Ylämäki-inspiraatio

Suomen johtava maastopyöräilymedia Samulione inspiroi jollain tavalla jokaista suomalaista maastopyöräilijää marraskuussa 2018. Itse olen tuntenut miekkosen pitkään, mutta videot ovat silti ihan ykkösiä. Oma sähköisen median ammattilaisuuteni ei ulotu vastaavaan ilmaisuun, mutta tajuan hyvin, että intohimoinen tekijä on löytänyt itselleen luontevan ilmaisuvälineen.

Minut Samulione inspiroi ajamaan mäkiä. Ylämäkiä.

Näillä tikkujaloilla tapaan seisahtua pyöräni kanssa jyrkkiin töytäreisiin. Ei ole voimaa, ja salilta en jaksa voimaa käydä hakemassa, olen kokeillut. Mutta entäpä jos hakisi sitä voimaa niistä mäistä?! Tiukkoihin mäkiin max 30 s lajinomaisia voimavetoja, mukana tekniikkaa ja keskivartalonhallintaa, kunnon palautukset. Parempaa lääkettä tuskin on. Toisen huvi on toisen treeni.

Hertsikan ja Kivikon metsissä 30 s mäkiä riittää. Kaikki eivät ole yhtä pahoja kuin Samulionen ensimmäisessä yläpeltihaasteessa, jotkut ovat pahempia, jotkut toisella tavalla pahoja ja jotkut pahoja vasta kymmenen toiston jälkeen.

Nyt on pari sessiota takana, ja pitkästä aikaa tuntuu että kehityn maastopyöräilijänä. Ensimmäinen tunnin setti BMC:llä meni mestoja etsiessä ja lajia opetellessa. Tuli yllätyksenä, että koipia pitää oikeasti komentaa, että vääntöä löytyy, mutta sitten sitä löytyy enemmän kuin uskoisi.

Toisen setin jouduin vetämään Yetillä, koska Bemari on pamppuhuollossa. Mutta helkkari, tekniset mäet nousivat takajäykällä paremmin kuin kiikkustuolilla. En tiedä oliko kyse pikkuvaihtelusta olosuhteissa vai kehittymisestä vai geometriasta vai voiman välittymisestä, mutta tiedän että Yetillä ajoin puhtaita toistoja mäissä mitä en Bemarilla saanut nousemaan, ja pääsin ylös röykkelikön mitä Bemarilla en viitsinyt edes yrittää.

Molemmilta sessioilta palasin hymy naamalla jalat outoina. Sykemittari näytti että rankkaa oli, mutta kun sitä mittaria ei joutanut katselemaan, niin tuntui helpolta.

Eeppinen Jäämeri vol 2

Reitti suunnilleen.

4.7.2018 Birtavarre - Gorsabrua - Ankerla - Birtavarre

Yöllä sateli sen verran, että aamulla varpaat likaantuivat huoltorakennukselle tassutellessa. Asuntoautoissa nukuttiin vielä eikä minullakaan ollut kiirettä lähteä lepopäivän lenkille, koska pilvet roikkuivat matalalla. Kävin katselemassa kylää, ja soma kylä se olikin: pari kauppaa, yksi erikoisliike josta sai jopa retkeilytarvikkeita ja pyörän varaosia, pieni kirkko, rannassa merisaamelaisten ja muidenkin ikivanhoja kalamökkejä, rakenteilla iso terveyskeskus.

Birtavarren kalamajoja vuononrannassa.

Ilma ei kylää katselemalla muuttunut, joten lähdin ajamaan. Tarkoituksena oli käydä katsomassa korkealle viritetty riippusilta Gorsabrua ja hylätty kaivoskylä Ankerla. Harmaassa tihkusateessa junnasin Guolasjärvelle johtavaa soratietä, joka tasaisesti nousi kuuteensataan - eli pilveen. Matkalla pysähdyin selvittämään brasilialaiselle siirtotyöläiselle, mistä saisi ostettua maastopyörän. En tiennyt, mutta senkin sanominen oli vaikeaa, koska hän puhui vain portugalia. Jälkeenpäin selvisi, että Lyngseidetissä taitaa olla lähin maastopyöräkauppa.

Sabetjohkan kohdalla käännyin pois tieltä, Trailforksissa mainostetulle Gorsatrail-polulle. Pilvestä tupsahti esiin karunpuoleinen, harmaa autiotupa, ja pysähdyin sinne, koska varpaita paleli. Tein pikkutulet, paahdoin jalkoja, söin suklaata ja luin valokuvakirjaa Lyngenistä. Oli oikein mukava lepopäivän tunnelma, mutta pilvi ei kohonnut pois maisemien edestä.

Paahdettua jalkaa ja suklaata.

Parin tunnin päästä jatkoin matkaa, ja välittömästi pilvestä tupsahti esiin toinen autiotupa, paljon edellistä somempi. Joskus ei käy tuuri. Liukastelin niljaista polkua Gorsabrualle ja keinottelin itseni sillalle. Turvakaiteessa oli muistolappu ja kukkia - edellisellä viikolla joku oli hypännyt. Sumun takia en nähnyt, kuinka korkealta, mutta esitteessä luki että 150 metriä, Näsinneulan verran. Täytynee palata joskus kun näkee eikä vain tunne.

Silta pilven yli.

Sillan jälkeen piti liukastella ihan liian pitkään ihan liian kaltevassa kivikossa ennen kuin pääsin laskettelemaan Ankerlaan. Siellä oli raunioita ja sorakasoja tihkusateessa, muistona ajalta kun maisemointipakko vältettiin konkurssilla. Se aika taitaa jatkua.

Sitten laskettelin soratievoittoisesti joen länsipuolta lähemmäs keskustaa, haistelin vanhoja hirsiä merisaamelaismuseolla, totesin mahdottomaksi jatkaa joen länsirannan kaseikkoista polkua ja menin syömään. Birtavarren ainoan syöttölän listalla oli liian iso pullapitsa, joten söin sellaisen, vaikken olisi uskonut pystyväni.

Taustan tarjoaa paikallinen kotiseutumuseo.

5.7. Birtavarre - Kilen - Gahperuksen poroerotus - Coalbmevaggi - Somasjärvi - Kobmajoki

Mitä hemmettiä, yr.no lupasi aurinkoa mutta aamulla taivas oli kiinni. Lähdin tihkussa edellispäivältä tuttua Guolasjärven tietä, mutta Kilenistä ryhdyin kipuamaan sähkölinjan uraa tunturiin. Parisataa vaakametriä pystyi ajamaan, sitten piti laittaa jalalle, vaikka ura oli erinomainen. Tällä kertaa tunkkausta tuli kuutisensataa nousumetriä, ja sitten tapahtui ihme - saavutin pilven yläreunan ja yr.no lunasti lupauksensa. Kelpasi katsella laaksoon jumittunutta pumpulimattoa. Jäämeren sää jaksaa yllättää.

Se hetki kun tajuaa että kohta aukeaa.

Pilvi jäi.

Sään parantuessa ura rumentui. Reitin varrella oli tehty sähkölinjan huoltoon tai kenties jonkun kaivoksen sondailuun liittyviä puuhia, päätellen puu- ja maajätteestä sekä telaketjun jäljistä. Pohja oli enimmältään kova ja laaksonpohja loivapiirteinen, joten matka joutui.

Vuoddojavrien jälkeen alkoi lasku valtavaan Reisadaleniin, mutta stoppasin Gahperuksen poroerotuksella, josta ilmakuvien perusteella piti lähteä selvä mönkijäura Kalottireitin suuntaisesti kohti Kobmajokea ja Suomea. Olin kuitenkin edellisvuoden reissua varten plotannut reitin GPS-jäljen ihan väärin, mistä aiheutui parin kilometrin tunkkausharhailu Gahperusvaggin väärällä puolella ennen kuin uskoin silmiäni enkä Ambit3:n viivaa.

Väsyneessä vitutuksen tilassa ajoin yhden puron yli huolimattomasti, ja kivi viilsi takakumin halki. Yritin tukkia viiltoa haarukoimalla sinne anjoviksen (eräs tubeless-paikkauksen menetelmä...), mutta paikkaus onnistui sillä pahimmalla tavalla: melkein piti muttei pitänytkään, ja koko ajan piti pumpata. Kun lopulta alistuin laittamaan sisurin, tuuli tyyntyi ja hyttyset tulivat pitämään seuraa, ensimmäistä ja ainoaa kertaa tällä reissulla.

Vittumaisuuksilla on tapana kasaantua, mutta kasaantuminen lakkaa yleensä syömällä, niin nytkin. Lounaan ja kahvin jälkeen oli hieno jatkaa matkaa pilvipoudassa. Ura oli hyvä, mutta jälkipolville tiedoksi, että Guolasjärven tien soranousu ja Guolasjärveltä lähtevä ura olisivat olleet paljon helpompi vaihtoehto ilman mitään merkittäviä menetyksiä.

Ennen rajaa tämän kolkan maastopyöräily tarjosi parastaan: ura kumpuili viisitoista metriä korkean soraharjun päällä, ja harrit saattoi melkein laskea Rahpesjohkan lompoloista.

