sunnuntai 28. elokuuta 2016

Yksi kerrallaan

Oli tässä Hertsikan lähimaastoissa ärsyttäviä maastopyöräilyyn liittyviä rakennelmia, joita en ole uskaltanut tai osannut ajaa. Vituttelee sellainen.

No nyt uskallan, tai ainakin joka kerta on yksi rakennelma vähemmän jota en osaa tai uskalla.

Hyppyrimäeltä alas siinä mutarännissä oli pikkuinen laituridroppi kaatuneen puun yli. Meni eka bemarilenkillä.

On sellainen pieni pallomeriylämäki, jota olen hinkannut vuositolkulla. Nykyään se enimmäkseen menee.

Sitten on se hyndälinja ennen Viikintien ylikulkua Hallainvuorelle mennessä. Ensin meni se pienin tupla, sitten sen vierestä isompi, ja tänään meni jo putkeen se iso eka ja seuraava.

Sen hyndälinjan alta menee vanhalle radalle juurakkopolku, jonka lopussa pitäisi nousta iljanteinen ratapölkkykynnys. Aina on jäänyt sutimaan, eipä jäänyt tässä eräänä päivänä.

Kivikossa on se klassikkoenskapätkä jota kaikki hinkkaa. Senkin tuplat alkavat mennä smuutisti, ja ennen kaikkea ajan entistä useampia pätkiä hiplaamatta jarruja.

Aina kun ottaa uutta paikkaa haltuun, sille pitää uhrata adrenaliinia, hikeä, kömpelöintiä tai niitä kaikkia. Ja aina tuntuu yhtä hyvältä kun uhraus tuottaa tuloksen. Adrenaliiniuhri tuntuu tietysti parhaalta, mutta menee ne muutkin.

Uuden pyörän hybriksessä minua rauhoittaa vain taikausko. Tai mitä setämäisyyttä se onkaan. Uskallan ottaa haltuun vain yhden uuden paikan kerrallaan.

perjantai 26. elokuuta 2016

Bemari Kokonniemessä, vittu

Ei helvetti suomalaiset painovoimapyöräilykeskukset ovat perseestä. Ainakin yhtä perseestä kuin suomalainen maastopyöräily yleensä. Meillä on metsässä juuria ja mutaa. Tästä alan kaupalliset yrittäjät vetävät johtopäätöksen, että suomalaiset maastopyöräilijät pitävät juurista ja mudasta, ja vetävät trailinsa niitä täyteen.

No ei vittu pidetä. Ajamme mutaa ja juurta vain kun on pakko. Silloin kun maksamme parikymppiä ajokerrasta, emme halua mutaa ja juurta. Emme halua olla liukkauden ja tärinän alaisia orjia. Haluamme vauhtia, bermejä, ilmaa, kitkaa ja kaiken sen jälkeen puhtaan pyörän.

Kävin siis Kokonniemessä alamäkipyörimässä. Oli periaatteessa kuiva keli, mutta paskan vitut, kilokaupalla turvetta säärissä ja jokainen mutka täynnä juurakkoiljannetta, jopa siinä päärinteessä mihin aurinko paistoi.



Tiedän. Ei ne sitä tahallaan tee vaan köyhyyttään. Jos Suomen moreeniin haluaisi kunnon kaupallisen trailin, se pitäisi salaojittaa ja sorastaa ja bermittää. Sellainen on kallista, etenkin kun talvikaudella tamppari tamppaa polkurakenteiden päältä kahdesti päivässä.

Mitä ajamiseen tulee, niin kaivoin kaapista vanhat pöhköt suojat, peitin ne liian lyhyillä sortseilla mutta tarpeeksi pitkällä paidalla, vuokrasin fullface-pöntön ja sitten sipsuttelin rinnettä alas varovaisesti kuin mikäkin setä

.

Tai no oikeastaan uskalsin jo kaikenlaista. Kakkosreitin pöytä meni oikein nätisti ja helposti. Vitosen alkubermit sujuivat vähitellen jarruttamatta ja tuplat ja pöydät ihan asiallisesti, vaikka isossa ja jyrkässä bermimutkittelussa bemari ei vielä ymmärtänyt hentoisen kehoni selvää suomea. Muutkin laskin helposti läpi, ja pelastuin monesta tyhmästä paikasta ihan vaan joustolla ja keulakulmalla.

