haarukkaan mutta tulokset silti myöhässä ja analogiset.
• Koululaiset myymässä kahvia.
• Merkkaus hyvä mutta ihan normaalit tikut ja nauhat eikä mainosseiniä.
• Rata lajinomainen, rytmikäs ja monipuolinen muttei nauruhauska.
• Kuvasato laimeampaa kuin Suomessa.

Suurin ero Suomen krossiskeneen tai HEL CX:ään oli kuskien määrä ja taso. Ennen Eliten eli Herrar Senior A -sarjan starttia rullilla pörräsi aikamiesten lisäksi runsaasti kiilusilmäisiä 18-junnuja, ja jos jollain oli Dugastit, niiden mukana oli toimitettu myös paljon ajetut silopohkeet.

Eliittilähdössä starttasi reilut kolmekymmentä kisaajaa, ja minut kutsuttiin karsinaan taas viimeisenä. Hyvä niin, koska lähtöpillin jälkeen paketin keskivaiheilla oli ryysis. Muuan Birjer Birgersson jäi kasaan, sydämistyi niin että alkoi paiskoa tavaroitaan ja sai 250 kr sakot, tuloslistan kommunikean mukaan syystä "olämpligt uppträdande". Julkinen nöyryytys opettanee Birjerille käytöstapoja!

Itse tarkastelin ryysistä hännempää ja tein alkuohitukset vasta loputtoman pitkässä spiraalissa, kun jotkut eivät uskaltaneet kantata senkään vertaa kuin minä.

Sitten seurasi asiallista kilvanajoa erilaisissa pikkuporukoissa. Vaimo tosin kysyi kakkoskierroksella, onko kaikki kunnossa. Huolen ymmärtää, koska en ollut kärjessä vaan puolivälissä. Vakuutin että kaikki on kunnossa siitä huolimatta.

Periaatteessa olin teknisesti hieman etevämpi kuin ne joiden kanssa päädyin ajamaan kilpaa. Mutta käytännössä vedin ensimmäiseen hiekkalaatikkoon OTB:t ja sitten livautin keulan alta kahdesti, kun kanttasin nurtsilla liikaa. Olen kaatuiluun tyytyväinen - se kertoo että uskalsin ajaa rajalla. Muutaman kerran tuli nimittäin seivattuakin.

Loppukiritappion jälkeen tulokseksi jäi kuudestoista sija reilun kolmenkymmenen joukossa. Kärkeen eli entiseen ruotsinmestariin tuli eroa nelisen minuuttia, eli vähemmän kuin Halmeen Sasuun olisi tullut. Kimmo Kanaseen tuli eroa minuutti, eli sitä olen kuronut kiinni. Vanha kunnon Bruce Wayne oli mestoilla, koska työskentelee nykyään Shimano Nordicin tuotepäällikkönä nimenomaan Uppsalassa.

Keskisyke oli taas se sama 171, joka se on ollut kauden kaikissa krossikisoissa (!), paitsi Tapanilassa, kun mittari luuli parin minuutin ajan että minulla on takykardia. Positiivista oli että sain viimeisellä kierroksella puristettua sykettä ylös melkein alun lukemiin.

Tässä tiivistettyä tunnelmaa Ruotsi-krossin ytimestä. Oranssi paitakin vilahtaa pari kertaa:

...ja tässä koko setti niille joita Ruotsi-krossin radat kiinnostavat, mutta luokkaa alempi lähtö eli Herrar Senior B:

Vaihteeksi ok jalat

Myöhäissyksyyn on lopullinen ratkaisu - cyclocross. Ei tunnu missään, että viideltä tulee pimeä, kun on HEL CX:ää ajettavaksi. Mutta jos panostaa kisaan joka viikonloppu, ei ehdi treenata, kun pitää vaan palautella. Tähän kyllästyneenä vetäisin vaihteeksi aivan kunnollisen treeniviikon, ajatuksella että jalat kisassa eivät ehkä ole tuoreet mutta ainakin tietävät mitä pitää tehdä. Tuntui toimivan.

Kuva: Matti Ouvinen. Kerran näinkin päin Visurin kanssa.

Tänään myöhäissyksyä ratkaistiin Vantaan Kuusijärvellä, jonne pyöräkauppiaat Toni & Toni ovat järjestäneet omaa Superprestigeä ennenkin. Mutta hei, nyt HEL CX & Tuomas Paunonen olivat mestoilla, eli vaihde pykälää isommalla.

Kuusijärvi on loistava kisakeskus. Saunat, ruoat ja pukuhuoneet saatavilla helposti, samoin lämmin tila ja kylmä järvi. Ja Kuusijärvelle saa päheän radan. Hiekkamutkissa piti miettiä, ajaako vai juoksee. Poluilla piti kiertää kiviä ja etsiä pitoa. Nurtsialamäessä koeteltiin henkistä kanttia ja nurtsiylämäessä juoksujalkoja. Oli siellä ulkoiluväylääkin, mutta pieninä annoksina, mutkien ja töppyröiden kera.

