keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Poltergeist

Uskolliseen Cross-Checkiin meni riivaaja, kun otin sen eläkkeeltä grinderiksi. Campan kymppi-Veloce ei enää suostunut vaihtamaan nätisti takaa. Onhan se huono gruppo ja onhan ne vanhat kahvat, mutta kyllä rautakangen pitää maahan upota kuluneenakin.

Pikkurieskalla takavaihtaja toimi nätisti, isolla ei.

Kokeilin ensin kaikki tavalliset temput, ja niitä on monta. Sitten hoksasin sen pienen vaijeriohjuriläpyskän, joka piileskelee keskiön alla. Se on muuten vittumaisen halvan ja paskan oloinen polkupyörän osa. Se oli kulunut loppuun. Pitihän se vaihtaa mutta ei se mitään auttanut.

Vaijeri tuntui kinnaavan kahvan juuresta, joten purin tankonauhan, vaihdoin kuoren, rikoin vanhan vaijerin, en löytänyt tarpeeksi pitkää uutta vaijeria kotoa, kävin Velosportissa, laitoin uuden vaijerin ja keinottelin tankonauhan takaisin. Pitihän se vaihtaa mutta ei se mitään auttanut.

Viimeisenä epätoivoisena kokeiluna siirsin kiekkoa sentin eteenpäin niissä Cross-Checkin vanhanaikaisissa takadropouteissa. Tadaa! Ihan vittuillakseen takavaihtaja alkoi toimia myös isolla rieskalla.

Ei, ketju ei ollut liian lyhyt. Siitä Velocen vaihtajapaskasta vaan puuttuu B-säätöruuvi. Tai sitten takarenkaan ja satulaputken välissä on asunut poltergeist, jolla ei ole enää elintilaa.

maanantai 21. syyskuuta 2015

S/M:ää kyllikseen

Valkeakosken martta-S/M kesti minulta 4 h 23 min. Tuli olo että vähemmälläkin olisi saatu höpsähtäneet järjestykseen.

Se olo tuli siksi että kisaamattoman kesän jäljiltä olen huonossa kunnossa, mikä tarkoittaa muutakin kuin hapenottokyvyn puutetta.

Kropan tottumattomuus: Käsiä piti tietoisesti lepuuttaa koska sekä ojentajalihaksiin että kämmeniin sattui. Jalat kramppailivat koska ajoasento oli vieras. Persekin valitti. Mutta hah! Selkä kesti.

Mielen tottumattomuus: Kilpaa ajaminen aiheuttaa tuskaa, ja mitä vähemmän kilpailee, sitä enemmän tuska yllättää ja haittaa.

Mitäpä noista, ajoin silti. En tosin ollut ilmoittautunut ajoissa S/M-luokkaan, mikä aiheutti tuttua SPU-perseilyä lähtökarsinassa. Ei saanut lähteä omalta paikalta vaan naisten ja nelikymppisten takaa.

Sehän tarkoittaa kamalaa rimpuilua ensimmäisessä ylämäessä ja tuskallista välikuolemaa ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Tutut selät katosivat.

Katosi myös ihan uusi, Sini Alusniemen selkä. Vuosikausiin en ole hävinnyt naisten parhaalle, mutta minkäpä teet kun mokoma on teknisesti ylivertainen ja kiipeää kuin orava mäntyyn. Tilanne hämmensi niin että kaarsin savimäessä kaseikkoon pohtimaan elämän väistämättömyyksiä.

Toisella kierroksella, parin kofeiinigeelin jälkeen, tuli taianomainen noin kymmenen minuutin hetki, kun pyörä kulki. Runttasin mäet ja luukutin polut. Ne jotka pystyin voittamaan, voitin sen kymmenen minuutin aikana.

Kolmas kierros oli vain yksinäistä taistelua vitutusta vastaan. Hoin itselleni, että smuuttius on nopeutta ja tökin takajäykkää juurakoihin. On se vitullista että vielä näillä kilsoilla pitää perseillä kisoissa ilman täysjuustopyörää.

