Polut & musiikki

Minä olen musiikkitoimittaja, joten vapaa-aikana musiikki kiinnostaa yhtä paljon kuin putkimiestä putket.

Tai niin väitin joskus, kun ajattelin että sellainen väite tukee ammattiylpeyttä. Luulin väärin. Oikeasti tykkään musiikista kuin hullu puurosta. Silti vasta ihan viime aikoina olen ryhtynyt ajamaan pyörällä musiikkia kuunnellen.

Siihen tarvittiin muutama seikka. Ensinnäkin se, että aloin kaivata ajanvietettä kilsoille. Kavereiden kanssa aika joutuisi, mutta yhteislenkit ovat hankalia freelancerin työajoilla.

Tarvittiin myös äänentoisto. Se ratkesi parhain päin Etymotic HF-5 -kuulottimilla. Ne ovat pienet, hyvä-ääniset, uppoavat hanakasti syvälle korvakäytävään, pysyvät siellä ja blokkaavat pahan maailman äänet kokonaan pois. Ei tuulen suhinaa, pyörän nitinää eikä tööttääviä autoja. Kalliit tietysti, mutta verovähennyskelpoiset.

Sitten tarvittiin älypuhelimeen Radiot.fi ja sieltä Basso, Radio Helsinki ja YLE Radio 1. Tietysti myös Spotify, premiumina koska sekin on verovähennyskelpoinen.

Ja sitten polulle, mieluiten pimeässä.

Kun kypärävalo poraa sysipimeään kuusikorpeen pyöränmentävää reikää ja korvissa kuuluu ihan pelkkä Sibban viulukonsertto Kuusiston Pekan soittamana, tunnelma on musiikille otollinen. Myös RSO:n nykärikonsertteihin ehtii keskittyä poikkeuksellisen hyvin, ne kun tulevat vakiolenkkiaikaan, loppuviikosta klo 19-21.

Hyvää kotimaista laulaja-lauluntekijä-poppia saattaa mennä kolmekin albumillista peekoolenkillä. Hattiwattipyörän päällä tietysti jotain jumputtavampaa.

Musiikki kuljettaa aikaa, aika kuljettaa pyörää, kaikki tapahtuu itsestään ja kauniisti.

Aamu

Periaatteessa kaksi kisavauhtista kierrosta Hertsikan VPCX- ja HEL CX -ratoja yhdistäen tänä aamuna.

Käytännössä:

Aamuvalo matalalta silmien läpi pimeään mieleen. Auringonliikuttama kuuranraja keskellä peltoa. Renkaan alla mudan rapsahdus, lehtien kohina, hiekan sirinä kun kurvaan pitoa pitkin. Nopeuden huomaa varjon vilinästä valoksi. Hapensirpaleita ilmasta kuin rikkoisin jäätä tuuralla.

Piirtyy rajoja: oman taidon, pyörän jäykkyyden, renkaan ja maan.

Piirtyy linjoja: lapsen leikkiin, terveenä kuolemiseen, sisältä luontoon, talvea kohti.

Taiteiden & pyöräilyn yö

Laivuoren Jokke on RSO:n pianisti ja intohimoinen polkupyöräilijä, porukkalenkkien hengenluoja ja mahtuu hyvät ihmiset top viitoseen.

Ilkka Heinonen tekee kansanmusiikkitaidetta jouhikolla, gamboilla ja bassolla. Ennen hän roudasi bassoa repussa ja ajoi Helsingin kauneinta Bob Jacksonia. Nykyään hän roudaa kaikkia soittimiaan bullitilla.

Pauli Halme on kantrikitaravelho ja fingerstyle-noita ja entinen fillarilähetti. Pyöräilylippis ei ole vaihtunut stetsoniin pysyvästi.

Hannu Oskala tekee vihreää kaupunkipolitiikkaa tosimielellä ja roudaa haitariaan kuormapyörällä.

Sitten on vielä Timo Alanen, joka tulee soittamaan selloa haamupyörälle, koska viimeksi käydessään unohti.

Ja tietysti Emilia, joka on ajanut pyöräkiertuettaan vasta pari tonnia.

Taiteiden yön pyöräkiertue huomenna torstaina. Pyöräilijät soittavat monenlaista musiikkia toisille pyöräilijöille ja vähän muillekin. Kruisitaan kaupungissa yhdessä. Tulee kivaa.