Jopa verrattuna muutamaan värioksennuspyjamasankariin ajoin aika reippaasti, mutta oppimiskäyrä bermeissä ja mutkissa on loivempi kuin hypyissä.

maanantai 15. elokuuta 2016

Bemari kisoissa

Kisa kertoo pyörästä ja kuskista kaiken olennaisen. Bemarin säätöprosessi on vahvasti vaiheessa samoin kuin oma kuntoni, joten päätin mennä kisaan. On sitä paitsi pikkuriikkinen, arka kisalieska alkanut lepattaa. Sattumoisin Lahdessa odotteli Finlandia MTB ja pitkälti samat polut joita pari viikkoa sitten ryskäsin Yetillä ja uuvahdin. Oivallinen tilaisuus vertailuun.

Kisaa edeltävänä iltana kolmekymmentäkolme ahventa tykkäsi lipastani. Niitä nykiessä, päästellessä, peratessa, savustaessa ja valkoviinin kera nauttiessa meni se verran aikaa, että unta ei kertynyt tarpeeksi. No siihen on totuttu.



Matkalla Lahteen muistelin sekä parin viikon takaista että vuoden takaista uuvahdusta. Niinpä alkoi puntti tutista, ja jälki-ilmoittauduin vain yhdelle kierrokselle. Oli muuten ensimmäinen kerta kun pelkäsin matkan pituutta ja väsymystä. Mutta oli myös fiksu ratkaisu, koska kalustossa oli kaikki uutta ja outoa - satula, gripit, ajoasento, geo, polkimet, jopa kengät.

No miten se Bemari kulki? Viidentuhannen euron kysymys.

Heti alun kärryteillä tuli selväksi, että helpoissa ylämäkitöppyröissä olen vähintään yhtä pahasti tukkeena kuin ennenkin. Voimaa puuttuu jaloista ja ääritehoja hapensiirrosta. Pyörähän painaa saman minkä Yeti, ja kunhan saan siihen kisa-asetukset, niin kilon vähemmän. Ei ole siitä kiinni.

Heti alun poluilla tuli selväksi, että pyörä vie ihan saakelin lujaa. Koukkasin pikkuletkan kärkeen ja polkaisin kerralla sata metriä eroa, jopa Izmoon ja Alusniemen Siniin, joiden kanssa yleensä on menty röllipoluilla tasatahtia. Vähänkin karkeampi pallomeri, niin Bemari veti kaulaa, koska sillä uskalsi ajaa suoraan yli. Teknisistä ylämäistäkin selvisin kunnialla, koska pito ja välitykset riittivät.

Onhan se toki eri vekotin kuljettaa kuin takajäykkä. Tulee ajettua penkistä kovemmalla kadenssilla. Polkimet kolisevat maahan, jos jousitus niiaa kurvissa. Kun ajautuu sammalelle, loiva etupää on työläs kääntää. Mutta vauhtia piisaa, ja helppoutta. Ajamalla meni kaikki mikä Yetillä ei mennyt kaksi viikkoa sitten.

No sitten tuli ylämäkiä ja alkoi väsyttää ja Izmo karkasi ja Alusniemi karkasi ja muutkin karkasivat. Pari viikkoa sitten jaksoin ennen katkeamista 1h45min, nyt 1h10min.

Mutta kyllä se siitä.

Bemarin keula pitää saada smuutimmaksi ja ajoasentoa vähän alemmas, muuten sillä jo kelpaa ajaa.

Sellainenkin kävi, että Finlandiassa oli sähkömaastopyörä gopro-kuvailemassa, ja mikä ettei, mutta eräässä pururatamutkassa se letkaa ohittaessaan kaatui eteen, kun teho yllätti kuskin. Hämähäkkivaistolla onnistuin väistämään kuski- ja konepyöräkasan kaatamatta vieressä ollutta Alusniemeä. Sitten kirosin kuuluvasti ja rumasti ja syystä. Kuski pyysi myöhemmin anteeksi, että eipä siinä.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Bemari Laajiksessa

Okei, ostin pyörän jolla voisi vähän hyppiä ja ryskää.  Hissitolppa ja kaikkee. Pitäisi varmaan mennä hissipyöräilemään. Kun oli jo yksi maastolenkki alla ja pyörä sikäli hallussa, not.