Miesten S/M-sarjassa olisin ollut seitsemästoista. Asiallinen sijoitus, mutta johtuu lähinnä siitä, etten paskonut pyörääni, kuten parikymmentä kovaa kilpaveljeä.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Miten paskoa pyöränosia

"He just breaks everything", sanoi Jimmy kun kävin ostamassa uudet XT-polkusimet ylävitosesta. Edellisistä väänsin akselin. Samaa on Eppu sanonut toisella kotimaisella ja paljon vivahteikkaammin.

Tässä kokemusperäisiä, matemaattisen tarkkoja neuvoja pyöränosien paskomiseen.

1. Aja kilpaa. Paskottujen pyöränosien määrä = kohellus x vauhti. Yhtälö tarkoittaa että kilvanajossa paskot eksponentiaalisesti enemmän osia kuin muuten.

2. Keventele ja halventele. 
Valitse kaksi: halpa, kestävä, kevyt. Jos valitsit kestävän, mene kohtaan yksi, niin paskominen onnistuu silti, ja vieläpä kalliisti tai raskaasti.

3. Omista monta pyörää. Paskottujen osien määrä ei kasva suhteessa kokonaisajomäärään vaan kokonaisajomäärän ja pyörämäärän tuloon. Seitsemää pyörää paskot samalla vaivalla seitsenkertaisesti!

4. Aja kaikki loppuun. Vanne hajoaa puolitoistakertaisin haittavaikutuksin, jos sen ensin sorvaa cantijarruilla seitinohueksi, ja seitinohuella vanteella ajaminen vituttaa sekä ennen hajoamista että sen jälkeen!

5. Tee hätäkorjauksia. Astalolla, puukolla tai leathermanilla korjaten pääsee skutsista kotiin toteamaan, että korjauksen hinta kaksinkertaistui.

6. Jousitus ja vaihteet. Kun lisäät näitä ominaisuuksia pyörääsi, paskoontuminen ei kasva summana vaan tulona.

Näillä pääset varmasti alkuun, kun kartutat mainettasi kovana pyöränosien paskojana. Muista toki että paskomisen vaikutukset voi maksimoida ostamalla internetistä esoteerisiä, epästandardeja pyöränosia, joille ei ole maahantuontia tai varaosia Suomessa.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Käyttötesti: Nextie-hiilikuitukehä, 29er, 30 mm, hooked

Sain MCarbonilta leveän ja keveän kuitukehän käyttötestiin sillä ehdolla että yrittäisin hajottaa sen, tai vaihtoehtoisesti omani ja muiden kuituennakkoluulot.

FunWorksin geneerinen kiinanapa, DT Swissin Aerolite -pinnoja 32 kappaletta, Eppu-guru kasasi, kumina maastossa parituumainen Thunder Burt ja krossipyörässä Mud Wrestler.

Olen yrittänyt hajottaa sitä kehää. Täyttä kautta en ennättänyt ajaa, mutta takana on maastopyörällä ihan sopivasti kivikkojumppakisoja, 24h-sitkuttelua, XC-sedän hyppytreeniä ja nyt viimeksi krossipyörällä VPCX-rymistelyä. Olen pitänyt paineet maastossa alle 1,5 barin ja krossissa alle 2,0 barin, että saisin hakattua kehää kunnolla kiviin.

Kehä on pysynyt ehjänä ja luotisuorana. Fit & forget.

Takana minulla on kiekossa samat osat mutta kehänä DT Swiss XR331 eli saman painoista mutta kapeampaa keventelylelumiinia. On helppo vertailla. Lelumiini spöijaa niin pahasti, että pinnat eivät kestä, niitä on mennyt jo kuusi. Keulaan verrattuna perä muljuaa ajossa, osaksi takakehän löysyyden takia, osaksi takakehän kapeuden takia. Leveämpi kuitukehä edessä antaa kumille paremman muodon ja tukea mutkissa. Ja kun tulee hypystä nokilleen alas tai ryskää viivasuoraan kivikossa, kuitukehän jäykkyys on ilmeinen.

Nyt tiedän omakohtaisesti sen mitä kiiltäväpaperiset pyöräilylehdet ovat vuosia minulle kaupallisesti tiedottaneet: Kuitu on merkittävästi parempaa kuin saman painoinen lelumiini. Niin merkittävästi että sen huomaa sekä ajossa että ylläpidossa.

Lisäksi kuitukehä oli Epun mukaan asiallinen kasata. Suunnatut poraukset nippeleille ja kaikkea. Se oli myös helppo teipata tubelessiksi, ja renkaat nousevat normaalivaivalla ja pysyvät burppailematta, jopa krossissa.

