keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Lievästä hypotermiasta lievään euforiaan

Töihin lähtiessä satoi räntää, joten jouduin ottamaan enemmän vaatetta kuin olin suunnitellut, onneksi. Eltsun Bianchi-cupiin illaksi oli lupaillut melko asiallista ajosäätä.

Paskan vitut. Iltakuuden tienoissa jätin koneen auki Pasilassa, vedin mahdollisimman paljon päälle ja lähdin kaivamaan maastopyöräilijän mentävää aukkoa räntäsateeseen. Koekierroksella kone lämpeni mukavasti, koska Danin uudet ratalinjaukset vaativat jumppaa ja päällä oli talvivarustus.

Tavoitteet olivat selvät: Ehjä ajo, Bemarin säätöjen testaus ja muutama uskalias retki anakynnyksen tuolle puolen. Alun kiihdytyksessä ja ryntäilyssä tulisi joka tapauksessa takkiin, mutta muistelin että sumpuissa saisi välit kiinni tasaisella ajolla.

Niin se menikin, paitsi että junnut säntäilivät joka kurvissa ohi kieli vyön alla ja kovasti läähättäen. Oi kunpa vielä jaksaisin repiä sillä tavalla! Röyhkeämpää junnuveijaria opastin kiilailun jalossa taidossa, tietäen että loppukaudesta se menisi jo niin kaukana edellä, etten ennättäisi opettaa. Rata oli merkitty tavalla, joka koetteli kurveissa moraalia, mutta luovilla ratkaisuillani en sitten kuitenkaan saanut hylsyä, joten hyvin meni.

Neljännen kierroksen tienoilla oli selvillä liiankin monta asiaa:

Kisakunto: Olen jumittunut anakynnykselle, joten missään vaiheessa kisaa ei oikeasti tuntunut pahalta. Spekseinä 170, max 178. Toisen kierroksen isoimmassa nousussa vetäisin sen verran punaiselle, että mieleen palasi miltä happo tuntuu koivessa. Mutta mikä hämmentävintä muutaman sekunnin laskuissa palauduin aivan hyvin, ja palautuuhan sitä kun kynnyksellä ajaa. Lisää kisaa niin kroppa kestää lisää rynkytystä, ja tuli sentään vuoden syke-enkat, ja olisin jaksanut jatkaa samaa vauhtia.

Ajolinjat: 130 mm kiikkustuolilla pystyi lasettamaan melko huoletta alamäkipätkät, mutta sen pienen kalliodropin jätin ajamatta, koska koekierroksella tulin siinä päälleni alas, eikä siinä paria sekuntia enempää olisi voittanut. Kallionurmikkorolli tuli oikein sujuvasti ja kivikkojumpassakin löytyi oikeat kivenkolot.

Oma sijoitus: Sen jälkeen kun karistin liiat junnut kannoiltani jouduin kitumaan yksin. Eteen tosin lakosi kylmettynyttä, kaatunutta, kalusterikon kärsinyttä tai muuten kyllästynyttä veijaria, minkä seurauksena taisi tulla Bianchi-cupin paras sijoitukseni ja M40-sarjan toinen perättäinen voitto. Johtunee vain siitä, että olen kyllin typerä ajaakseni räntäsateessa.

Bemarin säädöt: No ne olivat vielä perseellään. Etukeula ei edelleenkään poimi pomppuja kovin sievästi, ja takaiskarin laitoin liian kovaksi siinä toivossa että jaksaisin ylämäkeen paremmin. Takapäätä pitää alkuherkistää Lietoa ajatellen, että ylämäissä riittää pitoa. Toisaalta pystyin ajamaan koko kisan vipuja kääntelemättä, trailimoodissa.

Kylmyys: Vesiräntä meni tietysti kaikesta läpi, koska kuorissa ei voi kisata. Kädet pysyivät juuri ja juuri toimintakuntoisina ja reidet eivät aivan jäätyneet pökkelöiksi. Paksu ruohonsekainen mutakuorrutus ei valitettavasti kelpaa kuoriasusteeksi.