Tällä kertaa en ollut krapulassa ja ehdin ajamaan lämmittelykierroksen ja käymään jännäkakalla. Profit! Siksiköhän startti tuntui helpohkolta? Käppyrä kertoo, että ensimmäisen kierroksen keskisyke luuhasi kymmenen pykälää alle kisan lopullisen avgin. Ajaessa ihmettelin miten kauheasti Visuri puuskutti, kun itse nenähengittelin.

Tunkkausnousussa kunnioitin muodostumassa olevaa perinnettä ja kiilasin Aleksi Maunulaa.

Vähitellen irtauduimme Visurin kanssa muista, ja käppyräkin kertoo että pystyin ajamaan kilpaa: syke nousi kisan keskiarvoa korkeammalle ja pysyi siellä. Ei kuitenkaan tuntunut kovin pahalta. Välillä kiihdyttelin, että ennätin ennen Visuria hiekkapätkille, ja välillä Visuri kiihdytteli, että ennätti ennen minua tunkkausnousuun. Kullakin vahvuutensa.

Puolivälin tienoilla lipsautin keulan alta nurtsimäessä, ja eroa tuli parikymmentä metriä. Ajoin sen vielä kiinni. Seuraavalla kierroksella jäin tunkkausnousussa, mutta ajoin senkin kiinni. Seuraavaa pikku eroa en enää ajanutkaan kiinni, vaan jäin muutamaksi loppukierrokseksi roikkumaan löysässä kymmenen sekunnin hirressä.

Kuva: Matti Ouvinen. Paluu normaalitilaan.

Oikein hyvä ajo silti. Visurin kanssa olen kiertänyt samoja kisoja iän kaiken, mutta perässä en ole pysynyt ikinä - ja nyt pysyin puoli tuntia.

Jossiteltavaa ei jäänyt, paitsi ihan pikkuisen, kun kengän pohja hajosi ennen kisaa klossin kohdalta, ja klossi mokoma kellutteli varsin vapaana jalkapohjaa vasten, mikä vaikeutti kengän kiinnittelyä polkimeen. Ja irrottelua myös, minkä huomasin vetämällä kahdet spedulipat hiekkalaatikkoon. Vitun hiilikuitu, pitäisi varmaan tehdä kengänpohjatkin titaanista.

Mutta se jäi mietityttämään, että Visuri-parka puuskutti koko ajan mahdottomasti, ja minä hengitin tasaisesti. Ilmeisesti parempi kuski on parempi siksi, että pystyy ajamaan pidempään VO2max-puuskuttaen. Minä en pysty, vaan junnaan kynnyksellä. Avg171, max179 kertoo, että joko kone tai pää ei kestä kierroksia.

Tai sitten vauhtiani rajoittaa jokin muu tekijä kuin puuskutus. Veikkaan jalkojen voimaa. Mutta sillehän ei ehdi mitään tekemään, kun pitää ratkaista myöhäissyksy ajamalla kilpaa.

Post-S/M-CX

Juu niinhän ne menivät kuten arvelin, siis Tampereen suomenmestaruuskrossit, sekä järjestelyjen että oman ajon puolesta.

Ruoditaanpa se oma ajo ensin. Puolison keikkalogistiikan takia hankkiuduimme kylille jo edellispäivänä, mutta rataa en käynyt murehtimassa, vaan ilta meni Muumi-museossa ja hotellikuolemassa. Aamiaisella tuli hotkaistua massuun mm. poromustaamakkaraa ja leipäjuustoa, että varmasti jaksaa kärsiä nälkää iltapäivälähtöön asti. Sitten katselimme hetken räntäsadetta hotellin ikkunasta ja tuumimme että sekaan vaan.

Tulimme pelipaikalla liian aikaisin värjöttelemään. Tai oikeastaan sopivasti, koska vaimo ehti rauhassa tutustua rataan, lämmitellä trainerilla ja muuta tarpeellista. Minä vietin pojan kanssa tuntitolkulla laatuaikaa hiekkakentän laidalla, ja untuvatakki oli arvossaan. Mutta kylmähän siinä tuli, ja kankean isäpappapuuhastelun myötä tönkköys hiipi lihaksiin. Onneksi naisten kisan tuomariperseily lämmitti mukavasti.

Oma startti koitti liian myöhään ravitsemuksellisesti mutta liian aikaisin muuten. Pyörän päältä ehdin tutustua alkuluuppiin, loppuradan olin tarkastanut lastenvaunuilla. Jännäkakalta piti hölkötellä suoraan lähtöviivalle.

Tuomarit olivat arponeet lähtöjärjestyksen jostain edellisvuotisesta hatusta, koska rankingia ei ole eikä maalaisjärkeä voi käyttää. Minut kutsuttiin toiseksi viimeisenä. No kikkailuahan se vain vaatii - vieläkin naurattaa miten hyvällä pokalla ohitin melkein parikymmentä kuskia neljässä ensimmäisessä mutkassa ihan vaan ohjaustankoa kääntelemällä.