Ammattipyöräily alkanut

Kuten jo maaliskuussa kerroin, tänä kesänä pyöräilen ammatikseni. Tai siis roudaan kansanmuusikkopuolisoni Emilian viuluja pyöräperäkärryssä ympäri Suomen musiikkifestivaaleja kolme tuhatta kilometriä apurahalla. Tarkoitus on myös spiikkailla vähän ja jopa soittaa viulua malliksi siitä, miten kansanmusiikkia ei soiteta.

En usko että teitä vittuakaan kiinnostaa hiilidioksidipäästötön kansanmusiikkikiertue polkupyöräillen. Mutta että saisin pyöräilijöiden klikkauksia tuonne kiertueblogin puolelle, siirrän fillarointiin liittyvät tekstinpätkät sinne. Kiusa se on pienikin kiusa molemmille lukijoilleni, hähhää.

Uusin varusteraportti koskee runkojen jäykkyyttä peräkärrynvedossa.

Eilen ajettiin Lohjalle ja takaisin. Huomenna ajetaan Kimonkylään Lapinjärvelle. Kiertueen pääsivulta löytyy linkit konsertteihin ja karttaan.

Tanssimessu

Krapulaisena ja selkäjumisena lauantai-iltana menin katsomaan Petri Kekoni Companyn uutta tanssiteosta Non-linear - Tanssimessu. Laskettakoon se kehonhuolloksi.

Kuva: Petri Kekoni Company.
Minunkin pitäisi venytellä kylkiä.

Seuraava kappale on taidepuhetta, sen yli voi siis hypätä.

Teos on hieno ja konsepti nerokas. Isossa tilassa viidella lavalla tapahtuu eri aikaan eri tanssi-installaatioita. Niitä voi kulkea katsomassa haluamassaan järjestyksessä. Installaatioissa on toistuvia elementtejä, jotka periaattessa antavat mahdollisuuden keskeyttää installaation katsominen hetkeksi ilman että menettää mitään. Silti katsomispaikkaa valitessa joutuu miettimään mistä pitää. Vielä enemmän joutuu miettimään tämän hetken elämysteollisuuden pirstaleisuutta, koska teoksesta saa enemmän irti jos enemmän keskittyy yhteen tai kahteen liike-installaatioon. Mitä enemmän jättää katsomatta sitä enemmän näkee.

Nyt taidekritiikki helvettiin ja takaisin vapaa-aikaan.

Tanssijoiden taidetta katsoessa tulen yleensä pakostikin miettineeksi omaa kehollisuuttani. Tanssijoille keho on työväline - siis taiteen väline. Tämä tarkoittaa että heidän treenillään tai kehollaan ei ole itseisarvoa, vain välinearvo. Ironista kyllä kehon välineellistäminen (etenkin nykytanssissa, ei aina baletissa) näyttäisi johtavan juuri sellaiseen kehoon, mitä sairas fitness-kulttuurimme pitää itseisarvoisesti tavoiteltavana.

Olen sairaan fitness-kulttuurimme kanssa samaa mieltä. Minäkin haluaisin olla notkea ja lihaksistoltani tasapainoinen sekä yhtä aikaa räjähtävä ja kestävä.

Sen sijaan olen päätynyt ajamaan pyörää. Olen kestävä mutta räjähtävyydestä ei puhettakaan. Lihaksistoni on epätasapainoinen ja kireä. Kehonhallintani on kehno paitsi pyörän päällä kivikossa. Olen kaikkea muuta kuin haluaisin.

Silti pyöräily on minulle samanlainen päämäärä kuin tanssijoille taide. Kehoni on väline, se palvelee pyöräilyä, melko huonosti mutta kuitenkin. Harmi vain että pyöräily on huono päämäärä ja itseisarvo.

On tosin hienoa ja eriskummallista, että minä, lukemisen ja viulunsoiton parissa kasvanut istumatyöläinen, pystyn ajamaan maastopyörää varsin pitkään ja melko kovaa. Hallitsen myös maastopyöräilyn muutaman teknisen erikoisalueen kelvollisesti, mikä on harjoittelun ja intohimon tulos, ja joskus antaa melkein samanlaista tyydytystä kuin taide eri muodoissaan. Kehossani on tiettyä funktionaalisuutta.

