lauantai 31. toukokuuta 2014

Juoksin ihan homona

Jokainen on sen verran homo, että voi osallistua homojuoksuun. Kaikkien aikojen ensimmäinen Helsinki Gay Run oli eilen.

Muutama tuttu homo on oireillut keski-ikäänsä aloittamalla varovaisen juoksuharrastuksen. Ettei juokseminen olisi niin tylsää kuin on, he kutsuivat muita jakamaan ikävyyttä.

Matkana oli viisi kilometriä. Rata kiersi Töölönlahtea epäortodoksisesti myötäpäivään. Naamakirjakutsu oli sen verran suppea, että aivan kaikki juoksuhomot ja hangaround-heterot eivät etsiytyneet paikalle. Vältyttiinpähän ainakin selkkauksilta natsien ja muiden idioottien kanssa. Vaikka mistäpä natsiraukka olisi tiennyt, kuka siinä joukossa on oikea homo ja kuka feikkaa. Lastenvaunurouvat, tuulipukuiset muusikonretkut ja spandex-hölkkämiehet eivät jää homotutkaan.

Itse en ole juossut lujaa tai pitkään kahdeksaan vuoteen, joten aloitin tarkkaillen erään paljasjalkajuoksuhipin hiipivää askelta. Hän mitä ilmeisimmin oli oikea juoksija, ja siinä rinnalla minä löntystelin kuin kumppareilla. Ensimmäisellä kierroksella iskin tunnustelevasti vyön alle Linnunlaulun jyrkässä alamäessä, ja aivan oikein, siinä oli paljasjalkahipin heikko kohta! Eipä luonnistunut kanta-askel alamäkeen!

Toisella kierroksella kiduin löysät pois ylämäessä ja sitten: Napakka isku vyön alle! Lontsin alamäen täysillä! Tärkeintä ei ole rehti kilpa vaan voitto!

Emilia voitti naisten sarjan ja kaikki voittivat itsensä. Sitten mentiin saunaan, syömään ja juomaan. Tänään jalkani ovat juuri niin kipeät kuin pelkäsin.

Vaikka ei juokse, noin lyhyen rykäisyn pärjää hapenotollakin. Avg 175, max 187, eli kovemmat kuin kauden missään pyöräkisoissa.

Kuva: Sami Perttilä.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Tulokulma

Ensimmäinen oikea polkupyöräilijä, johon tutustuin, oli Hattara. Katso vittu googlesta. Legendaarinen polkupyörälähetti Suomessa ja kansainvälisesti. Free-kitaristi. Kaikin puolin outo, rento ja fanaattinen elämänsankari. Hänen mukaansa on nimetty runko.

Hattaran kautta tutustuin muihin polkupyörälähetteihin. Muun muassa ropaushommien alfaurokseen Eppuun, edelleenkin asenteellisia talvikilsoja keräävään Pappaan sekä tietysti Mersuun eli Lauriin, joka ajoi cyclocross-polkupyörällä mistä tahansa ja lujempaa kuin kukaan, koska oli jättänyt ammattiajot ja energiaa riitti.

Aloittelijan innosta piukeana ajoin tämän polkupyöräilyveljeskunnan hangaround-jäsenenä erilaisissa tapahtumissa. Muun muassa Tahkolla, Kangasala 24h:ssa ja porukan omissa kilvoitteluissa, jotka yhdistivät kaljanjuontia ja polkupyöräilyä sopivassa suhteessa mutta pitkään.

Meno oli sangen etäällä seuraverkkarihenkisestä kilvanajosta. Jälkikäteen analysoituna avainsanoja olivat riippumattomuus, vaihtoehtoisuus ja kovuuden manifestointi puutteellisin välinein. Eli käytännössä vaihdepyöräilijöiden päihittäminen fikseillä sekä maastossa että maantiellä.

Minulla oli ihan helvetin hauskaa.

Tietysti olin aiemminkin löytänyt vahvan viiteryhmän musiikkipiireistä. Mutta tässä porukassa polkupyörällä ajaminen riitti avaimeksi kollektiiviin, joka oli yhtä aikaa äärimmäisen avoin ja suljettu. Maskuliininen ja täynnä nörttejä. Taitava ajamaan ja kilpailuvastainen.

Tulokulmani polkupyöräilyyn oli poikkeava. En ole seurajunnu, jolle kilpailut ovat kiva syy saada hampurilainen. En ole projektipäällikkö, joka ryhtyy kilpailemaan ostamalla wattimittarin. En ole työmatkatempoilija enkä maastonautiskelija. En etenkään ole kansallisen tason ryppyotsa.