Ja ai helvetti kun piti kisan jälkeen palata Pasilaan työkoneelle. Kisapaikalla en saanut kenkiä auki, että olisin voinut vetää kuorihousut jalkaan. Ennen Pasilaa alkoi tärinä. Pukkarissa sain kengät pois mutta siihen mennessä lattialle oli kertynyt niin paksu kasa sontaa, että luikin karkuun ennen kuin kukaan näkee. Omasssa kopissa työtuolille jäi märkä läntti, kädet eivät löytäneet näppistä, ajatus kulki hitaasti. Vartin jälkeen leuka alkoi väpättää, joten hoksasin vaihtaa paidan.

Parinkymmenen minuutin kotimatka tuntui etukäteen hengenvaaralliselta hypotermian takia, mutta päätin yrittää. Ja kas kummaa, energiaa riitti vielä jalkojen pyörittämiseen, ja sitten tuli lämmin. Kotona suihkuttelin vaatteita pidempään kuin itseäni. Oli kevyt olo.

Mun laji, mun pyörä, mun ihmiset. Mun räntä ja muta.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

VPCX Goes Gravel Grinding (or went...)

VPCX ei ole vain mudan ja rännän kyntämistä loppusyksystä tunti kerrallaan. Mutaa ja räntää voi nimittäin kyntää myös keväällä, ja vieläpä tuntitolkulla, kun jättää kilvanajon vähemmälle. Siksi kollektiivi järjesti jo viidettä kertaa trendikästä gravel grinding -retkeilyä.

VPCX:n tapauksessa gravel grinding tarkoittaa kilometreittäin tunkkausta, joitakin mutajuurakkohelvettejä ja muutenkin tiikeriansoitettua sorapintaa. Kohteena oli jälleen Reitti 2000.

Oli luvattu asiallista ajosäätä, joten aamulla satoi rännänsekaista lunta. Vedin kurashortsit ja kuoritakin päälle jo pihalla. Laaksossa sillan alla kärvistellessä vedin vielä pitkät kurahousut jalkaan ja hiihtohanskat käteen. Lunta tuli huolella, mutta niin tuli kuskejakin, viitisentoista. Sääliksi kävi Yksivaihteen kevätretken tyyppejä, jotka joutuivat spekuloimaan, lähtevätkö. VPCX:llä ei ole säävarausta.

Viime vuoden retkeä en ennättänyt liidaamaan, joten olin unohtanut miten se tehdään. Oli kylmä, satoi lunta, tuuli vastaan, talvikamat lepattivat ja parin sentin lumi vastusti renkaan alla, mutta jotenkin yritin ajaa entistä vauhtia. Se tarkoittaa että tyhmyyttäni liidasin alun ihan liian lujaa.

On helvetin vaikea vetää epätasaista porukkaa yhtenä lössinä, jos jonon periltä eivät tunnelmat kantaudu kärkeen. Onneksi sain Lahnuksella palautetta asiasta, ja muistin taas pari vanhaa jippoa siihen, miten homma hoituu jos on hoituakseen. Ei missään järjestyksessä:

- Peränpitäjäksi upseeriainesta, eli kokenut kuski joka selviää hankaluuksista.
- Mitä enemmän säntäillään ja ryntäillään, sitä enemmän vetäjän pitää hidastaa.
- Sitten kun tiedetään, kuka on hidas, hänen pitää ajaa kärjessä tasaiset pätkät. Perällä haitariliike ja roikkuminen syövät hitaita enemmän kuin hidas vauhti nopeita.
- Mäkisillä tai muuten hajottavilla pätkillä sovitaan millä väleillä otetaan porukka kasaan, koska hitaalle tasavauhti on usein joutuisin.
- Mitä pitempi retki, sitä enemmän fiilis ehtii vaihdella. Alkumatkan ryntäilijät ovat loppumatkan tunkkaajia ja toisin päin. Kaikki siis saavat kannustaa ja toppuutella toisiaan tasapuolisesti matkan mittaan.
- Ruokaa, juomaa ja Solvalla-Pirttimäki -välin kramppaajille suolaa.

Lumisade loppui, tiet kuivuivat, tunkkauspätkä hitsasi porukan yhteen ja sitten oli enää muutama itse voitettavana. Loppupätkän Petikosta Laaksoon puhalsi navakka myötäinen ja tuuppasi baariin asti. Terdellä aurinko kimmelsi tuopissa.

