sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Räks!

Kuva: Matti Ouvinen
Se tunne kun syke tapissa kisaat VPCX:n toista kierrosta, ja pyörä sanoo RÄKS. Metallisesti, terävästi ja kovaa. Ajoin kiveen limakallion päällä.

Happivajeinen checklist. Kiekko pyörii suorassa vaikka sen pitäisi olla kappaleina, huh. Eturenkaassa on ilmaa eikä missään sihise, ihme. Kuitukeula ei taitu alle vaikka jarrutan, jännä.

Suoralla huomaan, että stonga nyökähti stemmissä muutaman asteen, siitä ääni.

Kisa kisalta luotto tuohon Pickenflickiin kasvaa. Ilmeisesti hiilikuitu ei hajoa juurakossa. Ilmeisesti DT Swissin hipokehät eivät myötää. Ilmeisesti sopivalla crossi-tubeless-yhdistelmällä voi ajaa mistä vaan.

Mitä kisaan tulee, se oli kamala. Sohkanen veti startista kuin viitapiru, ei mitään jakoa mukaan. Se bunnyhoppasi puoli metriä tukin yli, laittoi joka röykkykurvissa lisää watteja ja putosi alamäet kivenä.

Itse jaksoin luukuttaa pari kierrosta, mutta lopussa olin niin nakit että törmäilin joka tukkiin ja kiveen. Köhä ei helpottanut hengittämistä, mutta kakkossija sentään. Ja ehjä pyörä.

Rispaantunut vaijeri

Muistattekos nämä pannut? Minä muistan. Enteellisesti silloin kirjoitin, että "joku olkapään vaijereista venyi maksimiinsa".

Varsinaisesti pipi tuli silloin kyynärpäähän, mutta kun buranakuuri loppui, pipin alta paljastui toinen, vittumaisempi. "Joku olkapään vaijereista" taisi venyä maksiminsa yli ja rispaantui. Normikäytössä ja levossa käsi on kiva. Kyljellään nukkuessa vähän ahdistaa. Joissakin ääriyläasennoissa ahdistaa enemmän. Ja punttisalilla ahdistaa kunnolla. Rautoja voi liikutella, mutta vain jos olkapään asentoa väijyy. Voimaa puuttuu.

Vaarallisella, täydellisen epäpätevällä maallikkodiagnosoinnilla olen päätynyt näkemykseen, että kiertäjäkalvosin on lievästi repeytynyt. Harhakäsitystäni olen tukenut olkapään kliinisillä testivideoilla, joita löytyy youtubesta joka lähtöön, toinen toistaan hassumpia.

Tiedot Luulot viittaavat siihen, että näin lievänä vaivaa ei voi tai kannata hoitaa. Osaava olkapääkirurgi voisi siistiä vaijerin rispaantuneet reunat, mutta se vaatisi vähän tuuria ja paljon kantosidettä. Toisaalta, kuten polkupyörän vaijereista tiedämme, kiertäjäkalvosin ei omia aikojaan siistiydy vaan saattaa rispaantua lisää. Sitä kannattaa seurata.

Hoitona on liikunta eli jänteen ympäristön lihasten vahvistaminen kivun rajoissa. Tämä on niitä vaivoja, joiden kanssa eletään, tai oikeastaan kuollaan. Isäni, pitkän linjan terveyskeskuslääkäri, on erittäin hyvä jättämään tällaisia vaivoja turhaan ronkkimatta. Minäkin yritän.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Syväkyykky-DOMS

Minä en harrasta urheilua "voidakseni hyvin". Niin kauniita asioita tapahtuu vain fitness-naistenlehdissä, jotka ovat kusetusta - "hyvinvoinnilla" myydään tuotteita.

Minä harrastan urheilua ollakseni "kova jätkä", mikä typerässä maailmankuvassani tarkoittaa maastopyörällä ajamista lujempaa kuin mahdollisimman moni muu.

Siksi kropassani on ongelmia, jotka haittaavat hyvinvointia. En viitsi hoitaa ongelmia kuntoon, vaan pyöräilen. Yksi ongelma on jäykät pohkeet. Aivan vitun jäykät.