Loppu olikin pelkkää kitumista, kun ei sattunut ajopäivä. Luultavasti olisi pitänyt edellisiltana joutua kavereiden kanssa kapakkaan, se kun on tällä kaudella taannut hyvät jalat.

Ja olihan se rata synkkä ja typerä. Sadan metrin suoria soralla ja nurtsilla edestakaisin, ja suorien päässä irtosoramutkia. Hupia riitti vain yhdessä kurajuuritöppyrässä ja yhdessä hiekkalaatikossa.

Kurajuuritöppyrä ja ilme sen mukainen.

Alkuun kiduin hyvässä porukassa, koska irtosoramutkat aina armahtivat porukan tiiviimmäksi, mutta vähitellen selkiä etääntyi, enkä jaksanut välittää. Puolivälin tienoilla seurana oli Toppari, Niskakangas ja pari muuta, mutta kun yritin jotain irtioton tapaista, niin kappas, pökkelöjalat eivät palautuneet punaiselta, ja se oli menoa, etenkin kun vaihteet lakkasivat toimimasta, kuten niillä on ollut tapana. Viimeisellä kierroksella ajoin Topparin selän kiinni pelkällä dieseljunnauksella, kun muuta ei ollut. Mutta Toppari mokoma vain juksasi ja kiihdytti loppumäessä karkuun.

Hiekkalaatikkoleikkikavereita.

No ruoditaanpa ne järjestelyt sitten. Ennakkotiedotus oli alle kaiken arvostelun. Vähempää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä. Rata oli mitä oli - laittoi porukan järjestykseen muttei kovin lajinomaisesti tai hauskasti. Kisajärjestelyt paikan päällä olivat asialliset, mutta jotenkin jäi valju ja epäseurallinen olo. Johtunee möhömahatuomareista ja siitä, että varsinaisia krossi-intoilijoita ei järjestäjien seassa ollut.

Mutta Tampereen Pyörä-Pojat vetivät kaikkien aikojen kunniakkaat pohjat naisten kohtelussa. Jo pari viikkoa ennen kilpailua tiesin, että aikataulu kusee, ja se kusi. Uhkasi tulla pimeä ennen miesten starttia. Keneltä puuttuvat minuutit otetaan? No naisilta, koska naisilla ei ole Pyörä-Pojille väliä. Naisia ajatettiin 30 minuuttia, siis kaksi kierrosta liian vähän.

Ei sillä väliä, oliko laiton päätös tuomarien vai järjestähän moka, eikä silläkään mitä laillisen (UCI 5.1.048) mittainen kisa olisi tuloksille tehnyt. Eikä se sössintä Laurilan siniristipaidan arvoa vähennä. Mutta jos naisten pyöräilyä haluaa edistää, niin ei se tuolla edistynyt. Ärsyyntyneitä emäntiä oli muutamia, ja syystä.

VPCX Goes Gravel Grinding (or went...)

VPCX ei ole vain mudan ja rännän kyntämistä loppusyksystä tunti kerrallaan. Mutaa ja räntää voi nimittäin kyntää myös keväällä, ja vieläpä tuntitolkulla, kun jättää kilvanajon vähemmälle. Siksi kollektiivi järjesti jo viidettä kertaa trendikästä gravel grinding -retkeilyä.

VPCX:n tapauksessa gravel grinding tarkoittaa kilometreittäin tunkkausta, joitakin mutajuurakkohelvettejä ja muutenkin tiikeriansoitettua sorapintaa. Kohteena oli jälleen Reitti 2000.

Oli luvattu asiallista ajosäätä, joten aamulla satoi rännänsekaista lunta. Vedin kurashortsit ja kuoritakin päälle jo pihalla. Laaksossa sillan alla kärvistellessä vedin vielä pitkät kurahousut jalkaan ja hiihtohanskat käteen. Lunta tuli huolella, mutta niin tuli kuskejakin, viitisentoista. Sääliksi kävi Yksivaihteen kevätretken tyyppejä, jotka joutuivat spekuloimaan, lähtevätkö. VPCX:llä ei ole säävarausta.

Viime vuoden retkeä en ennättänyt liidaamaan, joten olin unohtanut miten se tehdään. Oli kylmä, satoi lunta, tuuli vastaan, talvikamat lepattivat ja parin sentin lumi vastusti renkaan alla, mutta jotenkin yritin ajaa entistä vauhtia. Se tarkoittaa että tyhmyyttäni liidasin alun ihan liian lujaa.