Kuinka ollakaan, satuin olemaan Keski-Suomessa ja sattui olemaan asiaa Jyväskylään. Siellähän on Laajavuori ja hissit päällä. Karu homma, tässähän joutuu.

Olen minä ennenkin ollut hissipyöräilemässä, nimittäin kymmenen vuotta sitten liian pienellä 26-xc-pääedellä-takajäykällä Kalpiksessa. Silloin en todellakaan pystynyt järkevään pyöräilytoimintaan, ja hissiankkurit löivät takaraivoon ja vitutti.

Nyt olo Laajiksen pihalla oli melko samanlainen. Meni aikaa ennen kuin löysin paikan mistä ostaa hissilippu. Vaan sitten suuntasin pelotta kohti polkupyöräsoturien joukkoa, joka ikiaikaiseen tapaan syljeskeli ja spekuloi ala-asemalla. Heillä oli haarniskat ja värikkäinä lököttävät vaakunatunnukset, mutta eipä mitään, myönnytyksenä alamäkipyöräilyä kohtaan olin itsekin laittanut shortsit bibsien päälle.

Saattaa olla, että ensi kerralla piiloudun fullface-pottaan ja turvotan tikkuraajojani suojuksilla.

Onnistuin kaappaamaan ankkurin kömpelöimättä, ja huipulla kysäisin pokalla, missä olisi "enskampaa" polkua. Eli ei niitä parin metrin droppeja. Minut ohjattiin polun päähän, ja hyvä polku se olikin, kovaa juurakkokaahausta muutaman pikkuyllärin kera, mutta johti vuoren taakse. Sieltä oli kova pyrkiminen takaisin hissille.

Sitten löysin toisen enskamman polun, mutta siinä oli niitä parin metrin droppeja. Ei helvetti.

Ja sitten kömpelöin hissillä ja kaikki näki.

Mutta sitten löysin asiallisen treenilinjan. Smuutti pikkutupla, vähän karkeampia ja isompia tuplia, juurakkobermejä, kaahausta, tuplia ja loppuun muutama pöytä.

Toisella kerralla muistin laskea hissitolpankin!

Nythän on niin, että sellaista juurakkoista, keskikokoista tuplaa puiden keskellä en millään uskalla vielä ajaa puhtaasti, mutta onneksi Bemari nielaisee vastapatin nikottelematta. Ne on ne 34-milliset jalat.

Sen sijaan pikkutuplat ja pöydät alkoivat vähitellen sujua. Tykkään pöydistä, kun vauhtia voi kasvattaa kerta kerralta, ja sitten kun on kasvattanut tarpeeksi, tulee se upea tunne, kun pyörä laskeutuu tassuilleen alastuloon, ja vauhti vaan kasvaa. Smuutteja bermejä en vielä löytänyt treenaukseen, ja karkeissa bermeissä ei ollut luottoa renkaisiin.

Sitten oli pari tuntia täynnä ja kroppa hyytelöä, mutta laskin vielä kerran, enkä edes kaatunut vaan seivasin, ja aloin tehdä lähtöä. "No löytykö ajettavaa?", kysyi paikallinen kohteliaasti, ja kyllähän sitä löytyi. Oppaan tai kaverin kanssa olisi löytynyt enemmänkin, mutta nytkin oli hymy korvissa ja aivot täynnä uusia hermoratoja, mikä oli tarkoituskin. Sitten paikallinen kertoi, mistä löytäisin pudonneen pumppuni.