Myöhemmin minusta on tullut tätä kaikkea. Sen myötä olen oppinut, että BC Hellsingin pääkallopojilta omaksumani tulokulma ei olekaan poikkeava. On polkupyörä ja sen ympärillä kaveripiiri, joka pitää itseään vähän erilaisena kuin muut, vaikka on samanlainen.

Mutta alkuperäinen tulokulmani pyöräilyyn oli tutusta teemasta niin helvetin hauska versio, että se kantaa edelleen.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Millainen väsymys?

Torstain pitkä maantielenkki. Perjantain ajelut ja valvomiset. Lauantain pitkälliset ajohommat ja taas valvomiset. Sunnuntain aamuajot ja illalla puolison synttäribileet kaljoineen.

Eilen ajoin töihin ja takaisin mummisvauhtia, koska en lujempaa päässyt. Illalla yritin käydä polkujuoksemassa jalkoja auki, mutta kroppa kertoi vartin jälkeen että ei se kertakaikkiaan käy. Tuli myös paskahätä, koska olin syönyt koko päivän. Kusihätää ei tullut, vaikka join kolme litraa vettä iltapäivän aikana. Mikään paikka ei ole kipeä, mutta väsyttää, väsyttää, väsyttää.

Ei ole ensimmäinen kerta, mutta aina se on yhtä vittumaista. Joudun miettimään väsymyksen laatua.

Odottelenko rauhassa superkompensaatiota eli kunnon nousua levossa? Pystyisinkö pitämään kroppaa vielä käynnissä kunnon treenillä? Jos ajan palauttelulenkin, pitkitänkö väsymystilaa? Vai olenko niin vanha ja raihnainen, että olen joutunut pidempään ylikuormitustilaan?

Minulla on mielikuva kehostani ja sen kyvyistä. Tällä hetkellä todellisuus ei vastaa mielikuvaa, ja se harmittaa.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Nautinnon tasapaino

Elämä on liian lyhyt kevätkesäviikonloppujen lusimiseen kaupungissa, joten VPCX-kollektiivi järjesti viime viikonlopuksi perinteikkään tapahtuman. Tai siis minä järjestin. Viime syksyn rossikisoista jäi rahaa yli, joten vuokrattiin hyväksi havaittu mökki hyviksi havaittujen polkujen varresta hyväksi havaitun sään kera.

Perjantai-iltana tutkittiin Harrin kanssa polut, grillattiin, saunottiin ja valvottiin. Lauantaiaamuna herättiin liian aikaisin lintujen mekastukseen, merkattiin rata ja tervehdittiin tulijoita. Parisenkymmentä tyyppiä.

Sitten ajettiin. Läskeillä, rossareilla, sinkuloilla, maastopyörillä, kuskeina junnuja, rouvia, nautiskelijoita, kisakuskeja. Välillä syötiin, saunottiin, uitiin ja puhuttiin. Nukuttiinkin.

Useimmiten reilu puolen tunnin kierros meni ilman ajatuksia, täydellisessä flow-tilassa. Kun rata tulee tutuksi, se ei käy pitkästyttäväksi vaan lyhenee. Aika hahmottuu vain tietoisena nykyhetkenä. On myös menneisyys ja tulevaisuus, mutta ne seuraavat toisiaan ilman odotuksia, hätäilyä tai katumuksia.

Äsken tuo neulaspolku, nyt tämä alamäki, seuraavaksi tuo juurakkopätkä. Kaikki tapahtuu ajallaan toisin kuin elämässä yleensä, joka pysähtelee, jää junnaamaan tai livahtaa käsistä.

Suunnilleen yhdentoista kierroksen jälkeen jouduin kuitenkin pohtimaan tämän syksyn vakioaihetta eli maastopyöräilyn nautintoa.

Kaivaako nautinnon kilpailusta? Kilpailu on itsensä voittamista, muiden voittamista, kärsimystä jossa upeaa on että se loppuu.

Vai kaivaako nautinnon maastopyöräilystä itsestään? Rytmistä, vauhdista, lentämisen tunteesta, kehon ja koneen yhteistyöstä, luonnosta, auringonlaskusta järvenrantapolulla.