Mutta jos haluaisin eroon tästä alaselkäjumista, jos haluaisin pystyä seisomaan ja istumaan luonnollisessa asennossa, jos haluaisin olla vanhuksena kaatumatta rappusissa, minun pitäisi lopettaa pyöräily ja aloittaa astangajooga ja mennä aikuisten nykytanssikursseille ja ties mitä sellaista, mitä en osaa.

Osaan vain pyöräillä. Ja ihminen saa tyydytystä siitä mitä osaa vielä enemmän kuin oppimisesta.

Kirottu pyöräily, kun olet ottanut minut välineeksi.

Harjoituspäiväkirja:
kevyttä maastofiksailua pari tuntia

Fiksillä treenaamisesta, maasto

Maastofiksailu ei ole urheilua, se on taidetta.

Pappa hyppää fiksillä. Kuva: Kim.

Urheilulla ja taiteella ei ole kategorista eroa, vain aste-eroja. Molemmat ovat turhaa puuhastelua, jonka motiivit eivät liity hengissä selviytymiseen vaan uteliaisuuteen, itseilmaisuun ja suvunjatkamiseen. Kyllä, suvunjatkamiseen.

Urheilussa pyritään enemmän paremmuuteen kuin taiteessa. Kuka viskaa keihästä pisimmälle, kuka ajaa maastopyörällä nopeimmin. Maastofiksailu vastustaa tätä ajatusta. Fiksillä ajaminen tekee maastopyöräilystä tieten tahtoen niin hankalaa, että ajatukset paremmuudesta tuntuvat naurettavilta.

Motiiveiksi jäävät uteliaisuus, itseilmaisu ja suvunjatkaminen. Maastofiksailijat ovat kovia jätkiä. Ja taiteilijoita. Ainakin Santtu, Jarno ja Eppu ovat olleet, huippuvuosinaan. Olen saanut ajaa heidän kanssaan ja havaita seuraavani taidetta. Tosi hyviä isiä kaikki.

Aivan erityisen taiteellista maastofiksailusta tulee, kun on täysjäykkä 26-runko ja pitkät kammet.

Kammet ovat este. Kun ne osuvat kiviin, pyörä hyppää ja pimeässä näkyy kipinä. Näyttää hienolta mutta tuntuu pahalta. Ylityksiä, kivikoita ja ylösajoja varten kammet pitää saada oikeaan asentoon. Pitää nostaa takarengas ilmaan ja asetella. Kampien liikkeen oppii ennakoimaan mutta se vie aikaa ja kilometrejä. Maastofiksailijoiden ajolinjat ovat laveita ja kiemuraisia.

Kampien pyörimisen mukana tulevat painonsiirto-ongelmat. Normaali maastopyöräilytekniikka perustuu siihen, että kuski jumppaa satulan joka puolella. Maastofiksailija on kiinni pyörivissä kammissa. Paino on satulassa tai vähän sen päällä. Jyrkistä alasajoista tulee vaikeita, kun ei voi paeta pahaa maailmaa satulan taakse. Etujarru saattaisi vähän helpottaa, mutta se usein unohtuu miljoonalaatikkoon.

Ilmaakaan ei ole helppo ottaa. Hyppyrin nokalla tekee mieli pysäyttää jalat odottamaan alastuloasentoa, mutta se saa fillarin nokan sukeltamaan: kun kiekko pysähtyy, liike siirtyy runkoon. Ilmassa pitää polkea.

Alamäet ovat kaikista säälittävintä räpistelyä. Mitä nopeammin kammet pyörivät, sitä vähemmän kuski pystyy reagoimaan esteisiin. Hienoa.

Maastofiksillä ei ikinä opi sietämään vauhtia. Eikä kanttaamaan. Eikä siirtämään painoaan. Eikä järkeviä ajolinjoja.

Maastofiksillä oppii vain selviytymään tilanteista, joihin ei vapaarattaalla joudu.

No oppii sillä jotain. Perse ja selkä oppivat sietämään juurakkoa. Keskivartalo oppii tuottamaan voimaa hankalissa asennoissa. Jalat oppivat lajivoimaa. Alitajunta oppii vittu pyörittämään koko ajan, vaikka mikä olisi. Maastopyöräilystä tulee helppoa kun ei hannaile vaan polkee vaan.

Lisäksi saa henkisen yliotteen, mutta vain sellaisista henkilöistä, jotka ymmärtävät taidetta.

Harjoituspäiväkirja:
kuntosalia niin että tuntuu