sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Tahko 240 eikun 70 kisaraportti

Vituiksihan se meni. Pitäisikö olla yllättynyt, että kipeällä polvella ja lääkekuurilla ei selviä Suomen vaativimmassa maastopyöräkilpailussa?

Neljän kierroksen viritys roikkui kelvollisissa kantimissa lauantaiyöhön asti. Sain seurakaverilta kyydin jo torstaiksi Tahkolle ja pääsin seura-aktiivien mökkiin. Korson Kaiku on hieno asia. Varmasti mikä tahansa polkupyöräilyseura on. Sitä paitsi samanmielisten seurassa on vähemmän kuolettavaa potea kilpailuodotusta.

Perjantaiaamuna lähdin laina-Scalpelilla säätölenkille. Se oli peräti kolmas kerta kun ajoin täysjoustopyörää, ja edelleen tuntui kuin polkisi puurossa. Sain puurosta tasakoosteista iskaripumpulla, ja satulan säädin päin persettä. Kaikki hyvin, ei muuta kuin eväiden lajittelu kierrospusseihin, pastaa koneeseen ja selälleen sohvalle murehtimaan tulevia kärsimyksiä.

Iltayhdeltätoista ylös, suihkuun, hammaspesu, rasvaa perseeseen, ajokamat päälle ja Tahkon kisakuusen alle. Kavereita oli kiva nähdä. Ajamaan.

Yökierros meni letkeästi. Peesailin alun ja kaikki tiepätkät joten syke pysyi aisoissa. Poluilla jumitin aluksi Tiimo Tonissonin perässä, mutta sitten ymmärsin, että maastossa ja alamäissä minun kannattaa olla kärjessä. Kinahmi ykkösellä Scalpel vikuroi, koska keulaan ei saanut tarpeeksi paluuvaimennusta. Muuten pyörällä kelpasi lasettaa. Röykkypätkät olivat todella hyviä hetkiä. Polkualamäkien jälkeen sain himmailla seuraa odotellen.

Sohkasen Simo oli tietenkin jo mennyt, mutta neljän seuraavan paketti pysyi sopuisena ja hiljaisena kasassa: minä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki, moninkertainen voittaja Tiimo ja maratonmenestyjä Iiro Sairanen.

Loppupuolen linjanousuissa Iiro lähti omaa vauhtiaan. Polveen alkoi sattua. Il Grandea ajelin Tiimon kanssa ja polveen alkoi tehdä kipeää. Lumpion alapuolella sellainen tykyttävä paineen tunne, jota vastaan voisi hetken ajaa, jos ei piittaisi seurauksista. Pahempaa oli yleinen huono olo ja suuri vastenmielisyys kilvanajoa kohtaan. Vihasin juomia, geelejä, vatsani kipua, polveni kipua ja yliminää, joka komensi minut edellä ajavan renkaaseen eikä antanut nauttia elämästä.

Oletan että huono, kramppinen, oksettava, tärisevä olo johtui antibioottikuurista. Massu sekaisin, mikään ei imeydy, huono vastustuskyky, väärät mikrobit. Tietysti olo johtui myös aamuyöstä. Kroppa kertoi minulle, että tänä sudenhetkenä minun kuuluisi nukkua ja sairastaa.

Kroppa kertoi minulle tekosyitä. Tai syitä.

Ensimmäisen kierroksen huolto oli yksinkertainen. Lisää ruokaa taskuun ja pullon vaihto. Lähdin jatkamaan Iiron kanssa. Tiimo ja Mikko huolsivat huolellisemmin. Polveen sattui. Päätin kokeilla, josko se paranisi ajamalla Nilsiään. Ei parantunut vaan pahentui. Toivotin Iirolle hyvää matkaa. Odottelin Tiimon ja toivotin hyvää matkaa, odottelin Mikon ja toivotin hyvää matkaa. Nilsiästä lähdin asvalttia lähtöpaikalle.

Oli huono olo ja poljin yhdellä jalalla ja tärisin ja melkein oksensin. Ja kuitenkin oli koko yön hienoin hetki. Kaunista. Linnunlaulua. Pyörä liikkui itsestään. Ihan erilaista kuin kilvanajo.

