Eeppinen Jäämeri vol 2

Reitti suunnilleen.

4.7.2018 Birtavarre - Gorsabrua - Ankerla - Birtavarre

Yöllä sateli sen verran, että aamulla varpaat likaantuivat huoltorakennukselle tassutellessa. Asuntoautoissa nukuttiin vielä eikä minullakaan ollut kiirettä lähteä lepopäivän lenkille, koska pilvet roikkuivat matalalla. Kävin katselemassa kylää, ja soma kylä se olikin: pari kauppaa, yksi erikoisliike josta sai jopa retkeilytarvikkeita ja pyörän varaosia, pieni kirkko, rannassa merisaamelaisten ja muidenkin ikivanhoja kalamökkejä, rakenteilla iso terveyskeskus.

Birtavarren kalamajoja vuononrannassa.

Ilma ei kylää katselemalla muuttunut, joten lähdin ajamaan. Tarkoituksena oli käydä katsomassa korkealle viritetty riippusilta Gorsabrua ja hylätty kaivoskylä Ankerla. Harmaassa tihkusateessa junnasin Guolasjärvelle johtavaa soratietä, joka tasaisesti nousi kuuteensataan - eli pilveen. Matkalla pysähdyin selvittämään brasilialaiselle siirtotyöläiselle, mistä saisi ostettua maastopyörän. En tiennyt, mutta senkin sanominen oli vaikeaa, koska hän puhui vain portugalia. Jälkeenpäin selvisi, että Lyngseidetissä taitaa olla lähin maastopyöräkauppa.

Sabetjohkan kohdalla käännyin pois tieltä, Trailforksissa mainostetulle Gorsatrail-polulle. Pilvestä tupsahti esiin karunpuoleinen, harmaa autiotupa, ja pysähdyin sinne, koska varpaita paleli. Tein pikkutulet, paahdoin jalkoja, söin suklaata ja luin valokuvakirjaa Lyngenistä. Oli oikein mukava lepopäivän tunnelma, mutta pilvi ei kohonnut pois maisemien edestä.

Paahdettua jalkaa ja suklaata.

Parin tunnin päästä jatkoin matkaa, ja välittömästi pilvestä tupsahti esiin toinen autiotupa, paljon edellistä somempi. Joskus ei käy tuuri. Liukastelin niljaista polkua Gorsabrualle ja keinottelin itseni sillalle. Turvakaiteessa oli muistolappu ja kukkia - edellisellä viikolla joku oli hypännyt. Sumun takia en nähnyt, kuinka korkealta, mutta esitteessä luki että 150 metriä, Näsinneulan verran. Täytynee palata joskus kun näkee eikä vain tunne.

Silta pilven yli.

Sillan jälkeen piti liukastella ihan liian pitkään ihan liian kaltevassa kivikossa ennen kuin pääsin laskettelemaan Ankerlaan. Siellä oli raunioita ja sorakasoja tihkusateessa, muistona ajalta kun maisemointipakko vältettiin konkurssilla. Se aika taitaa jatkua.

Sitten laskettelin soratievoittoisesti joen länsipuolta lähemmäs keskustaa, haistelin vanhoja hirsiä merisaamelaismuseolla, totesin mahdottomaksi jatkaa joen länsirannan kaseikkoista polkua ja menin syömään. Birtavarren ainoan syöttölän listalla oli liian iso pullapitsa, joten söin sellaisen, vaikken olisi uskonut pystyväni.

Taustan tarjoaa paikallinen kotiseutumuseo.

5.7. Birtavarre - Kilen - Gahperuksen poroerotus - Coalbmevaggi - Somasjärvi - Kobmajoki

Mitä hemmettiä, yr.no lupasi aurinkoa mutta aamulla taivas oli kiinni. Lähdin tihkussa edellispäivältä tuttua Guolasjärven tietä, mutta Kilenistä ryhdyin kipuamaan sähkölinjan uraa tunturiin. Parisataa vaakametriä pystyi ajamaan, sitten piti laittaa jalalle, vaikka ura oli erinomainen. Tällä kertaa tunkkausta tuli kuutisensataa nousumetriä, ja sitten tapahtui ihme - saavutin pilven yläreunan ja yr.no lunasti lupauksensa. Kelpasi katsella laaksoon jumittunutta pumpulimattoa. Jäämeren sää jaksaa yllättää.