Harju ennen Somasjärveä.

Somasjoen norjalainen tupa oli vaihteeksi lukittu, mutta mitäpä minä tuvalla, kun keli oli kirkas. Jatkoin Kalottireittiä myötäillyttä uraa, joka rajan lähellä muuttui heikoksi poluksi, niin kuin mönkijäurien tapana rajan lähellä on. Ilmakuvien mukaan mönkijöillä on enemmän asiaa poroaidalle kuin Kalottireitille.

Yhä heikommaksi käyvä polku vei Kobmajoen tuvalle, jonka oven avattuani tiesin tulleeni Suomeen: tuvassa kolme kumisaapastalebaania ja helvetin kuuma. Yksi kumisaapastalebaaneista otti asiakseen kysyä, osaanko suunnistaa kompassilla, kun minulla on gps, ja alkoi leuhkia käyneensä peräti Sarekissa, jossa kastuu aina. Yritettyäni korjata väärinkäsityksiä päätin pystyttää leirin kuulo- ja näkömatkan päähän. Paikkoja riitti - Kobman tienoo on kaunista.

Kobman leiri.

Illalla en jaksanut lähteä tutkailemaan Kiinanmuurin harjua ja hiekkatievoja, koska olisi pitänyt tunkkailla kivikumpareiden yli kilometri pari. Sen sijaan tiedustelin seuraavan päivän uraa. Kobmalta ei kannata pyöräillä Pitsuksen suuntaan Kalottireittiä, koska se on niin heikko polku. Mutta ilmakuvista olin katsonut, että reilu kilometri tuvalta luoteeseen, keskeltä ei mitään, alkaa poromiesten mönkijäura Pitsukselle.

Ja juuri sieltä se alkoi.


6.7. Kobmajoki - Pitsusjärvi - Bierfevaggi - Guonjarvaggi - Saarijärvi - Tsahkaljärvi

Aamun pilvipoudassa tunkkailin uran alkuun ja lähdin mönkimään. Maasto oli kuivaa, joten vaikka uralla riitti röykkyjä, 130-millisellä keinustuolilla matka taittui. Maisema täällä Suomen puolella oli avartunut ja tasoittunut, mutta Pitsusjärven porokämpille oli maininnan arvoinen lasku.

Kobmalta Pitsukselle on kova ja karkea pohja.

Sen jälkeiseen reittiini vaikutti enemmän kokeilunhalu kuin järki. Pitsusjärveltä etelään Vuomakasjärvelle olisi varmaankin kannattanut ajaa Kalottireittiä, koska valitsemani mönkijäura oli järkyttävän kivinen, ja sisälsi ajokelvottoman nousun Vuomakasaiville.

Mönkijöillä varmaan kannattaakin kiivetä tämän yli.

Myös Vuomakasjärveltä Meekolle olisi ehkä kannattanut seurata Kalottireitin polkua, vaikka Meekonpahdan alla onkin melkoinen rakka. Sen välttämiseksi ajoin itse mönkijäuraa pitkin Meekonvaaran länsipuolitse Bierfevaggiin. Nousu oli pitkä ja ura todella kivinen.

Kun sitten Gahperusvarrin rinteessä palasin Kalottireitin singletrackille, se tuntui kuin asvaltoidulta. Jalkapelissä on helpompi kiertää kivet kuin mönkijällä, mistä syntyy kapeampi mutta tasaisempi polku.

Maltoin onneksi lounastaa ennen kuin jatkoin herkullisia baanoja Guonjarjohkan tuvalle ja Guonjarvaggiin. Jopa nousu ylös Guonjarvarrin satulaan oli ajettava, ja lasku joenpenkalla kohti Teemalovaaraa veti naaman virneeseen, kun Saana ja reissun aloitusvuoret näkyivät kaukana horisontissa. Kannatti ottaa trailitäysjousto!

Saana näkyy, ja Pältsa ja Måsko.

Mutta itku pitkästä ilosta. Aiempien pyöräilijöiden ja omien kävelyvaellusmuistojen perusteella osasin odottaa kivikkoa, mutta silti se pani harmittamaan: teräviä kiviä, päänkokoisia kiviä, ihmisenkokoisia kiviä, välissä mutahautoja ja kulkukelvotonta varvikkoa. Tunkkaus ei riittänyt, piti kanniskella. Sateella väli Saarijärven tuvalle olisi ollut klossikengillä jopa vaarallinen, nyt se oli vaikea. Eikä se tuvan jälkeen juuri helpommaksi muutu. Tsahkaljärvelle asti on vain vähän ajettavaa edes täysjoustopyörälle ja kisakuskin tekniikalle. Nopeus laskee lähelle kävelyvauhtia, eikä mönkijäura ole viittapolkua parempi.

Suosittelen jälkeeni tulevia skippaamaan tämän osuuden. Se saattaa onnistua näin: Teemalovaaran rinteessä, ensimmäisen ajokelvottoman kivikon kohdalla, ota kurssi suoraan länteen, rajan yli. Joudut tunkkaamaan, mutta vain pari kilometriä eli todella paljon vähemmän kuin Kalottireitillä. Seuraile Duolljehuipojohkaa, kunnes tulet Aldojohkan soraiselle uomalle. Kohdassa, jossa Aldojohka kääntyy länteen, on sorakumpare ja sen takana Norjan poromiesten mönkijäura. Aluksi se on heikko, mutta vahvistuu helpossa maastossa Sadgejavrin pohjoispuolella, muuttuu Gallajavrilla soratieksi ja johtaa Kilpisjärven tielle juuri rajan kohdalla.

Tämän vinkin annan itselleni ja muille jälkiviisaasti, norgeskart.no-palvelun mainioiden ilmakuvien perusteella. En ole kokeillut, mutta mikä tahansa on parempaa maastopyörävaeltamista kuin väli Teemalovaaralta Tsahkaljärvelle.

Itse hankkiuduin viimeiseksi, haikeaksi yöksi Tsahkaljärven itäpäähän, jossa oli mainio leiripaikka ja mukava näköala Saanalle.

Viimeinen leiri Tsahkaljärvellä.

7.7.2018 Tsahkaljärvi - Kilpisjärvi

Aamusella Jäämeren ilmasto palautti mieleen todellisen luonteensa. Tympeässä tihkusateessa möngin pari kilometriä kivien yli, kunnes pääsin Tsahkaljärven toiseen päähän. Ennen sieltä alkoi vittumaisista vittumaisin mutakivikkolasku Kilpishallille, mutta nyt sieltä alkoi armeliaasti sorastettu pikataival, ja vapaaratas lauloi hotellille asti. Yhtä armeliasta oli henkilökunta, joka päästi minut maksua vastaan aamiaiselle, vaikka valuin mutaa ja turvetta aulan lattialle.

Aamiaisen jälkeen löysin hotellin pihasta oivallisen pyöränpesupaikan painepesureineen ja harjoineen. Se lienee tarkoitettu motoristeille, mutta sai kelvata myös Bemarille.

Tihkusateessa bussia odotellessa aika tuli pitkäksi, joten jotain tehdäkseni ajoin bussia vastaan Retkeilykeskukselle. Ilmeisesti ei ollut riittävän rankka reissu.


Lopuksi

Kalusto - ei kysyttävää. Bemari tasoitti Jäämeren ja Käsivarren röykkyiset urat ajettaviksi ja kantoi bikepacking-nyssäkät siinä missä mikä tahansa maastopyörä. Hipo-osat kestivät mutta voimansiirto kului silmissä. Ketjuun öljyä ja sisurin laitto, siinä se. Hissitolppaa voisi harkita, mutta alamäki-ilon, luotettavuuden ja varustesäädön puntarointi kesken.

Varusteet - viilattavaa. Pierunkuorimakuupussi oli tietoinen riski, ja se kannatti vain, koska säät olivat äärimmäisen hyvät. Normioloissa olisin palellut öisin. Keittiön keventely kannatti ja stemminyssäkät antoivat lisätilaa.

Reitti - pikku viilauksilla täydellinen. Teräviä vuoria, Jäämeri, jäätiköitä, turkooseja järviä, turkooseja jokia, valtavia vesiputouksia, pari huimaa soraharjua, tunturiylänköä... Niin ja kauppoja parin päivän välein. Alkureissu Lavkarittetin loppuun asti oli hienointa maastopyörävaellusta koskaan, voin suositella sitä kaikille. Favrrosvarrin ylitys oli uhmaa ja typeryyttä, mutta siitäkin selvittiin, eikä Manndalenin niityille muuten päässyt. Kilenin nousu oli typerä - paljon fiksumpaa olisi ollut jatkaa Kalottireitille Guolasjärven kautta. Kalottireitti on ajettavissa, etenkin ehdottamallani muutoksella. Tolkuttomia nousuja osui reitille monta, joten kuntoon ja keveyteen panostaminen kannattaa. Etenkin näköalat Lyngenin suuntaan olivat sellaisia, että teki mieli lisää ja nopeasti.