Mitähän se tunne kertoo? En tiedä mutta tällä hetkellä polvi on edelleen kipeä ja bursan kohdalta sentin turvoksissa.

Toisaalta - henkiseen varastoon jäi paljon ajamattomia kilometrejä. Juuri nyt minun tekee mieli ajaa pyörällä auringonlaskuun. Minun tekee mieli olla hyvässä kunnossa.

Kuuri loppuun, polvelle lepoa, sillä välin muulle kropalle treeniä ja taas mennään.

Se täytyy sanoa, että kaikki jotka Tahkon 240 ajavat, ovat erittäin kokeneita, erittäin kovia ja erittäin erikoislaatuisia maastopyöräilijöitä. Nostan heille kypärää.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Joudun ajamaan maastopyörää

Eilen puolitoista tuntia kaupunkifiksailua, koipi täysin kivuton. Ei punota, ei kuumota.

Voi helvetin perkele.

Tämä tarkoittaa että joudun ajamaan Tahkolla kilpaa 240 km. Se sattuu.

Nyt on kiire kun pitää järjestää kaikki, tai siis jättää järjestämättä. Oli minulla joku hieno tankkaussuunnitelma ja varaosalista ja pyöränhuoltosuunnitelma.

Mutta lähdenkin lainapyörällä, ajamattomilla bibseillä, upouusilla kengillä ja kokeilemattomilla ravinteilla. Jännitystä pitää olla.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Ei kovin pikaista paranemista

Polvi on edelleen kipeä, kuuma ja turvoksissa. Antibiootti puree hiljalleen mutta eilen puoli kilometriä kävelyä tuntui typerältä.

Vaikuttaa siltä että lauantaina en aja elämäni vaativinta maastopyöräkilpailua. Pitäisi tänä kesänä vielä vaeltaa ja kalastaa ja ajaa pyörää, enkä halua tehdä polvinivelestäni ruosteista saranaa.

Talvella kun pikkusalilla väänsin yläkroppaa ja keskivartaloa, ajattelin Tahkon neljättä kierrosta. Talvilenkeillä kun varpaita paleli, mietin että mukavaa verrattuna siihen mitä on luvassa. Aina kun olen puskenut maantielenkin viimeisen tunnin pelkällä vedellä, olen miettinyt moottorin viritystä rasvakäyntiseksi Tahkoa varten. Koko MTB-Siksak oli tarkkaan kohdennettu harjoitusleiri, vuoden ainoa ja paras ja järkevin.

Saa nähdä mihin motivaatio nyt kohdistuu. Tilasin internetistä kalavehkeitä. Loppukesällä karkotan molemmat lukijani kuvilla jostain vitun sinteistä.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

MTB-Siksak 2014: Kuvia

Paskoja pokkariräpsyjä on albumillinen tuolla.

Mitä helvettiä ihminen tekee, kun on loma, vaimo ja kissat ovat poissa, koiven takia liikuntakielto, ilma kylmä eikä kaljakaan maistu? No muistelee näitä maisemia:

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Pikaista paranemista

MTB-Siksakilla ei ollut vaivoja. Sen jälkeen en ole urheillut.

Siksi ihmetytti kun eilen illalla polvi tuli varsin nopeasti varsin kipeäksi. Parilla kuussatasella buranalla pystyi nukkumaan, mutta lumpio oli ja on turvoksissa ja kuuma. Äsken konsultoin perhelääkäriä.

Polvessa lienee bakteeritulehdus. Jostain vanhasta reiästä bakteeri on asettunut pehmytkudokseen mellastamaan. Koska polvessa on tärkeää pehmytkudosta, bakteeri olisi syytä häätää aika vitun nopeasti, ennen kuin se syö rustot ja jänteet.

Minkäänlaista liikuntaa ei sovi tehdä, koska liikuttelu levittää bakteeria ympäriinsä. Ja jos vaiva sitten kuitenkin on joku viiveellä iskenyt rasitusperäinen limapussitulehdus, liikuntaa ei silti sovi tehdä.