Tiedän että itse tarvitsen molempia. Ajoin vielä iltasaunan jälkeen kaksi kierrosta, joista jälkimmäinen valojen kanssa oli riemullista paahtoa. Ja heti heräämisen jälkeen ajoin vielä kaksi kierrosta. Ensimmäinen oli hirvittävää kidutusta, toinen oli leppoisaa tyytyväisyyttä siitä että kroppa herää, käynnistyy, alkaa toimia, alkaa nauttia.

Siihen oli hyvä lopettaa, kai.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Mäkivedot

Koska tänään olin laiska, väsynyt ja syövyksissä nepalilaisesta, ajoin mäkivedot. Kyseinen mäki toimii paitsi polkupyöräilyareenana myös ihmislentokoneiden pakkolaskupaikkana. Puhe on Hertsikan hyppyrimäen alastulorinteestä, sen vasemmasta kaistasta alhaalta katsottuna.

Katsokaa sieltä alhaalta niin ymmärrätte, että nämä mäkivedot eivät ole kunnollisia mäkivetoja vaan säälittävää rimpuilua. Pitää istua aivan satulan kärjellä, vakainta olisi jos kehtaisi tunkea satulan syvälle anukseen. Näin sadesäällä pitää polkea penkistä, koska putkelta sutii. Pitää pyörittää mummorattaalla, mutta minulla ei ole, on vain 26-36.

Ja kuitenkin keula vaeltaa, takarengas sutii, kädet (!) hapottavat, happi loppuu. Pääsen juuri ja juuri ylös, ja sitten uudestaan.

En tiedä mitä hyötyä näin säälittävistä mäkivedoista on treenimielessä. Luotan lääke- ja viinamaksiimiin. Mitä pahemmalta maistuu, sitä parempaa tekee.

Ajoin viisi, mikä maistui tulisen lammaskastikkeen ja vatsahapon sekoitukselta. Ajattelin Tahkon linjanousuja ja XCO-kisojen laskettelurinteitä.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Etuvaihtajat ovat perseestä

Myöntäkää - etuvaihtaja on mekaanisesti polkupyörän tökeröin kötöstys. Inhottaa ajatellakin: Kauniisti rattaalla rullaavaa kettinkiä sysitään sivulta väkivalloin, että se sattumalta luiskahtaisi pienemmälle rattaalle tai joutuisi vääntäytymään isommalle.

Että näin luonnonvastainen synti onnistuu, eturattaista pitää tehdä sellaiset, että ketju putoaa niiltä. Mutta maastopyöräilyssä ketjun putoilu on ongelma.

Päälle päätteeksi vaihtamiseen on tarvetta vain kun vääntö on kovimmillaan, eli ylämäen aluksi kun jaloista loppuu jerkku, tai ylämäen lopuksi, kun pitää ajaa karannut mäkiorava kiinni.

Näin eeppisen mittaluokan perseilystä ei voi seurata kuin ongelmia. Etenkin kun etuvoimansiirto on vasta kolmanneksi parasta laatua, saanut kivistä osumaa ja kömpelön amatöörin säätämä.

Huvikseen ajelevan maastopyöräilijän pitää heti siirtyä 1 x 10 -voimansiirtoon. Se on halpa, kevyt, helppo ja toimintavarma. Narrow-wide eteen ja kytkimellinen takavaihtaja taakse. Pakaksi riittää 11-36. Ketju pysyy, vaihde vaihtuu, elämä hymyilee, mihinkään ei ole kiire.

Mutta minäpä en ajele maastopyörällä huvikseni vaan kilpaa! Vittu! Tiedän että melkein joka kisassa tarvitsen 2 x 10 -voimansiirtoni joka helvetin ratasta. Aina alussa on se myötätuuliasvalttipätkä jossa ei parane pudota peesistä. Aina lopussa on se pystyjyrkkä laskettelurinne ylös.

Vielä enemmän vituttaa että olen liian pihi ostamaan Sramin autuaaksitekeviä yksitoistavaihteita. Vaikka rahaa olisi, en nöyrry siihen, että Sram rahastaa maastopyöräilijöiden hädänalaisella tilalla. Sillä että etuvaihtajat ovat perseestä.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Miten löytää uutta polkua?

Keinot paremmuusjärjestyksessä.

1) Ota seuraksi sellainen jonka kanssa et ole ennen ajanut. Eri ihmisillä eri polut.

2) Aja kuten tavallisesti mutta testaa kaikki lupaavat polunpäät. Kaikki. Et tule ajamaan lainkaan tavallisesti.