Fiilis - parempi kuin koskaan. 2000-luvun alun reissujen pioneerihenki ja löytämisen ilo olivat omanlaisiaan, ja vuoden 2014 MTB-siksak oli mittasuhteiltaan eeppinen, mutta tällä reissulla kaikki onnistui: loistosää, käsittämättömät maisemat, hyvä ennakkosuunnittelu ja tarvittavien muutosten tekeminen lennossa. Kertaakaan ei arveluttanut, palellut tai kyllästyttänyt. Kuntokin oli kohdallaan koko reissun ajan - jaksoin tunkata hirvittävät nousut ylös ilman bonkkausta tai vitutusta. Reissun jälkeen ajohalut kyllä katosivat moneksi viikoksi...

Siellä minä tosiaan ajelin, vuorien ja meren rajalla, pilvien yläpuolella, ja olin kiitollinen luonnolle, polkupyöräilylle, kertyneelle kokemukselle ja sille että olen suunnilleen terve ja kohtuullisessa kunnossa.

Joten takaisin oli päästävä pian...

Eeppinen Jäämeri vol 1

Kesäyö ja loman alku.

30.6.2018 Haapavesi - Ylivieska

Tämä reissu alkoi logistiikan mestarinäytteellä, kun piti Keski-Suomen kautta mönkiä Haapavedelle tekemään suoraa lähetystä ja jatkaa sieltä pohjoiseen. Palasissa riitti sovittelemista, mutta kun lähetys loppui iltakymmeneltä, kävin syömässä festariruoan, vaihdoin ajokamat bäkkärillä, jätin työkamat ääniautoon ja hyppäsin Bemarin selkään kaahaamaan viidenkympin asvalttisiirtymää.

Oli nätti ilta, erämainen tie - ja sykkeistä päätellen kovat ajohalut niin kuin aina reissun alussa. Sitä luulisi että näillä kilsoilla osaisi passailla, mutta ei.

Parempi silti kaahata, koska asumatonkin Pohjanmaa on tylsää tasamaata. Onneksi tasamaan päästä löytyi Ylivieska ja sieltä aamuöinen grillikioski. Lämpötila huiteli viidessä asteessa, ja kun olin vetäissyt burgerin massuun ja ajohiki alkoi kuivua, kevyt-untsakaan ei pelastanut saatanalliselta paleluhorkalta. Onneksi se jäi reissun koleimmaksi hetkeksi. Laitoin leirin hylätyn asemamakasiinin portaille, lämmittelin pierunkuorimakuupussissa ja nukuin pari tuntia, junan tuloon asti, välittämättä paikallisten pillurallista.

Konnari silmäsi olemustani ja antoi minulle oman hytin, etten herättäisi miespaikan kollegaa. Mikäs siinä.

Reitti suunnilleen.

1.7.2018 Peera - Keinovuopio - Kummavuopio - Pältsastugan - Gappojavri

Ihana kun on rutiineja. Rovaniemen asemaravintolassa aamiainen, Lapin Kansan parissa virittäytyminen pienipiirteiseen mediatodellisuuteen, pyörä Goldlinen takakonttiin, mieli tyhjäksi ja istumaan.

Ja ihana kun rutiinit voi rikkoa. Muoniossa kolmen vartin paussilla en todellakaan halunnut lounastaa siinä paskassa muka-thaimaalaisessa, mutta googlen avustuksella hölkkäsin kilometrin etelään lounaspaikkaan nimeltä Hyvä Pata. Sepä olikin ehta pohjoinen kotiruokasyöttölä: avulias emäntä ja puheliaat lounastajat. Tuli juteltua vaelluspaikoista.

Hölkkäämällä ennätin käydä kaupasta viime hetken muonat, sitten mieli entistäkin tyhjemmäksi ja istumaan.

Pois jäin tällä kertaa Peeran suosiltojen kohdalla. Siinä on riippusilta väylän yli Ruotsin puolelle Keinovuopioon, josta soratie Kummavuopioon ja ura Pältsalle. Kiihkoissani en vaihtanut edes vaippahousuja jalkaan, vaan lähdin innolla kohti lumihuippuja. Paitsi että mökkiterassilla kuumaa kesäpäivää istuvat herrasmiehet huusivat minut juttukumppanikseen. Arvostivat ruotsiani vaikka toinen puhui meänkieltäkin.

Kummavuopion sillalla maltoin pysähtyä laittamaan vaippahousut. Oli kuuma - kalatkin lekottelivat sillan alla laiskoina. Pältsan ura alkoi vähän juonikkaasti, ruohottuneen kentän laidalta, mutta oli hyvä ajaa. Alussa oli kosteita ja varvikkoisia kohtia, muttei mitään viime vuoden rypemiseen verrannollista. Vanhat pitkokset vuottuivat kosteikoissa melko ajettavina.

Pältsa näkyy ja ura paranee.

Olihan se toki ylämäkeä ja paikoin pehmeää, minkä huomasi pätkän sykkeestä (melkein 140) ja keskinopeudesta (noin 12). Mutta ai saakeli, Pältsa ja Måskogaisi lähestyivät lumihuippuisina, kunnes olivat sylissäni ja minä niiden, ja loppupätkä Pältsan tuvalle oli hauskaa harjua.

Tämä on legendaarinen pätkä.

Tupaisännän kanssa juttutuokio, pikkuisen evästä ja sitten lisää harjua. Sitä saa Pältsan ja Gappon välillä kyllikseen. Harmi vain että harju ei ole tasakorkea, ja raekokokin muuttuu Gappojärvillä aivan liian karkeaksi sujuvaan bikepackingiin. Vaan mitäpä siitä, ennen väsyä rannasta löytyi ensiluokkainen telttapaikka, luultavasti sama kuin kahdeksantoista vuotta sitten, ja ilta oli vielä niin nuori, että ennätin ihmetellä hyttysten puutetta, auringon korkeutta ja elämän ihanuutta pari tuntia ennen kuin festariväsymys otti vallan.

Ensimmäinen leiri Gappojärvellä.

2.7.2018 Gappojavri - Signaldalen - Kitdalen - Lavkarittet - Lavkajavri

Edellisestä reissusta muistin, että kesällä pitää nukkua aina teltassa, koska hyttyset, vapaus ja kämppien tukaluus. Mutta sitä en muistanut, että telttapaikka pitää valkata yöttömän yön ehdoilla. Niinpä aurinko mokoma pääsi herättämään minut lämmittämällä Akton taskulämpimäksi. Huonompiakin herätyksiä on.

Mysliä, kahvia - ja kivikkoon. Kilometri Gappohyttanille oli karkeaa, sitten helpotti. 130-millisellä kiikkustuolilla kyllä souteli mielikseen sellaistakin röykkelikköä, joka edellisellä reissulla sattui perseeseen. Gappon jälkeen oli yllättävän pitkään tasaista, kunnes mönkijäura alkoi sukeltaa Signaldaleniin. Vauhtia oli toppuuteltava monestakin syystä - näillä reissuilla ei sovi kaatua tai paskoa vehkeitä, ja täydessä lastissa seilaavan Bemarin komentaminen vaati totuttelua. Sitä paitsi maisemat olivat käsittämättömän upeat - teräviä lumihuippuja, vesiputouksia, houkuttelevan metsäinen laakso.

Alas Signaldaleniin.

Signaldalenin lasku oli sen verran tekninen, että ylöspäin olisi mennyt tunkkaamiseksi. Havumetsässä ura helpottui ja Rognlissa alkoi tie. Siirtymän minimoimiseksi olin kuitenkin speksannut polkupitoisen reitin joen länsipuolelle. Märällä se olisi ollut mutainen, mutta nyt kelpasi ajaa. Joki virtasi turkoosina, lampaat määkivät ja rannan leiripaikoilta avautui upeita maisemia.

Signalelva ja taustalla vuori nimeltä Hattu.

Oterenissa eli Saukkosessa laskin isolle rannikkotielle. Storfjord-vuonon perukka vesijättömaineen oli sen verran kuivan oloinen, että Jäämeri oli vain vähän läsnä, mutta vuorissa riitti hämmästelemistä. Niska väärällä kiersin Hattengin Coopille tankkaamaan.

Hattengin ainoa syöttölä olisi avautunut vasta illemmalla, mutta Coopista tuli ostettua kaikenlaista sekä lounaaksi että evääksi. Latasin elektroniikankin eteisessä ja lesoilin someen Coopin asiakas-wifin kautta. Sitten asetuin märehtimään lounasta koriskentän viereen Coopia vastapäätä ja katselin paikallisen perheen pelailua. On se ihme että jotkut pystyvät elämään ihan arkista elämää tällaisessa postikortissa.

Lounastauko. Pakko kehua Coopien luotettavaa, nopeaa asiakas-wifiä.

Coopista sai automaattikahviakin, ja parin kupillisen jälkeen sniikkasin leirintäalueen vessaan, josta karkasin taipaleelle ennen kuin kukaan ennätti veloittaa.

Ylös Lavkarittetin reittiä, joka muuttui tästä vielä paljon kivisemmäksi.

