maanantai 31. maaliskuuta 2014

Surly Cross-Check



Herttoniemestä ikuisuuteen! Cross-Check kestää.

Tämän rungon ja minun yhteinen historia alkoi 15.9.2007 Kangasalla. Silloin ainoa pyöräni oli sininen Tunturi Kayapo, ja sillä ajamalla voitin VPCX-osakilpailusta cyclocross-renkaat, legendaariset Tioga Bloodhoundit! Ajattelin että siinähän minulla on runkoa vaille cyclocross-pyörä ihan ilmaiseksi.

Eppu alias Tikkurilan Ajomies alias Hikiän Ajomies kuumotteli silloin joltain palstalta Gunnaria, joten Epun kevyesti sisäänajama Cross-Check oli myynnissä. Koeajoin, totesin sopivaksi ja tehtiin kaupat melkein kisapaikalla. Hinta oli halpa ja sisälsi ohjainlaakerin muttei maaleja, koska ne Eppu oli poistanut. Pyörä oli Epun myyntipuheen mukaan ruostuneen titaanin värinen.

Cross-Checkistä tuli ensimmäinen pyörä jonka kasasin itse. Aluksi vein rungon Tattikselle maalaamoon. Väriksi valitsin Helsinki-päissäni raitiovaununvihreän. Kun menin hakemaan runkoa, Elekon hitaat mutta lempeät peikot olivat päättäneet maalata sen harmaa-celesteksi. En tykännyt, mutta uusintakierros oli ilmainen.

Sitten tilailin verkkokaupoista täyden Campagnolo Veloce -sarjan, kasautin kiekot ja räävin putkiosia kasaan. Budjetti paukkui ja oppirahoja tuli maksettua epäyhteensopivien italo-stemmien ja -stongien kanssa, mutta kyllä se siitä valmistui. Opin paljon ja nopeasti polkupyörän sielunelämästä. Jo noin kolmen vuoden ajon ja kokeilun ja etsinnän jälkeen Cross-Check oli löytänyt melko lopullisen asunsa.

Cross-Check VPCX-voittajana.

Hyviä osia ovat olleet:

- FSA Omega Compact -stonga. Järkevä ajoasento krossaamiseen, kun alaotteelta pystyy päästelemään röykkyalamäkiä.
- Krossikiekoissa 36 pinnaa takana, muuten ei kestänyt.
- Maantiekiekot tiukemmalla pakalla, tämä oli monikäyttöpyörä.
- Cane Creek S2 -ohjainlaakeri. Periytyi Epulta. Fit and forget.

Huonoja osia ovat olleet:

- Campagnolo Veloce -takavaihtaja. Näitä hajosi kolme, kaikki kiinnityspultista. Mikään ei pitänyt ketjua kireällä, joten ketju putoili.

Kuluvia osia ovat olleet:

- Mavic Open Pro -kehät. Sorvautuvat joka sään ajossa vaihtoon parin vuoden välein.
- Ketjut, yhdet vuodessa.
- Pakat, kaksi pakkaa aina ajossa ja kolmen vuoden jälkeen molemmat aina vaihtoon.
- Campagnolon ulkoisten kuppien laakerit.

Normaalia VPCX-maastoa.

Yhteisten maastokilometrien myötä pyörästä kehittyi VPCX-voittajapyörä. Opin ajamaan sillä typeristä paikoista aika lujaa. Osakilpailuvoittoja tuli riittävästi, cup-voittoja pari. Mutta kehittyi siitä pyörästä muutakin.

Cross-Checkillä ajoin kaikki talvet lokasuojapyöränä. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa kotiovelta Kroatiaan. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa Teneriffan ja Gran Canarian mäkiä ensimmäisen kerran. Cross-Checkillä ajoin Vätternrundanin yhdeksään tuntiin. Ja lopuksi, marraskuussa 2013, ajoin Cross-Checkillä Samulin kanssa 400 km putkeen.

Cross-Check Teneriffalla.

Cross-Check lähdössä Kroatiaan.

Cross-Check Ljubljanassa.

Maastossa Cross-Check on vakaa mutta hauska. Geometrian hupaisin ominaisuus on parahultainen taipumus kääntää itseään. Runko ahmii mutkat, mutta haluaa joskus tehdä lowsidet. Röykytyksessä Cross-Check joustaa paljon, etenkin keulasta. Se tekee pyörästä maastomukavan, mutta haittaa tarkkuutta kivikossa. Mutta kuka idiootti nyt krossipyöränsä kivikkoon ajaisi? Muuten rungon löysyys haittaa lähinnä retkiajossa ja alppilaskujen jarrutuksissa. Maantieajossa droppitangolla Cross-Checkistä tulee hämmästyttävän vilkas ja eloisa, ja väljä geo auttaa mukavuuttakin.

Cross-Check toiseksi viimeisessä kisassaan,
Kivikon hiekkamäessä.

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös Cross-Checkin elämä krossi- ja maantiepyöränä. Loppuvuonna 2013 osat olivat niin lopussa, että korjaamisessa ei enää ollut järkeä. Kiekot, kahvat, voimansiirto, renkaat, jarrut, kaikki. Mutta runko oli kuin uusi. Mikä pahan tappaisi.

Varsinainen maantiepyörä oli tullut jo hankittua. Uuden krossipyöränkin hankin. Cross-Checkille ajattelin tulevaisuutta lokasuojafiksinä.

Riisuin vaihteet, vaihdoin kammet ja voimansiirron ja lähdin ajamaan. Pyörä tuntui täysin kuolleelta. Kaupunkiajossa ajoasento oli tukala. Krossikumit painoivat, puhkeilivat ja ennen kaikkea tuntuivat sietämättömän laiskoilta. Ymmärsin että droppitankokrossarina Cross-Check kaipaa vapaaratasta ja polkua elääkseen.

Laitoin alle pistosuojatut nakkikumit ja pyörä alkoi virota. Cross-Check on aina tuntunut maantiekiekoilla eloisalta, niin nytkin. Mutta ajoasento harmitti edelleen.

Suoraa kapeaa stongaa en halunnut, koska sillä on typerä ajaa putkelta mäkiä, ja lisäksi tarvitsisin naurettavan pitkän stemmin. Ratkaisuksi löytyi laarin pohjalta nousukahvat. Nousukahvat ovat neroutta! Kaupungissa normiotteella ajoasento on valpas ja pysty, mutta pitkää matkaa voi ajaa kahvoilta, ranteet järkevässä kulmassa. Mäissä on hauskaa.

Kahvat tuntuivat kylmiltä käteen, joten kiedoin stongaan kierrätystankonauhaa fillarin edellisestä iteraatiosta. Toimii.

Cross-Check nyt.
Runko: Surly Cross-Check
Ohjainlaakeri: Cane Creek S2
Kammet: Campagnolo Chorus, 175 mm
Polkimet: 520
Kiekot: Vanha FixieInc + DT Comp + Open Pro
Eturatas: Velosolo 44t
Takarattaat: Velosolo 19t + 18t
Ketju: Skene
Kumit: Gatorskin ja Marathon Supreme
Tolppa: Syntace, kuitua!
Satula: SDG Ti-Fly, uudelleen päällystetty
Stemmi: Tunturi by Kalloy
Stonga: Ritchey Laurin laarista
Nousukahvat: Kyläsaari
Tankonauha: Lizard Skin DSP

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Neljäs tunti

Kolme tuntia on helppo ajaa keskeytyksettä. Peruskuntosykkeillä energiaa riittää, jalkoihin ei satu, spurtteja voi ottaa, tuntuu pyöräilijältä.