On helvetin vaikea vetää epätasaista porukkaa yhtenä lössinä, jos jonon periltä eivät tunnelmat kantaudu kärkeen. Onneksi sain Lahnuksella palautetta asiasta, ja muistin taas pari vanhaa jippoa siihen, miten homma hoituu jos on hoituakseen. Ei missään järjestyksessä:

- Peränpitäjäksi upseeriainesta, eli kokenut kuski joka selviää hankaluuksista.
- Mitä enemmän säntäillään ja ryntäillään, sitä enemmän vetäjän pitää hidastaa.
- Sitten kun tiedetään, kuka on hidas, hänen pitää ajaa kärjessä tasaiset pätkät. Perällä haitariliike ja roikkuminen syövät hitaita enemmän kuin hidas vauhti nopeita.
- Mäkisillä tai muuten hajottavilla pätkillä sovitaan millä väleillä otetaan porukka kasaan, koska hitaalle tasavauhti on usein joutuisin.
- Mitä pitempi retki, sitä enemmän fiilis ehtii vaihdella. Alkumatkan ryntäilijät ovat loppumatkan tunkkaajia ja toisin päin. Kaikki siis saavat kannustaa ja toppuutella toisiaan tasapuolisesti matkan mittaan.
- Ruokaa, juomaa ja Solvalla-Pirttimäki -välin kramppaajille suolaa.

Lumisade loppui, tiet kuivuivat, tunkkauspätkä hitsasi porukan yhteen ja sitten oli enää muutama itse voitettavana. Loppupätkän Petikosta Laaksoon puhalsi navakka myötäinen ja tuuppasi baariin asti. Terdellä aurinko kimmelsi tuopissa.

Oikein hyvä retki siitä kehittyi, ja melkein kaikki halukkaat pääsivät maaliin asti. Itse opin taas kaikenlaista. Peräpään valvominen ja sopiva kannustaminen ei ole minulle luontaisinta pyöräilypuuhaa. Se vaati rohkeuden keräämistä ja mentaaliharjoittelua enemmän kuin ensimmäinen pikkutupla ilman hissitolppaa, mutta onnistui lopulta.

Testi-ihanuutta

Lepoviikko alla mutta kroppa käynnistetty muutamalla treenillä. Ruokailusta kolmisen tuntia. Kofeiinia sopivasti. Vintin lämpötila mukavat +5.

Trainerroadin kahdenkymmenen minuutin testin kimppuun siis! Olen istunut siellä vintillä niin saatanasti, että pitää mitata tapahtuuko mitään.

Napit korviin, rempseä soittolista ja yykaakoo hep. Lämmittely konservatiivisesti, vain viitisen prosenttia yli. Sitten asiaan. Alku sujuu nenähengitellen. Neljän minuutin kohdalla käynnistyy biisi jonka tempo on 90. Se tempo tuottaa reilut 340 hattiwattia. Soitan biisin kolme kertaa. Loppupuolella annan biisin vaihtua, kun on varaa kiihdyttää. Kadenssi nousee sataan, watit melkein neljäänsataan. Viimeiset pari minuuttia jalat keräävät happoa, mutta ei väsytä. Toisaalta ei ole kaunistakaan.

Pelkät bibsit ja +5.

Trainerroad, Turbo Muin ja Misuro B+ arpovat FTP:ksi 338 W.

Se on komea luku, mutta edelleen osaksi mielikuvituksen tuotetta, vaikka olen yrittänyt minimoida virhelähteet: hihnan kireyden, asetukset, olosuhteet.

Sattumoisin luku on sama kuin 20.10.2016, kun aloin vähitellen treenaamaan. Silloin oli hihna löysällä ja sen erotti. Silloin olin testin jälkeen romuna. Mutta joo, olisi taas kiva tietää oikeesti.

Testin jälkeen poika nukkui vielä, joten ajoin puolisen tuntia rasva-aineenvaihduntaa päälle. Sitten alkoi pyörryttää.

Todella vanhat pohjat - vai nousukuntokisaamista?

Viime vuonna ajelin syksyllä pari marttakisaa ns. vanhoilla pohjilla. Alla oli naurettavan vähän kisaamista eikä senkään vertaa kovia treenejä, mutta pyörä liikahti melkein entistä vauhtia, kun tekniikka tuli selkäytimestä ja pää tiesi miltä vauhti tuntuu. Tänä vuonna vanhat pohjat ovat entisestään ohentuneet. Ei pitkiä pk-lenkkejä, puolitoista marttakisaa, ei kovia treenejä.

Sehän tarkoittaa että olen tuore, ja että jaksan just hyvin ajaa tunnin täysiä - sen mitä cyclocross vaatii.

Niillä eväillä kruisailin eilen Laajasalossa VPCX-cupin avauskisan. Kovista kuskeista paikalle uskalsivat Kuitto ja Salonen, jotka olivat pehmittäneet koipiaan edellispäivän HEL CX:ssä. Salonen ei ainakaan ajanut tosissaan, koska tasavauhtisella hissuttelulla pysyin terävän maantierynkyttäjän imussa loppuun asti, radalla joka vaati terävyyttä. Kuitto rypisti kovemman treenin ja veti pari minuuttia kaulaa.

Silti kisasta jäi aivan raikas maku suuhun. En jäänyt kenenkään jalkoihin ja kestin ihan pikkuisen jopa maitohappoa.

Tekisi mieli lesoilla, että turha treenata kun pyörä kulkee auttavasti ilmankin. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minä treenasin. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina parin tunnin kevyet mutta tekniset krossilenkit. Tuli otettua tuntumaa pyörään, tuli heräteltyä hermosto ja rasva-aineenvaihdunta. Loppuviikon työmatkoilla oli kevyt kulku.