Ajelin Kitdalenin eteläpuolta ja korkeusmetrejä kerääntyi huomaamatta. Kun asvaltti muuttui maastouraksi korkeusmetrit alkoivat vaatia huomiota. Serpentiinimutkat tulivat tarpeeseen. Ura pieneni, maisemat suurenivat, aurinko paistoi ja joka toisessa purossa huuhtelin hiet naamalta. Kylteistä hoksasin, että sattumalta olin valinnut Lavkarittet-maastopyörätapahtuman reitin. Ja hitto, paikalliset kyllä tietävät missä kannattaa ajaa. Nousu oli ajettava, ylätasanko oli uljas, ja kun sitten satulassa tuli näkyviin pari täydellisen turkoosia järveä, hihkuin onnesta.

Reitin vieressä.

Govdajavri.

Mönkijäura tosin muuttui soratieksi, mutta kyllä minä sellaistakin siedän, kun se viettää loivasti alaspäin ja kiidättää parikymmentä kilometriä halki avotunturin...

Soratietä kohti Lavkajavria.

Kello ei ollut vielä mitään, mutta päätin silti laittaa leirin aikaisin, ennen pusikon alkamista, Lavkajavrin rantaan, ja hyvä niin. Uinnin jälkeen söin herkkuja ja katsoin maisemaa, enkä ollut väsynyt. Pinnistelyn vuoro olisi vasta seuraavana päivänä. Hieno reitti, reissun parasta antia maastopyöräilyllisesti ja maisemallisesti.

Toinen leiri Lavkajavren rannalla.

3.7.2018 Lavkajavri - Lulle - Favrrosvarri - Skaidevaggi - Manndalen - Birtavarre

Pitkän päivän aamu.

Tällä kertaa yöttömän yön aurinko pysyi jyrkkien vuorten takana eikä häirinnyt unta. Tarkenin juuri ja juuri nukkua pierunkuorimakuupussissa ja heräsin aikaisin. Laskettelin hilpeän soratiekympin Skibotnin tielle ja toisen hilpeän asvalttikympin Lullevarren jyrkemmän uran alkuun. Ennakkospeksailun perusteella osasin odottaa tiukkaa nousua: noin tuhat korkeusmetriä, aluksi kymmenen prosentin jyrkkyydellä. Todellisuus ylitti odotukset. Ura oli pystyjyrkkää, upottavaa viistorinnemutaa, jota mönkijätkin pääsevät vain telaketjuilla.

Lääryspoori. Jyrkkyys ei näy. 3,5 km, 800 m verttiä.

Siispä tunkkaamaan, ja se oli elämäni mehukkain tunkkaus. Ajamista ei voinut ajatellakaan, enimmäkseen oli vaikea tunkata. Puurajassa rinne hieman asettui, mutta edelleen piti tunkata, ja ahkera telaketjumöyrintä oli rikkonut turvemaan rumaksi. Noin 850 tunkatun korkeusmetrin jälkeen Ambit3 piippasi, että olen muka poissa reitiltä. Olin speksannut reitin ilmakuvien perusteella Favrrosvarrin yli kulkevan sähkölinjan huoltouraa pitkin, mutta tämä nyt seuraamani ainoa selvä ura vei Favrrosvarrin itäpuolelle, eikä tätä näkynyt ilmakuvissa.

Karttasulkeisten jälkeen päätin pysyä tällä uralla. Favrrosvarrin ylitys tarkoittaisi paljon enemmän korkeusmetrejä kuin kierto, ja laskeutuminen sähkölinjan kohdalta Manndaleniin oli jo etukäteen näyttänyt vaikealta ellei mahdottomalta. Favrrosvarrin itäpuolelta pääsisin ilman uraakin poluntapaiselle, joka oli merkitty laskeutumaan Skaidevaggin kautta Manndaleniin, vaikkei näkynyt ilmakuvissa.

Pian selvisi, että seuraamani uusi, iso ura suuntasi itään. Niinpä jatkoin ilman polkua pohjoiseen kohti Cazavarria. Laakso muuttui turpeisesta kivikkoiseksi, mutta tunkkaamistahan se vain vaatii, ja siihen olin jo tottunut. Nuorttatnjunnin ja Cazavarrin satulasta alkaen ajaminenkin luonnistui.

Poluttomasti Favrrosvarrin vieressä.

Mutta kun maisema Skaidevaggiin avautui, tajusin etten vieläkään pysty pienessä mielessäni kuvittelemaan, mitä Norjan karttojen käyräväli tarkoittaa. Parin kilometrin päässä sähkölinjan rinne, jota olin suunnitellut laskeutuvani, putosikin korkealta taivaista pystyjyrkästi syvän laakson syövereihin; siellä olisi tarvinnut köysiä. Pikku töyräs Cazavarrin pohjoispuolella olikin pelottavasti syöksyvä lumikenttä, jota ei voinut ajaa pyörällä. Ja itse Skaidevaggi olikin hirmuinen kuru, jonka pohjalla virtaava joki katosi alempana jyrkänteiden väliin.

Rinne jota olin ajatellut laskeutuvani.

Viistorinteeseen siksakkaamalla selvittelin itseni ja pyörän satakunta korkeusmetriä alemmas, kohtaan jossa Skaidevaggi ei ollut vielä repeytynyt rotkoksi. Kurun itärinteeltä ei löytynyt karttaan merkittyä polkua, mutta löytyi sentään sadan metrin välein aseteltuja kivipyykkejä, joita seuraamalla hahmottui kutakuinkin turvallinen reitti alemmas. Kiipeilyssä ei tarvinnut köyttä, mutta käsille oli käyttöä. Olen varma, että kukaan ei aiemmin ole laskeutunut Skaidevaggiin lastatun maastopyörän kanssa. Siitäkin olen varma, että seuraava laskeutuja ajattelee samoin.

Rinne jota laskeuduin Skaidevaggiin. Jyrkkyys ei näy.

Jyrkintä kalliotöyrästä seurasi turpeinen, varvikkoinen viistorinnehelvetti, mutta sitten olin puurajassa ja polku alkoi erottua. Aluksi se oli niin kapea, että ohjaustanko ei mahtunut puskien välistä. Seuraavana esteenä oli parisataa metriä lakoontuneita, isoja koivuja: lumivyöry oli pyyhkäissyt metsän tieltään vyöryessään laakson vastapuolelta pohjalle ja hyvän matkaa vastarinnettä ylös. Onneksi en ollut silloin paikalla. Lumivyöryaukion olin ilmakuvista tulkinnut somaksi nummeksi, jota pitkin kruisailla Favrrosvarrilta alas...

Tässä menee polku, ja pian se levenee.

Vähitellen polku parani, ja koettelemuksista huolimatta tein ylimääräisen piston Balrudshula-nimiselle luolalle, jossa muuan sitkeä vastarintamies oli piileskellyt sota-aikana. Ei se kummoinen kivenkolo ollut, mutta laittoi Favrrosvarrin sankarillisen ylityksen mittakaavaan.

Polku johti Skaidehyttalle, joka on avoin, ensiluokkainen autiotupa. Pian tuvan jälkeen pusikko väistyi lammaslaitumien tieltä ja Manndalenin herttaisuus paljastui. Pysähdyin lounaalle toipumaan.

Loppupäiväksi oli luvassa siirtymää. Yritin vältellä tietä Manndalselvan länsipuolella, jossa piti kulkeman jonkinlainen ura, ja kulkihan siellä, mutta sen päälle oli kasvanut pusikko. Pelastauduin itäpuolelle Indiana Jones -riippusiltaa pitkin ja jatkoin kunnon tietä Kjerringdalenin kautta Manndalenin keskustaan.

Ostin kaupasta hiilihydraatteja ja hankkiuduin työmaan yli laiturille niitä nauttimaan. Jäämereltä puhalsi raikas tuuli, pari miekkosta noukki kirkkaasta vedestä virvelillä sillejä, tunturin kuiva kuulaus oli äkisti vaihtunut merenhajuun ja ihon nihkeyteen. Tämä oli se kontrasti mitä olin tullut hakemaan, mahdollinen vain täällä, missä tunturin ja meren välissä ei ole mitään.

Manndalenin laiturissa.

Välipalan jälkeen jatkoin asvaltin välttelyä kipuamalla parisataa korkeusmetriä Ceallu-nimisen niemennokan ylitse ikivanhaa kärrytienpohjaa pitkin. Ylös piti selvitellä muutama serpentiini, mutta hiilihydraatit jylläsivät koivissa ja näköala palkitsi vaivat. Sitä paitsi tällä kertaa alamäki jatkui paljon pitempään kuin nousun perusteella olisi voinut päätellä.

Valitse aina näköalareitti, alle 200 m verttiä.

Loputtoman pitkä alamäki oli vieläpä niitetty.