Olen käännytetty. Leveät kuitukehät ovat siunaus ja tulevaisuutta. Lisäksi ne näyttävät päheiltä.

Käyttötesti päättyi niin, että tilasin MCarbonilta samanlaisen kehän taakse ihan omalla rahalla, ja sitä omaa rahaa menee helvetin paljon. Paitsi että otan hookless-mallin. Paksummat reunat ehkä kuitenkin vähentävät kuumotuksen tunnetta lompakon seutuvilla silloin, kun ryskää päin teräviä kiviä.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Heikoin lenkki

Kun ajaa polkimen kisassa täysillä kiveen.
Ja pannuttaa selän kautta ympäri pyörä kiinni jaloissa.
Ja lähtee jatkamaan mutta poljin venkoaa kahdeksikkoa.

Sitä miettii, mikä petti: Pickenflickin titamiinirunko? Sram Force -kuitukampi? Vai XT:n poljin?

Elämänkokemuksen perusteella veikkasin kahta ensimmäistä, mutta vastaus oli XT. Niin vitun mutkalla se oli ettei pystynyt ajamaan. Nyt en sano että olisi kaman paskonta keventelystä kiinni.

Muutenkin Laajasalon VPCX oli vaiheikas. Ensinnäkin päätin mennä sinne enkä marttakisoihin. VPCX:ssä on hauskempaa. Ei kaduta.

Puolen minuutin jälkeen jalat kertoivat happohyökkäyksellä, että eipä ole tullut kovaa ajettua. Muuten meni eka kierros mukavasti, kun kavereita lakosi edestä ja hirmukuntoinen Dani tuli vasta lopussa ohi.

Toisella kierroksella takarengas tyhjeni. Mud Wrestlerillä kilsat täyteen tai jotain. On muuten vittumaista ajaa ylämäkeen kun kiekko pyörii mutta kumi pysyy paikallaan tai siis liukuu kehällä. Onneksi kierroksen puolivälissä kumi kieputti itsensä kokonaan takajarrun puolelle pois tieltä. Mutta ei se paljas XT-vannekaan kovin hyvin pidä.

Vaihdoin kolmannelle kierrokselle Cross-Checkiin. Pit bike on sinänsä ylellisyyttä, mutta ei helvetin perkele miten kuumottava laite. Cantijarrut eivät pysäytä. Keula luiruaa omaan suuntaan jos ajaa kävyn yli. Polkiessa voima välittyy ensisijaisesti vesijohtoputken taivuttelemiseen.

Neljännelle sain Pickenflickin takaisin (paikattuna 11-kiekolla muttei se haitannut) ja helposti imin Uskan kantaan. Virhe. Fiksitekniikkajumalan linjoja ei pitäisi matkia. Kävi ne pannut. Ilmaa pihalle ja auts.

Viidennelle Cross-Check takaisin ja kuudennella turvassa maaliin. Niin kova kato kävi edellä ja takana että pit biken turvin ajoin kolmanneksi.

Väkeä oli yli kuusikymmentä, aurinko paistoi, puusauna oli halpa ja hyvä, joku oli tuonut makkaraa myyntiin ja laatukaljaa. Tämä homma alkaa edistyä.

torstai 10. syyskuuta 2015

Sielu takaisin

Hyi saakeli kun Pickenflick oli koko kesän ruma. Touring-kumit, eriparikiekot, eriparijuomapullotelineet, takaroiskeläppänä muovikaukalo ja edessä Raceblade. Ja perässä kärry täynnä rojua.

Jos se osaisi puhua, se syyttäisi minua häpäisystä. Tai ehkä se osaa, mutta pitää mykkäkoulua.

Aamupäivästä laitoin sen taas kuosiin. Kisakiekot alle, rymistelynappulat, tubeless, maastopakka, yleissäätö. Ai saakeli kun siitä tuli taas nätti. Se sai sielunsa takaisin.

Niin sain minäkin äsken. Kaahailin otsalampun valossa tuttuja krossibaanoja tunnin. Juuri sitä on kroppa kaivannut, ja pää vielä enemmän. Tuntui kuin kotiin olisi palannut, ja niin minä olenkin.