3) Katso kartasta alue jolla pitäisi olla polkuja ja mene tutkimaan. Asuinalueiden liepeet, luonnonkauniit paikat, luontevat kulkureitit.

4) Katso kartasta uusi polku ja mene ajamaan se. Tämä ei yleensä toimi, koska karttoihin on merkitty niukasti hyviä ajopolkuja.

Tänään hyödynsimme parasta keinoa puolin ja toisin. Uutta kalliobaanaa Sipoonkorvesta!

lauantai 17. toukokuuta 2014

Joskus on hauskaa

Olisiko ollut jo kolmas kerta Liedon XCO-radalla. Tällä kertaa se oli harvennettu, haravoitu ja kuiva, joten ajoni ei ollut koko ajan epätoivoista räpistelyä, enkä yleensä jäänyt tukkeeksi pikku kivikynnyksiin.

Itse asiassa oli aika helvetin hauskaa.

Se alkoi jo ennen kahdeksaa, kun poljin Viikin läpi kyydille. Rusakot hyppivät pellolla, luontokuvaaja metsästi ja oli ikään kuin kesä.

Lähdössä tosin tutusti säälin itseäni. Että pitää syntyä pirulaiseksi, joka kiusaa itseään ajamalla röykkypolulla niin lujaa kuin ikinä. Vainotut sielut ryhmittäytyneinä ikäjärjestykseen pienen lounaissuomalaisen kyläkoulun pihassa.

Sitten ajoin täysii, mutta homma pysyi hanskassa pykälää paremmin kuin Rajamäellä. Matalilla rengaspaineilla lienee tekemistä tämän harhan kanssa. Viimeisessä kallionousussa nöyrryin kohteliaasti Korpelan Akille, mutta lopun hiekkaväylätöytäreessä kuittasin jonkun selän. Vaikka piti puristaa, maalissa en oksentanut kuten Panu Vainio.

Pyöräilyn ilon kai tunnistaa siitä, että sijoituksella ei tuntunut olevan väliä. Tai sitten siitä tunnistaa pehmeyden ja vanhuuden.

Joka tapauksessa vanhakin kroppa on jo viikossa ottanut treeniä vastaan, ja painavakin takajäykkis etenee röllipolulla jos sitä piiskaa.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Kisavauhtiset kierrokset

Maastopyöräilijä voi etsiä kadonneita wattejaan maantienlaidalta ja spinning-pyörän liepeiltä kontrolloiduin treenein, joista amatöörimäiseen satunnaisotantaani ovat päässeet 2 x 20, 2 x 5 x 2 ja pyramidi.

Wateilla on kuitenkin harmillinen taipumus paikkasidonnaisuuteen. Polulla kaivattuja watteja ei löydä maantienlaidalta tai spinning-pyörän liepeiltä, ainakaan kaikkia. Siksi ajan kisavauhtisia kierroksia.

Ajan niitä liian vähän mutta ajan silti, etenkin jos Bianchi-cupissa ei ole maastokisaa tiistaina.

Tämä oivallinen harjoitusmuoto vaatii kaksi asiaa, kierroksen ja kisavauhdin. Kierroksen on hyvä olla lähellä, edustaa maastoa mihin valmistautuu ja kestää 10-20 minuuttia.

Herttoniemen VPCX-rata on helppo, nopea ja sisältää pari äkäistä töppyrää. Ajan sitä sekä rossarilla että kisapyörällä.

Kivikon enskalla höystetty VPCX-rata on teknisempi, hauskempi ja sisältää kaksi nousuvoittoista osuutta ja kaksi laskuvoittoista osuutta. Kivikossa harjoittelen bermien, hyppyjen, kurvien ja kaltsien lisäksi myös polkupyörän tuhoamisen jaloa taitoa.

Kierroksen lisäksi pitää olla kisavauhti. Kyseessä on intervallitreeni, joten kisavauhdin saavuttaminen on helppoa, koska alle vartin välein voi huilia vaikka kymmenen minuuttia.

Paitsi että ei muuten todellakaan ole näin.

Minä olen sen verran vanha ja pehmeä setä, etten treeneissä millään viitsi piiskata itseäni kisavauhtiin. Puuttuu jännitys ja kiritys. Katsokaapa.