Siksi pitää ajaa neljäs tunti.

Toinen tunti vasta. Tarkkana. Kuva: Jaakko Kangas.

Neljäs tunti on rajan ylitys. Neljännen tunnin aikana saattaa bonkata. Kroppa on käyttänyt lihasten varastoenergian. Uunissa palaa vain se mitä lenkin aikana on syönyt tai juonut, tai rasva. Rasva ei pala kovin kirkkaalla liekillä.

Jalkoihin alkaa sattua, kun lihassyyt ovat saaneet runtua.

Keskikroppa lyhistyy ja polkuajossa kuski uhkaa muuttua pyörän kuljettamaksi perunasäkiksi.

Tässä vaiheessa lenkkiä olen yleensä Länsimäessä matkalla kotiin, ja aina niin tilannetajuinen kosmos nostaa keskisormea - nenään leyhyy karkin ja pullan tuoksu Fazerilta. Tulee nälkä.

Neljäs tunti ei ole hauska, mutta hyvä se on. Sen ideana on kasvattaa rasvanpolttoliekkiä. Sen liekin pitää valaista niin ettei silmä tummu pitkässä kisassa. Neljäs tunti kertoo, missä muuri on, miten sitä voi siirtää ja miten sen yli voi livahtaa.

Aina kun energia loppuu ja joudun rämpimään spagettijaloilla mummisvauhtia kotiin, lohdutan itseäni, että ajoinpahan sentään neljännen tunnin, ja että väsymykseen ei kuole.

Mutta usein energia ei lopu. Esimerkiksi tänään Sipoonkorvessa Jaakon kanssa, kun aurinko paistoi ja oli lämmin ja vedin maksimisykkeet kohdassa 3:15 ja jaksoin vielä kotiinkin.

Harjoituspäiväkirja:
4:04, avg 135, max 172.

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Työmatka kertoo

Työmatka ei ole treeniä. Se on päivän parasta aikaa, muttei treeniä.

Yhdeksän kilometriä aurinkoa, Viikin ja Vanhakaupunginlahden luontoa, linnunlaulua ja kristallinkirkasta ilmaa on liian hieno asia kirjattavaksi ylös alhaisen liikuntapyrinnön edistämisvihkoseen. Jotain työmatka silti kertoo.

Tänään se kertoi että jalat ovat väsyneet ja että voin hyvällä omatunnolla istua töissä, leppostella lounaalla ja istua töissä lisää.

Jalkojen väsymystä ei erota vastatuulesta muuten kuin katsomalla sääennustetta, mutta olen oppinut katsomaan.

Kun jalat ovat väsyneet, ylämäet eivät tunnu pyöräilemiseltä vaan ylämäiltä. Koskelantielle ilmaantuu mäkiä. Hakamäentien ramppeja ei voi kuvitella ajavansa penkistä. Matka on pitkä eikä lyhyt.

En välttämättä ole kovin treenaaja mutta olen tarkka kuuntelemaan sitä koska on parempi levätä. Ilman työmatkaa en tietäisi. Luulisin että treeni vain menee huonosti.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Pyramidi

Onneksi 2 x 5 x 2:n lisäksi on toinenkin intervalliharjoitus, jota pääni kestää: pyramidi. Valitan, sekään ei ole tieteellisesti todistettu, pyöräilijöitä ihmetekoihin kautta maailman siivittävä, täsmällisiin sykeprosentteihin pelkistyvä salakaava.

Se on vain minulle sopiva tapa kitua erilaisten kynnysarvojen molemmin puolin.

Tiedän kynnysarvoista vaikka mitä. Aerobinen kynnys sijoittuu vauhtien "reippaasti" ja "kovaa" väliin. Anaerobinen kynnys sijoittuu vauhtien "kovaa" ja "täysii" väliin. Olen usein mittauttanut kynnysarvot itselläni ajamalla reippaasti, kovaa ja täysii. Tulos on tarkka. Jaksan ajaa reippaasti pitkään ja kovaa kauemmin kuin täysii.

Koska kisoissa ajetaan sekä kovaa että täysii, harjoituksissakin kannattaa. Pyramidi on sitä varten. Näin se käy.

Lämmittele. Aja sitten vedot, joiden pituudet ovat 1, 2, 3, 4, 5, 4, 3, 2 ja 1 minuuttia. Vetojen välissä kahden minuutin palautus. Sitten yritä kotiin suihkuun ilman että bonkkaat. Voit rakentaa pyramidin myös kuuteen minuuttiin, mutta silloin et jaksa ajaa loppuminuuttia yhtä lujaa kuin alkuminuuttia eli mokasit ja hävisit.

Minuutti ajetaan täysii mutta viisi minuuttia vain kovaa. Jalat kertovat vedon puolivälissä onko vauhti sopiva. Joka vetoon pitää löytää oikea vauhti. Siksi pyramidi kehittää kunnon lisäksi päätä.

Julmuudestaan huolimatta pyramidi on psyykkisesti helppo. Siksi se sopii pehmeille vanhoille paskoille. Minuutin jaksaa täysii koska se on vain minuutti, ja seuraavat ovat helpompia. Viisi minuuttia kestää kovaa, koska ei tarvitse ajaa täysii, ja seuraavat ovat lyhyempiä.

Harjoituspäiväkirja:
1:45, sis. pyramidivedot 1-5-1

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Sipoonkorpipäivä

Sipoonkorpipäivä on sellainen aurinkoinen (tai sateinen) arkipäivä, ettei mennäkään töihin vaan lähdetään Sipoonkorpeen ajamaan maastopyörää. Syödään aamiainen, laitetaan luottokamat päälle ja kannetaan fillari ulos.

Ei tarvitse erikseen suunnitella.

Sitten ajetaan Sipoonkorvessa. Tällä kertaa siellä oli hyvä. Koska siellä on aina hyvä, tarkennan. Kuivat polut olivat kuivia. Jäiset polut olivat kantavia ja röpelöisiä ja harvassa. Märät polut olivat roudassa, jopa Stormossen, vaikka meinasin pari kertaa upota polviani myöten kevätsuohon. Järvet olivat jäässä.

Lisäksi Hofgårdin lukitulla torpalla oli pari äijää isännän elkein, ja jututtamalla selvisi torpan tarina. Yksityiskäytössä mutta kansallispuiston alueella, lupa olla ainakin elokuuhun 2015. Äijät pikkupojasta juosseet niissä metsissä ja saaneet huonokuntoisen hirsitorpan käyttöoikeuden sateensuojakseen.

Kun oppii tarinat, seudusta tulee oma. Tai sitten voi tehdä ne tarinat itse, vähitellen.

Stormossen enimmäkseen kantoi. Välillä ei.

Kuukausi sitten tämä pätkä oli helpompi. Huomaa uusi vitosen stemmi.