Sattuneesta syystä en teini-iässä käyttänyt pohkeitani yli puoleen vuoteen. Niille kävi kuin mummolle vuodeosastolla - kutistui, jäykistyi ja sellaiseksi jäi. Pohkeistani katosi myös puolet hermoista. Mutta vittuako valitan. Jos olisin käyttänyt pyöräilyajan pohkeisiin, niillä voittaisi palkintoja näyttelyissä.

Pohkeeni eivät taivu enempää kuin normaaliseisoskelun yhdeksänkymmentä astetta. Siksi en ole tehnyt syväkyykkyä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Luit oikein. Ei ole Eskolaa näkynyt slaavikyykyssä, ikinä.

Vaan tänään sain hyvinvointikohtauksen. Päässä kai naksahti kun kisakausi loppui. Päätin salilla syväkyykätä. Laitoin kantapäiden alle kymmenen senttiä korkoa ja kokeilin, kuinka alas voi ihminen vajota.

Tein kaksikymmentä syväkyykkyä ilman painoja.

Sitten hybriksen vallassa rakensin ylätaljasta ja käsipainoista tukihärvelin, ja yritin tehdä pistoolikyykkyjä. Sitten korjasin tavoitetta ja yritin tehdä pistoolikyykyn. KVG jos fakiirius kiinnostaa. En onnistunut.

Sitten yritin mennä penkille, mutta etureisi kramppasi niin saatanasti.

Kotirappua kiivetessä tiesin, mitä tästä seuraa. Tästä seuraa DOMS. Mitäs yritin käyttää lihasta johonkin outoon. Ylihuomenna en kävele portaita alas.

Se siitä vitun hyvinvoinnista.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Cyclocrossin S/M-kisat

Tänä vuonna olin Suomen seitsemänneksi paras krossipyöräilijä, oikeesti. Se on saakelin hyvin keski-ikäiseltä konttorityöläiseltä, joka ei treenaa.

Mutaa. Oja. Nam.
Valmistauduin normikaavalla. Edeltävällä viikolla suunnitelmattomia roskakilsoja. Illalla saunassa nesteytys vitulleen, ja korjaukseksi pari tuhtia pale alea. Aamulla kaksi tuntia autossa jäykistellen. Kisapaikalla pyörä kontista, kurahousut jalkaan ja rataan tutustuminen kävellen, koska oli flunssainen olo, ei huvittanut ajaa, ja ajaminen oli sitä paitsi kiellettyä.

Psyykkaukseksi kevyttä kenttävittuilua lähimmäisille, kurahousut pois ja viivalle.


Täysii! Jo lähdössä.
Rata muistutti sielunmaisemaani, marraskuista Sipoonkorpea. Vuoroin hiekkatietä, vuoroin paksua mutaa pellonreunassa tai metsässä. Ei juuri korkeuseroja. Pari hiekkarantashikaania ja teknistä kikkakohtaa. Muutama este joita ei tarvinnut harkita bunnyhoppaavansa.

Lähtökiihdyttelyä Nikin perässä.
Lähdössä solahdin sumppumutkasta ekan letkan hännille ehkä kahdentenatoista. Pikkumäen jälkeen tultiin mutanousuun, joka piti tunkata. Paitsi minä kannoin, koska niin oli helppo blokata säntäilijöitä. Sitten oli mutaspooria, jossa muutama kädetön maantieurpo piti heti kiertää.

Tämä sankari tukki seuraavan polun noin viideksi sekunniksi.
Tiepätkällä ja tunkkausnousussa kädettömät maantieurpot saivat minut myöhemmillä kierroksilla kiinni pari kertaa, mutta nöyrtyivät lopulta. Maastokömpelyys haittasi ressukoita enemmän kuin maantiewatit auttoivat.