Tämä on loistava tapa valmistautua Tahkon neljään kierrokseen. Eihän siihen ole viikkoakaan, joten levon merkitystä ei voi korostaa kyllin. Ja koska vatsa menee joka tapauksessa ruikulille antibiooteista, ei tarvitse etukäteen pohtia ravitsemusta - kaikki kuitenkin sattuu eikä imeydy.

Juhlavaa.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

MTB-Siksak 2014: Varusteet

Varusteilla ei ole väliä. Väliä on vain sillä että tuntee ne ja osaa käyttää niitä.

Tätä periaatetta rikoin perinpohjaisesti, koska osaan ja uskallan. Kaksikymmentä vuotta yksinvaellusta Skandinavian erämaissa kaikkina vuodenaikoina opettaa toimivan minimalistiseen huolettomuuteen, missä huolettomuus tarkoittaa sekä suurta käyttövarmuutta että turhan pähkäilyn välttämistä.

Kuumottavin varusteisto oli kantosysteemi. Tilasin puolalaisesta pikkupajasta ison satulalaukun ja keskikokoisen tankolaukun. Satulalaukkuun meni varavaatteet ja makuupussi. Tankolaukkuun meni teltta ja sen edessä lököttävään pikkupussiin kilo herkkuja. En testannut laukkuja, mitä nyt vähän ajelin ympyrää Seinäjoen rautatieasemalla junaa odotellessa. Hämmästyttävää kyllä laukut toimivat.

Laukut etsivät paikkojaan Seinäjoen asemalla.

Tietysti tällaiset vaelluslaukut nostavat pyörän painopistettä ja painoa. Keulaa ja perää on raskaampi operoida ja mutkat pyrkivät menemään suoriksi, mutta nopeasti niihin tottui.

Laukut oli laadukkaasti ja toimivasti tehty eivätkä ne viikon reissulla osoittaneet kulumisen merkkejä. Laukut eivät hölskyneet ja ne oli helppo irrottaa. Huipputuote.

Pyöräkin kuumotti, koska Yetillä en ole vaelluksia ajanut. Se on silti speksattu kisahommien ohella jämäkkään vaelluskäyttöön ja toimi kuten piti. Kaksysäri rullaa mönkijäurilla ylivertaisesti, takajouston puute tarkoittaa kestävyyttä ja toimintavarmuutta ja 2 x 10 -vaihteiston koko skaalaa tarvittiin. Reissulla lisäsin ketjuun öljyä ja kiristin yhtä pinnaa leathermanilla, siinä kaikki. Ei flättejä, ei onnettomuuksia.

Reppuun laitoin makuualustan, keittiön ja ruoat. Ospreyn kevytreppuni on aiemmilla pyöräreissuilla hiertänyt selkäni verille, joten otin tietysti sen. Jeesusteippasin selkään lisätoppausta ja liukastepintaa. Toimi onneksi.

Vaatteina kevyt valikoima koeteltua ajokamaa, merinoa ja ikäloppu fleece. Paclite-kuori paskakeleille. Ei erikoisuuksia. Varpaita paleli jatkuva suossa rypeminen kisa-Sideillä viiden asteen lämmössä, joten onneksi mukaan sattui neopreeniset kengänsuojat. Ajohousuja oli kahdet, ja se oli hyvä koska toisista meni vaippa rullalle.

Makuualusta oli solumuovinen, taitettava munakennomallinen - käytettävyyden takia. Puhallettavat puhkeaa ja rullattavat on vittumaisia pakata. Pakkasin alustan reppuun selkää vasten pehmusteeksi.

Makuupussi oli ainoa fail. Vanha kesäpussini aka pierunkuori on tullut käyttöikänsä päähän eikä sillä oikein tarjennut nollakelissä telttailla. Siksi telttailin vähemmän kuin aioin. Olisi pitänyt ottaa kilo untuvaa.

Teltta oli tietysti uskollinen Hilleberg Akto. Ei kevyin eikä halvin vaan paras.

Akto Puksajärvellä.

Keittiönä kaasupoltin ja kattila. Ruokana halpismättöä kaupasta ja pari pakastekuivattua pussimuonaa.