Se hetki kun tajuaa että kohta aukeaa.

Pilvi jäi.

Sään parantuessa ura rumentui. Reitin varrella oli tehty sähkölinjan huoltoon tai kenties jonkun kaivoksen sondailuun liittyviä puuhia, päätellen puu- ja maajätteestä sekä telaketjun jäljistä. Pohja oli enimmältään kova ja laaksonpohja loivapiirteinen, joten matka joutui.

Vuoddojavrien jälkeen alkoi lasku valtavaan Reisadaleniin, mutta stoppasin Gahperuksen poroerotuksella, josta ilmakuvien perusteella piti lähteä selvä mönkijäura Kalottireitin suuntaisesti kohti Kobmajokea ja Suomea. Olin kuitenkin edellisvuoden reissua varten plotannut reitin GPS-jäljen ihan väärin, mistä aiheutui parin kilometrin tunkkausharhailu Gahperusvaggin väärällä puolella ennen kuin uskoin silmiäni enkä Ambit3:n viivaa.

Väsyneessä vitutuksen tilassa ajoin yhden puron yli huolimattomasti, ja kivi viilsi takakumin halki. Yritin tukkia viiltoa haarukoimalla sinne anjoviksen (eräs tubeless-paikkauksen menetelmä...), mutta paikkaus onnistui sillä pahimmalla tavalla: melkein piti muttei pitänytkään, ja koko ajan piti pumpata. Kun lopulta alistuin laittamaan sisurin, tuuli tyyntyi ja hyttyset tulivat pitämään seuraa, ensimmäistä ja ainoaa kertaa tällä reissulla.

Vittumaisuuksilla on tapana kasaantua, mutta kasaantuminen lakkaa yleensä syömällä, niin nytkin. Lounaan ja kahvin jälkeen oli hieno jatkaa matkaa pilvipoudassa. Ura oli hyvä, mutta jälkipolville tiedoksi, että Guolasjärven tien soranousu ja Guolasjärveltä lähtevä ura olisivat olleet paljon helpompi vaihtoehto ilman mitään merkittäviä menetyksiä.

Ennen rajaa tämän kolkan maastopyöräily tarjosi parastaan: ura kumpuili viisitoista metriä korkean soraharjun päällä, ja harrit saattoi melkein laskea Rahpesjohkan lompoloista.

Harju ennen Somasjärveä.

Somasjoen norjalainen tupa oli vaihteeksi lukittu, mutta mitäpä minä tuvalla, kun keli oli kirkas. Jatkoin Kalottireittiä myötäillyttä uraa, joka rajan lähellä muuttui heikoksi poluksi, niin kuin mönkijäurien tapana rajan lähellä on. Ilmakuvien mukaan mönkijöillä on enemmän asiaa poroaidalle kuin Kalottireitille.

Yhä heikommaksi käyvä polku vei Kobmajoen tuvalle, jonka oven avattuani tiesin tulleeni Suomeen: tuvassa kolme kumisaapastalebaania ja helvetin kuuma. Yksi kumisaapastalebaaneista otti asiakseen kysyä, osaanko suunnistaa kompassilla, kun minulla on gps, ja alkoi leuhkia käyneensä peräti Sarekissa, jossa kastuu aina. Yritettyäni korjata väärinkäsityksiä päätin pystyttää leirin kuulo- ja näkömatkan päähän. Paikkoja riitti - Kobman tienoo on kaunista.

Kobman leiri.

Illalla en jaksanut lähteä tutkailemaan Kiinanmuurin harjua ja hiekkatievoja, koska olisi pitänyt tunkkailla kivikumpareiden yli kilometri pari. Sen sijaan tiedustelin seuraavan päivän uraa. Kobmalta ei kannata pyöräillä Pitsuksen suuntaan Kalottireittiä, koska se on niin heikko polku. Mutta ilmakuvista olin katsonut, että reilu kilometri tuvalta luoteeseen, keskeltä ei mitään, alkaa poromiesten mönkijäura Pitsukselle.

Ja juuri sieltä se alkoi.