Skardalselvan jälkeen odotti seuraava iloinen yllätys - uusi tie sukelsi tunneliin mutta vanha tie oli avoinna pyöräilijälle, kapealla hyllyllä pystyjyrkän seinämän ja meren välissä. Navakka myötätuuli tuuppasi kohti Birtavarrea, ja siinä rullaillessa kävi ilmeiseksi, miksi tunneli oli tehty. Vanhaa tietä oli varmasti vaikea pitää auki, ei vain lumen vaan myös maanvyörymien ja jokien takia.

Onneksi Bemarissa on kivenkiertoon sopiva geo.

Birtavarressa pystytin Akton leirintäalueen nurkkaan ja kävin hakemassa kaupasta paitsi hiilihydraatteja myös nesteytystä. Leirintäalue oli palveluiltaan ja rakennuksiltaan juuri niin ankea kuin ne tapaavat olla, eikä vaikutelmaa parantanut viereinen työmaavarasto ja helikopterikenttä, mutta maisemissa ja sijainnissa ei ollut valittamista. Teltan vieressä kirkas joki, joen takana pystyjyrkkä vuorenrinne vesiputouksineen, meren suunnalla Lyngenin lumihuiput.

Jatkuu.

Ravistuskoe Poronpolulla

30.6. klo 22 Haapavedellä loppuu suora lähetys. Silloin vaihdan vaatteet, jätän työrepun työautoon ja poljen 45 km yöjunalle, joka kuljettaa minut seikkailuun, tai ainakin viikoksi maastopyörävaeltamaan väljää reittiä Haltin ympäri.

Mutta edellisestä maastopyörävaelluksesta on vuosi, varusteisiin on tullut pari uutuutta ja ajattelin lähteä eri pyörällä, joten piti tehdä testilenkki, shakedown, ravistuskoe. Niinpä ihan tavallisena arki-iltapäivänä ripustelin nyssäkät Bemariin ja Bemarin peltoautoon ja ajoin Lopelle, Poronpolun erääseen alkupisteeseen Luutalammille.

Poronpolku on ensin harjuselänteitä, sitten kangaspolkuja,
sitten järvenreunuspolkuja, ja takaisin.

Olin kopioinut ja modannut reitin jalki.fi:stä ja Movescountista, siellä on monta versiota Poronpolusta odottamassa laiskaa ja seikkailunhalutonta maastopyörävaeltajaa. Pieleen on vaikea mennä, koska seutu on täynnä kangaspolkua, harjupolkua, järvenympäryspolkua ja vanhaa pärräpolkua sekä juotavaksi kelpaavia järviä, nätiksi hoidettua metsää ja kaiken yhteen punovia hiljaisia metsäteitä.

Ensin ajoin Luutalammin ympäri, ja hymy levisi korviin. 130-millinen, 29-tuumainen trailikeinutuoli osoittautui suvereeniksi bikepacking-työkaluksi. Nyssäkkäkuorma muutti jousitetun ja jousittamattoman massan suhdetta niin, että Bemari imi polun epätasaisuudet entistäkin eleettömämmin. Oli hyvä ajaa.

Ajelin pari tuntia Iso-Melkuttimelle, löysin täydellisen telttapaikan, kävin iltauinnilla, katselin vuoden pisimmän päivän kääntymistä yöksi ja mietin, pidänkö tästä niin paljon, että kestän tulevan vaellusviikon väistämättömät epämukavuudet. Päätin pitää.

Iso-Melkuttimen pikkuniemi ja sopivasti tilaa Aktolle.

Aamulla katselin tyynen, kirkkaan veden läpi, kuinka särkiparvi telmi soraikossa, olin edelleen samaa mieltä ja ajoin muutamia tunteja takaisin autolle.

Illan laituri.

Vaikea kuvailla sitä luonnon, vapaus-illuusion ja omin voimin lentämisen yhdessä muodostamaa nautintoa, jonka maastopyörävaellus tarjoaa. Mutta Poronpolulla sen voi käydä itse kokemassa, eikä PK-seudulta ole CO2-intensiivistä matkaa kuin puolitoista tuntia.

Normaalisti kenkien kuivuutta ei kannata varjella mtb-vaelluksella.

Koeravistuskin tuotti tuloksia. Ovaali-30-42 on liian raskas, pitää kaivaa varastosta eteen 28, vaikka se onkin pyöreä. Stemminyssäkät osuvat polviin kun ajaa putkelta ylämäkeen, mutta onneksi ei tarvitse juuri ajaa putkelta ylämäkeen. Suojateippiä pitää laittaa muutamaan paikkaan, ettei Bemari hiudu olemattomiin. Mutta kantapää on jo hiuduttanut olemattomiin vaihdevaijerin kuoren, joka pitää vaihtaa. Odi Float -gripit ovat paremmat kuin Ritchey Foamit.

Tuottoa sijoitetulle pääomalle, ykköspyörä retkityökaluna.

Mäkiorava Peurungassa

Sattui käymään niin onnellisesti, että pääsin Peurunkaan ajamaan jo kauden toista marttakisaa, koodinimeltään XCM-400. Vuoden 2015 kokemusten perusteella tiesin, että koodinimi tarkoittaa mäkiä, ja että keventelyrenkailla saattaa alamäissä lähteä tangentin suuntaan.

Kisakeskus oli siirretty kotoisaan Multamäen leirikeskukseen, joka sijaitsee niin pitkän hiekkatien päässä, että pelastin kisakoneen hyvissä ajoin telineeltä takakonttiin - pölyyntyköön vasta lähtösuoralla.

Olin meinaan puunannut sitä kisakonetta. Vetäydyin viime viikolla vintille seuranani keittiövaaka, pari pakkaa, seitsemän kiekkoa, läjä jarrulevyjä, yksi vaihtoakseli ja kassillinen kumeja. Palasin vintiltä liian monen tunnin jälkeen yltä päältä litkussa ja tiskiaineessa, peukalot rakoilla, pumppauksesta hikisenä ja BMC noin 250 g kevyempänä, varustettuna vanhoilla kunnon kuitukiekoillani.

Mutta niin se XCM-400. Se starttasi tarpeettoman pitkään hiekkatieylämäkeen. Kärkipari sekä itseäni vain inasen kovemmat Sairanen ja Kauppinen jättivät minut pölypilveen, mutta Soini, Tyynelä ja Vainio jäivät hengittämään omaani. Kone yskähteli käyntiin.

Kierroksen alussa oli teräviä nousuja ns. riittävästi. Jalat pyörivät ylämäkiin hyvin, koska olen niin saakelin laiharaajainen mäkiorava, ja perässähiihtäjiin venähti aina rako. Mutta ylämäen jälkeen tuli tasaista tai alamäkeä, ja ne perkeleet jauhoivat raon aina kiinni. Aina. Tätä jatkui koko ensimmäisen kierroksen ajan, ja enimmät toistakin.

Ajattelin, että ennen pitkää ne väsyvät ajamaan minua ylämäkien jälkeen kiinni. Toisaalta ajattelin myös, että olisi viisaampi jättäytyä letkan hännille, himmailla ylämäet ja peesata loput, ja sitten lopussa katsoa kortit.

Olisi vittu näillä kilsoilla pitänyt tajuta valita jälkimmäinen ajoissa. Toisen kierroksen lopussa mäki ei nimittäin enää noussutkaan kevyesti. Jypsin Pirkkalainen oli jo paahtanut ohi, ja sitten kantaan jauhoi sitkeä miesjuna vaunuinaan oman sarjan Tyynelä ja yleisen Pihamaa. Nousut pysyin mukana, samoin alun peesipätkät, mutta oikeus toteutui reitin ainoalla työstöpolulla ja jouduin luopumaan junasta.

Täysii!

Vaan eipä siinä. Energia ei tyystin loppunut ja koivet eivät krampanneet, varoittelivat vain. Ajo hidastui mutta jaksoin vielä viimeisiin ylämäkiin nostaa sykettä kynnykselle ja pykälän yli. Kun ylivertaisesti ajanut Sairanen jäi rengasjumppaamaan ja vahvajalkaisemmat mutta raskaammat Soini ja Vainio jumittivat mäkiin, lopputuloksena M40-sarjan kolmas ja kokonaiskisan seitsemäs, mikä kertoo M40-ukkojen tasosta.

Paremmalla taktiikalla ja lässyn lässyn lää... Ei mutta olihan se outo rata: kovia ylämäkiä mutta muuten helppoa kärrypolkua. Keskisyke jäi monta pykälää tavallista alemmas, koska mäkioravana en viitsinyt polkea kuin ylämäkeen. Mutta ylämäkiin iskemällä leikkasin liian paljon loppukisan kestävyyttä.

Suihkun ja lihakeiton jälkeen olo tuntui normaalilta verrattuna Korson 96:een ja sikiöasennossa voivotteluun. Asettauduin leirikeskuksen laiturille aurinkoon ja makasin tunnin selälläni odottamassa palkintojenjakoa. Sitä ei muuten moni odottanutkaan, mutta kyllä kannatti. Se tunti laiturilla oli kesän toistaiseksi paras tunti. Ja onhan se M40-podium harvinaista herkkua.

