sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Loskamutapellon kyntäjäiset

Kuva: Harri Ouri

Kirkkonummen HEL CX:ää muistellaan pitkään. Rata oli niin typerä, että se läheni hienoa: lähtösuora hiekkatietä, kaikki muu kiduttavaa, työlästä peltoa. Jopa spiral of death ja loputon 180-kurvisarja hidastuivat puskemiseksi.

Ja keli oli niin typerä, että se läheni neroutta. Viisitoista senttiä uutta lunta, joka oli ollut pakko lingota radalta koneella, mutta kisapäivänä tietysti kunnon vesisade, niin että lumi ja peltomuta liukenivat kirvelevän kylmäksi cocktailiksi. Siihen kun lisätään edellisillan kantaesitysriekkujaiset Musiikkitalolla ja alle kuuden tunnin yöunet, aletaan olla Suomi-krossin ytimessä.

Viime hetken valmistautumisen hoidin tuttuun tapaan paimentamalla puolitoistavuotiasta poikaa puolitoista tuntia loskaisella pellolla - lämmittely ja rataan tutustuminen ovat heikoille. Jännäkakkakin oli tällä kertaa pakko jättää suolenmutkaan, kun aikaa tai näkösuojaa ei kerta kaikkiaan ollut. Arvata saattaa, että lähtöviivalla tuntui heikolta.

Ja niin tuntui vielä ensimmäisellä kierroksellakin. Annoin tuttujen selkien mennä, kiduin Santun perässä ja murehdin osaani tutuin miettein: Että olenkin syntynyt piruparaksi, joka kiduttaa itseään loskapellolla.

Vaan eipä siinä, kelin ansioksi lienee luettava, että jännäkakka tyytyi lämpimään ja suojaisaan olosijaansa, ja sain ajorytmistä kiinni. Santtu päästi nätisti ohi ja toisen kierroksen aikana sain Erkon kiinni. Loppusuoran ylämäessä Erkko mutisi jotain epämääräistä, ymmärsin hänen murehtivan omaa piruparkuuttaan ja nykäisin karkuun.

Kolmannella kierroksella Aleksin selkä lähestyi hitaasti, mutta jotenkin ei löytynyt intoa ajaa kymmentä metriä kiinni. Sen sijaan aloin nauttia radan rytmistä:

"Maalisuoran mutaspoorit, miksei vieläkään löydy hyvää linjaa. Oikealle kallion yli, leikkaa rohkeasti. Vasen ysikymppi, älä koske jarruun, menee lumelle muttei haittaa. Loivaa alamäkeä, miksi pitää polkea? Ai joo reunasta löytyy kovempaa alustaa. Ah armahtava ysikymppi ylämäkeen, mutta ei löydy hyvää pohjaa. Alamäki, reunaa nuollen, poissa mutaspoorista, kivasti menee. Pari inhaa ylämäkeä, tasaisesti vain, älä vedä punaiselle, 38-36 on hyvä idea ja reuna rullaa ihan vähän paremmin, olisiko toinen reuna vielä parempi... Alamäki taas reunaa nuollen, älä koske jarruun edes siinä shikaanissa. Sisään spiraaliin ysikymppi, taas muta jarruttaa sun puolesta. Spiraali paaluja nuollen, miksi muut ei ole löytäneet tätä kovaa pohjaa? Nyt se tappavan pitkä ylämäki, 38-36 on tosi hyvä idea, mutta tämä on ainoa mäki. Kantoesteet, miksi en jaksa kannatella tätä pyörää, ai mudan takia. Mutkia, loiva alamäki, anna mennä, tämä on sun pätkä. Nyt siihen sarjatuleen: 180-mutka, suora, 180-mutka, suora, kauanko tätä jatkuu? Ihana kun etukumi pitää, voi polkea mutkat läpi. Mutasuora, ojan yli, otanko tuon vai tuon spoorin? Että kun hakee eikä pidä missään. Kovan penkan yli tielle, onpa hyvä pito yhtäkkiä, leikkaanko jyrkästi vai kierränkö varman päälle? Nyt olisi tie, mutta hitot, en lepää. Ja uudestaan..."

Neljännellä kierroksella sain Aleksin kiinni ja jäin perään lepäämään. Mutta siinäpä kovaluonteinen äijänkässy ja äijänkässyllä kireäksi viritetty kone! Seurasi tempoilua, kun kiukkuinen Aleksi iski posket punaisina sykkeet tapissa karkuun ja minä kiersin dieselillä vähitellen kantaan. Siinä tempoillessa Erkko tuli takaa meille seuraksi. Erkko on sitkeä kuin mänttihihna, puree stemmiä kauheasti kituen ja häviän hänelle kirit satavarmasti.