Hyviä kohtia minulle olivat:

  • Mutamäen jälkeinen mutasingletrack.
  • Hiekkashikaani, josta löysin pari sekuntia nopeamman Nys-linjan kuin kilpaveikot.
  • Pellonreunan niljakas mutapolku, jossa renkaat toimivat unelmasti.
  • Pellonreunan laaja mutahautamutka, jonka sisäkurvista löysin nopean Nys-linjan

Ainoa huono kohta minulle oli juostava mutamäki. En tykkää juosta pyöräkilpailuissa.

Kierrosten myötä napsin ensin ne kädettömät maantieurpot. Sen jälkeen rupesin napsimaan kovia jätkiä. Teemu Viholainen, check. Antti Kuitto, check. Juha Kangaskokko taisi kömpelöidä kettinkinsä kanssa, check. Simo Sohkanen oli kömpelöinyt jo alussa, ja könysi ohi. Kannustukseksi yritin vittuilla, mutta ei irronnut.


Toiseksi viimeisellä kierroksella edessä näkyi vain joku vihreä selkä, joka tumpuloi mutakoissa ja hiekkaesteellä. Kiihdytin rannalla ohi, ja se hölmistyi mutta ei nöyrtynyt. Viimeisen kierroksen alkumäessä se kiihdytti väkivaltaisesti ohi. Hattiwatteja oli. Pysyin jostain syystä iskuetäisyydellä, mutta en löytänyt selkärankaa iskeä.


Muta-sik-sak. Kilvanajoa Toni Tähden kanssa.
Lopun laajassa mutahaudassa pääsin kuin vahingossa iholle. Harmitti ja pelotti, koska tiesin että pitäisi yrittää ohi, ja sellainen sattuu. Toiseksi viimeisellä suoralla yritin, mutta se sulki oven.

Loppusuoralla rakoa oli kymmenisen metriä, ja vain maailmalle vittuillakseni minä narujalka yritin vielä kerran. En ole koskaan joutunut kirimään pyörällä, joten pöhköltähän se tuntui. En päässyt ohi, mutta huudoista päättelin että kyseessä oli Toni Tähti. Mikähän sitä vaivasi?


Narujalka nöyrtyy.
Ylitin kykyni ja kuntoni. Se on selityksen paikka.
  1. Taivaalta satoi paskaa joten rata oli mutainen. Kädettömät maantiemiehet eivät löytäneet kitkaa eivätkä linjaa.
  2. Olen ajanut krossipyörällä vittumaisissa paikoissa enemmän kuin kilpaveikot yhteensä. Vinkki: leikkikää sillä kuituhärvelillänne useammin kuin kaksi kertaa syksyssä.
  3. Rengaspaineet. Krossi muuttuu eri lajiksi kun paineet saa turvallisesti laskettua alle kahteen. Sasulla oli kuulemma neljä, saattoi pikkasen pompottaa junnun pyörä. Minulla oli ennätysalhaiset 1.2/1.5, koska radalla ei ollut teräviä kiviä, ja kitkalle oli tarve.
  4. Ihan saakelin varmatoiminen fillari. 1 x 10 narrow-widella vaihtoi kuin ajatus, paitsi paremmin. Muta ei kerääntynyt.

Huikeet järjestelyt muuten oli Tampereella. NOT. Ei mitään tiedotusta ihan pakollisen lisäksi. Kaurismäkeläinen suihkukoppi kahden kilsan päässä radasta. Hakaneulat piti tuoda itse. Juuri niin, kahdeksan vitun hakaneulaa, "normikäytäntö." Tuomaristo kielsi lehmänkellon soittamisen, koska se sekoittuu viimeisen kierroksen kelloon. Tuomaristo kielsi tuomasta omia mainoksia. Niistä varmaan olisi tullut liian ison kisan tunnelma.

Lisäksi eliitin tulokset perseellään, vaikka kuskeja alle parikymmentä. Ei puhettakaan, että käytettäisiin vaikka webscoreria tai muuta idioottivarmaa tekniikkaa. Ruutupaperia sen olla pitää, ja excel-virheitä!