Ylimääräinen kierros

Perjantai-iltana vähän ennen puoliyötä vaimoni äsähti, että mene nyt sitten. Tietysti tartuin yllättävään starttilupaan, mutta olisi ollut paikallaan tankata muulla kuin pintillisellä keskiolutta. Olin nimittäin päättänyt ajaa Korson maratonilla sen kolmannenkin kierroksen eli 96 km.

Ei ollut aikaa vaihtaa kuivan kelin pierunkuoria Bemariin. Aamulla haalin hätäpäissäni geelejä taskuihin ja nestettä juomareppuun, ja sitten Korsoon ja viivalle.

Minulla on tapana startata kauhealla höökällä, että pääsen porukoihin, mutta nyt lupasin pyhästi ajaa kaksi kierrosta rauhassa, koska muuten ei kolmannella hyvä heilu. Ja kas, suurella mielenlujuudella pystyin skippaamaan alun höntyilyt, ja peesailin starttiluupilla junia, ja heitin koukun siihen joka meni ohi. Kun Ski Soini tuli vakavalla rauhalla vetomieheksi jollain asvalttipätkällä, esitin pahoittelut kolmen kierroksen urakastani ja asetuin pysyvästi peesiin.

Hyvä peesi se olikin, ja parani entisestään, kun pikku harhailuiden hidastama tasamaahärkä Sairanen liittyi junaan. Kyseiset miekkoset ovat minulle kovaa kilvanajoseuraa normimatkalla, joten tiesin olevani tapani mukaan liian kovassa alkuvauhdissa, mutta entäpä sitten, peesihyöty piti ottaa talteen. Sykkeissä ei näkynyt pitkän kisan säästelyä, mutta jalka oli hyvä.

Harvoin on normaalimittainen maraton sujunut niin tuskattomasti. Etenkin ylämäet sujuivat ihanasti nenähengitellen. Toisen kierroksen täyttömäen jälkeen junan kärki laittoi pikkuisen lisää vauhtia, johon normikisassa olisin ehkä pystynyt vastaamaan, mutta nyt jätin jotain varastoon ja kurvasin pullonvaihtoon entisellä matkavauhdilla, laskennallisesti M40-sarjan podiumilla normimatkalla.

Sitten joku veti töpselin seinästä. Voima kaikkosi jaloista, vetomiehet keulasta, haastajat takaa ja kuvaajat pusikoista. Tikkarimiehet nuokkuivat aurinkoisessa metsässä.

Jalat loppuivat kun fiilis loppui, mutta krampit alkoivat hiekkakuopan helteessä. Ajoin kramppien läpi, mutta vauhti tippui retkeilyksi ja syke kynnykseltä sweetspotille. Johan se oli melkein kolme tuntia kynnyksellä ollutkin...

Hoin itselleni, että matka loppuu ajamalla, ja ajoin. Ennen täyttömäkeä tuli yksi laiha 96-ajokoira takaa ja sain hetken peesiä. Täyttömäen alussa sanoin alistuneet moikat, mutta mäessä palasin ongelmitta kantaan ja ihmettelin. Tasamaapolulla totuus paljastui, ja kruisailin maaliin yleisen sarjan viidentenä.

Olihan se vauhdin tippuminen masentavaa, mutta toisaalta olen helvetin tyytyväinen, että pitkästä aikaa uskalsin kiusata itseäni ylimittaisella kisalla, eikä sen läpäiseminen ollut henkisesti tukalaa. Tällä kunnolla ja taktiikalla pitää vain hyväksyä, että kolmen tunnin jälkeen kilvanajo loppuu ja retkeily alkaa.

Mikä on kun ei XCO kelpaa?

Sanonpa vaan, että oman seurani Korson Kaiun järjestämä XCO-etappikisa Vierumäellä on formaatiltaan, poluiltaan ja hengeltään aivan helvetin hauska tapahtuma. Teknisillä pikkukikoilla maustettuja kaahauspolkuja on tarjolla aivan riittävästi, mutta kun tarjoilu on pilkottu kolmeen osaan, ne polut jaksaa oikeasti ajaa TÄYSII!

Joten miksi vitussa maastopyöräilevät massat eivät löydä paikalle? Luultavasti ongelma löytyy sanoista lisenssi ja tiedotus.

No aivan sama, minä menin paikalle, ja oli siellä muitakin, etenkin nelikymppisissä.

#waterproofsport

Menin koska ajattelin että Himos Epicin lyhyet eekoot olisivat muistuttaneet, miten kroppaa rääkätään, ja että Vierumäen XCO-etappikisa olisi sen takia helpompi.

No tavallaan joo, jäi lopputulemaksi kisan jälkeen.

Homma alkoi prologilla - yksi lyhyt kierros aika-ajona. Raakaa. Koska olen ylirasituskynnyksellä hoippuva kehäraakki, otin käyttöön rajut keinot, nimittäin lämmittelyn. Onhan se typerän tuntuista raahata traineri ja lämmittelypyörä vantaalaisen koulun pihaan, ja ajaa Trainerroadin puolituntinen pikkusateessa kuusen alla. Mutta lähtö sattui ihan pikkuisen vähemmän, ehkä.

Toisaalta kohellus säilyi ennallaan. Iskin polkimen ensimmäisen polun ensimmäiseen kiveen, mikä kippasi ajoneuvoyhdistelmän katolleen. Sen jälkeen en oikein viitsinyt kiihdytellä into piukkana joka paikkaan.

Muutama tunti huilia ja ensimmäisen oikean etapin eli lyhyen XCO:n kimppuun. Startissa jalat löivät aivan tyhjää, joten nelikymppiset Panu Vainio ja Marko Saukko sekä viisikymppinen Ari Kansikas rynnivät edelle. Heinikainen ja Paavola olivat jo menneet... Panu ryömi varsin pian varjojen maille, mikä lie miekkosella vaivana, mutta Markon ja Arin kanssa seurasi ihan peräti kilvanajoa. Tekniset pätkät etenkin alamäkeen taisin vetää paremmin, mutta pikkuylämäissä en päässyt mihinkään. Tuntui ettei pyörässä ollut niin kevyttä vaihdetta, että tikkujalat jaksaisivat vispata.

#waterproofsport

Sykedatan mukaan onnistuin rääkkäämään itseäni melkein yhtä julmasti kuin kauden alussa Liedossa, lopussa jopa julmemmin: sain hurmoksen päälle ja vetäisin viimeisellä puolella kierroksella kavereista irti ja eroakin melkein puoli minuuttia. Kovaa ajaminen tuntui pitkästä aikaa mahdolliselta, eli ylirasituskynnyksen yli on päästy rämpimään takaisin.

#waterproofsport

Mutta niin hyviä palautusjuomia ei olekaan, että seuraavana päivänä jaksaisi yhtä lailla. Yritin heräillä aikaisin, olin kommuuttipyöräilemässä jo yhdeksältä ja ajoin tutustumiskierroksen huolellisesti, eivätkä jalat huonot olleet. Pää oli huonompi.

Toinen etappi eli pitkä XCO alkoi Heinikaisen ja Paavolan leppoisalla vedolla, missä viihdyin melko pitkään. Marko ja Ari jäivät helpon tuntuisesti. Mutta sitten ei enää huvittanut ajaa rajoitinta vasten, ja aloin löysäillä. Marko tuli kantaan ja välillä ohi, ja peruslaiskana luonteena ajattelin vain yli 40 sekunnin etappietumatkaani.

Viimeisellä kierroksella iskin tutussa teknisessä alamäessä samalla tavalla Markosta irti kuin edellisellä etapilla, mutta tällä kertaa matkaa maaliin oli enemmän, eikä henkinen kantti kestänyt enää kaahausta, ja ohihan sieltä tultiin. Jälkikäteen ajateltuna rullailin Markon perässä leppoisasti, vahtien muutaman sekunnin eroa. Mutta kisan aikana saattaa olla, että kiduin kovasti.

Tuloksena kuitenkin realistinen kolmossija M40-sarjassa. Joka muuten oli tiukin sarja tällä kertaa.

Kisan jälkeen lähdimme telttailemaan koko perheellä. Oli muuten aika löysät jalat kantaa 25 kg perherinkkaa Porkkalanniemen kallioilla.

Eeppinen Himos

Heinäkuun maastopyörävaellus oli sikäli riittävä, ettei maastopyöräily huvittanut pitkään aikaan. Mutta niin vain ajolieska alkoi arasti lepattaa ja roihahti kunnolla kun pääsin kesämökin terassilta pakkotraineria ajamasta kotimetsiin rymyämään Bemarilla. Laitoin hissitolpan takaisin, löysin uutta herkkupolkua Kivikosta ja aloin ajaa lenkkejä polvisuojissa.

Ehkä se Finlandia MTB:n vittumaisuuskin auttoi - joko herättämällä elimistön maastoajoon tai havahduttamalla aivot siihen, että hauskempiakin maastoja ja ajotapoja on olemassa.

Siksi järjestin itseni Himos Epiciin: kaksi päivää, viisitoista maastoerikoiskoetta, sopivasti siirtymää, sosiaalisuutta, ryhmäytymistä - ja herkkupolkuja sekä ylös että alas.

