sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Aika kallista

Kulttuurialan freelancerille maastopyöräily on kallista harrastaa. Kamarunkkailu jää pakosta niukoille. Panostan mieluummin maastopyörällä ajamiseen kuin ajokamarahojen ansaitsemiseen. Mutta vittu milläs ajat kun ei ole nastoja ja polut ovat kuperaa vesijäätä.

Nastarenkaat maksavat lähikaupassa 178 euroa pari, pärstävipillä melkein saman koska Ylävitonen ei itse niitä tuo. Aika kallista.

Mutta joskus rahalla saa muutakin kuin tavaraa. Esimerkiksi onnea. Silloin rahalla on arvo.

Kallvikinniemen edustalla luistelijoita kirittämässä.

Ajoin aurinkoisena sunnuntaiaamuna puolitoista tuntia Itä-Helsingin jäitä. Sielu lensi korkealla, pyörä kiisi kuin kiskoilla. Ei tuntunut että edellisenä päivänä ajoin 12 h lenkin. Tuntui kuin maailma olisi täynnä kauneutta ja mahdollisuuksia.

Retkiluistimilla sama olisi ollut mahdollista, mutta yritäpä retkiluistella poluilla.

Ice Spiker Pro on hyvä rengas. Painaa saman kuin trailikumi. Tiivistyy tubelessiksi heti, jopa ilman TLR-merkintää. Liteskin-kylki joustaa ja rullaa eikä talvella osu kiviin. Pito on tajuton. Kun pito loppuu, rengas ei katoa alta vaan alkaa kevyesti sladittaa, ja rapinaan tulee raapiva sävy. Juuri se ominaisuus lisää luottoa paljon.

Enää 803 jäljellä.

Mutta vitut tavarasta, vitut rahasta. Ajattelen vieläkin aurinkoa Itä-Helsingin jäillä.

Keskuspuisto 12 h

Kuvat Mikko Vastaranta, gepsijälki yhteinen.

Eilen klo 3.35 lähdin maastopyöräilemään. Palasin klo 15.45. Siihen väliin mahtui reippaat sata kilometriä talvipolkuja Mikko Vastarannan ja Risto Parviaisen seurassa.

Kun sanon polkuja en tarkoita siirtymää. Mikolla on eeppinen polkutuntemus. Joka aurauspenkan takaa ja umpikujan päästä Mikko löytää määrämittaisia talvibaanoja, jotka yhdistyvät helminauhaksi.

Aamuyöstä ajoin tosin siirtymänä Hertsikasta Haltialaan. Oli sumusadetta muttei kylmä. Mikko ja Risto kaarsivat läskeillään sovitusti paikalle. Se on tärkeää, koska aamuöisessä helmikuussa vituttelisi odottaa slarvailevaa kaveria.

Aamuyönaamat.

Ensin Pitkäkoskelle, siitä Silvolaan ja Ylästössä sähkölinjan lenkit. Aamuöistä mutta hauskaa.

Pohjoisessa oli lunta ja Yeti kiemursi läskien perässä. Kolme senttiä liian lyhyt jäykkäkeula lisäsi levottomuutta. Avoimilla alueilla kapoinen nasta haukkoi pehmenevän uran reunoja, mutta läskit junnasivat vakaasti. Mutta metsiköissä ja Ylästöä etelämpänä 29-nasta oli yhtä hyvä kuin läskit. Ja rannikon vesimärällä peilijäällä 29-nasta oli parempi: läskikuskeilta meni hartiat jumiin.

Mutta porukalla liikuttiin ja suunniteltiin reitti sen mukaan. Ylästöstä lähdimme kiemurtelemaan Keskuspuistoa etelään. Riston ketju pakeni takavaihtajan valtaa pinnojen väliin, mutta pidimme kurinpalautuksen. Sade muuttui rännemmäksi.

Onneksi oli se muovilätkä pinnoja suojaamassa.

Kiertelimme polkuja sujuvasti mutta hartaudella. Kiire ei ollut, eikä matka minnekään. Saattoi ajaa missä hyvää polkua oli. Vähitellen suuntasimme Taivaskallion yli Viikkiin pitämään aamukahvitaukoa Mikon työpaikan pukkarissa. Kello oli 7.45, jutut levottomia.

Jätimme lamput ja jatkoimme Viikin arboretumiin, Herttoniemeen ja Kivinokan lenkuralle.

Kivinokka sumuaamuna.

Olin vetänyt niin paljon kofeiinia, että piipahdin kotona paskalla. Samalla vaihdoin rikkoutuneen paidan ja märät hanskat.

Sisätila outo tila.

Herttoniemen baanoja Hallainvuoreen, Kivikossa enskapätkä tietysti ja Porvoon motarin vierustaa Länsimäkeen, siitä pikku lenkuran jälkeen Mellunmäen baanoja Mustavuoreen ja vähitellen Vuosaareen. Puolipäivä, alkoi olla nälkä, siihen auttoi Kahvila Kampelassa lohikeitto, kahvi ja etenkin pannari.

Tämä teki massuun pesän.

Sitten Uutelan polut, takaisin Mustavuoren läpi Mellunmäkeen ja Storängenin suolle. Edelleen Fazerilaan, Jakikseen ja Suurmetsään, jossa Riston kettinki muistutti pinnaretkestään ja katkesi.

Ei aivan peilijäätä, hyvä kaikille.

Yksi mies ketjun kumpaankin päähän.