Nurmijärven marttakisa 10.5.2014
1. kierros 1:04:41, avg 173 max 183
2. kierros 1:09:51, avg 166 max 176

Kivikon treeni 15.5.2014
1. kierros 11:31, avg 155 max 167
2. kierros 11:17, avg 157 max 169
3. kierros 10:56, avg 165 max 174

Kivikon treeni oli menevinään hyvin, ja viimeisen kierroksen puskin muka täysii, mutta oikeasti slarvailin. Paskasti menneen marttakisan lopuksikin ajoin kuusi "kisavauhtista kierrosta" putkeen. Mitä vittua? No sitä vittua että se oli kisa.

Kisavauhtisten kierrosten epäluotettavasta sykedatasta voi kuvitella tekevänsä muutakin syvällistä analyysia. Avg 155 ei ole vielä tämän paatin runkonopeus, koska pari pykälää kiristämällä saan reilusti aikaa pois eli vauhtia lisää. Mutta välillä avg 157-165 on rajoitin, koska vauhti ei parane suhteessa yhtä paljon. Kova läähätys ja rimpuilu mutta melkein sama aika.

torstai 15. toukokuuta 2014

Polvisuojataika

Oikeassa polvessani ei ole nahkaa, vain arpea. Punaista, ryppyistä ja heikkoa arpea, jossa veri kiertää huonosti. Jos Kun sitä hieroo suomalaiseen moreeniin, se lähtee lihasta irti ja kasvaa takaisin paljon, paljon hitaammin kuin normaali iho.

Tällaisen maastopyöräilyansiomerkin voi kuka tahansa hankkia kaatumalla maastopyörällä kahden kauden ajan usein ja aina oikealle.

Viime ja toissa kesänä pidin polveani raikkaasti auki kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Se oli ihan okei eikä haitannut ajamista. Vain saunominen ja vuodevaatteiden peseminen harmitti.

Jos maastopyörälenkillä ei kaadu, ei ole yrittänyt tarpeeksi. Ajotekniikan pitää kehittyä, ja se kehittyy kun ajaa vaikeammista paikoista tai kovempaa kuin ennen. Rajan löytää kaatumalla, mikä ei tarkoita että siihen pitää lopettaa. Ensi kerralla pitää osata paremmin.

Koska olen oppivaisempi kuin tästä blogista muuten luulee, käytän silloin tällöin lenkillä polvisuojia. Ne hiertävät ja hiottavat, mutta tarjoavat täydellisen suojan. En ole koskaan kaatunut ne jalassa. En edes löynyt polveani imakasti stemmiin.

Joko ne antavat itsevarmuutta selviytyä vaikeista paikoista. Tai ne hidastavat minua niin etten löydä rajaa.

Polvi normaalitilaan! Kesäkuu 2013.
Harjoituspäiväkirja:
Uudestaan korjatun takakiekon testailua Kivikon radalla, 1:50 vauhtileikittely + tekniikka, mukana 3 x 12 min vikkelät kierrokset.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Takakiekko, vol X

Eilen hain mainehikkaan takakiekon Hi5Bikesista takuuhuollosta. Vaihdoin kumin ja pakan varaosakiekolta takaisin. Kävin huoltoasemalla nostamassa vanteelle ja lisäsin litkut.

Laitoin lenkkikamat ja polvisuojat. Lähdin Hertsikan kaltseille. Kymmenen minuutin jälkeen Yetin perä tuntui huteralta - klappi oli palannut entiselleen.

Kiitos Shimano XT 29er. Vapaaratasrunko siis tosiaan on paska. Mikä surkeinta, minulla on kissa jonka nimi on Shimano. Oikeasti. Nyt sen nimi varmaan pitää muuttaa.

Kissani nimeltä Shimano pienenä. Toimii yhä, neljän vuoden jälkeenkin,
paremmin kuin virvelitehtaan tuotteet.
Onni onnettomuudessa on, että ihan itse olen ajanut kiekon kehän mutkalle. Kun vapaaratasrunko petti ensin, ei tarvitse murehtia kehästä...

Koska kauppa ei ollut enää auki, kävin kotona ja otin titaanisen varaosatelineen ajoon. Hahaa, olin salaa rassannut sen kuntoon! Tubelessia molemmissa päissä ja kahden baarin paineet! Auvoa ja autuutta! Röykkypoluilla rengastus sanoi lähinnä lötkötilöt ja pari kertaa klonk muttei pssiiiih.