Heti Himoksen parkkiksella huomasi, että nyt ei olla kitumassa kesäisentyhjässä hiihtokeskuksessa. Himos Epicin kanssa samaan aikaan järjestettiin polkujuoksutapahtuma ja golfkilpailu, joten paikka oli ns. elossa. Kilpailujärjestäjät puolestaan vaikuttivat toimeliailta, innostuneilta ja osaavilta. Tällaisen formaatin kilpailu on pirullisen vaikea järjestää, etenkin ensimmäistä kertaa, mutta melko vähillä kupruilla homma onnistui. Pääsin myös jälki-ilmoittautumaan alkupään ryhmään - ideanahan oli ajella siirtymät pikku porukoissa.

Eli ei muuta kuin reppu täyteen juomaa ja geeliä, täydennysnyssäkkä järjestäjien kuljetukseen ja perjantai-iltaa viettämään.

Ensimmäisen maastokokeen ensimmäisen ylämäen ensimmäisellä polkaisulla meni ketju poikki. Ja pakan taakse. Ja sen verran rikki että piti lyhentää. Nelisen minuuttia meni remppaan eikä ajorytmi löytynyt vielä ensimmäisellä maastokokeella, kun vaihteetkin ronksuivat.

Onneksi toisen maastokokeen ylämäessä pääsin lämmittämään laikkaa punahehkuiseksi. On se jännä miten minä tunnen laktaattien yliannostuksen käsien pistelynä, en jaloissa. Kauden syke-ennätykseksi polkaisin 184, missä oli keskellä ylämäkeä sen verran liikaa, että Perttu Pärssinen kuittasi ohitse, ja tiesin illan jalat menetetyiksi.

Kolmannen maastokokeen kalliobaanat/mutahaudat alkoivat yhtä punaisella laikalla ja päättyivät yhtä synkeästi. Kun syke nousee yli 175, alkaa tapahtua ikäviä asioita: pyörä menee polulle poikittain tai satula tunkee kärkeä ylämäessä perseeseen tai mutahauta imaisee kammen.

Nelosen alamäkilasetus sujui paljon paremmin ja alkoi olla sitä, mitä tulin hakemaan. Vitosen murhamäki nousi kynnyssykkeillä aivan asiallisesti. Kutosen mopopolku oli sen sijaan aivan idioottimaista. Jyrkkää rinnettä alas, 180 asteen mutka, jyrkkää rinnettä ylös, ja kun tämän tekee syvässä mutta kapeassa mopospoorissa, matkantekoa on vaikea jouduttaa esim. polkemalla, mikä vähän muuttaa polkupyöräilykilpailun makua.

Seiska ja kasi olivat onneksi joutuisampaa ajettavaa, ja loppulasku jopa hauska, vaikkei sitä enää jaksanut tykittää. Sitten illan pimetessä ahnaasti palautusjuomien kimppuun. Käytin muutkin kikat aina metsäkävelystä alkaen.

Aamulla tuntui jaloissa hyvältä, ja aamupäivän maastokokeilla aloin pysyä Pertun perässä paremmin. Mopopolkujen ajaminen tuotti edelleen teknistä pikkumurhetta, kun polkimet kynsivät spoorin reunoja. En myöskään ymmärtänyt kaikkia polkuvalintoja. Välillä ajatettiin varsin taajasti ajamattomia kohtia, välillä teetettiin kilpailijoilla yhdyspolkua umpimetsään, välillä möyrittiin talvitienpohjien mutahaudoissa. Mutta pääasiassa oli hauskaa kaahattavaa.

Toiseksi viimeinen maastokoe, peräti kymmenen kilometrin mittainen Queen stage meni jo oikein mallikkaasti. Mieli oli tottunut käskyttämään kroppaa anakynnyksen tuolle puolen, ja pitkät loivat nousut sopivat jaloille. Hoksasin jopa löysentää Bemarin takajousitusta niin, että se poimi kankeat, poljettavat möykyt entistäkin paremmin.

Tuloksesta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Nelikymppisissä olisin päälliköinyt peräti shekin arvoisesti, mutta jämsäläisillä on nelikymppisyydestä eri käsitys kuin UCI:llä, joten jouduin yleisen sarjan kuudenneksi, eikä se ketjuremppa loppujen lopuksi vaikuttanut tulokseen.

Ylämäkisegmenteillä ajoin kohtalaisesti. Alamäissä ajoin huonommin, mutta pärjäsin silti enskaharrastajille. Toinen päivä oli ensimmäistä parempi, koska vasta silloin kelvolliset kestävyysominaisuudet alkoivat päästä esiin kehnon haponsiedon alta näin lyhyillä erikoiskokeilla.

Jotain tämän suuntaista tiesin odottaakin, mutta olihan se kiva ottaa selvää. Siihen vielä tavallista parempi lounas päälle ja iso kahvimuki kouraan, niin kyllä kelpasi istua autoon ja suunnata kotiin. Limaisten ajokamojen löyhkässä päädyin sellaiseen mielenjohteeseen, että Himos Epiciin pitää tulla uudestaan.

Ai niin, se piti vielä kertoa, että olin yötä Majatalo Morvassa. Himoksen keskusvaraamo ei jotenkin huvittanut, joten oli kiva soittaa puhelimella paikkaan, jossa oikea ihminen vastasi puhelimeen ja toivotti tervetulleeksi. Etenkin kun se oikea ihminen oli myös innostunut pyöräilystä ja laittoi iltapalaksi loistavaa särkipiirakkaa. Siisti, palveleva, rauhallinen, ekologiseen lähituotantoon panostava ja erittäin laadukas paikka.

Oi ihana Äänekoski (ja Suolahti)!

Viime ajat minä ressukka olen joutunut lusimaan anoppilassa, vaan eipä hätää mitään! Suolahden ja Äänekosken viisaat kunnanisät ovat nimittäin katsoneet tarpeelliseksi huolehtia kuntalaisista tarjoamalla heille oivallisia ulkoliikuntamahdollisuuksia.

Laulavan mörön polku on viisitoista kilometriä vaihtelevaa, rytmikästä ja enimmältään hekumallista maastopyöräiltävää. Täällä umpeen metsittyneiden maastourien seudulla pitää oikein kypärää nostaa niille, jotka ovat osanneet linjata niin jatkuvan, luonnollisen ja kovapohjaisen polun niin vähillä siirtymillä. Matkan varrella on kaksi nuotiopaikkaa ja kaksi lähdettä (!!). Paikalliset käyttävät polkua varsin paljon, ja se tuntuisi paranevan vuosien saatossa.

Mörköpolun voi kaahata tunnissa, mutta enempäänkin tutkimiseen on mahdollisuuksia, kun käy katsomassa yhdyspolut ja Kaakkovuoren näköalatornin. Laulumäen ympäri kulkevaa lisälenkkiä en voi suositella, vaikka olen senkin könynnyt pari kertaa pyörän kanssa läpi. Siellä on portaita, jyrkänteitä ja jopa Bemarilla ajokelvottomia mäkiä.

Mörköpolkua olen ajanut jo vuosikaudet, mutta Äänemäen maastopyöräreitit ovat minulle tämän kesän uutuus. Sain vinkin paikalliselta maastopyöräilijältä, kun pysähdyimme haastelemaan Mörköpolun Väliharjulla.

Jyps on yhdessä Äänekosken kaupungin kanssa linjannut, aukonut ja merkannut Äänemäen ympäri melkein kaksikymmentä kilometriä ihan oikeaa maastopyöräpolkua. Sininen lenkki on smuuttia kaahailtavaa mutta aika ei tule pitkäksi: alamäissä on vauhtia ja polussa mutkia aivan riittävästi. Kaupanpäälliseksi kannattaa ajaa Pakokankaan lisälenkki - harvoin pääsee tykittämään niin hauskaa neulaspolkua loivaan alamäkeen.

Alkulämpöjen jälkeen seuraa tietysti punainen lenkki, joka on osittain sama kuin sininen, mutta höystettynä kunnon jumppapoluilla, maukkailla singletrack-nousuilla ja parilla teknisellä kikkakohdalla. Se on erittäin hupaisaa ajettavaa ja kaipaisi vain pari bermiä, että hymy yltäisi korviin asti.

Sitten on musta lenkki. Se on vielä pikkuisen kesken, vaikka vaivaa on kyllä jo nähty. On rakennettu jalkapallon kokoisista murkuloista pehmeämuotoinen mutta hupaisa kivipuutarha. On heitetty moton telamattoa tasapainoteltavaksi. On tehty kaksi vauhdikasta pikkuhyppyriä.

Mutta ennen kaikkea on linjattu umpimetsään ja hakkuuaukeille paljon uutta polkua. Sitä vain on ajettu vielä niin vähän, että pohja on pehmeä eli hidas, enkä ole varma vauhdittuuko se koskaan, sen verran röykkyistä on maasto etenkin Äänemäen huipulle noustessa. Eipä siinä, mustan reitin tarkoituksena on haastaa, ja muutamassa teknisessä mäentöytäreessä minä ja Bemari etenimme tismalleen taitojen rajalla, niin että moni paikka tuotti aitoa onnistumisen iloa, mutta monta jäi odottamaan ensi kertaa, jos vaikka selviäisi ilman jalkakosketuksia.