Aamiaisen osa 2 eli mustikkakeitto.
Ei se niin monimutkaista ole. Kun on tehnyt kuutisenkymmentä pitkää vaellusta ja useita vaativia maastopyörävaelluksia. Jos haluaa opetella, kannattaa miettiä itse, kokeilla ja viilata. Mistään valmiista varustelistoista tai nettikokemuksista ei ole hyötyä.

Varusteiden puolesta tämä reissu oli varsin helppo, koska tankkasin Nuorgamissa ja Utsjoella. Kantosysteemiin olisi kyllä mahtunut viikonkin muonat varsin helposti. Makuualusta olisi joutunut repusta ulkoruokintaan ja toisen juomapullon paikalle olisi tullut roinaa.

MTB-Siksak 2014!

Palasin tyytyväisenä maastopyörävaellukselta. Jos juhannuksenvietolta viitsin, kirjoitan tänne varusteista, reitistä, tunnelmista. Sitä tavallista.


maanantai 9. kesäkuuta 2014

Retkelle

Kesä on liian lyhyt Helsingissä lusimiseen. Siksi:


Hätäpäissäni räpsäisin kännykuvan puolalaisen pikkufirman räätälöimästä turpeasta satulalaukusta. Siellä on tällä hetkellä makuupussi ja varavaatteet viikon maastopyörävaellukselle.

Teltta tulee saman firman tankolaukkuun ja loput kamat reppuun.

Tavoitteena on etsiä sekä vaeltamisen että maastopyöräilemisen iloa Lapista. Yksin. Mitä vittua minä kuvittelen.

Joka tapauksessa ajan retkeilyreittiä Sevettijärveltä Pulmankiin ja sieltä Nurogamiin kauppaan. Sitten tietä 10 km länteen ja siitä mönkijäuraa etelään kohti legendaarista Pulmanki - Mieraslompolo -uraa. Sitä jatkan länteen mutten Mieraslompoloon asti vaan käännyn pohjoiseen kohti Utsjokea. Kauppakäynnin jälkeen Paistuntureille: Kuohppilasjärvelle, tunkkausta Erttetvarrin yli Linkinjängälle ja uraa Dalvadaksen tienoille ja tiesiirtymä Karigasniemelle taas kauppaan.

Sitten jos vielä huvittaa, ajan Muotkatunturien yli vanhan postipolun.

Luulisi ilon löytyvän. Etenkin koska aikataulu on vapaa ja avoin. Jos ei ilo löydy niin olen ainakin yrittänyt, ja voin heittää maastopyörän nurkkaan, myydä vaellusvarusteet ja keskittyä kesänviettoon inhimillisemmin metodein.

Juhannuksen jälkeen palaan asiaan.

(Mitä eiliseen kisaan tulee, niin kroppa jäi kierroksille: hikoilin, kääntyilin ja valvoin koko yön ja kroppaa särki. Sitä se teettää kun saa paljon irti. Ei ole hyväksi ihmiselle urheilu.)

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Vanhat pohjat

Ajoinpa tänään maraton-cupin kisassa miesten yleisen sarjan kymmenenneksi. Olosuhteet huomioon ottaen se on aika helvetin hyvin.

En ole ajanut maastopyörällä kahteen viikkoon, ja viimeisin harjoitteluntapainen oli maantiepyörän päällä istumista satasen sykkeillä viikko sitten.

Nönnönnöö en-oo-reenannu pyörä-on-rikki ei-huvita-ajaa nönnönnöö. Sitä tavallista.

Kisa alkoi vahvasti: kaaduin viiden (sic!) metrin ajon jälkeen tulpaksi. Jani Poussu kertoi nähneensä, että se virolainen temposika, joka asetteli nousukahvansa tankooni, tuli kulmittain, lujaa ja liekeissä.

Etuauton perässä onneksi sammuteltiin kaikilta lieskoja kilsa pari. Puikkailin takaisin omalle paikalle.

Sitten tapahtui kärsimistä sekä syvällisiä mietteitä kilvanajon mielekkyydestä. Sellaista se on kun roikkuu parempiensa perässä polulla ja keskittää toiveet asvalttipeesin autuuteen.

Koska en jaksanut lujempaa, päästin paremmat menemään, otin polkuvauhdin ja keräsin perääni oman letkan. Sain voimaa ajatuksesta, että ehkä he nyt vuorostaan kärsivät ja miettivät kilvanajon mielekkyyttä.