Fiskträskin mysteerisaunalle en mennyt rantapolkua vaan jäätä.
Harjoituspäiväkirja:
4 h 30 min, avg 128

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Kroppani vaivat, osa I

On säälittävää itseensä käpertymistä valittaa kroppansa vaivoja, kun on nuori, terve ja hyväkuntoinen. Isäni, terveyskeskuslääkäri, katsoisi minua alta kaikennähneiden kulmiensa, jolloin tuntisin oloni ihmeparantuneeksi ja pitäisin turpani kiinni.

Isäni ei ole täällä, joten aloitan valittamisen ja kuvittelen sen olevan opiksi ja ojennukseksi kaikille siitä, miten kroppa toimii. Aloitan vähäisimmästä vaivastani, oikeasta solisluusta, joka saattaa olla solisnivel.

Parivuotiaana putosin sängystä ja mursin solisluun. Meni pari päivää ennen kuin kukaan huomasi ja sitten se olikin luutunut. Kuusivuotiaana löin olkapääni sadevesikouruun ja mursin saman solisluun. Nukuin pari päivää, otin rennosti pari viikkoa ja sitten se olikin luutunut. Olkapää jäi toista alemmaksi muttei haitannut.

Viitisen vuotta sitten pannutin Tour de Helsingissä kasaan ilman omaa syytä. Tällä kertaa se sama solisluu meni pillun päreiksi. Ensin katsottiin pari viikkoa luutuuko. Ei luutunut, oli kipeä. Odotin leikkausta toiset pari viikkoa. Leikkaus vei kivut, hetkeksi.

En osannut olla paikallani ja levy oli ruuvattu huonosti. Se alkoi tulla ulos olkapäästä, joka oli kipeä. Odotin leikkausta pari viikkoa. Leikkaus vei taas kivut ja käsi oli stabiili, mutta haava tulehtui, ja siitäkös riemu repesi. Haavakuumetta, antibiootteja.

Tässä vaiheessa ajelin muistaakseni pari VPCX-kisaa aika hyvällä menestyksellä. Kunto oli hyvä, koska saikkarilla käsi paketissa olin juossut portaita ja polkenut kuntopyörää ja sen jälkeen saanut luvan uida ja varovasti lenkkeillä. En tiedä lasketaanko portaikot krossipyörällä varovaiseksi lenkkeilyksi. Kävin myös viikon hiihtoleirillä joka tuntui hyvältä olkapäässä.

Sitten iho katosi ja levy alkoi näkyä. Kaunista kimmellystä katsoessa lääkäri sanoi, ettei tuon näköisenä voi ympäriinsä kulkea. Uusi leikkaus. Edelleen kivuton ja toimiva käsi. Harmi vaan että bakteeri asui levyssä eikä ylläpitoantibiootteja ollut kiva syödä. Lisäksi luutuminen häiriytyi pöpöstä.

Tässä vaiheessa kävin Huippuvuorilla kolmen viikon hiihtovaelluksella ahkiota vetämässä rankoissa olosuhteissa. Olin hyvässä kunnossa ja sain luvan ampua haulikollakin, vaikka se vähän tuntui.

Reissun jälkeen, kahdeksan kuukautta murtuman jälkeen, puolen vuoden antibioottien jälkeen, levy otettiin pois, että bakteerikin lähtisi. Röntgen sanoi että ehkä luutunut, magneetti sanoi että ehkäpä ei. Minulla saattaa olla solisnivel. Ei se kovin tärkeä luu ole, nimittäin.

Opin kaksi asiaa.

1. Jos haluat pitää vahingoittuneen raajasi käyttökunnossa, käytä sitä. (Fyssarit ja lääkärit sanoivat, että jos olisin arkaillut, koipi olisi jäykkä ja surkea ja vaatisi paljon työtä.)

2. Jos haluat että murtunut raajasi paranee, älä käytä sitä. (Ainakaan ennen kuin se on yhtenä kappaleena.)

Nämä opit ovat ristiriidassa. Kukaan ei osaa sovittaa niitä yhteen, koska elämä on keskenään ristiriidassa. Keho on itsensä kanssa ristiriidassa. Minä olen ristiriitainen. Kukaan ei tiedä miten vammat kehittyvät, paitsi että yleensä ne ovat vanhemmiten vakavampia. Lääkärit eivät oikeasti tiedä mitä tehdä, potilaat vielä vähemmän.

Pitää ihan itse miettiä ja harkita, vaikka se on vaikeaa kun vetää kolme panacodia ja kolme isoa buranaa päivässä, olkapäästä näkyy metalli ja vituttaa.

Ihme kyllä solisluu ei vaivaa mitenkään, mitä nyt salilla pitää peilistä katsoa meneekö liikerata suoraan, kun solisluu haluaa oikoa. Mutta ei se kolota matalapaineella. Jos se ei ole luu vaan joustava rustopallo, aina parempi. Kun seuraavan kerran kaadun kunnolla, kuuluu bojoing.

Lisäksi viimeisin kirurgi otti ja suoristi olkapääni viimeinkin samaan tasoon. Olen parempi kuin uutena.

Harjoituspäiväkirja:
rullat 2 x 15 min + kuntosali

2 x 5 x 2

...on kiva harjoitus. Ajan sen niin että rullilla vartti, sitten kotikuntosalin paskan spinningpyörän päälle ja kahden minuutin vedot kahden minuutin palautuksilla vuorotellen penkistä ja putkelta. Loppusykettä nostan vähitellen 168 -> 182 tai jotain.

Sitten taas vartti rullia ja seuraava setti ja lopuksi vartti rullia.

Tässä kohtaa pitäisi lässyttää anaerobisista kynnysarvoista ja tutkimustuloksista ja välittömistä vaikutuksista omaan jalkaan. Paskan vitut. Ajan 2 x 5 x 2:ttä, koska se on yksi harvoista vetotreeneistä mitä pääni kestää.

Yksi minuutti tekee liian kipeää, koska tehon pitää olla kova. Kaksi minuuttia viitsin olla hengästynyt ilman että maisema vaihtuu ja on lappu rinnassa. Viisi kaksiminuuttista osaan laskea hengästyneenäkin. Kaksi settiä ei tapa jalkoja, joten jaksan pyöräillä aamupäiväksi töihin.

Koska olen vanha ja pehmeä paska, en vedä vetoja tajunnan rajalle. Sen verran saan itsestäni irti että viimeisen vedon jälkeen kädet pistelevät. Pehmeydessä on se hyvä puoli että 2 x 5 x 2:n jälkeen pyörä lentää loppupäivän. En ymmärrä miksi.

Harjoituspäiväkirja:
2 x 5 x 2 min + rullat

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Tanssimessu

Krapulaisena ja selkäjumisena lauantai-iltana menin katsomaan Petri Kekoni Companyn uutta tanssiteosta Non-linear - Tanssimessu. Laskettakoon se kehonhuolloksi.

Kuva: Petri Kekoni Company.
Minunkin pitäisi venytellä kylkiä.
Seuraava kappale on taidepuhetta, sen yli voi siis hypätä.

Teos on hieno ja konsepti nerokas. Isossa tilassa viidella lavalla tapahtuu eri aikaan eri tanssi-installaatioita. Niitä voi kulkea katsomassa haluamassaan järjestyksessä. Installaatioissa on toistuvia elementtejä, jotka periaattessa antavat mahdollisuuden keskeyttää installaation katsominen hetkeksi ilman että menettää mitään. Silti katsomispaikkaa valitessa joutuu miettimään mistä pitää. Vielä enemmän joutuu miettimään tämän hetken elämysteollisuuden pirstaleisuutta, koska teoksesta saa enemmän irti jos enemmän keskittyy yhteen tai kahteen liike-installaatioon. Mitä enemmän jättää katsomatta sitä enemmän näkee.