Täsmätreeniä olosuhteiden ja nykykunnon sallimissa rajoissa. Jos olisin vetänyt treeniksi teräviä kisavetoja, mieli ja ruumis olisivat takuuvarmasti menneet kapinaan. "Eikös me sovittu ettei tätä enää?"

Eka kivi

Virheiden tekeminen ei ole tyhmää. Virheiden toistaminen on. Olen tyhmä.

Lepsu kiihdytys Hietsussa.

Rutikan krossikisassa ajoin Schwalbe Rocket Roneilla. Ne eivät ole tubeless-yhteensopivat eikä niissä ole mitään suojausta. Takakumin paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen, eikä siitä kumista ollut enää pyörällä ajamiseen.

Tänään Hietsun varjo-SM:ssä oli toki jäljellä etukumi. Sen paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen.

Kiittelin itseäni. Etenkin siksi, että olin itse harjannut kivet näkösälle höttölumen alta, että osaisin niitä varoa. Koska etukumi ei tyhjentynyt välittömästi, jatkoin kohti seuraavaa kiveä. Se iski takakumista (Mud Wrestler) ilmat pihalle.

Kruisailin hetken lussukumeilla, mutta aloin sääliä lompakkoa. Paljaalla kuitukehällä ei ole yhtä kiva ajaa kuin paljaalla alumiinilla.

Mutta vitut, en jättänyt kesken. Juoksin pyörä olalla puolitoista kilometriä varikolle. Sain Raparperilta nastakiekon eteen. Takakumi alkoi vähitellen pitää litkut kun näytin sille umpijäistä jalkapumppua. Ja ei kun kitumaan.

Marathon Winter ei pidä höttölumessa. Mutkissa ei ollut hauskaa, paisti katsojilla.

Muuten kulki juuri niin kuin kulkee jos on edellisenä päivänä ajanut 11 x 3 min 130 %:lla ftp:stä.

Sitten mentiin saunaan, tilattiin pitsat ja katsottiin striiminä Belgian-mestaruuskisat. Sanoisin että vahvasti voiton puolelle.

Eka mutkassa Kuiton Antille lantiota, kärkeen ja höntyillen kohti kiveä.
Tässä kumit jo tyhjinä.

Sukkasilleen mutkat nastakiekolla peränpitäjänä.

Vauhdin tunnetta eiku pelon.

Uudet rillit tekee vauhdikkaan naaman.

Antti varvasi, nöyränä maaliin.

Rainerin kanssa

Olen hankkinut keskimääräistä laajemman pyöräilysivistyksen. Kisannut maantietä, maastoa ja cyclocrossia. Testannut brevettejä, rataa ja alamäkeä. Pyöräretkeillyt ympäri Eurooppaa, Suomea ja Lapin maastoja. Rakentanut, ostanut ja hajottanut hyvin monenlaisia pyöriä. Ajanut Kanariffat, Toscanat ja Mallorcat.

Lisäksi olen hikoillut sekä rullilla että hattiwattipyörällä. Mutta en trainerilla.

Oi traineri! Kellarin nurkassa ujellat kuin suihkukone, syöt takarenkaita ja murrat runkoja! Sinuun kiinnitettynä onneton sielu polkee tahmeasti kuin suota! Sinä herutat ihmisestä myrkyllistä hikeä, joka syövyttää hiilikuitu-unelmat! Sinä kasvatat maantieurpolle jalat mutta kuihdutat kädet, ja saat katsomaan maiseman sijasta mittariin! Oi traineri!

Sattuneesta syystä joudun lähiaikoina tehostamaan ajankäyttöäni, joten ostin lähikaupasta trainerin. Koska en halua polkea suossa, ostin kunnollisen. Sen nimi on Elite Turbo Muin Smart B+.

Se on suoravetomallia, eli traineri tulee takakiekon tilalle, mikä helpottaa käyttöä. Se painaa saakelisti, mikä tarkoittaa tukevuutta ja epämobiiliutta. Se ampuu bluetoothilla ja ANT+:lla nopeuden, kadenssin ja tehon optimistisia likiarvoja. Se vastustaa paikallaan etenemistä vispaamalla jotain paksua nestettä lämpimäksi. Se on hiljainen.

Eilen illalla vietin sen kanssa ensihetket. Naitin sen Pickenflickiin, minäpuhelimeen ja Eliten omaan treenisoftaan ja poljin tunnin. Treenisofta osoittautui kelvottomaksi, mutta muuten ilmassa oli lupauksia.

Omalla pyörällä on paras ajaa, myös sisällä. Tarkempi raportti seuraa.

No miltä nyt tuntuu?

Pickenflick on siis valmis ja hyvä. Hipostelukiekot. Kevyet, rullaavat kumit, soikioratas ja keventelyvälitykset.