Valitettavasti kyseisestä ajatuksesta ei saa voimaa yhtä paljon kuin reenaamisesta. Siksi joku jätti ylämäessä ja joku karkasi polulla. Mutta aivan lopussa selkiä tuli vastaankin, kapoisia pyöräilijänselkiä, hartiat kumaraan nöyrtyneinä. Eivät rimpuilleet peesissä pitkään mutta ikään kuin tuuppasivat loppukirintapaiseen.

Tuloksen perusteella voin ehkä ruveta sedäksi joka kiusaa muita vanhoilla pohjilla. En tiedä, mitä vanhat pohjat tarkkaan ottaen ovat, mutta ne kai liittyvät tottumukseen ja sydämeen. Ylämäkivoimaan ja terävyyteen vanhat pohjat eivät ainakaan liity.

Kisan jälkeen purin ja siivosin neljäsosan radasta, mikä oli henkisesti ja fyysisesti itse kisaa kovempaa. Minussa ei ollut mitään jäljellä.

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Työmatkapyörällä

Kun ripustin Ubertoa VR:n vittumaiseen henkariin from hell, joku täti kysyi määränpäätä. Sanoin että Turkuun. "Ai sinnekö pyöräilemään?"

No ei vitussa. Menen työmatkalle, mutta täti hyvä, sinun pieneen vajavaiseen mieleesi ei taida mahtua, että oikea, keskituloinen toimittaja voi ottaa pyörän mukaan ihan vaan hyödykseen.

Fillari maksaa viisi euroa suunta, ja vaikka VR:n henkarit from hell ovat paitsi helvetistä myös perseestä, fillarikyydillä säästää tuntikaupalla aikaa, pari bussilippua ja muutamia taksimatkoja.

Ajoin Turun rautatieasemalta Naantaliin puolessa tunnissa reppu selässä myötätuuleen, vaikka kelvi kiersi aivan vitunmoisia lenkuroita ohitusteiden alitse, ylitse ja sivuitse, kuten tapana on.

Ratsasin Naantalin halvat ruokapaikat vartissa. Kävellen olisin mennyt lähimpään, ja ne ovat muuten vitun kalliita ja paskoja, ainakin olutvalikoimasta päätellen. Sitten fiilistelin rannassa ja ajelin kävelyvauhtia, joka itse asiassa on juoksuvauhti, mutta tuntuu kävelyltä.

Mikä ihmisiä vaivaa, kun ne eivät kuljeta fillareita aina mukana joka paikkaan?

Uberto Naantalissa.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

En ajanut kilpaa

Ei. Tänä viikonloppuna en mennyt kisaamaan Viitasaaren XCO:ta, vaikka olisin voinut. En mennyt myöskään Tour de Tampereen ajokoiraryhmään, vaikka olisin voinut vielä helpommin, ja siellä on aina ollut hauskaa.

Sen sijaan lähdimme Emilian kanssa kyläilemään. Siviilivaatteet reppuun, trikoot päälle, maantiepyörät alle ja itäisen Uudenmaan pikkuteille. Jotka onneksi olivat enimmäkseen kuivia, koska muuten olisi vituttanut.

Vaan kas, olikin myötätuuli. Sekä lauantaina sata kilometriä pohjoiseen että sunnuntaina sata kilometriä etelään.

Pysähdyimme Kellokoskella aivan upeassa kahvilassa, jossa ihmiset kunnioittivat alkavaa suvea juhlavaatteilla. Paitsi me kunnioitimme luomulimpparilla ja paclite-kuorilla. Ilta, yö, aamu ja lounas menivät lapsiperhetunnelmissa. Sitten pikkuteitä yllätyspikakyläilylle, lisää pikkuteitä, kahviloita ja kauppoja ja yksi liiterikirppis ja lopulta Planktonin torpan grillikauden avajaisiin hodarille.

Oli hyvä viikonloppu, joten en usko, että minussa on vikaa vaikken ajanut kilpaa. Mutta jonkinlaista laventumista lienee tapahtumassa siinä, millainen polkupyöräily & elämä kiinnostaa.