Nyt taidekritiikki helvettiin ja takaisin vapaa-aikaan.

Tanssijoiden taidetta katsoessa tulen yleensä pakostikin miettineeksi omaa kehollisuuttani. Tanssijoille keho on työväline - siis taiteen väline. Tämä tarkoittaa että heidän treenillään tai kehollaan ei ole itseisarvoa, vain välinearvo. Ironista kyllä kehon välineellistäminen (etenkin nykytanssissa, ei aina baletissa) näyttäisi johtavan juuri sellaiseen kehoon, mitä sairas fitness-kulttuurimme pitää itseisarvoisesti tavoiteltavana.

Olen sairaan fitness-kulttuurimme kanssa samaa mieltä. Minäkin haluaisin olla notkea ja lihaksistoltani tasapainoinen sekä yhtä aikaa räjähtävä ja kestävä.

Sen sijaan olen päätynyt ajamaan pyörää. Olen kestävä mutta räjähtävyydestä ei puhettakaan. Lihaksistoni on epätasapainoinen ja kireä. Kehonhallintani on kehno paitsi pyörän päällä kivikossa. Olen kaikkea muuta kuin haluaisin.

Silti pyöräily on minulle samanlainen päämäärä kuin tanssijoille taide. Kehoni on väline, se palvelee pyöräilyä, melko huonosti mutta kuitenkin. Harmi vain että pyöräily on huono päämäärä ja itseisarvo.

On tosin hienoa ja eriskummallista, että minä, lukemisen ja viulunsoiton parissa kasvanut istumatyöläinen, pystyn ajamaan maastopyörää varsin pitkään ja melko kovaa. Hallitsen myös maastopyöräilyn muutaman teknisen erikoisalueen kelvollisesti, mikä on harjoittelun ja intohimon tulos, ja joskus antaa melkein samanlaista tyydytystä kuin taide eri muodoissaan. Kehossani on tiettyä funktionaalisuutta.

Mutta jos haluaisin eroon tästä alaselkäjumista, jos haluaisin pystyä seisomaan ja istumaan luonnollisessa asennossa, jos haluaisin olla vanhuksena kaatumatta rappusissa, minun pitäisi lopettaa pyöräily ja aloittaa astangajooga ja mennä aikuisten nykytanssikursseille ja ties mitä sellaista, mitä en osaa.

Osaan vain pyöräillä. Ja ihminen saa tyydytystä siitä mitä osaa vielä enemmän kuin oppimisesta.

Kirottu pyöräily, kun olet ottanut minut välineeksi.

Harjoituspäiväkirja:
kevyttä maastofiksailua pari tuntia

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Uberto



Yleiskesäpyöräni Peacemaker alkoi rakoilla. Ryhdyin katselemaan uutta. Mieluummin 120 perällä eikä vesijohtoputkea, muuten ei väliä. Biitteriksi/yleispyöräksi, ei missikisakäyttöön eikä performance-veloiluun.

Tällainen geneerinen Uberto-ratarunko on yksivaihde.netissä ollut kiertopalkintona. Poistin sen Tampereelta ja laitoin nurkissa lojuvaa osaa kiinni. Alussa vaivasi ostokatumus enkä jaksanut panostaa, että pyörästä tulisi niin nätti kuin runko edellyttää. Ajelin rullilla ja etsin ajoasentoa. Vähitellen palikat alkoivat löytää paikkansa.

Ensin ajattelin mustaa putkiosaa, mutta kun stemmiksi laitoin lootasta tuon nätin kirkkaan ja avautuvan, niin mustaksi jäi vain tolppa. Se on 27.0 ja ostin sen ylävitosesta eurolla. Luotettava Shimano-keskiö löytyi Rafulta ja kapoisen Gatorskinin taakse vaihdoin Samulilta.

Kasatessa huomasin, että Noodle-tankoni on taipunut. Joko sillä on kilometrit täynnä tai sitten on tapahtunut kauheuksia joista en onneksi ole tietoinen.

Kevään mittaan olen ajanut tällä pari pidempää lenkkiä ja kaupunkiajoa. Ajotuntuma on entiseen Peacemakeriini verrattuna yllättävän samanlainen. Ei yltiöhätäinen tai kova, vaan eloisa ja mukava. Pykälää laadukkaampi runko, pykälää huonommat putkiosat.

Harmi että loppujen lopuksi tämä on minulle sentin pari liian matala. Periaatteessa asento on ok, mutta kyse on fiiliksestä. Ajelen kevättä eteenpäin, katselen uutta runkoa ja myyn tämän hankintahintaan eteenpäin, jos emme ala tulla toimeen.

Runko ja keula: Ubertoksi tarroitettu geneerinen ratapyörä, 531 Professional, Zeuksen muhvit
Kiekot: Openpro, DT Comp, Miche
Kumit: Ultremo ZX, Gatorskin
Ohjainlaakeri: Joku Campa, alakooli oli pykältynyt, otin häkin pois ja laitoin kuulia täyteen
Stemmi: Kirkas ja suutaan aukova nätti no-name
Stonga: Nitto Noodle, taipunut
Tankonauhat: Mustat
Keskiö: Tämä oli vastoin myyntipuheita 70 mm leveä britti. Shimano UN-52, 107 mm
Kammet: Campa Chorus Record
Eturatas: 47t Velosolo, sisäpaikalla, ketjulinja just 42 mm
Takaratas: Joku 18t
Ketju: skene, ajettu
Polkimet: 540
Satulatolppa: .243 Racing, logo tussattu (!), maksoi euron
Satula: Uskollinen SDG TiFly C.






torstai 20. maaliskuuta 2014

Kotipolut

Minulla on täällä Hertsikassa kotipolut. Ne alkavat 50 metriä ovelta ja vievät mikä minnekin.

Kun asuin Kalliossa minulla ei ollut kotipolkuja. Oli Keskuspuisto ja siirtymää. Se tarkoitti huonoa elämänlaatua mutta hyviä alku- ja loppulämpöjä. Vaihdan koska tahansa hyvään elämänlaatuun ja huonoon lämmittelyyn.

Yksi kotipolkuni vie näköalapaikalle josta voi katsoa lumenkaatopaikkaa ja kauriita ja siitä alas ulkoiluväylän vierustoja Kivinokkaan. Siellä on vakiolenkki jota tekee mieli ajaa usein nyt kun se ei vielä ole asuinalue.

Toinen kotipolkuni vie latupohjille ja röllimetsään ja SDP:n vanhoille sikiämisalueille ja Hertsikan VPCX-radalle. Siellä voi ajaa maastovetoja.

Kolmas kotipolku on viekas. Se vie kalliobaanojen kautta Hertsikan hopan alarinteille ja valleille ja siitä alas metsän läpi siihen pallomeriylämäkeen jonka tänään ajoin ylös ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen lasken ulkoiluväylälle ja polkua vanhalle junaradalle, jonka reunalla ratapölkyn ylösajo onnistuu vain kuivalla.