Eli jäi aika helvetin hyvä maku suuhun, ja hampaatkin. Ensi kerralla fullface.

torstai 4. elokuuta 2016

Bemari

On ollut pyöräkuumeen tapaista oireilua pidempään, ja samalla motivaatio-ongelmia. Kuvio menee niin, että rahalla saa motivaatiota. Kun ostaa kalliin lelun, ei kehtaa olla leikkimättä. Lawrence Grossbergin faniteoria sen selittää - mitä enemmän johonkin panostaa, sitä tärkeämpää siitä tulee.

Ihan pikkuisen voin myös teeskennellä, että tuo Yetin takajäykkä hankaloittaa hauskanpitoa. Satamillisellä keulalla ei xc-sedän taidoilla ilkeä hyppyyttää edes pikkutuplia, ja kotihuudeilla niitä riittäisi. Runkonopeus tulee vastaan röykkyalamäissä pitäen rystyset valkoisina. Ja kun satula viimeksi minua Kivikossa iski kiveksiin oikein imakasti, alkoi tehdä hissitolppaa mieli. Välityksetkin loppuu kymppipakalla. Ja reachia on liian vähän.

Ja niin edelleen.

Lisäksi taskussa on poltellut iso rahasumma. Kannattaa olla perheellinen asuntovelkainen freelancer-musiikkitoimittaja pk-seudulla. Ei vaiteskaan, ei kannata, mutta voitin keväällä journalistipalkinnon, joka ei ollut vain lämmintä kättä.

Tutkailin siis sieluni sopukoita, ja päädyin perustelemattomaan käsitykseen, että haluan noin 130-millisen kiikkustuolin, joka on kuitukevyt röllipoluilla kisaamiseen mutta itseluottamusta lisäävä ryskäämiseen eli jäykkä ja loivahko. 29-renkaat, koska sattuu olemaan kisakiekot valmiina ja tottumusta. Mieluiten lähikaupasta ja standardeilla osilla, että korjaus onnistuu nopsaan.

Tällaiset yhtälöt tapaavat maksaa useita tuhansia euroja.

Ensin tutkin tietysti Hi5Bikesin valikoiman. Jimmy ihan oikeasti halusi myydä minulle sopivan laitteen, mutta voi! Mondrakerilla ei ole. Konan Process 111 painaa liikaa ja joustaa liian vähän. Konan Heiheissä yksi takalinkku on korvattu taivuttelulla, mikä on vaikea säätää keskimääräistä kevyemmälle. Trekin Fuel EX olisi kiva, mutta Boost-standardi ja Trekin omat juustoviritykset vituttavat vahvasti. Santa Cruzit ovat aivan helvetin kalliita pärstävipilläkin.

Epätoivoissani Toiveikkaana marssin Toni & Toniin, ja ovella odotti toisen Tonin BMC SF01, vuosimallia 2016, demopyörä, kymmenen kertaa kuivassa metsässä ajettu, uuden pyörän takuu ja ovh:sta kolme tonnia pois.

Kävin pomputtelemassa pari kertaa Mustikkamaalla ja löin rahat tiskiin.



Nyt minulla on sitten niin kallis ja hieno pyörä, etten uskalla laittaa sitä edes keittiön seinää vasten nojalleen, kun joku voi kompastua sen päälle. Miten helvetissä tuollainen keinutuoli säädetään?

maanantai 1. elokuuta 2016

Ukkospierut

Kauan sitten viime keväänä kun olin nuori ja viaton ja keventelypäissäni, hankin maastorenkaiksi parin Schwalbe Thunder Burtteja. Otin ne melko kapeina, ettei niillä voisi ajaa maastoa, ja otin ne snakeskinillä, etteivät ne olisi kevyet.

Thunder Burteissa ei ole kuviota, vaan jonkinlainen karhennus keskellä ja yksinäinen rivi näppylöitä reunoilla. Jos näppylät eivät osu maahan, renkaalla ei voi ohjata. Tämän huomasin vuoden 2015 kesän aluksi Peurungan marttakisassa. Nurtsialamäkeen oli pudonnut kärjeltä tippa hikeä, mikä riitti sinkoamaan Thunder Burtin uralta kaseikkoon. Silloisesta keventelykiekosta tuli taco ja minusta vihainen & DNF.

Hintaa oppimiskokemuksella reilut parisataa euroa, ja uusi hiilikuitukiekko päälle...