Odotan ensi kauden Oulun-kisoja innolla. Siellä nimittäin tiedetään, mitä crossikulttuuri on, voisi olla ja pitää olla.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Luottokamaa: Maxxis Mud Wrestler EXO TR, 700x33C, 60tpi

Editointia 4.10.2015: Muuten seison sanojeni takana, mutta on näissä muutama vika. Nämä kiemurtavat vanteella. Käytettyinä edelleen nousevat hyvin ja napsahtavat uraan, mutta kiemurtavat silti, ihan kuin kumin rakenne jotenkin venähtelisi ajossa. Sama vika ollut monella kaverilla joka näitä käyttää. Kuvio myös kuluu nopeasti, ja kun nappulan reuna pyöristyy, vetopito katoaa.

Joo. Ei nämä mitkään Dugastit ole. Joku notkeampi kumi varmasti rullaa paremmin, etenkin tuubi, ja joku karkeampi kumi saattaa pitää paremmin, etenkin tuubi.

Mutta myöntäkää, äidin pikku kullat. Saattaa vituttaa liimata tuubia kolme päivää, rullata se kisassa ja pannuttaa. Saattaa vituttaa ajaa tuubi riekaleiksi tietyösepeliin. Saattaa olla kallistakin.

Me kuolevaiset joudumme tekemään kompromisseja, ja nämä mutapainijat ovat parhaat kompromissirenkaat, mitä tiedän.

Ne toimivat tubelesseina. Tubelessissa on enemmän säätämistä kuin sisureissa, mutta näissä säätäminen pysyy kohtuudessa. Nousevat jalkapumpulla kun tähdet ovat kohdallaan. Napsahtavat paikalleen ja pysyvät siinä. Tiivistyvät ilman litkua, mutta olen minä sitä vähän lorauttanut. Ja tubeless on cyclocross-köyhälistön tuubi.

Ne kestävät rymistelyä. Olen pitänyt edessä 1.5 ja takana 1.8 ja ajanut paikoista mistä arkijärki kieltää. Koko ajan kolisee vanteelle, koko ajan repii kylkiä, mutta nämä kestävät. Yleensä suojatut jäykät kyljet ovat haitaksi, mutta näissä ne ovat siunaus. Kumi ei nulju mukavuuspaineilla eikä pidä ihan niin kamalaa ääntä kolistessaan vanteelle. Näistä on 120tpi-versiokin, mutta enpä taida ryhtyä. Ainakaan taakse.

Ne pitävät tarpeeksi, ja tarpeeksi monella alustalla. Ennen kaikkea ne pitävät siksi, että paineita voi pitää matalina, mutta kyllä kuviokin puree ja kumiseos tarttuu. Yllätyksiä ei satu, paitsi mukavia. Muutaman kerran mutakurveissa olen päässyt tunnustelemaan pidon rajaa, joka on hämärä. Sladittaa muttei lipeä.

Ne ovat halvat.

Ne saa lähikaupasta.

Luottokamaa siis.

Suppilovahverotarkastus

Ryytykää konttoreihinne. Nämä ovat niitä päiviä, jolloin kannattaa olla lievästi vajaatyöllistetty freelancer. Kun aamulla aurinko paistaa ja maa on kuurassa, voi päättää lähteä Sipoonkorpeen. Tuosta vaan. Sitä elämänlaatua ei pelkällä rahalla saa. Sen saa niukan rahan ja runsaan ajan yhdistelmällä.

Mysteerisaunalla tietysti. Vaihteeksi Pickenflickillä.
Sunnuntaina on SM-kisat, kurkku on vähän karhea ja jaloista puuttuu puhti, joten mitään lenkintapaista ei kannattanut ajaa. Kävin vain tekemässä suppilovahverotarkastuksen.