Sitten Viikintien yli Hallainvuoren enskabaanoille, se lasketaan tekniikkatreeniksi, ja silmät vuotamaan saavan alamäen jälkeen puolittaista siirtymää Kivikkoon.

Sielläkin on VPCX-rata, mutta myös kärrypolkua ja tekniikkapolkua ja tykkipolkua ja vaikka mitä, ja sitten olen jo Pallotiellä, mistä pääsee Porvoonväylän vierustan polulle. Se vie tallottuja neulas- ja juurakkopolkuja Länsimäen koululle, ja sitten kannattaakin jo saman tien suunnata pumppaamon kautta kehälle ja kehän yli, jolloin lenkki muuttuu eeppiseksi.

Ja kun kerran olen jo kehän yli, voin ajaa Susirajalle ja siitä Stora dammenin hienoille poluille, ja sitten olen Sipoonkorvessa. Landbohon pääsee kolmea hyvää reittiä ja muutamaa huonoa.

Sitten on jo kiire äidin syntymäpäiväillalliselle Kallioon. Pitää ottaa loppu maantiesiirtymänä vastatuuleen pakkasessa, mutta ei se haittaa.

Koska minulla on kotipolut, jotka vievät mihin vain. Ja koska ajoin sen pallomeriylämäen ylös.

Harjoituspäiväkirja:
sekalenkki 2:30

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Mitä enemmän pyöriä...


...sitä enemmän huoltoa. Kun yksi ihminen käyttää yhden pyörän asemesta kuutta, yksittäisen pyörän huoltotarve ei vähene kuudesosaan. Se pysyy ennallaan.

...sitä enemmän varaosia, ylijäämäosia ja sälää. Kusetat itseäsi jos luulet, että osat voi kätevästi kiinnittää uuteen runkoon.

...sitä harvempi on ajossa. Yksi pyörä on pakko pitää koko ajan käyttökunnossa. Kuudesta pyörästä viisi voi olla palasina tai kumi tyhjänä tai muuten vaan liian tylsiä ajaa.

...sitä enemmän pyöriä tarvitset, koska tiedät erikoistumisen ilot.

...sitä huonommalta niistä huonoin tuntuu, koska vertaat sitä niistä parhaaseen.

...sitä enemmän ajat ja nautit.

Harjoituspäiväkirja:
aamu: salilla juoksulämmöt 2 x 15 min + keskivartalo
ilta: toisella salilla rullalämmöt ja pikkuvedot 2 x 15 min + kyykyt ja käsiä

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Thai-hierontapaikassa

Joululahjahierontalahjakortti piti käyttää. Se oli korstolle nimeltä Mösö, joka hieroo Yrjönkadulla. Valittelin jumittavaa alaselkää ja pyysin klassista hierontaa, mutta Mösö sanoi että thai-hieronta auttaa paremmin. Ei ole kuulemma mitään hissuttelua.

Oli sen näköinen jätkä se Mösö että parempi uskoa.

Verkkarit jalkaan ja patjalle. Mösö väänteli ja paineli, minä olin niin rento kuin pystyin mutta pääasiassa tuskissani. Homma toimi ja Mösöllä selvästi muodostui käsitys kovia kokeneen kroppani erityispiirteistä.

Kiitämme:
- yläkroppaa, joka on ok ja symmetrinen
- lonkkien synnynnäistä liikkuvuutta
- alaselän suhteellista notkeutta

Moitimme:
- naurettavan heikkoja, iljettävän jäykkiä pohkeita
- takareisiä mallia viulunkieli
- oikeaa piriformista, jota ei kärsi painaa
- kireiden selkälihasten tuskallisia kiinnityskohtia lantion yläosassa

Varasin toisen ajan ensi tiistaille, vaikka sekä Mösö että minä tiedämme, että kohta nelikymppisen kilpapyöräilevän istumatyöläisen pitäisi hoitaa kroppaansa myös ihan itse. On muka-urheilijalta laiskuutta ja typeryyttä, että en ole viitsinyt hoitaa pohkeitani kuntoon. Enkä venytellä takareisiä.

Ne venytykset, joita minun pitäisi tehdä, tuntuvat vittumaisena hermostopoltteena polven takaosassa tai saavat kroppani tärisemään. Ei ihme että ajan mieluummin pyörää.

Mutta. Kun ajoin Mösöltä töihin, pyörä kulki niin kevyesti että itketti. Voima lähtee keskivartalosta, mutta ei sellaisesta keskivartalosta, joka on juntturassa.

Tällä thai-hieronnalla ei ollut happy end, vaan unhappy. Istua röhnötin pari tuntia töissä ja ajoin sitten kolmen tunnin vaativan krossilenkin pakkasessa. Se siitä.

(Mutta muutama vaativa umpihankiylämäki kulki hämmentävän suvereenisti. Kyllä kannatti viime viikon lenkit istua.)

Pickenflick Fiskträskin mysteerisaunalla.
Tiet oudossa kunnossa.

Harjoituspäiväkirja:
sekalenkki pk + voima + tekniikka + kynnysvedot 3:02, avg 139, max 168

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Tutustutaan

Pickenflick Kivinokan kärjessä.
On ollut ostokatumus tuosta unobtainiumtitaanipyörästä. Sen pitäisi olla kaunis ja himottava laite, mutta letkut ovat repsottaneet jo monta viikkoa enkä ole sisäkumejakaan saanut poistettua.

Nyt tomistauduin laittamaan vaijerivedon osapuilleen kuntoon. Letkujen asettelun vaikeutta ei tule ajatelleeksi ennen kuin asettelee ne rungon suunnittelun vastaisesti. Mutta kun minä haluan täyspitkän kuoren takavaihtajalle. Ja tiedän miksi.

Pyörälle antamani rakkaus houkutti lenkille, kuten aina. Pyöristä tulee omia ja tärkeitä ja hienoja kun niitä säätää ja rakentaa ja pohtii. Tai kun niiden kanssa taistelee. Niin minulle yleensä käy.

Tunnin vauhtileikittelyn jälkeen naamalla oli idiootin virne. Ihan polkupyörältä tuntui, ja sen lisäksi houkutteli kiihdyttelemään ja kanttailemaan ja hyppimään ja rymistelemään. Vielä kun laitan ryskäämistä kestävät kumit, tätä pyörää ei pidättele mikään.

Hauskanpitopyöräksi minä tämän ajattelin, ja sellainen siitä vähitellen tulee. Sykemittarikin jäi kotiin.

Harjoituspäiväkirja:
vauhtileikittelyä tunti

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Fiksillä treenaamisesta, maasto

Maastofiksailu ei ole urheilua, se on taidetta.

Pappa hyppää fiksillä. Kuva: Kim.

Urheilulla ja taiteella ei ole kategorista eroa, vain aste-eroja. Molemmat ovat turhaa puuhastelua, jonka motiivit eivät liity hengissä selviytymiseen vaan uteliaisuuteen, itseilmaisuun ja suvunjatkamiseen. Kyllä, suvunjatkamiseen.

Urheilussa pyritään enemmän paremmuuteen kuin taiteessa. Kuka viskaa keihästä pisimmälle, kuka ajaa maastopyörällä nopeimmin. Maastofiksailu vastustaa tätä ajatusta. Fiksillä ajaminen tekee maastopyöräilystä tieten tahtoen niin hankalaa, että ajatukset paremmuudesta tuntuvat naurettavilta.