Ovaskan pariskunta jätti kuulemma ukkospierutestit tähän vaiheeseen, mutta vastaisen varalta minä perehdyin ukkospierujen sielunelämään tarkemmin. Jos haluaa saada sen yksinäisen näppylärivin tekemään työtänsä eli pitämään, sen pitää koskettaa maata. Tämä onnistuu huomattavan matalilla tubeless-paineilla ja/tai huomattavan leveällä kehällä. Lisäksi kannattaa tuntea kuolemanpelkoa mäissä, joihin on pudonnut pisara hikeä, ja kuolemanpelon rajoissa kallistella pyörää.

Kun nämä boksit tikkaa, ukkospieru on aivan pätevä väline polkupyörällä etenemiseen. Kuivilla neulaspolulla. Märällä se sinkoaa ohjastajansa tangentin suuntaan tai jättää ruopimaaan, riippuen siitä, onko edessä vai takana.

Rullaahan se kuin motown-komppi, ja snakeskininä tuntuisi kestävänkin.

Takaa-ajamassa identiteettiä

Jaksoin tunnin ja 45 minuuttia. Sitten en enää jaksanut, vaan kiduin hitaasti loppuun kiroten kuntoani, pyörääni ja sitä masokistista luonnevikaa, joka kaiken aiheutti. Niin perinpohjaisesti en ole katkennut sitten Tahko 180:n kolmannen kiekan. Se fiilis kun muuttuu perunasäkiksi pyörän päällä.

Olin siis ajamassa lauantaina kilpaa Lahden marttakisoissa. Mitä helvettiä?

Ymmärtäisihän sen, jos olisin koonnut itseni, hankkiutunut kisapainoon, tehnyt napakoita treenejä ja nukkunut hyvin. Mutta paskat. Olen työnnellyt lastenvaunuja ja ottanut elämämpankista univelkaa. Treenaamattomuudella kehuskelu kuuluu harrastekilpaurheiluun ja on hauskaa ajanvietettä kavereiden kanssa lähtöä odotellessa. Kunnes kehut alkavat pitää paikkansa. Minä ihan oikeasti en ole nostanut sykettä sitten toukokuun.

Joten myönnetään - siihen nähden meni vitun hyvin.

Oletin että jään jalkoihin heti alkumäissä, mutta porukka armahti kevyellä vauhdilla, ja ennätin asialliseen letkaan. Mikä hämmästyttävintä, pysyin siinä. Tai no jos puikkasin kärkeen alamäkiin tai polkupätkille, saatoin saada jopa parikymmentä metriä eroa, mutta Lahdessa riitti ulkoiluväylää, jossa jauhaa narujalat kiinni. Siispä peesasin tasaisella.

Yhdellä tasaisella peesasin hännillä niin leppoisasti, että ennätin tähyillä reittimerkkejä, ja pelastin koko letkan pahalta pummaukselta. Hakkuuaukean yli näkyi myös pummanneita kärkipään kiirehtijöitä, jotka myöhemmin kisassa painoivat ohitse vauhdilla, joka kidutti henkisesti.

Koko kisan join ja söin etupainoisesti, koska pelkäsin seinää. Aivan helvetin typerä taktiikka, koska minulla oli vain neljä geeliä ja kaksi pulloa. Geelit loppuivat, juoma loppui, ja sitten yhdessä hiekkatienousussa toivotin letkalle hyvää matkaa.

Olihan se odotettavissa. Olen ennättänyt ajelemaan alle parituntisia, joten alle pari tuntia jaksoin kisata.

Sitten tulin maaliin, kävin suihkussa, korvien taakse jäi kuraa, söin ABC:llä yksin ja poltin bensaa Lahden motarin kaatosateessa. Ennätin pohtia identiteettiäni kilpaurheilun harrastajana. Tulin Lahteen sitä etsimään, ja löysin sen siitä muurista 1 h 45 min kohdalta. Inhoan kaikkia muureja.

Oikeasti tulin vain etsimään perustetta ostaa viiden tonnin pyörä, mutta se on toinen tarina.