Jotenkin sydäntä lämmittää että tämä minun lajini, maastopyöräily, on kehittynyt, jopa Suomessa. On tehty taidolla ja intohimolla ratoja, ja ne myös löytyvät, koska on Strava-jälkiä ja lämpökarttoja - eli maastopyöräilijöitä.

Toivottavasti anopinkin sydäntä lämmittää, että aiempaa suuremmalla innolla suuntaan tänne Äänekoskelle.

Ai niin, vielä pitää mainita että Äänemäen radoilta näkyy oikein komeasti se uusi, valtava biotuotetehdas, joka jauhaa seudun metsää vauraudeksi. Onneksi se ei juuri haise.

Laajavuori XCM - voitto mutta mitä nyt?

Satuttiin olemaan viikonlopulla Keski-Suomessa vaimon kanssa ja lapsellekin löytyi sijoituspaikka, joten pakkohan se oli mennä ajamaan martta-cupin klassikko Jyväskylän Laajavuoreen. Olen ajanut sen pari kertaa ja inhoan sitä: Mennään kärrypolkuja ja latupohjia ylös ja alas ja välissä kruisitaan liian pitkään hiekkateitä ja ulkoiluväyliä. Rehellistä metsäpolkua on alle kymmenesosa.

No mitäs, kaikki ajetaan mitä eteen tulee. Oli vieläpä hyvä sää ja radan legendaariset kurakot siedettäviä.

Alussa. Imekää kuraa.

Alun loivassa siirtymänousussa jo hoksasin, että ykkösryhmän mukaan ei taaskaan ole asiaa, etenkin kun Perttu Pärssinen himmaili alkulaskuissa tukkeena, mitä lie miekkonen miettinyt. Kakkosryhmä kuitenkin tarjotteli minulle kärkipaikkaa. Ryhmä näytti suurelta ja imi rengasta halukkaasti, joten palastelin sitä nousuissa laittamalla jalat pyörimään. Syke ei millään meinannut nousta punaiselle, joten ajattelin olevani turvassa, vaikka kisasta tulisi pitkä. Vähänpä minä ymmärsin.

Mäkien tikkaaminen kuitenkin puri - kierroksen lopulla seurana oli enää Iiro Sairanen ja jojossa sitkeästi roikkuva Kalle Kauppinen. Sillä porukalla ajettiin koko kisa. Sairanen veti tasamaat, koska on kova vetämään tasamaat. Minä vedin nousut, koska vielä toisella kierroksella olin kova vetämään nousut.

Sairanen se siellä takana pinnistää.

Kolmannella kierroksella en enää ollut. Meno meillä kaikilla hiipui selviytymiseksi. Kierrosaikojen karua kertomaa: 1.02, 1.04, 1.07. Vertaa Aki Korpelan 3 x 1.06. Onneksi pystyin estämään totaalisippauksen syömällä geelit etupainotteisesti. Toiseksi viimeinen putosi hampaista polulle, ja se oli pakko pysähtyä nostamaan kun jalat kaapivat jo laarinpohjaa. Onneksi kumppanit kohteliaasti odottelivat, vai vedinkö itse alamäkeen eron kiinni, en tiedä.

Kolmannen kierroksen lopun pikku polkupätkällä Sairanen ei nauttinut olostaan, ja ennen jyrkkää ässämäkeä hän vieläpä pudotti pullon. En huomannut, joten en osannut odotella. Siitä sain pikku kaulan, vaikka en uskaltanut vetää ässämäkeä täysillä kramppien pelossa. Mutta jäljellä oli niin paljon tasamaata, että Sairanen tuli kantaan ja ryhtyi reippaana miehenä vetohommiin.

Oma moottorini leikkasi säälittävästi kiinni aivan lopun ulkoiluväyläylämäessä. Olisi pitänyt purra hammasta ja sietää enemmän kipua, mutta kovuutta puuttui taas. Kauppinenkin löytyi jojostaan rinnalle ja ohi, ja melkein hinasi minut Sairasen kantaan. Muttei ihan.

No mitäs, M40-sarjan voitto heltisi, ensimmäinen marttakisoissa. Onhan se helvetin hienoa olla siinä keskimmäisellä korokkeella, etenkin kun martta-cupit eivät ole mitään kyläkisoja.

Hetki ennen kuin Korpelan nostaman käden mukana nousi paita ja napa näkyi.

Mutta olo oli pitkään huono, ja huonommaksi muuttui kun katselin käppyröitä. Keskisyke 160 kun se vastaavissa on ollut lähemmäs 170. EPOC todella alhainen ja vieläpä laski kuin lehmän häntä ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Kyllä minä merkit tunnen. On tullut kisattua pikkuisen liikaa. Nyt on vuorossa lepoa ja kontrolloitua treeniä, painotuksena lihaskestävyys ja peruskunto. Mutta eipähän ole tarjolla kisojakaan mihin ehtisin, ennen elokuuta.

Jotain positiivista: Säädin Bemarin ennätyslöysäksi, ja se oli edelleen hyvä - lipui polut sulavasti muttei pogonnut ylämäissä. Pyörän myötä oma ajotekniikkakin on muuttunut totaalisesti - ennen runttasin mäet putkelta, nykyään tikkaan niin helvetisti penkistä, ja jalat kiittää.

Treenikisan makua

Tiistaina kello 16 väsytti, joten sulloin Etymoticit korviin, hain Spotifysta Svjatoslav Richerin soittamat Das Wohltemperierte Klavierit, kävin pötkölleen ja laitoin simmut kiinni. Tuntia myöhemmin heräsin tietoisuuteen siitä, että olisi Bianchi-cupia tarjolla Kirkkonummella.

Päikkärien otto sulkee oman moottorini moneksi tunniksi. Automatkalla ei tuntunut siltä, että kohta pitäisi ajaa kilpaa, eikä vielä sittenkään kun kapusin vesitornin juurelle ilmoittautumaan. Onneksi tutustumiskierroksella ensimmäinen alamäki laittoi kropan hälytystilaan - tukki tuli yllättäen, sitä edelsi varsin irtonainen jarrutuspaikka, ja sitten olikin Bemari poikittain ja ohjaamo täynnä käsiä.

Eipä siinä, tiedotuksessa Vesitorninmäen rataa mainostettiin kolmella vauhdikkaalla laskulla. Harmi että ilmeisesti erehdyksessä mukaan oli eksynyt muutama nousu. Kaikkiaan tarjolla oli kuusi kertaa puolitoista kilometriä kovapohjaista, semiteknistä polkua, jossa ei ollut hetkeäkään tasaista eikä ainuttakaan juomapaikkaa. Aika kuluisi rattoisasti! Parasta näissä Bianchi-cupin maastopuuhissa on se, että radat ovat omanlaisiaan.

Ainoa vaan, että paikalle oli vaivautunut lähinnä kolme- ja nelikymppisiä ukkoja, eikä meitäkään liiaksi asti. Alkukauden maastokisaruuhka oli syönyt fiksuimmilta ajokoirilta menohalut, ja harrastajat puolestaan eivät ikinä löydä paikalle.

Lähtö tiukkaan ylämäkeen ei ole bravuurini, ja nytkin yritin 110:n kadenssilla tikata penkistä perässä, kun isompijalkaiset runttasivat wattia kampeen. Alamäessä kuittasin ensimmäisen, hetkeä myöhemmin toisen, ja sitten sainkin keskittyä väijymään Panu Vainion helakanpunaista pyörää, jonka kanssa Vainio oli ensimmäisessä alamäessä esittänyt taiteellisesti intensiivisen pas de deux'n teemasta klossi irti.

Kuittasin Panun toisen kierroksen loppumäessä vetämällä sykkeet ja kadenssin tappiin, minkä jälkeen yritin juoda. Harmi ettei kuvaaja sattunut paikalle ikuistamaan kakomista.

Eka kierroksella karkuun.

Sitten katosi fiilis. Kroppa oli Kuusankosken jäljiltä tiltissä, joten terävyys puuttui ja sen mukana kaasuttelun ilo. Jyystin dieselillä ja yritin pitää polkuajon smuuttina, ja matka kyllä eteni, mutta fyysisesti homma tuntui samalta kuin trainerin päällä. Henkisesti oli hauskempaa, koska koko ajan piti komentaa pyörää ja lisäksi opetella ajamaan yksi jyrkkä töytäre niin ettei takapyörä lipsu. Kyllä meinaan nolotti joutua kolmesti juoksuhommiin.

Yllättävän kisainen on Bemarin ajoasento näillä säädöillä.

Saapa nyt nähdä, miten kunto kehittyy. Rohkeasti ajattelin vielä kerätä palautumisvelkaa ensi viikon alkuun ja sitten herkistellä hetken Laajavuoren marttakisaa varten. Kroppa sanoo, että pitäisi treenata eikä kisata.