Rutikan montun HEL CX -rata oli myös valmis ja hyvä. Kovaa ja pehmeää hiekkaa, kivet pyöreitä, keventelypyörälle kivoja kantoylämäkiä, rullaava pohja, viivalla tuttuja kavereita joiden kanssa saa kilvanajoa aikaiseksi.

Lähtösuoralla oli mittaa noin kaksisataa metriä. Kiihdytyksen jälkeen lähtösuoran päässä keventelykumin kylkeen tuli puolen sentin vekki. En tiedä mistä. Olisi pitänyt juosta pari kilometriä vaihtamaan sisuri. Jätin kesken.

No miltä nyt tuntuu? Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Miksi et ajanut niillä kumeilla jotka kestävät kävyn yli ajamisen? Miksi olit typerä ja ahne?

Tuntuu paskalta. Olen idiootti.

Alan laittaa ruokaa huomisiin VPCX-kisoihin.

Pickenflick on valmis

Takakiekko paikoillaan ja pari lenkkiä ajettu tällä kokoonpanolla. Haikea olo - nyt se on valmis.

Ulkonäkösyistä stemmin voisi päivittää kokomustaan, ja myös eteen voisi vaihtaa epäkestävän mutta ah niin sippoisen Rocket Ronin, nyt kun VPCX-kisat on lusittu ja rymykiekot odottaa.

Mutta näin tämä on hyvä. Aivan helvetin hyvä. Pyörän asettuminen vaikuttaisi kestävän pari vuotta, siis siihen asti että enimmät osat on joutunut kertaalleen vaihtamaan. Onneksi putkiosat, jarrut ja runkosetti osui kerralla kohdalleen...

Runkosetti: On-One Pickenflick, L

Satula: SDG Ti-Fly

Satulatolppa: FSA SL-K, 31,6

Satulatolpan kiristin: On-One, 34,9

Ohjainlaakeri: FSA Orbit C-40 No. 42

Stemmi: Planet X Superlight Team 3D Forged, 100 mm 6 astetta

Ohjaintanko: Planet X Road Strada Shallow Drop, 44 cm

Kahvat: Sram Rival, 10-speed

Kammet: Sram Force, 170 mm 110 BCD

Eturatas: Absolute Black Oval, 38t 110 BCD

Kasetti: Shimano Ultegra, 11-28

Takavaihtaja: Sram X9 Type 2, short

Ketju: Sram PC-1071

Polkimet: Shimano XT

Jarrut: Avid BB7 Road

Jarrulevyt: Sram Centerline, 160 mm

Etukiekko: MCarbon Nextie 29er 30 mm hooked + Fun Works N-Light EVO + DT Aerolite

Takakiekko: Mcarbon Nextie 29er 30m mm hookless + Fun Works N-Light EVO + DT Revolution

Etukumi: Vittoria Cross XL Pro, 33 mm

Takakumi: Schwalbe Rocket Ron EVO, 33 mm

Mistäs tämä alkoikaan? Oli jotain monstercross-etukumia ja paskalaatuista kiekkoa. Oijoi.

Hyvän kisan tunnusmerkit

Tänään tarjosin cyclocross-yleisölle parasta mitä oli antaa - näkymän kestävyysurheilijan valkoiseen kankkuun.

Aggressiivinen mänty haukkasi bibsistä. Siellä Hangon Tulliniemessä se mänty vieläkin mutustelee Korson Kaiun kolme vuotta vanhan edustuspöksyn aromeja.

Muutenkin oli hauskaa ajaa Hanko Open CX. Sen todistavat kuuden kierroksen tunnusluvut:

8.46 169/175: Pinnistelin Antti Kuiton takana, juoksupätkät hitaasti.
8.48 177/180: Ponnistelin Antti Kuiton takana, mutta kone lämpeni.
8.46 178/183: Ohitin Antin kierroksen puolivälissä ja vedin karkuun niin saatanasti.
8.57 176/180: Vedin niin perkeleesti karkuun etenkin juoksupätkillä, yksi kömpelöinti.
8.59 174/177: Toinen kömpelöinti ja himmailua.
8.50 174/178: Asiallisen smuutti kirikierros.

Viimeksi HEL CX Hietsussa tuli yhtä tasaisia kierroksia. Tasaisuudesta tietää että ajaa koko ajan täysii. Hakuninmaalla hiipui kun väsytti, Petikossa hiipui muuten vaan. Täällä ja Hietsussa pystyin puskemaan loppuun asti. Ehkä se kunto sieltä vielä pilkistää, kun kerran viikossa kisaa, saa työstressiä alas eikä viikolla höntyile treenien kanssa.

Hangon rata oli priimaa: persoonallinen mutta lajinomainen. Merinäköala, neulaspolkua, kangasmaastokikkailua kuoppiin ja ylös, suoraa hattiwatti-hiekkaa, mutkaista taitohiekkaa, kurvittelua hurvittelua ja lopuksi kärrypolkusuora.

Hiekat menivät pakostakin juoksuksi. Aikanaan aloin pyöräillä ettei tarvitsisi juosta, niin että miten meni omasta mielestä? Hyvin meni. Pystyn näemmä juoksemaan rajoitinta vasten, siis sykkeet tapissa, ja se on hyvä.