6.7. Kobmajoki - Pitsusjärvi - Bierfevaggi - Guonjarvaggi - Saarijärvi - Tsahkaljärvi

Aamun pilvipoudassa tunkkailin uran alkuun ja lähdin mönkimään. Maasto oli kuivaa, joten vaikka uralla riitti röykkyjä, 130-millisellä keinustuolilla matka taittui. Maisema täällä Suomen puolella oli avartunut ja tasoittunut, mutta Pitsusjärven porokämpille oli maininnan arvoinen lasku.

Kobmalta Pitsukselle on kova ja karkea pohja.

Sen jälkeiseen reittiini vaikutti enemmän kokeilunhalu kuin järki. Pitsusjärveltä etelään Vuomakasjärvelle olisi varmaankin kannattanut ajaa Kalottireittiä, koska valitsemani mönkijäura oli järkyttävän kivinen, ja sisälsi ajokelvottoman nousun Vuomakasaiville.

Mönkijöillä varmaan kannattaakin kiivetä tämän yli.

Myös Vuomakasjärveltä Meekolle olisi ehkä kannattanut seurata Kalottireitin polkua, vaikka Meekonpahdan alla onkin melkoinen rakka. Sen välttämiseksi ajoin itse mönkijäuraa pitkin Meekonvaaran länsipuolitse Bierfevaggiin. Nousu oli pitkä ja ura todella kivinen.

Kun sitten Gahperusvarrin rinteessä palasin Kalottireitin singletrackille, se tuntui kuin asvaltoidulta. Jalkapelissä on helpompi kiertää kivet kuin mönkijällä, mistä syntyy kapeampi mutta tasaisempi polku.

Maltoin onneksi lounastaa ennen kuin jatkoin herkullisia baanoja Guonjarjohkan tuvalle ja Guonjarvaggiin. Jopa nousu ylös Guonjarvarrin satulaan oli ajettava, ja lasku joenpenkalla kohti Teemalovaaraa veti naaman virneeseen, kun Saana ja reissun aloitusvuoret näkyivät kaukana horisontissa. Kannatti ottaa trailitäysjousto!

Saana näkyy, ja Pältsa ja Måsko.

Mutta itku pitkästä ilosta. Aiempien pyöräilijöiden ja omien kävelyvaellusmuistojen perusteella osasin odottaa kivikkoa, mutta silti se pani harmittamaan: teräviä kiviä, päänkokoisia kiviä, ihmisenkokoisia kiviä, välissä mutahautoja ja kulkukelvotonta varvikkoa. Tunkkaus ei riittänyt, piti kanniskella. Sateella väli Saarijärven tuvalle olisi ollut klossikengillä jopa vaarallinen, nyt se oli vaikea. Eikä se tuvan jälkeen juuri helpommaksi muutu. Tsahkaljärvelle asti on vain vähän ajettavaa edes täysjoustopyörälle ja kisakuskin tekniikalle. Nopeus laskee lähelle kävelyvauhtia, eikä mönkijäura ole viittapolkua parempi.

Suosittelen jälkeeni tulevia skippaamaan tämän osuuden. Se saattaa onnistua näin: Teemalovaaran rinteessä, ensimmäisen ajokelvottoman kivikon kohdalla, ota kurssi suoraan länteen, rajan yli. Joudut tunkkaamaan, mutta vain pari kilometriä eli todella paljon vähemmän kuin Kalottireitillä. Seuraile Duolljehuipojohkaa, kunnes tulet Aldojohkan soraiselle uomalle. Kohdassa, jossa Aldojohka kääntyy länteen, on sorakumpare ja sen takana Norjan poromiesten mönkijäura. Aluksi se on heikko, mutta vahvistuu helpossa maastossa Sadgejavrin pohjoispuolella, muuttuu Gallajavrilla soratieksi ja johtaa Kilpisjärven tielle juuri rajan kohdalla.

Tämän vinkin annan itselleni ja muille jälkiviisaasti, norgeskart.no-palvelun mainioiden ilmakuvien perusteella. En ole kokeillut, mutta mikä tahansa on parempaa maastopyörävaeltamista kuin väli Teemalovaaralta Tsahkaljärvelle.