Kiusasin tapaamaani Pivot-letkaa röllipoluilla ja rälläsin pari kisavauhtista kierrosta Herttoniemen VPCX-radalla. Astuin myös koiranpaskaan mutta ei haittaa.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Miksi maastossa eikä maantiellä

Tyypillinen succisfoorumikeskustelu maantiekisojen jälkeen:

1) Minut kiilattiin ojaan ja kaaduin ja luita ja hiilikuitua murtui.
2) Ei ollut vetomiehiä joten laiskat peesailijasprintterit voitti.
3) Tiellä oli kuoppia, järjestäjän vika.
4) Miksi 55-vuotiaille kilpasarjan miehille ei ollut omaa lähtöä?
5) Video missä succikset seilaa toistensta eteen ja vastaantulevien kaistalle, kommenteissa ikurien pyhää vihaa.

Tyypillinen succisfoorumikeskustelu maastokisojen jälkeen:

1) Olipa hauskaa ja kaaduinkin monta kertaa. Kaverit pysähtyi tsekkaamaan että ok.
2) Jaksoin tosi hyvin kunnes en enää jaksanut.
3) Polulla oli kiviä ja juuria ja muutenkin oli vaihteleva rata, kiitos järjestäjille.
4) Junnujen menoa oli mukava katsoa.
5) Video missä tekninen alamäki ajetaan vaihtelevalla menestyksellä, kommenteissa itseironiaa ja kannustusta.

Tässä molemmat yhdistettynä.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Huonommin kuin ennen

Nurmijärven marttakisat, kauden oikea aloitus.

Kuva: Jari Birling.

Lähtövaatteen alla avg 99, max 101. Tasainen suoritus siihen asti.

Eka kierroksen kivikkopätkällä viikon vanha eturatas kiveen. Välitys 38-hampaisesta 37-hampaiseksi. Ketju alkoi pudotella ja tahmailla. Lupaan pyhästi laittaa kölin takaisin.

Sitten mahtipannut kyljelleen. Helppo paikka mutta eturengas ei noussut vinon, liukkaan tukin yli. Letkasta tuli kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Sitten mahti-OTB:t. Tukkidroppiin sukkasillaan, keulan pudotus huonosti, pää edellä kaseikkoon. Letkasta tuli taas kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Tämän jälkeen pujottelukeppinä. Liikaa painetta renkaissa joten pyörä vikuroi, mutta kun se varaosatakakiekko ei tubelessina tuntunut luotettavalta.

Siksi kädet hapottivat vielä enemmän kuin jalat. Helvetin painava pyörä ja heikko mies joten polkupätkillä en jaksanut komentaa. Ihan vitun turhaan vähän tein talvella kuntosalia.

Loppupuolella asvalttipätkällä ketju kammen ympäri sykkyrälle. Katsoinkin että uuden eturattaan tappi näyttää ansalta. Peloton ajoi ohi kun nyin ketjua.

Eka kierros avg 173, max 183. Toka kierros avg 166, max 176. Onneksi ei kolmatta kierrosta.

Tähän asti kaikki sujui siis normaalisti. Tällaista marttakisoissa on. Tosi hauskaa.

Toisaalta: Neljä kisattua vuotta olen koko ajan kehittynyt. Nyt ajoin ensimmäistä kertaa huonommin. Putosin takaisin 20 parhaan huonommalle puolelle. Tähän syviä mietteitä vanhenemisesta, treenaamisesta ja huvittamisesta.

Valivali. Hunajaliemi toimi hyvin. Emilia oli mukana ja ajoi ehjänä maaliin. Seurakavereiden kanssa oli kiva puhua paskaa.

Mikä tärkeintä, eikö vain, voitin muutaman kaverin joille ennen hävisin, ja ilman tekniikkamurheita. Kunnon paskentuminen on epidemia, joka ei iskenyt minuun pahimmin.

Harjoituspäiväkirja:
tänään 2 h maantiepyöräpalauttelua

torstai 8. toukokuuta 2014

Takuujuttuja

Lähikaupassa on kiva asioida. Erityisen kiva on jos tuntee naamat. Naamojen tunteminen on epäreilua, mutta entä sitten. Olen kantanut ylävitoseen paljon rahaa tai ainakin paljon liikevaihtoa. Ei ihme että palvelu pelaa.

Homma meni niin että eilen illalla laitoin purnausviestiä ylävitoseen paskasta kiekosta. Kökä, joka on jostain ilmaantunut kyseiseen kauppaan, vastasi heti aamulla että Shimano antaa uuden kiekon, jos ei muuten korjaannu, tuo tänne.

Selvä homma. Otin titaanisesta varaosatelineestä toimivan kiekon, kävin huoltoasemalla nostamassa maastokumin sille ja vein paskakiekon ylävitoseen.