Mutta vitut näistä iänikuisista kisaraporteista. Mikä on olennaista? Se että kavereiden kanssa Hankoon, meri-ilmaa ja polkupyöräkisat, sauna, pizza, kavereiden kanssa takaisin, olut auki ja Youtubesta päivän Superprestige. Aah.

Tehdään sitten kunnolla

Yleensä kisaviikolla ja etenkin kisapaikalla kulutan mieluusti aikaa kaikenlaiseen perseilyyn ja pidän kunnia-asiana olla viivalla valmistautumattomana. Nyt kun kunto on sysipaska, ajattelin kokeilla vaihtoehtoista lähestymistapaa Hietsun HEL CX:ään. Valmistauduin huolella.

Tiistaina tutustuin rataan. Torstaina ajoin vetotreenin mutten liian kovaa, ja siitäkin palauttelin rullilla. Eilen perjantaina olo tuntui edelleen jatkuneen silmäsairasloman takia laiskalta, joten käynnistelin konetta rullilla, siitä tulee aina hyvä olo.

Aamulla menin kisapaikalle hyvissä ajoin ja ajoin yhden tutustumiskierroksen. Sitten jeesailin merkkauksessa. Puoli tuntia ennen hyppäsin taas niille tarunhohtoisille rullille, ja ajoin varikkopyörällä lämpöä ja kaksi kiihdytystä. Rullien ujellus käppäkisassa haisee leuhkalle perseilylle, mutta ilman rullia perseilisin leuhkasti jotenkin muuten.

Kisa tuntuikin sitten hämmentävän helpolta, tai ainakin se sattui hauskemmalla tavalla kuin aiemmin tänä vuonna. Jaksoin kiihdytellä, pidin tempoa yllä ja kaksi nopeinta kierrosta ajoin loppuun. Sillä konstilla muuten saa aika hyvin selkiä kiinni ja jää hyvä fiilis.

Kunnolla tekemiseen kuuluu virheistä oppiminen. Tänään opin että rataan pitää tutustua myös lähtökierroksen osalta - ajelin harhaan heti ensi mutkassa. Ja opin että kun vaihtaa kiekkoa, rajoitinruuvit pitää vittu aina tsekata - kaksi kertaa kettinki imeytyi pakan ja pinnojen väliin, ja siinä taisi Aleksi kadota.

SM-krossimatka - kerrottavaa ja ei

Ikinä en lähtisi Ouluun vain cyclocrossin SM-kisoihin. Krossata voi kotona ja PK-seudun radat vetoavat kieroon mieleeni enemmän kuin Oulun nurtsit ja hiekkatiet. Mutta kun Oulun-reissuun ympätään krossikulttuuri, fillarikaverit Mikko, Niki ja Erkko sekä nostalgiasävärit Kalajoen mummilassa, miksei.

Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.

Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.

Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.

Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.

Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.

Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.

Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.

Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.

Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.

Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.

Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.

Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.

Kilpaa pikkuflunssan kanssa

Koko niin sanottu treenaukseni perustuu siihen että lepään huolella ja harjoitan vain levännyttä kroppaa. Eilen piti kuitenkin mennä melkein sairaana puolustamaan VPCX-kunniaa.

Homma juontuu reilun viikon taakse, kun ajoin lauantaina Kivikon ja sunnuntaina krossitempon. Ajattelin päälle tehdä treeniblokin kun kroppa tuntui heräilevän kesäjumituksesta. Ei tarvittu kuin yksi kolea maantiehissuttelu ja yksi pakkasaamun vetoharjoitus, niin sain treenattua vastustuskykyyn pöpönmentävän aukon. Kurkku kipeäksi ja pää täyteen räkää. Vitun idiootti.

Kun ei ole kuumetta niin ajaahan sitä. Eilen Hakuninmaan VPCX:ssä puolikuntoinen kroppa otti helposti korkeat kierrokset, ja pystyin alussa kiihdyttelemään rakoja umpeen. Pöpön takia moottorista puuttui vääntöä ja bensaa: voimakinkamissa kanitti ja loppukisassa hirtti.

Ajokäsi oli enemmän harkittu kuin vikkelä. Kivikot pystyi kruisimaan paniikitta, ja sokkoradalla osasin valita järkilinjat moneen tilanteeseen. Ajelin Aleksin perässä pitkät pätkät, ja muistui mieleen oma muutamien vuosien takainen ämpyily. Toisaalta kävi helvetisti kateeksi etten viihdy enää ajotaidon rajalla ja maksimisykkeellä. Tällä kerralla Aleksi puhkoi renkaansa kiveen, kun kuumottelin takana. Ensi kerralla nielen mutaa.

Dani ajoi karkuun ja Uska ryntäili viimeisellä kierroksella ohi. Kyllä vituttaa, kun sliksifiksi jättää, mutta olipa hauska hetken verran katsella jätkän linjoja. Kivikkokynnyksissä kävi ryske.