Motiiveiksi jäävät uteliaisuus, itseilmaisu ja suvunjatkaminen. Maastofiksailijat ovat kovia jätkiä. Ja taiteilijoita. Ainakin Santtu, Jarno ja Eppu ovat olleet, huippuvuosinaan. Olen saanut ajaa heidän kanssaan ja havaita seuraavani taidetta. Tosi hyviä isiä kaikki.

Aivan erityisen taiteellista maastofiksailusta tulee, kun on täysjäykkä 26-runko ja pitkät kammet.

Kammet ovat este. Kun ne osuvat kiviin, pyörä hyppää ja pimeässä näkyy kipinä. Näyttää hienolta mutta tuntuu pahalta. Ylityksiä, kivikoita ja ylösajoja varten kammet pitää saada oikeaan asentoon. Pitää nostaa takarengas ilmaan ja asetella. Kampien liikkeen oppii ennakoimaan mutta se vie aikaa ja kilometrejä. Maastofiksailijoiden ajolinjat ovat laveita ja kiemuraisia.

Kampien pyörimisen mukana tulevat painonsiirto-ongelmat. Normaali maastopyöräilytekniikka perustuu siihen, että kuski jumppaa satulan joka puolella. Maastofiksailija on kiinni pyörivissä kammissa. Paino on satulassa tai vähän sen päällä. Jyrkistä alasajoista tulee vaikeita, kun ei voi paeta pahaa maailmaa satulan taakse. Etujarru saattaisi vähän helpottaa, mutta se usein unohtuu miljoonalaatikkoon.

Ilmaakaan ei ole helppo ottaa. Hyppyrin nokalla tekee mieli pysäyttää jalat odottamaan alastuloasentoa, mutta se saa fillarin nokan sukeltamaan: kun kiekko pysähtyy, liike siirtyy runkoon. Ilmassa pitää polkea.

Alamäet ovat kaikista säälittävintä räpistelyä. Mitä nopeammin kammet pyörivät, sitä vähemmän kuski pystyy reagoimaan esteisiin. Hienoa.

Maastofiksillä ei ikinä opi sietämään vauhtia. Eikä kanttaamaan. Eikä siirtämään painoaan. Eikä järkeviä ajolinjoja.

Maastofiksillä oppii vain selviytymään tilanteista, joihin ei vapaarattaalla joudu.

No oppii sillä jotain. Perse ja selkä oppivat sietämään juurakkoa. Keskivartalo oppii tuottamaan voimaa hankalissa asennoissa. Jalat oppivat lajivoimaa. Alitajunta oppii vittu pyörittämään koko ajan, vaikka mikä olisi. Maastopyöräilystä tulee helppoa kun ei hannaile vaan polkee vaan.

Lisäksi saa henkisen yliotteen, mutta vain sellaisista henkilöistä, jotka ymmärtävät taidetta.

Harjoituspäiväkirja:
kuntosalia niin että tuntuu

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Paljon kilsoja jalkoihin ja pahaa sisua

Alkuvuonna 2008 kysyin Laurilta, miten valmistautua ajamaan fiksillä kolmensadan kilometrin kuntoajo Vätternrundan.

Lauri oli ajanut ihan oikeana polkupyörälähettinä. Hänellä oli pääkallo paidassa ja repussa. Vessassa oli maastopyörälehtiä 90-luvulta asti. Laurin pyörät olivat terästä ja niissä luki Surly ja hän voitti minut VPCX:ssä.

"Paljon kilsoja jalkoihin ja pahaa sisua."

Ohje on hyvä ja olen pitänyt siitä kiinni.

Kilsat jalkoihin jokainen ymmärtää. Ne pitää ajaa.

Paha sisu tarkoittaa sitä, että kuin vittuillakseen uhmaa maailmaa. Uhmaa kroppansa rajoja ja ylittää ne. Uhmaa kipua tottumuksella, säätä vaatteilla, energian loppumista ruoalla, yllätyksiä ennakoinnilla, maanantaiaamua työmatkapyöräilyllä. Uhmaa maantiepyöräilijöitä fiksillä, ja maastopyöräilijöitä myös.

Jos pahaa sisua on tarpeeksi, pystyy tekemään kaiken uhmaamisensa hyvissä ajoin, ennen ns. tavoitetta.

Kiitos Lauri. Harmi että olet nykyään kuulemma kasvattanut mahan etkä aja enää pyörää.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Fiksillä treenaamisesta, maantie

"There's training, and then there's taking a radical approach to get radical results."

Fixed gear -maantiepyöräilyä joskus 2010. Onpa vitun hauskaa.

En todellakaan ajaisi edes tätä nykyistä mäkiukko-dieselvauhtiani, ellen ajaisi olisi aikanaan ajanut niin paljon fiksillä. Kiinteävälitteisellä polkupyörällä ajaminen on hyvää treeniä sellaisella oikealla polkupyörällä ajamiseen. Koska se on:

(Ja tämä koskee vain maantietä. Maastofiksailu tuo terveisiä vielä pimeämmästä pyöräilyn peränurkasta. Siitä ei voi tehdä tällaisia kivoja iskusanoja.)

Hauskempaa.

Maantienlaidalla on tosi tylsä ajaa, koska se on maantienlaitaa. Fiksi tekee sen siedettävämmäksi, ja se tulee tarpeeseen. Koko ajan on tekemistä: puskemista, pyörittämistä, jarruttelua ja muuta räpistelyä.

Tehokkaampaa.

Tasan kymmenen prosenttia. Mittasin sen Vätternrundanilla. Fiksillä meni kymmenen tuntia, vaihdepyörällä yhdeksän. Jos tulet pimeältä puolelta eli vapaarattaiden raksutuksen maailmasta, rullailet vapaalla enemmän kuin tajuat, haluat ja kehtaat. Se on kusetusta eikä pyöräilyä. Vain fiksillä voit väittää ajaneesi koko matkan.

Monipuolisempaa.

Yksi lenkki voi olla maksimikadenssiharjoitus, lajivoimaharjoitus, vetoharjoitus ja pk:ta. Lisäksi ensimmäiset fiksilenkit ovat salakavala harjoitus niille lonkan seudun lihaksille, joita et tiennyt olevan olemassakaan.

Tasasykkeiset tai tasatehoiset lenkit ovat pelkkää paskaa. Ei kroppa ota tarkkaa treeniä tarkasti vastaan. Kroppa on kaoottinen sotku, ja niin voi olla treenikin. Sitä paitsi kukaan ei halua ajaa kanssasi, jos ajat tasasykkeisesti. Se on ärsyttävää.

Kontrolloidumpaa.

Fiksillä ei voi ajaa itseltään jalkoja alta, jos ajaa suomalaisella maantiellä. Vaihdepyörällä puskee koko ajan rajoitinta vasten, fiksillä ei.

Teknisesti kehittävää.

Jostain mystisestä syystä maastotekniikkani hyppäsi radikaalisti kun ryhdyin ajamaan fiksillä. Luultavasti siksi että alitajuntani oppi että koko ajan pitää polkea. Polje koko ajan, niin maastopyöräily muuttuu helpoksi. Myös juurakot, ylösajot ja mutahaudat.

Sen sijaan fiksillä ajaminen ei kehitä ryhmäajoa. Itse asiassa ryhmässä on aivan helvetin typerä ajaa fiksillä, jos muilla on vaihteet tai sinkulat. Sitä vain sekoittaa porukan rytmin, ellei ole cowa.

Harjoituspäiväkirja:
palauttelua 2:37, avg 112, max 161

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Urheiluravinteet vittuun

Oletko ituhippi? Minä en.

Tiedätkö mistä urheilujuomia tehdään? Minä en.

Lukeehan se purkissa, mutta en tunnistaisi ainoatakaan  ainesosaa ulkonäöltä. En halua syödä mitään mitä en tunnista ruoaksi.

Helvetin e-mömmöt. Sekä geeleinä, patukoina että jauheina. Maistuvat pahalta. Saavat mahan kuplimaan kun on ajanut 30 km täysiä. Maksavat paljon. Lupaavat liikoja.

Seuran paita mainosti viime kaudella Gutzya (en pysty) ja mainostaa tällä kaudella High5:a (en halua edes kokeilla).

Ensi kausi mennään vähän luomummin, ihan vittuilumielessä. Tässä ensimmäiset kaksi reseptiä:

Urheilujuoma
vettä
hunajaa
sitruuna- tai limemehua
merisuolaa
sekoita

Kyseisen urheilujuoman sokerit ovat lyhyitä. Entä sitten? Sitähän pitää juoda suorituksen aikana säännöllisesti. Siinä mitään maltodekstriiniä tarvita. Halutessasi pitkäketjuisempia voit sekoittaa mukaan ruisleipää.

Palautusjuoma
puolet tuoremehua
puolet turkkilaista jogurttia
sokeria tai hunajaa
sekoita

Kyseisen palautusjuoman ravintosisältötieto puuttuu, saanko varmasti oikeassa suhteessa proteiinia ja hiilihydraatteja? No et varmasti saa, tarkoitus on että sen kulautettuasi jaksat laittaa ruokaa tai mennä syömään. Syö ruokaa.

Näillä mentiin tänään:
4:00, avg 132, max 165

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Tänään olin true

Ysärirunko.

Täysjäykkä.

Kaksikymmentäkuusituumainen.

Jarruton.

Fiksi.



Jopa puristit ja hölmöpyöräilijät ja hauskanpitopainotteiset joutuvat myöntämään, että kolmen tunnin maastolenkki tällaisella vehkeellä on true. Siinä sen ansiot sitten ovatkin. Maastofiksuttelu on turhanpäiväistä räpistelyä. Vauhti kaukana, vaaralliset tilanteet lähellä.

Paitsi että se on pirun hauskaa. Ja saa keskivartalossa aikaan samanlaisia tuntemuksia kuin Tahkon kolmas kierros. Ja säästää kisapyörääni, joka ei halua ulos liikaantumaan. Ja motivoi pk-jumittuneen kroppani vielä yhteen pitkään.

Harjoitusvaikutus oli tietysti jotain muuta kuin pk. Poluilla keskivartalojumppaa, lajivoimaa ja tekniikkaa. Siirtymillä pyörittelyä, koska välitys oli alamittainen.

Harjoitusvaikutuksesta ei tosin sovi puhua samaan aikaan maastofiksuttelun kanssa. Se ei ole true.

Palaan fiksillä treenaamiseen myöhemmin.

Harjoituspäiväkirja:
3:00, avg 129, max 167

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Toinen päivä

Eilen ajoin sen satasen ja tänään toisen. Se tuntui siltä kuin toiset pk-päivät tapaavat tuntua, eli tylsemmältä.

SAB jalostamon takana.

Kisahommissa toinen peräkkäinen päivä on minulle hyvä. Toissa vuonna ajoin putkeen Tähtisadeajot Jyväskylässä ja maraton-SM:t Hyvinkäällä, ja hienosti meni. Viime kaudella ajoin Joupiska-maratonin ja heti perään Vaasan XCO:n. Se meni vielä paremmin, luultavasti siksi että jälkimmäisen päivän irtonaisuus pääsi lyhyemmässä rykäisyssä paremmin esiin, mutta energiat eivät ehtineet loppua.

Ensimmäinen kisapäivä virittää kropan urheilustressiin, ja jos energiaa riittää niin kone käy puhtaasti ja lujaa. Kun oikein asiakseen kiinnittää palautumiseen huomiota niin myös valmistautuminen saattaa olla parempi kuin oma standardini eli ekstrakuppi kahvia ja ylimääräinen paskareissu.

Treeni-pk on eri asia. Eilinen ei avannut mitään vaan kiristi takareisiä. Tänään ne alkoivat olla g-kielenä. Jossain pakaran alapuolella tuntuisi muljuvan teräsvaijeria kymmenen sentin pätkä. Lämmintä oli seitsemän astetta, mutta oikeasti se oli kylmää, ja minä alan olla vanha ukko.

Vaikka hyvinhän se tänään meni. Avg pysyi ennallaan ja jaksoin vielä lopussa puskea.

Kylmän normi-pk:n eron lämpimän ajan treeneihin ja leireihin huomaa siitä, että toisena päivänä tehopiikit alkavat laskea, lämpimässä nousta. Jos jatkan täällä vielä pari päivää, avg laskee pykälän pari ja lenkin alussa vituttaa. Koneen käynnistyminen kestää peräkkäisen rasituksen päivinä aina puoli tuntia pidempään kuin edellisenä. Joskus mtb-vaelluksilla on saattanut mennä pari aamutuntia aika lyhyillä valoilla, mutta kyllä se siitä iloksi muuttuu.

Huomenna saatan ajaa jotain muuta kuin maantietä. Vaikka mutalääryä fiksillä.

Harjoituspäiväkirja:
4:00, avg 133, max 165

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Miksi tänään en ajanut fiksillä yksin


10 m/s.

Kevättuuli puhaltaa jalkoihin keveyden. Kun ajaa isoa tietä itään, tuntee ajavansa kovaa. Tai jopa tietää ajavansa kovaa, se on ihan oikea tunne. Myötätuulen hienoutta ei vähennä, että se loppuu.

Tuuli puhaltaa pyöräilijän johonkin Uuden Porvoontien risteykseen, josta tekee mieli kääntyä pikkutielle ja ajaa kauas. Mieli on täynnä reittisuunnitelmia. Kunnes avautuu pelto ja todellisuus.

Sivutuuli vielä menee yksinään. Vastatuuli ei.

Siksi en tuulipäivinä aja fiksillä. Tänäänkin jätin sen roikkumaan stolmeniin odottamaan ensimmäistä lenkkiään. Fiksillä myötätuulessa kierrokset loppuvat jaloista, vastatuulessa joutuu jyhkimään. Fiksillä ajamisessa on kyse siitä, että kadenssi on aina väärä, mutta sen ei ole hauska olla samaan suuntaan väärä pitkään.

Tänään satuin ajamaan kiinni myös puolitutun maantieporukan. Se kinnasi krossareilla mutta liityin seuraan tuulen takia. Ja seuran takia. Risteyksien ja peltojen tuuliyllätykset kestää porukalla paremmin.

Ei se joukkio häävisti laitatuulta ajanut. Yksi jos toinen tuhlasi voimiaan kun ei löytänyt sivutuulipeesiä vaan roikkui suoraan takana. Mutta vastatuulessa oli mukava tietää, että keulasta voi halutessaan pudottautua tuulenpiiloon.