Eiköhän tässä lauantaina vielä Hyvinkään mara ajeta. Tällä hetkellä ulkona sataa, joten juon viiniä ja lojun kotona harmitellen sitä tosiseikkaa, ettei huvita ajaa.

Koko eilisen päivän mietin takanavan rakennetta. Perusmaskuliininen oire tämä: Kun joku tekninen juttu kaivaa mieltä, se tosiaan kaivaa, ja syvältä.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Vaikket kevennä pyörääsi, se hajoaa

Ei helvetti.

Eilen en mennyt Bianchi-cupiin vaan ajoin parisuhdemaastolenkin. Tai kruisailin, koska Yetin takakiekkoon ilmaantui klappi. Ei laakerit-pyörii-nätisti -klappi vaan perä-menee-alta-mutkassa -klappi.

Avasin navan illalla. En löytänyt akselia poikki tai muuta ilmeistä, joten uskoin että laakerikartioiden säädöllä selvitään. Perehdyin navan rakenteeseen. Säädin hyväksi, klappi säilyi. Säädin kireäksi, klappi säilyi. Sitten menin keittiöön ja avasin kaljan.

Tänään luin internettiä. Siellä kerrottiin, että klappi on Shimanon XT-napojen tyyppivika, eikä johdu laakerikartioiden vaan vapaaratasrungon löysyydestä. Kiristämisen tarvitsee 14-millisen eli vitun ison kuusiokoloavaimen ja Loctitea.

Internetissä kerrottiin myös, että jos ajaa vapaaratasrunko löysällä, laakerikartioiden lukkomutterien kierteet korkkaavat.

Siltä ne vähän tuntuivatkin. Vittu.

Ja Eppu muka väitti että XT-kiekot ovat pomminkestävät ja huolettomat ja kannattava ostos, vaikka painavat kuin kiroilemisen synti.

Takakiekkoon ilmaantui eilisellä lenkillä klapin lisäksi flättejä, mutta se oli odotettavissa, koska takakumi on paskana. Tänään hinkkasin kumista irti kolme desiä lateksimurua eli kuivuneen litkun jäänteitä, kuivasin kumin auringossa, etsin ja paikkasin neljä ilmeistä reikää ja kävin huolto-asemalla nostamassa vanteelle. Saattaa kestää vielä yhden kierroksen Kivikkoa.

Oikein mukavaa puuhastelua. Eikä ole.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Kevennä pyörääsi niin se hajoaa lisää

Eilen loppulenkistä ihmettelin, miksi huolella kevennetyn Yeti-kilpapolkupyöräni pakkouusittu voimansiirto rutisee. Tänään laitoin ketjuun öljyä ja aavistelin pahaa.

Kuinka ollakaan yksi eturattaan hammas oli vääntynyt. Tällä kertaa kammen kohdalta ja sisäänpäin. Tavallista ketterämpi kivi siis.

Väänsin hampaan pihdeillä suoraksi. Se onnistui niin hienosti kuin alumiinin vääntely onnistuu eli sydän kurkussa metallia peruuttamattomasti hapertaen.

Tutkin ketjun enkä löytänyt siitä murtumia tai vääntymiä, vaikka tiedän että niitä on.

Lupaan laittaa kölin takaisin. Mutta vasta kun olen ajanut huomisen Bianchi-cupin 100 g kevyemmällä kisakoneella, jolla olen helvetisti nopeampi, enkö?

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Ylipitkä

Ylipitkä lenkki tarkoittaa minulle yli kuuden tunnin ajoa. Ylipitkissä lenkeissä ei ole mieltä. Ne kuluttavat ja vituttavat eivätkä kehitä kuin tottumusta pyörän päällä istumiseen, eivätkä sitäkään, jos sitä jo on.

Paitsi jos ylipitkät lenkit tekee oikein.

Oikea tapa tehdä ylipitkä lenkki:

1. Hanki mukavaa seuraa järjestämällä VPCX-kollektiivin yhteislenkki.
2. Aja reitti joka on selvä, mielekäs ja kaunis, kuten Reitti 2000 oli tänään.
3. Pidä keskisyke PK-alueen alarajalla alusta asti, niin et väsy.
4. Syö ja juo koko ajan ja huilaa loppuaika.
5. Järjestä sää joka ei vituta. Onnistuu venyttämällä aika- ja paikkavektorit räntäkuurojen rakoon, jossa koko ajan paistaa aurinko.
6. Käy lopuksi kaljalla, koska harjoitusvaikutus on joka tapauksessa nolla.