Oikein hyvä retki siitä kehittyi, ja melkein kaikki halukkaat pääsivät maaliin asti. Itse opin taas kaikenlaista. Peräpään valvominen ja sopiva kannustaminen ei ole minulle luontaisinta pyöräilypuuhaa. Se vaati rohkeuden keräämistä ja mentaaliharjoittelua enemmän kuin ensimmäinen pikkutupla ilman hissitolppaa, mutta onnistui lopulta.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Väsymys sai kiinni

Pääsiäislauantaina olin vetämässä vielä yhtä ylä-peekoota, kun harhauduin krossarilla Mörköpolulle. Se on hieno polku Suolahdessa, mutta nyt se oli lumiröykkelikköä. PLIKS sanoi pinna katketessaan. SIHH sanoi ilma poistuessaan pinnan repimän tubeless-teipin aukosta.

Samalla katkesi kamelin selkä ja poistui motivaatio. Väsymys sai kiinni, koska ajoin liian hiljaa. Nilkutin anoppilaan, laitoin pyörän pysyvän oloisesti seinää vasten ja suuntasin yläkertaan suihkuun. Portaissa jalat olivat lyijyä.

Okei. Takana pari päivää lenkkeilyä liian kylmässä ja liian nuhaisena. Sitä ennen lämmittelemätön pakkastempo nuhaisena. Sitä ennen huonot palauttelut Mallorcan-leiriltä. Sitä ennen se leiri. Sitä ennen tehoiltaan melko kovaa treeniä. Sitä ennen flunssa. Sitä ennen Mallorcan-leiri. Ja niin edelleen.

Nyt sitten huilitaan, kunnes tieteellinen porras-indikaattori sanoo, että taas saa mennä.

Täytyy olla tyytyväinen, että olen pystynyt kuljettamaan polkupyörää niin paljon, että väsyttää!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Kisa vitun kausi

Ihan vaan pikkuista nuhaa! Lunta vain 45 asteen kulmassa! Sula tie! Vessatilaa ylellisesti tienpenkalla! Huolellinen lämmittely lastenvaunujen kanssa hölkkäämällä 150 m! Pyörä alle suoraan lentolaukusta! Ehdin kiristää tangon ruuvit!

Tarunhohtoinen pääkaupunkiseudun harjoituskisaviritys nimeltä Bianchi-cup on perinteisesti alkanut lyhyellä tempolla Hyvinkään suunnalla. Vuosina käpy & lehmä temmoin pari kertaa fiksillä, ja olisi pitänyt tälläkin kertaa. Haapasaarentien pikku töytäreissä naksuttelusta on vaan harmia.

Järjestäjille täytyy antaa jaxuhalit. Lastenhoitoteknisistä syistä vaimo sai lähteä minuutin ennen muita ja minä sain lähteä kymmenen minuuttia muiden jälkeen, vaikka se tarkoitti tikkumiehille lisää räntää niskaan. Läpsystä vaihto niin kuin lapsenhoidossa aina.

Lajirakkauden mallia näytti Bianchi-cupin primus motor Tuomas. Kisan jälkeen hän tuumi, että täytyy varmaan lähteä, kun vaimo soittelee. "Jaa kotiin jo?" "Eiku sairaalaan, meille syntyi lapsi aamulla." "Mitä helvettiä?" "Kato se on jo toinen."

Mitä ajoon tuli, se oli syvältä perseestä. Olen eeppisen paska tempokuski ja lisäksi kroppa on rikki tai jotain. Keskisyke 171 ja maksimit 175 - mittari piirsi tasaista viivaa pari pykälää anakynnyksen päälle. Kahdeksantoista minuutin rypistyksessä pitäisi pystyä enempään.

Puolitoista vuotta sitten pystyin krossaamaan tunnin paljon tuota korkeammalla sykkeellä, ja mittari piirsi piikkejäkin. Onhan se eri laji ja käyttää kroppaa monipuolisemmin, mutta silti. Väärää treeniä, ikää, vanhemmuuden iloja vai tempoajoa parhaimmillaan? En tiedä mutta vituttaa.

Kisakausi on silti avattu ja se on toiseksi tärkeintä. Jos ja kun ajattelin kisata, minun pitää taas totuttaa itseni kärsimään. Rutiinia puuttuu paljon. (Tärkeintä oli hääpäivän vietto räntäsateessa verenmaku suussa, yhdessä.)