Juteltiin niitä näitä. Minulle opastettiin pari uutta tietä tai paremminkin puikkausta. Käytiin kahvilla. Tärkeintä oli varmaan, että flunssan jälkeen rasitus pysyi paremmin aisoissa kuin jos olisin ajanut omaa rajoitintani vasten.

Harjoituspäiväkirja:
PK, 4:15, avg 133, max 182 Kuninkaanmäkeen

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Koska sydänlihastulehdus ei tule kyseeseen...


...postaan kuvia Kanariffalta. Tai siis Puerto de la Cruzista, jossa oltiin joulun alla. Ne kilsat on kadonneet jaloista aikoja sitten. Nousumetreistä pari vielä sinnittelee. Muistot pysyy.

Vaikka kuinka olen mäkiorava ja 182/67 ja joulun alla olin kunnossakin, ei tuo silti ole ideaali pyöräilykohde. Kun hotellilta lähtee, ensimmäiset kaksi kilometriä on ylämäkeä. Nousumetreinä. Sellainen ei ole koko totuus pyörällä ajamisesta. Vaikka Mallorcan mäet ovat pikku töppyröitä, kokonaisuus on siellä paremmin balanssissa. Cran Canariakin on vaihtelevampi.

Peugeot Teamline 2000. Oli tarpeeksi leveät tiet vänkyrälle rungolle.

Tulivuorisaari.

Emilia, lievä ruokamyrkytys, lainapyörä ja pikku nousu. On se kova.

Lasku alkaa. Lopussa oli pilvi ja kylmyys ja tärinä kuten aina.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kuntoa tuhoamassa

Kun sairastaa, ei kannata matkustaa. Siksi tulin illalla junalla Jyväskylään, kun kuume oli juuri nousemassa.

Kun sairastaa, pitää nukkua. Siksi podin hotellikuolemaa katsomalla kuumeisena huonoja leffoja yhteen, ja nukuin huonosti.

Kun sairastaa, ei saa tehdä töitä. Siksi vedän kaksi suoraa konsertti-iltaa putkeen.

Kun sairastaa, kuumetta alentavilla lääkkeillä ei kannata viivästyttää paranemista. Siksi vedän niin saakelisti buranaa ja finrexiniä.

Kun tästä kohta puoleen tervehdyn, veikkaan että pari viikkoa saa fillaria ajella että kunto palautuu edes jotenkin.

Siksi en yleensä viitsi sairastaa.
Läppäri, lääkkeet ja kenraaliharjoitus.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Kisapyörä




Tämä tuli taloon alkukesästä 2013. Vanha vaaleanpunainen skandaali oli osiltaan kulunut loppuun, sanoi Eppu. Hieno mekaanikko, mutta ei haluaisi huoltaa kamaa, jota ei enää voi huoltaa. Skandaalin runkokin oli tuhoutumisen rajalla, koska takavaihtajan kiinteä alumiinkorvake oli vääntyillyt ja korkkaillut. Lisäksi pyörä oli aina ollut minulle liian pieni.

Tavoitteena oli luotettava ja hauska 29-jäykkäperä polkuajoon, maraton-kisailuun, XCO-kisoihin ja maastopyörävaelluksiin. Koska XCO on nykyään melko teknistä, kaipailin trail-orientoitunutta laitetta.

Sattumoisin lähikaupan käsiin oli jäänyt yksi Yeti-superpyörä. Pienellä kustomoinnilla siitä muokkautui kokonaisedullinen paketti, kun jarrut muuttivat vanhasta pyörästä.

Kiekkojen koko ei ollut itsestäänselvyys kuin vasta jälkikäteen.

Ehkä kyse ei ole kiekkojen koosta vaan Yetistä. Se firma osaa suunnitella ajettavia pyöriä. Ensimmäinen lenkki tällä laitteella oli Tour de Tampere pahamaineisessa ajokoiraryhmässä. Puoli tuntia opettelin nostamaan keulaa ja käskemään kurveissa. Siitä lähtien ajo on ollut blissiä.

Tekniset vauhtipätkät menevät paljon nopeammin kuin ennen, samoin kivikkoylämäet. Pitoa ja vakautta on enemmän. Ilmaa uskaltaa ottaa ihan uudella tavalla. Takkiin tulee vain kiihdytyksissä ja voimanousuissa, mutta niiden puutteita kannattaa aluksi korjata ukosta.

Kaudella 2013 nousin maraton-cupin tuloksissa 10-15 pykälää ylöspäin edelliskauteen verrattuna. Siitä iso osa oli tämän vekottimen ansiota.

Osista ensimmäisen kauden aikana vaihtui vain ketju ja kumit. Pulleina vanteilla Maxxis Ikonit eivät tykänneet kivikoista, joten vaihdoin kylkisuojattuihin Rocket Roneihin. Kahden rattaan ohjuri meni säpäleiksi, mutta turha se olikin Type 2 -vaihtajan kanssa. Sahasin siitä kölin rattaita suojelemaan.

Ensi kaudelle en vaihda mitään. Ei tarvitse. Se on hyvä pyörä. No painaahan se, mutta budjetti, käyttövarmuus ja ajamisen laatu painavat vielä enemmän.

Runko: Yeti Arc Big Top, L
Keula: Rock Shox SID
Ohjainlaakeri: Cane Creek ZS56/40 alakuppi, ZS44/28.6 yläkuppi
Kiekot: Shimano MT75
Kampisetti: Truvativ X9 2.2 GXP 42/28
Takavaihtaja: Sram X9 Type 2 10-speed, medium
Takavaihdevipu: Sram X9
Etuvaihtaja: Sram X7 2 x 10, high direct mount
Etuvaihdevipu: Sram X7
Pakka: Sram PG1030, 11-36
Ketju: Sram PC 1071
Tanko: Truvativ Noir T40
Tupit: Ritchey WCS Foam
Stemmi: Race Face Turbine 90 mm OS
Satulatolppa: Race Face Turbine 30.9 x 400
Satula: SDG Ti Fly
Jarrut: Shimano XT
Ohjuri: e13 TRS+ DMB, nykyään muokattuna köliksi
Renkaat: Maxxis Ikon 29 x 2.20, nykyään Schwalbe Rocket Ron 29 x 2.10 EVO TLR Snakeskin
29 ei tee haavoittumattomaksi. Eka tekniikkalenkki.
Tarvittiin uusi potta ja lasit ja nahkaa.

Loppujen lopuksi ohjuri oli turha. Rissat lähti, köli jäi.

Mitä opin kaudella 2013


Kaikki maratoncupin kisat maaliin 20 sakissa. Jämi, Finlandia, Tahkon 180. XCO-cupia, Bianchi-cupia ja muutama ketjunmitta treeniä.

Nyt tiedän mitä on kausi, mitä on väsymys, mitä on jaksaminen, mistä voimavaroja aina löytyy.

Tiedän liian hyvin miltä geeli maistuu ja ajopaita haisee. Tiedän miltä tuntuu mennä suihkuun saksien kanssa polvea siistimään.

Senkin tiedän, että sitä lujempaa ja enempää tuskin koskaan ajan maastopyörää: en viitsi enkä osaa enkä jaksa. Tai katsotaan keväällä.

(Kirjoitettu 29.9.2013, ja pitää edelleen paikkansa. Katsotaan keväällä.)