Ajettiin siis lenkki. Yksitoista kuskia, vaihteleva kalusto, ei teknisiä tai jaksamisongelmia. Pelkkää auvoa.

Laaksoon päätyneet VPCX-elvistelijät
Reitti 2000:n kurituksen jälkeen.

Vaikka oikeaoppisia ylipitkiä jaksaa ajaa ilman kuntoakin, olen huomannut että kunnosta on iloa niiden jälkeen. Jaksaa pestä vaatteet ja pyörän, laittaa ruokaa, käydä kävelyllä ja pusutella puolison kanssa. Ehkä venytelläkin.

Eikä jää sängylle tekemään kuolemaa, kuten minä vielä muutama vuosi sitten aina Reitti 2000:n jälkeen.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Kevennä pyörääsi niin se hajoaa

Tuo Yeti ei ole mikään keijukainen. Renkaat sellaiset että voi ajaa kävyn yli. Runko sellainen että voi hylätä kivikkoon. Kiekot sellaiset ettei tarvitse osata rihdata.

Tuli kisakausi joten päätin keventää. En viitsi keventää lompakolla joten kevensin työkaluilla. Irrotin keskiön tienoilta ISCG-levyn ja siihen kiinnitetyn kölin, jonka olen modannut ketjuohjurista tekemään bashringin raskasta virkaa.

Köli näytti ottaneen kivistä jo sen verran runtua, että joutikin mennä. Eiku.

Ei tarvinnut pitkään kikkailla Hallainvuoressa, kun ahnas kivensyrjä kurotteli keskiön suuntaan. Jos on isorattaalla, tuhoutuu ketju ja ratas. Jos on pikkurattaalla, tuhoutuu vain ratas. Nyt ei tuhoutunut mitään. Ilmaantui sivuääni mutta niitä riittää ennestään...

Kotona lenkin jälkeen putsailin rätillä ihanaa Sram PC-1091 -ketjua. Se on kestänyt vuoden kovaa ajoa, ei ole venynyt ollenkaan, on puhdas ja smuutti.

Rätti tarttui särmään kiinni. Ketjusta oli haljennut yksi rulla, siis se pieni munkkirinkilä joka pyörii tapin ympärillä.

Yksi ainut rulla. Sehän tarkoittaa että ylävitoseen, viisikymppiä käteistä tiskiin, uusi ketju.

Keventely kannatti taas aivan vitusti. Pyörä hajosi ja rahaa meni.

Harjoituspäiväkirja:
2 h vauhtileikittely + tekniikka, 2 x 12 min kisavauhtinen kierros Kivikossa, 2 x hyppyrimäki

torstai 1. toukokuuta 2014

Kakkostyyppi

Tykkään Sramin Type2 -takavaihtajista. Mekaanisella innovaatiolla, lisäämällä takavaihtajan jouseen kitkaa, on parannettu maastopyörän ominaisuuksia.

Kettinki pysyy rattaalla ja kireällä ja hiljaa. Vaihtaminen naksahtaa. Häkki lymyää kiviltä suojassa rungon takana.

Mutta ei ne kakkostyypit kilvanajoa kestä. Vajaan vuoden ikäinen X9 Type2 kieltäytyi säätymästä, kun laihdutin Yetiä vaihtamalla suppeamman pakan. Vaihtaja osoittautui moniongelmaiseksi.

Häkki mutkalla - ei kestänyt kun ketju tarttui kantoon. Vaijerinlukitusruuvin kuusiokolokanta tuhoutunut - väärässä paikassa ja törröttää. Vaijeri rispaantunut mutkasta poikki - toteutus on arka lialle. Vaijerinkuori liu'uttanut metallisydämen ulos muovista - asennus- vai kitkaongelma?

Lisäksi kakkostyypit ovat tarkkoja ketjun pituudesta (piti poistaa linkki) ja B-ruuvista. Kun sain yksitellen metsästettyä nämä viat ja ominaisuudet, päädyin kannibalisoimaan tuoreemman vaihtajan Pickenflickistä. Se on kisapyörän titaaninen varaosaripustin. Vaihdoin myös vaijerin ja siistin kuoren.

Tähän kaikkeen kului tarpeettoman kauan. Nyt tunnen kakkostyypin sielunelämää aiempaa syvällisemmin, mutta rakkautemme ei syventynyt vaan kärsi.