Kolmen porukalla mentiin hetki, mutta kas kummaa! Siinä pitkässä ylämäessä toiseksi viimeisellä kierroksella sain avattua sen varavoimanlähteen, jonka tiedän olevan aina mukana, mutta jonka hanaa en yleensä löydä. Eroa tuli muutama pyöränmitta, ja kun ero säilyi tiepätkälle asti, ei tarvinnut ryhtyä peesauskikkailuihin. Luukuttaminen riitti, ja minähän luukutin.

Miten ihana onkaan ajaa se varavoimanlähde kytkettynä! Kontrollissa, rauhallisesti - ja käppyrän mukaan sykkeet ihan tapissa...

Visuri oli tietenkin kaukana karussa, mutta kakkossijan pokkasin, pikku tuuletuksen kera. Eivätkä Erkko ja Aleksikaan huonoina olleet, kun olimme sentään saaneet aikaiseksi oikeaa kilvanajoa. Siinä halailtiin ja naureskeltiin.

Onneksi palkintojenjako oli ennen kuin hypotermia eteni vakavaksi. Podiumilla oli ehkä pöhköintä ikinä - kolme nelikymppistä äijää yltä päältä loskassa ja ravassa, kylmissään ja läpimärkinä, hekottaen upealle harrastukselleen.

Kaappasin repun, joka oli marinoitunut kisan ajan loskalätäkössä, ja lähdin pyörien kera autolle. Kilometrin aikana aloin täristä. Emilialla oli kiire keikalle, joten autolla vedin kuorivaatteet suoraan mutalääryisten ajokamojen päälle, suojaksi. Kotimatkalla jalkoihin alkoi sattua, niin kuin paleltumavammojen sulaessa sattuu. Oli pakko ottaa Kehä II:lla ajokengät jalasta.

Kotona piti huuhdella ajokamoista mutaa yli kaksikymmentä minuuttia, että ne pystyi laittamaan koneeseen. Sitten piti pestä suihku ja kaapia kilo kirkkonummelaista peltoa viemäriaukosta. Sitten vasta pääsi itse suihkuun.

Ihana laji. Aivan ihana.

Post-S/M-CX

Juu niinhän ne menivät kuten arvelin, siis Tampereen suomenmestaruuskrossit, sekä järjestelyjen että oman ajon puolesta.

Ruoditaanpa se oma ajo ensin. Puolison keikkalogistiikan takia hankkiuduimme kylille jo edellispäivänä, mutta rataa en käynyt murehtimassa, vaan ilta meni Muumi-museossa ja hotellikuolemassa. Aamiaisella tuli hotkaistua massuun mm. poromustaamakkaraa ja leipäjuustoa, että varmasti jaksaa kärsiä nälkää iltapäivälähtöön asti. Sitten katselimme hetken räntäsadetta hotellin ikkunasta ja tuumimme että sekaan vaan.

Tulimme pelipaikalla liian aikaisin värjöttelemään. Tai oikeastaan sopivasti, koska vaimo ehti rauhassa tutustua rataan, lämmitellä trainerilla ja muuta tarpeellista. Minä vietin pojan kanssa tuntitolkulla laatuaikaa hiekkakentän laidalla, ja untuvatakki oli arvossaan. Mutta kylmähän siinä tuli, ja kankean isäpappapuuhastelun myötä tönkköys hiipi lihaksiin. Onneksi naisten kisan tuomariperseily lämmitti mukavasti.

Oma startti koitti liian myöhään ravitsemuksellisesti mutta liian aikaisin muuten. Pyörän päältä ehdin tutustua alkuluuppiin, loppuradan olin tarkastanut lastenvaunuilla. Jännäkakalta piti hölkötellä suoraan lähtöviivalle.

Tuomarit olivat arponeet lähtöjärjestyksen jostain edellisvuotisesta hatusta, koska rankingia ei ole eikä maalaisjärkeä voi käyttää. Minut kutsuttiin toiseksi viimeisenä. No kikkailuahan se vain vaatii - vieläkin naurattaa miten hyvällä pokalla ohitin melkein parikymmentä kuskia neljässä ensimmäisessä mutkassa ihan vaan ohjaustankoa kääntelemällä.

Loppu olikin pelkkää kitumista, kun ei sattunut ajopäivä. Luultavasti olisi pitänyt edellisiltana joutua kavereiden kanssa kapakkaan, se kun on tällä kaudella taannut hyvät jalat.

Ja olihan se rata synkkä ja typerä. Sadan metrin suoria soralla ja nurtsilla edestakaisin, ja suorien päässä irtosoramutkia. Hupia riitti vain yhdessä kurajuuritöppyrässä ja yhdessä hiekkalaatikossa.

Kurajuuritöppyrä ja ilme sen mukainen.