Yöllä ei uni tullut silmään. Yskä, pää täynnä räkää ja sydän hakkaa satasta. Näistä sen huomaa että on kohta neljä vuosikymmentä elämänketkutusta takana. Kroppa ei siedä mitä tahansa vittuilua, vaan vittuilee takaisin.

Aamu

Periaatteessa kaksi kisavauhtista kierrosta Hertsikan VPCX- ja HEL CX -ratoja yhdistäen tänä aamuna.

Käytännössä:

Aamuvalo matalalta silmien läpi pimeään mieleen. Auringonliikuttama kuuranraja keskellä peltoa. Renkaan alla mudan rapsahdus, lehtien kohina, hiekan sirinä kun kurvaan pitoa pitkin. Nopeuden huomaa varjon vilinästä valoksi. Hapensirpaleita ilmasta kuin rikkoisin jäätä tuuralla.

Piirtyy rajoja: oman taidon, pyörän jäykkyyden, renkaan ja maan.

Piirtyy linjoja: lapsen leikkiin, terveenä kuolemiseen, sisältä luontoon, talvea kohti.

Heikoin lenkki

Kun ajaa polkimen kisassa täysillä kiveen.
Ja pannuttaa selän kautta ympäri pyörä kiinni jaloissa.
Ja lähtee jatkamaan mutta poljin venkoaa kahdeksikkoa.

Sitä miettii, mikä petti: Pickenflickin titamiinirunko? Sram Force -kuitukampi? Vai XT:n poljin?

Elämänkokemuksen perusteella veikkasin kahta ensimmäistä, mutta vastaus oli XT. Niin vitun mutkalla se oli ettei pystynyt ajamaan. Nyt en sano että olisi kaman paskonta keventelystä kiinni.

Muutenkin Laajasalon VPCX oli vaiheikas. Ensinnäkin päätin mennä sinne enkä marttakisoihin. VPCX:ssä on hauskempaa. Ei kaduta.

Puolen minuutin jälkeen jalat kertoivat happohyökkäyksellä, että eipä ole tullut kovaa ajettua. Muuten meni eka kierros mukavasti, kun kavereita lakosi edestä ja hirmukuntoinen Dani tuli vasta lopussa ohi.

Toisella kierroksella takarengas tyhjeni. Mud Wrestlerillä kilsat täyteen tai jotain. On muuten vittumaista ajaa ylämäkeen kun kiekko pyörii mutta kumi pysyy paikallaan tai siis liukuu kehällä. Onneksi kierroksen puolivälissä kumi kieputti itsensä kokonaan takajarrun puolelle pois tieltä. Mutta ei se paljas XT-vannekaan kovin hyvin pidä.

Vaihdoin kolmannelle kierrokselle Cross-Checkiin. Pit bike on sinänsä ylellisyyttä, mutta ei helvetin perkele miten kuumottava laite. Cantijarrut eivät pysäytä. Keula luiruaa omaan suuntaan jos ajaa kävyn yli. Polkiessa voima välittyy ensisijaisesti vesijohtoputken taivuttelemiseen.

Neljännelle sain Pickenflickin takaisin (paikattuna 11-kiekolla muttei se haitannut) ja helposti imin Uskan kantaan. Virhe. Fiksitekniikkajumalan linjoja ei pitäisi matkia. Kävi ne pannut. Ilmaa pihalle ja auts.

Viidennelle Cross-Check takaisin ja kuudennella turvassa maaliin. Niin kova kato kävi edellä ja takana että pit biken turvin ajoin kolmanneksi.

Väkeä oli yli kuusikymmentä, aurinko paistoi, puusauna oli halpa ja hyvä, joku oli tuonut makkaraa myyntiin ja laatukaljaa. Tämä homma alkaa edistyä.

Sielu takaisin

Hyi saakeli kun Pickenflick oli koko kesän ruma. Touring-kumit, eriparikiekot, eriparijuomapullotelineet, takaroiskeläppänä muovikaukalo ja edessä Raceblade. Ja perässä kärry täynnä rojua.

Jos se osaisi puhua, se syyttäisi minua häpäisystä. Tai ehkä se osaa, mutta pitää mykkäkoulua.

Aamupäivästä laitoin sen taas kuosiin. Kisakiekot alle, rymistelynappulat, tubeless, maastopakka, yleissäätö. Ai saakeli kun siitä tuli taas nätti. Se sai sielunsa takaisin.

Niin sain minäkin äsken. Kaahailin otsalampun valossa tuttuja krossibaanoja tunnin. Juuri sitä on kroppa kaivannut, ja pää vielä enemmän. Tuntui kuin kotiin olisi palannut, ja niin minä olenkin.

VPCX Vuosaari

Ilkka Jaakkola otti videoo joka räjäyttää leiskan:



Ouvinen otti kuvia.

Webscorer otti aikaa.

Danin rata otti henkeen.

Mukana oli 28 uutta ja vanhaa, jotka olivat sitä mieltä että ihan pöhköö ja koska seuraava. Minä voitin 2 x 3 h unilla.