Se vaati kolmisen tuntia teknistä cyclocrossia. Ja kyllä, suppilovahveroita oli juuri siellä missä pitikin.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Täällä haisee off season

Ja se off season haisee:
  • turhassa kesäpyöränropauksessa likaantuneilta käsiltä
  • eltaantuneelta aurinkorasvalta, joka turhaan odottaa etelänlomaa
  • kuivuneelta mudalta renkaissa
  • juomapullolta jonka unohdin pestä ja kuivata
Yritän vielä kerran käynnistää kropan, koska viikonloppuna on krossi-SM:t. Siellä saa turpaan sekä maantie- että maastomiehiltä. Kisavauhtiset kierrokset. Ihan kohta. Olen jo lähdössä. Tuota pikaa.

torstai 9. lokakuuta 2014

Voitin taas polkupyöräilykilpailun

Urbaanipyöräilijöiden eli fiksihipsterien nuorisojaosto on ennättänyt elämänvaiheeseen, jossa ei enää vain kritisoida setien meininkiä, vaan tehdään lisäksi omaa. Niinpä sana kiiri kautta internetin, että Vanhankaupunginlahdella ajetaan helppoa krossia lyhyesti.

Minun kaltaiseni kilpasetä ei voi vastustaa tällaista haastetta. Pakko oli näpertää työmatkapyörä eli kännifiksi eli setähybridi kisakuntoon. Kasvatin takaratasta piikillä, lainasin Pickenflickistä hiposteluetukiekon ja vaihdoin taakse karkeampaa kumia, että reisieni teräksinen voima välittyisi sateen liukastamaan kesantopeltoon.

Brakeless tietty, ja raiseri, koska olinhan fiksihipsterijuurillani.

Sitten vain paikan päälle toteamaan, että tulevaisuus on turvattu. Paljon tyhmäpyöräilijöitä virne naamalla mutapellon laidalla.

Iskin paukusta kärkeen ja ajoin pari ensimmäistä kierrosta poikkeuksellisen täysii, koska puolen tunnin kokonaisrypistyksessä ei kannata pohtia tulevaisia aikoja. Lavean ratamerkinnän ansiosta mutamutkat pystyi loiventamaan fiksiyhteensopiviksi, mutta ei se rata helppo ollut. Koko ajan piti pitää veto päällä, ja enin aika kului putkelta kiihdyttäessä. Muutama matala jänöhyppyestekin piti kolistella läpi kaoottisella fiksityylillä.

Tuloksena voitto, palkintona kaksi kiloa kuraa pyörässä, hyvä mieli ja polkupyöräliike Velobian lahjoittamat Challengen hipokumit. Oikeasti voitin avo-Grifot, mutta vaihdoin kakkosen kanssa päikseen avo-Grifo XS:iin. Ne sopivat soranjauhamiseen, kun taas oikeassa krossissa käytän lähikaupan tubelesseja.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Tukkeena mäissä, vol. X

Tampereen Yrityksen järjestämä marttakisafinaali on perinteinen, sillä pahalla tavalla. Jotain toimitsijamörköjä pyörii kärttyisinä ympäri kisakeskusta. Kukaan ei tiedota, ei ole koskaan tiedottanutkaan, eikä etenkään kuuluta. Muistomitalin voi ottaa jos huvittaa, ei sitä ainakaan käteen anneta vittu. Jostain syystä nämä toimitsijamöröt kuitenkin haluavat ajaa vilkku päällä etuautoa kaksisataa metriä pitkin raviradan tyhjää parkkista. Tärkeitä hemmoja.

Kuskithan sen todellisen fiiliksen tekee, ja siinä ei ole koskaan valittamista. Tampereella oli hyvä ajaa.

Paitsi että alkaa vakavasti vituttaa, kun jään joka helvetin mäentöppyrään tukkeeksi. Etenkin alussa. Tasaisella menee hyvin, alamäkeen menee hyvin, loivasti ylös menee hyvin, pitkässä nousussa menee ok. Mutta lyhyissä voimanousuissa sutii niin saatanasti, ja väkeä lappaa ohi kevyesti nenähengitellen.

Kyllä minä tiedän ettei tikkujaloiltani kannattaisi kovin paljon vaatia. Ne ovat aikanaan pahasti halvaantuneet, ja liikehermoista toimii nykyään ehkä kolmasosa. Googlaa Guillaume-Barreen polyradikuliitti jos kiinnostaa.