Alkuun kiduin hyvässä porukassa, koska irtosoramutkat aina armahtivat porukan tiiviimmäksi, mutta vähitellen selkiä etääntyi, enkä jaksanut välittää. Puolivälin tienoilla seurana oli Toppari, Niskakangas ja pari muuta, mutta kun yritin jotain irtioton tapaista, niin kappas, pökkelöjalat eivät palautuneet punaiselta, ja se oli menoa, etenkin kun vaihteet lakkasivat toimimasta, kuten niillä on ollut tapana. Viimeisellä kierroksella ajoin Topparin selän kiinni pelkällä dieseljunnauksella, kun muuta ei ollut. Mutta Toppari mokoma vain juksasi ja kiihdytti loppumäessä karkuun.

Hiekkalaatikkoleikkikavereita.

No ruoditaanpa ne järjestelyt sitten. Ennakkotiedotus oli alle kaiken arvostelun. Vähempää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä. Rata oli mitä oli - laittoi porukan järjestykseen muttei kovin lajinomaisesti tai hauskasti. Kisajärjestelyt paikan päällä olivat asialliset, mutta jotenkin jäi valju ja epäseurallinen olo. Johtunee möhömahatuomareista ja siitä, että varsinaisia krossi-intoilijoita ei järjestäjien seassa ollut.

Mutta Tampereen Pyörä-Pojat vetivät kaikkien aikojen kunniakkaat pohjat naisten kohtelussa. Jo pari viikkoa ennen kilpailua tiesin, että aikataulu kusee, ja se kusi. Uhkasi tulla pimeä ennen miesten starttia. Keneltä puuttuvat minuutit otetaan? No naisilta, koska naisilla ei ole Pyörä-Pojille väliä. Naisia ajatettiin 30 minuuttia, siis kaksi kierrosta liian vähän.

Ei sillä väliä, oliko laiton päätös tuomarien vai järjestähän moka, eikä silläkään mitä laillisen (UCI 5.1.048) mittainen kisa olisi tuloksille tehnyt. Eikä se sössintä Laurilan siniristipaidan arvoa vähennä. Mutta jos naisten pyöräilyä haluaa edistää, niin ei se tuolla edistynyt. Ärsyyntyneitä emäntiä oli muutamia, ja syystä.

perjantai 13. lokakuuta 2017

Pre-S/M-CX

Tuli sitten ilmoittauduttua cyclocrossin S/M-kisoihin. Voi perse.

Viimeksi kun osallistuin kyseiseen pippaloon, se tapahtui Oulussa, rata oli ulkoiluväylää, pyörästä oli pinna poikki ja viisi minuuttia ennen starttia korjasin tuhoutunutta takaulkokumia. Itse olin flunssanjälkeisessä tilassa ja lisäksi ajanut itseltäni jalat edellisenä päivänä. Maantiemiehiltä tuli turpiin huolella, enkä saanut ajaa edes täysiä kierroksia.

Tällä kertaa pippalo on Nokialla, ja meininki on aidosti Tampereen Pyörä-Poikien meininkiä. Ei järkevää ilmoittautumista (vaan epämääräinen sähköposti ja epämääräinen tilinumero ilman tilinomistaja-, viite- tai viestiohjeita jne.), ei järkevää tiedottamista (rengassäännöt? lähtöajat? oikeinkirjoitus? foorumit?) eikä järkevää rataa (vaan kivituhkaväyliä edestakaisin).

Sanonpa vaan, että HEL CX -kollektiivin eri tahot järjestävät cyclocrossia etevämmin. Eivät ehkä virallisten sääntöjen mukaan, mutta viestintä, radat ja henki ovat kohdallaan.

No sinne pitäisi kuitenkin mennä ajamaan, ja kun katsoin ilmoittautuneiden listaa niin tavoite on selvä. Yritän olla jäämättä viimeiseksi, ja jos saan ajaa kaikki kierrokset, se on plussaa.

Mutta näitä nyt vaan pitää käydä ajamassa. Tärkein syy on vaimo, jolla kisalieska lepattaa sen verran lämpöisenä, että mokoma liittyi sieltä kolmiurheilupuolelta SPU:n alaiseen pyöräilyseuraan ja hankki 7 vrk lisenssin ihan tätä varten. Sen lieskan takia saatan jopa laittaa vaimolle kivituhkarenkaat.

Toinen syy on, että voi perustellummin länkyttää Suomen cyclocross-skenelle tapahtuneista vääryyksistä ja myös perustellummin niitä pikkuisen korjata.