Itse hankkiuduin viimeiseksi, haikeaksi yöksi Tsahkaljärven itäpäähän, jossa oli mainio leiripaikka ja mukava näköala Saanalle.

Viimeinen leiri Tsahkaljärvellä.

7.7.2018 Tsahkaljärvi - Kilpisjärvi

Aamusella Jäämeren ilmasto palautti mieleen todellisen luonteensa. Tympeässä tihkusateessa möngin pari kilometriä kivien yli, kunnes pääsin Tsahkaljärven toiseen päähän. Ennen sieltä alkoi vittumaisista vittumaisin mutakivikkolasku Kilpishallille, mutta nyt sieltä alkoi armeliaasti sorastettu pikataival, ja vapaaratas lauloi hotellille asti. Yhtä armeliasta oli henkilökunta, joka päästi minut maksua vastaan aamiaiselle, vaikka valuin mutaa ja turvetta aulan lattialle.

Aamiaisen jälkeen löysin hotellin pihasta oivallisen pyöränpesupaikan painepesureineen ja harjoineen. Se lienee tarkoitettu motoristeille, mutta sai kelvata myös Bemarille.

Tihkusateessa bussia odotellessa aika tuli pitkäksi, joten jotain tehdäkseni ajoin bussia vastaan Retkeilykeskukselle. Ilmeisesti ei ollut riittävän rankka reissu.


Lopuksi

Kalusto - ei kysyttävää. Bemari tasoitti Jäämeren ja Käsivarren röykkyiset urat ajettaviksi ja kantoi bikepacking-nyssäkät siinä missä mikä tahansa maastopyörä. Hipo-osat kestivät mutta voimansiirto kului silmissä. Ketjuun öljyä ja sisurin laitto, siinä se. Hissitolppaa voisi harkita, mutta alamäki-ilon, luotettavuuden ja varustesäädön puntarointi kesken.

Varusteet - viilattavaa. Pierunkuorimakuupussi oli tietoinen riski, ja se kannatti vain, koska säät olivat äärimmäisen hyvät. Normioloissa olisin palellut öisin. Keittiön keventely kannatti ja stemminyssäkät antoivat lisätilaa.

Reitti - pikku viilauksilla täydellinen. Teräviä vuoria, Jäämeri, jäätiköitä, turkooseja järviä, turkooseja jokia, valtavia vesiputouksia, pari huimaa soraharjua, tunturiylänköä... Niin ja kauppoja parin päivän välein. Alkureissu Lavkarittetin loppuun asti oli hienointa maastopyörävaellusta koskaan, voin suositella sitä kaikille. Favrrosvarrin ylitys oli uhmaa ja typeryyttä, mutta siitäkin selvittiin, eikä Manndalenin niityille muuten päässyt. Kilenin nousu oli typerä - paljon fiksumpaa olisi ollut jatkaa Kalottireitille Guolasjärven kautta. Kalottireitti on ajettavissa, etenkin ehdottamallani muutoksella. Tolkuttomia nousuja osui reitille monta, joten kuntoon ja keveyteen panostaminen kannattaa. Etenkin näköalat Lyngenin suuntaan olivat sellaisia, että teki mieli lisää ja nopeasti.

Fiilis - parempi kuin koskaan. 2000-luvun alun reissujen pioneerihenki ja löytämisen ilo olivat omanlaisiaan, ja vuoden 2014 MTB-siksak oli mittasuhteiltaan eeppinen, mutta tällä reissulla kaikki onnistui: loistosää, käsittämättömät maisemat, hyvä ennakkosuunnittelu ja tarvittavien muutosten tekeminen lennossa. Kertaakaan ei arveluttanut, palellut tai kyllästyttänyt. Kuntokin oli kohdallaan koko reissun ajan - jaksoin tunkata hirvittävät nousut ylös ilman bonkkausta tai vitutusta. Reissun jälkeen ajohalut kyllä katosivat moneksi viikoksi...

Siellä minä tosiaan ajelin, vuorien ja meren rajalla, pilvien yläpuolella, ja olin kiitollinen luonnolle, polkupyöräilylle, kertyneelle kokemukselle ja sille että olen suunnilleen terve ja kohtuullisessa kunnossa.

Joten takaisin oli päästävä pian...