Mutta tällä treenillä ja kokemuksella pyörän pitäisi silti liikahtaa myös mäkeen. Ei helvetti, pitääkö tässä nöyrtyä ja ruveta keventämään pyörää? Vai nöyrtyä vielä enemmän ja tehdä voimaa?

Kisaraportti: Hetken pysyin parempieni porukoissa, ja luulin että pysyisin pidempäänkin, mutta jyrkissä mäentöppyröissä paremmilleni tuli ihmeen kiire. Minä jäin kiskomaan kolmen porukkaa. Seurakaveri Danilla oli synkkä päivä, mutta en voinut auttaa, koska yritin lasettaa karkuun porukan kolmannelta. Sinne ne sitten jäivät.

Tankkaus oli taas 5/5. High5:n kofeiinilitkua ja Maximin kofeiinigeeliä. Kyllä muuten lähtee. Sykemittarikin olisi varmaan tykännyt, jos viitsisin pitää sitä mukana.

Miten pärjätä ahkeruus-cupissa

Marttakisoissa annetaan sijoituksen perusteella pisteitä, ja niidenkin perusteella laitetaan pitkäänkitujia järjestykseen.

Kutsun sitä ahkeruus-cupiksi, koska cup-sijoitus ei "aivan" vastaa sitä, kuinka hyvä on maratonmaastopyöräilemään. Tänä vuonna marttakisoja oli yhdeksän, ja niistä laskettiin loppupisteisiin viisi parasta ja SM-kisat.

Minä taisin olla miesten yhteispisteissä eliitissä neljäs. Se on hitaalta konttorityöläiseltä niin hyvin, että paljastan salaisuuteni:
  1. Aja ne kisat mitä muut eivät aja. Eli kaukana Helsingistä ja lomakaudella. Saat paljon pisteitä.
  2. Aja muutkin kisat. Etenkin SM:t, vaikka siellä saa turpaan.
  3. Laita painavat renkaat. Ei flättejä tänäkään vuonna.
  4. Laita painavat osat. Ei muitakaan mekaanisia.
  5. Pysy pystyssä. Siihen voi vaikuttaa Yeti-jyyhkypyörällä.
  6. Ole alle 40, koska jos olet yli 40, joudut kovempaan sarjaan.
  7. Pidä taso. Kieltäydy jyrkästi viettämästä huonoja päiviä.
Ahkerasti letkassa.

torstai 2. lokakuuta 2014

Hyvät jalat ovat perseestä

Minulla ei ole koskaan huonoja jalkoja, mutta hyvät jalat minulla on noin kerran vuodessa.

Niin usein, että muistan miltä hyvät jalat tuntuvat. Mutta niin harvoin, ettei niitä maksa vaivaa kaipailla.

Kun aineisto karttuu tällä frekvenssillä, pystyn ehkä jo satavuotiaana päättelemään, mitkä tekijät vaikuttavat hyviin jalkoihin. Toistaiseksi tulkitsen ilmiön satunnaiseksi.

Hyvät jalat huomaa loivassa ylämäessä, kun pyörä liukuu painottomasti ja vauhdilla. Kaikki rasittaa vähemmän kuin pitäisi. Tuuli suhisee, matka taittuu, jalat pyörivät.

Tunne on niin juovuttava, että sitä vaalii kuin nousuhumalaa - vauhtia sen verran että vauhdista nauttii, muttei niin paljon, että alkaisi väsyttää.

Viimeksi minulla oli hyvät jalat tiistaina maastopyörälenkillä. Koska tulevana viikonloppuna on viimeinen marttakisa, mietin kuinka voisin säästää osan hyvistä jaloista sinne.

Sitten huomasin typeryyteni. Tuollainen ajattelu on häviäjän ajattelua. Jos minulla ei kisapäivänä olekaan kaipaamiani jalkoja, olen jo valmiiksi hävinnyt.

Hyvät jalat ovat perseestä. Parempi ettei niitä olisi koskaan.