Helpon rempan jälkeen Kivikon läpi Latokartanoon ja Viikkiin hakemaan lamput pukkarista, maalikuvat ja kotiin Hertsikaan. Suihkun kautta vaaka-asentoon.

Kalusto.

Iltapäivänaamat.

Ajaessa ei väsyttänyt. Yöunen puutteesta muistitti vain yksi sekunti, kun ajan ja paikan tajuni hämärtyi. Muuten kaikki sujui porukalta leikiten. Pöhköt jutut, hymy naamalla koko ajan, varusteet kokemuksen hiomat, ei hötkyilyä ja suunnilleen sama kuntotaso. Kaluston erot olivat rikkaus ei haitta.

Upeaa että Mikko ja Risto kirkastivat räntäsateisen helmikuisen paskapäivän pienellä maastopyörälenkillä.

torstai 12. helmikuuta 2015

Näyttää punkkarilta

Litkutin juuri maasturiin sellaiset renkaat, joissa on yhteensä 804 nastaa. Luulisi pitävän, vaikka hortoilisin jääpoluilla umpiunessa.

Itse asiassa juuri niin aion tehdä. Seurakavereiden kanssa lähdetään lauantain vastaisenä yönä kello neljältä ajamaan puolen vuorokauden lenkki.

Muutenkin Yeti näyttää melko tavalla punkkarilta. Piikkejä, mustaa, tarroja ja erittäin jäykkä asenne. Keulalla on Ritchey-kuitua Epulta lainassa.

Litkutus onnistui melko sujuvasti. Shellin kompuralla nousi, ja ainakin toistaiseksi pitää.

torstai 5. helmikuuta 2015

Ruplan kurssi

Kunto muistuttaa ruplaa. Vaikea realisoida ja koko ajan laskussa. Tänään realisoin kuntoni hattiwattipyörän mittarilukemiin. Ne sentään pitävät arvonsa, etenkin täällä internetissä.

20@302, 15 paussia, 20@314.

Mistä helvetistä minä ylimääräiset kymmenen hattiwattia pieraisin?

Oli kevään tavoitteena vetää tuo jälkimmäinen yli 310. Tavoite täyttyi etuajassa. Tavallaan olisi syytä riemuita mutta paskat. Kunto on tosi tylsä asia, koska se käyttäytyy ennakoitavasti. Ei tylsistä asioista kannata riemuita.

Jokin aika sitten tein pari tehopainotteista viikkoa niin että treenit tuntuivat alati vaikeammilta. Viime viikon tein kevyttä peekoota ilman työstressiä hyvällä levolla. Nyt menin hyvin syöneenä ideaaliaikaan tapaamaan hattiwatteja. Ei ole mikään vitun ihme että kulki.

Keulii

Eppu-setä sanoi minulle ja minä sanon teille: Muistakaa lapsikullat availla ja huoltaa niitä kalliita juustokeulojanne. Ettei käy näin.

Kuva: Hikiän Ajomies ja Fillariosa.

Sidikeula oli viime heinäkuussa huollossa eräässä nimeltä mainitsemattomassa ylävitoskaupassa. Sen jälkeen se tuntui oudolta. Paineita piti laittaa outoihin lukemiin, välillä sukelteli, välillä ei joustanut. Mutta ajoin vaan. Kunnes alkoi tuntua liian pahalta ja vein Hikiän Ajomieheen.

Nyt pitäisi jostain pieraista uusi keula tai ainakin puolikas. Menee luultavasti läpiakselihommiksi koska nykyaika, joten kiekkojakin pitää mulkata.

Voi vitun vittu, just tähän konkurssiin en tuollaista olisi tarvinnut. Kannattiko taas ajaa vaan?

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Lomalla

Viime viikolla puskin töitä että voisin tällä viikolla huokaista. Ajattelin äkkilähtöä Kanariffalle, mutta tili sanoi, että pitääkin mennä porukoiden mökille. Todellinen Herra C.

Kyllä mökilläkin voi harrastaa ulkoilua, vaikka on vitun kylmää, pimeää ja yksinäistä. Eli ei oikeastaan voi.

Ajoin pyörällä lumisia metsäteitä. Kävin jopa aamuhölkällä. Tein puutöitä. Parasta oli hiihtäminen.

Laduilla puski jatkuvasti fläsäreitä lapsuudesta. Tuttuja polunmutkia ja mäkiä ja korpipeltoaukeita. Mutta myös vieraita hakkuuaukeita ja uusia teitä, jotka saivat olon oudoksi. Kivelän kymppi, Mahlakota, Veikkolan taukopaikka, Harmaakorven lenkki, tarunhohtoisia nimiä, jotka nyt menivät ohi pyyhkäisten.

Jäin ihmettelemään, miksi minä jo pikkupoikana hiihdin näitä reittejä räkä poskella ja ihan yksin. Voitelusta, varusteista tai juotavasta ei ollut silloin tietoakaan, mutta kiire oli kova.

Tai oikeastaan se ei ollut kiirettä vaan levottomuutta. Pitää liikkua, edetä, käydä kauempana. Ei nautinnoksi vaan koska pitää. En vieläkään tiedä miksi, mutta se levottomuus on säilynyt. Niin kuin lapsuudet ladut. Jotka muuten nykyään vedetään aivan saakelin hyvin.

Jukojärven koulun puro. Hiihdin ohi mutta piti palata katsomaan.