Toki on mahdollista, että tamperelaiset järjestävät oikein sympaattiset S/M-kisat: lämmintä mehua, omat hakaneulat, käristemakkaraa, möhömahatuomareita, jääkiekkopukuhuoneet ja tulokset seuraavana päivänä paperilla.

torstai 5. lokakuuta 2017

HEL Yeah CX

Aktiivikaverit Paunonen & Raparperi ovat pykänneet pystyyn ihan virallisen cyclocross-cupin PK-seudulle. HEL CX:stä riittää juttua muualla kun laittaa googlen laulamaan. Mutta sitä en ole vielä kertonut, kuinka voitin HEL CX:n avauskilpailun Tapanilassa 17.9.2017.

Edellisenä iltana jahkailin vaimolle, että eipä huvita mennä kisaamaan. Koko syyskuun olen painanut niska limassa töitä, nukkunut liian vähän ja viettänyt treenihommista pakollista ylimenokautta. Pikkuflunssakin oli. Laitoimme siis pitsaa ja tuli siinä muutama olutkin juotua. Tuumimme että kisan sijaan sunnuntaina retkelle.

Aamulla kun väänsin simmuja auki, tuli mieleen, että saakeli, kun itse olen tätä krossiasiaa vuositolkulla ajanut, niin olisi noloa olla kisaamatta. Vaimo ajatteli samaan suuntaan. Eli ei muuta kuin kamat päälle ja koko perhe peltoautoon. Ilmoittautuminen oli tosin jäänyt tekemättä, mutta luotin pärstävippiin. (Ja olikin sitten viimeinen kerta, ovat niin täysiä nuo kisat nykyään...)

Kisapaikalla pärstävippi juuri ja juuri ennätti toimia. Työntelin siinä lastenvaunuja ympäri maalialuetta, kun vaimo kävi lämmittelykierroksen. Naisten lähdön aikana vaipanvaihto ja kovaa kannustusta. Sitten olikin kymmenen minuuttia aikaa omaan lähtöön. Ylimääräiset vaatteet pois, kypärä päähän ja viivalle. Rata tulisi tutuksi kisan mittaan. Pakolliset kursailut kavereille, että enpä todellakaan aja täysiä - ja pam.

Sen verran pidin sanaani, etten höntyillyt paukusta kärkeen vaan kyttäilin ensimmäisen kierroksen sijoilla 5-7. Kärki tykitti kovaa, itse nenähengittelin kakkosporukassa ja otin Maunulan Aleksin kanssa pikku otteluita. Jos oli Aleksilla jäänyt lämmittelyt tekemättä, niin paransimme nopeasti tilannetta Salosen Erkon kanssa.

Jossain hiekkamutkassa ensimmäisen kierroksen lopulla kuittasin isommasta lössistä ohi luovalla leikkauksella, eivätkä kaikki välittömästi kuitanneet takaisin. Sillä kohtaa syke taisi nousta punaiselle, koska aiemmin paikallaan seissyt mänty hyppäsi eteeni ja taklasi. Päätin siirtyä attack-moodista cruise controliin.

Jossain vaiheessa huomasin, että karkuun ampaisseet kärkikuskit olivatkin varikolla rengaspuuhissa. Samoin Dani Härgisen flunssainen selkä tuli vähitellen vastaan, ja kun menin liidaamaan, Dani kosautti yksin tein renkaansa kiveen. Hoksasin joutuneeni vahingossa kärkeen.

Kilsoja ja kisoja on sen verran takana, että osasin ajaa nätisti maaliin. Jälkikäteen ihmeteltynä taoin vieläpä varsin tasaisia ja nopeita kierrosaikoja. Pahalta ei tuntunut missään vaiheessa, ja taakse jäi muutama kovakin nimi.

Erikoista. Varsin erikoista. Naurattaa vielä näin kolmen viikon jälkeenkin, että nelikymppinen isukki pikkudarrassa ja pikkuflunssassa tulee viime hetkellä kisapaikalle lastenvaunuilla ja pesee kaikki.

Oletan että loppukesän lievä ylirasitus on jalostunut kelvolliseksi kunnoksi. Oletan myös että kroppa kuitenkin muistaa alkukesän kisoista, miltä kärsiminen tuntuu, ja se on hyödyksi. Oletan myös, että seuraavissa HEL CX -cupin kisoissa olisin saanut turpiin niin että raikaa. Pöljiä päivä sattuu harvoin.

Väistin kovan kohtalon ottamalla enemmän kuin tarpeeksi järjestelyvastuuta Korsossa ja Kivikossa, ja se olikin sitten paljon raskaampaa...

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Esteenrakentajan poika, paluu & kosto!

Ehkä muistatte tarinan Herttoniemen Esteenrakentajasta? Ne turnajaiset päättyivät voittooni - vuoteen en ole nähnyt ainoatakaan estettä kuntotelineiltä lähtevällä polulla.

Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.

Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.

Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.

Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!

Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.

Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.

Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.