10 m/s.
Kevättuuli puhaltaa jalkoihin keveyden. Kun ajaa isoa tietä
itään, tuntee ajavansa kovaa. Tai jopa tietää ajavansa kovaa, se on ihan oikea
tunne. Myötätuulen hienoutta ei vähennä, että se loppuu.
Tuuli puhaltaa pyöräilijän johonkin Uuden Porvoontien
risteykseen, josta tekee mieli kääntyä pikkutielle ja ajaa kauas. Mieli on
täynnä reittisuunnitelmia. Kunnes avautuu pelto ja todellisuus.
Sivutuuli vielä menee yksinään. Vastatuuli ei.
Siksi en tuulipäivinä aja fiksillä. Tänäänkin jätin sen
roikkumaan stolmeniin odottamaan ensimmäistä lenkkiään. Fiksillä myötätuulessa
kierrokset loppuvat jaloista, vastatuulessa joutuu jyhkimään. Fiksillä
ajamisessa on kyse siitä, että kadenssi on aina väärä, mutta sen ei ole hauska
olla samaan suuntaan väärä pitkään.
Tänään satuin ajamaan kiinni myös puolitutun maantieporukan.
Se kinnasi krossareilla mutta liityin seuraan tuulen takia. Ja seuran takia.
Risteyksien ja peltojen tuuliyllätykset kestää porukalla paremmin.
Ei se joukkio häävisti laitatuulta ajanut. Yksi jos toinen
tuhlasi voimiaan kun ei löytänyt sivutuulipeesiä vaan roikkui suoraan takana.
Mutta vastatuulessa oli mukava tietää, että keulasta voi halutessaan
pudottautua tuulenpiiloon.
Juteltiin niitä näitä. Minulle opastettiin pari uutta tietä
tai paremminkin puikkausta. Käytiin kahvilla. Tärkeintä oli varmaan, että
flunssan jälkeen rasitus pysyi paremmin aisoissa kuin jos olisin ajanut omaa
rajoitintani vasten.
Harjoituspäiväkirja:
PK, 4:15, avg 133, max 182 Kuninkaanmäkeen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti