perjantai 23. joulukuuta 2016

Jäissä

Maanantaiaamuna oli vetänyt ykköstyömatkan kaljamalle. Onneksi selvisin ojia pitkin Viikin arboretumin läpi Koskelantien pyöräkaistalle, joka oli sula ja hiekoitettu.

Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.

Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.

Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.

No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.


Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.

Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.

Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.

Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.

Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.

Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.

Yeti ja napakelkan varsi.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Pääomasta


Loppukesästä sijoitin huomattavan rahasumman polkupyörään, jolla on hauska ajaa.

Sen jälkeen olen:
- ajanut sillä muutaman lenkin
- pessyt sen huolella
- ollut ajamatta sillä rapakeleillä, ettei se vain likaannu
- asetellut siihen suojateippejä, ettei se vain saa kiveniskuja
- pitänyt sitä keittiön seinää vasten, ettei se vain kulu.

Vitun idiootti.

tiistai 13. joulukuuta 2016

Laatuaikaa lipeän seurassa

Tulipahan taas irrotettua yksi On-Onen halpa satulatolppa Pomppiksesta.

Sain sen Pomppiksen tosi halvalla, koska jumittuneen satulatolpan irrotus on vittumaisin puuha polkupyörän rakentelun lukuisista vittumaisista puuhista. Se on sekoitus metallurgiaa, kemiaa, tekniikkaa, voimankäyttöä - sekä meditaatiota sen vittumaisen tosiseikan äärellä, että ennaltaehkäisyllä kaikki olisi ollut vältettävissä.

Onneksi olen rakentelussa niin retrohenkinen, että kohtaan yleensä vain alumiinin ja teräksen epäpyhiä satulatolppaliittoja. Niihin on konstinsa. En halua edes kuvitella, miten kuitupyörien tolppajumit vituttavat.

Aluksi kokeillaan vääntää tolppaa satulasta. Sitten vaihdetaan halvempi satula ja väännetään lujempaa. Jos tolppa on jumissa, se ei tällä irtoa, koska se on jumissa. Jumi tarkoittaa, että alumiinioksidi on hitsannut tolpan ja rungon yhdeksi kappaleeksi, yleensä yli kymmenen sentin matkalta. Sellaiset hitsaussaumat eivät tuosta vaan aukea.

Tunkeutuvat öljyt eivät hitsautuneeseen alumiinioksidiin pure, mutta kun ei ollut kiire niin niitäkin kokeilin. Hyvältä ne haisee, ei vaikutusta.

On-Onen tolppa oli siitä kiva, että kun hilut purki, jäljelle jäi tötsä josta tolpan sai ruuvipenkkiin kiinni ja saattoi vääntää rungolla. Runko kestää aika paljon taipumista ilman pysyviä muodonmuutoksia. Kerran väännettiin yhtä runkoa kaksissa miehin, ja kun kuului kaamea räks, kesti pitkään aprikoida, ratkesiko runko vai irtosiko tolppa.

Tällä kertaa oli siirryttävä destruktiivisiin menetelmiin. Iskin tolppaan napakoita iskuja isolla vasaralla. Runko tietysti kädessä eikä mitään vasten, ettei runko ota kipeää. Sen jälkeen ruuvipenkissä väännettynä tolppa ihan inan verran taisi liikahtaa ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Sitten kuului räks ja tolppa meni rikki. Paskaa laatua.

Siispä liuotushommiin. Älkää kokeilko tätä kotona. Pitäkää lapset poissa alueelta. Käyttäkää suojavarusteita. Älkää jättäkö valvomatta.

Ideana on NaOH eli lipeä. NaOHin ja veden liuos ei liuota terästä, mutta liuottaa alumiinia. Sillä saa alumiinitolpan katoamaan teräspyörän sisältä. Näppärää, paitsi että NaOH liuottaa myös kaikkea orgaanista, esimerkiksi ihmistä. NaOHilla avataan viemäreitä, joten sitä saa kiteinä rautakaupasta.

Ennen kuin pääsin asiaan, otin putkenkatkaisijalla tolpanjämät pois törröttämästä, ja kun Pomppiksen rungossa on vähän ylimääräistä satulaputkea, lyhensin sitäkin reilulla sentillä.

Sitten tämänkertainen innovaatio. Satulaputken suu on kätevin sulkea kumihanskasta leikatulla sormella. Varmistin tulpan minigripillä ja jesarilla.

Runko ylösalaisin ison (teräksisen, ei sinkkisen, se katoaa...) lavuaarin päälle. Sitten (ehyet!) kumihanskat käteen, lasit silmille, lasipurkkiin pari desiä vettä, perään 2-4 kukkuraista ruokalusikallista NaOH-kiteitä, sekoitetaan. Muodostuu lämpöä ja jotain jota ei tee mieli hengittää.

Isolla injektioruiskulla tuuppasin liuosta juomapuollotelineen reiästä sen verran että tolpan jämät peittyivät. Kerrankin geometrian taidosta oli hyötyä, vaikka kyllä näppituntumallakin tekisi. Kihinä alkaa heti ja reaktio kiivastuu sitä mukaa kun lämpö nousee, ja se muuten nousee.

Vaikka lisäisi liuosta vähitellen, yleensä kärsivällisyys pettää ja jossain 10 minuutin kohdalla liuos kuohuu yli jostain, mutta ei se haittaa.

Muutaman tunnin jälkeen NaOH on tehnyt mitä jaksaa ja jäljellä on mustaa, liukasta liejua, joka ei näytä terveelliseltä. Sitä varten Viikissä on vedenpuhdistamo. Huuhdellaan runko. Toistetaan käsittely tarpeen mukaan. Minä taisin toistaa neljästi, ja viidettä kertaa ei tarvinnut, koska jämät lähtivät meisselillä vääntäen. Liuos oli päässyt sopivasti teräksen ja alumiinin väliin.

Viikkokausi meni puuhastellessa. Laatuaikaa rakkaan harrastuksen parissa. Välillä runko kävi kuumanakin, mutta tällä kertaa ei vaurioita maalipintaan, sormiin tai silmiin.

27.2. on taas kansainvälinen satulatolpanrasvauspäivä. Maltatteko odottaa siihen asti vai menettekö nyt heti, kun tiedätte tämän kaiken?

lauantai 3. joulukuuta 2016

7 vrk pk-leiri ihanneolosuhteissa

Tämä tilaisuus ei ehkä toistu, mutta onneksi oli kivaa. Nimittäin Mallorcalla, yksin.

Tiedän että olen sikäli outo. Samaa antoi hotellihenkilökuntakin ymmärtää. Eräs tuli oikein vasiten kertomaan, että illallisella yksinäiset miehet yleensä juopottelevat, eivätkä juo mineraalivettä, syö kasviksia ja lue korkeakirjallisuutta. Yritin selittää, että viihdyn yksin, ja perhe voi kotona hyvin. Olen vaeltanut ja matkustanut ja pyöräillyt yksin neljätoistavuotiaasta.

Sattumoisin osuin ihanteelliseen pyöräilyhotelliin. Barcelo Pueblo Parkissa oli vakiokaluston eli germaanieläkeläisten lisäksi cyclocross-ammattilaisia, Saksan olympiapyöräilyjoukkue ja parikymmentä muuta intomieltä. Eikä ihme. Alakerrassa lukitut pyöräroikottimet, iso pyöränpesupaikka, lainatyökaluja, valtava vuokraamo, hyvin varustettu korjaamo ja asiallinen pyöräilytarvikekauppa. Ravintolassa erittäin hyvä ja monipuolinen ruoka aamuin illoin sillekin, joka ei syö punaista lihaa.

Sattumoisin osuin myös ihanteelliseen aikaan. Lämpötila huiteli viidessätoista, ja auringossa saattoi välillä riisua lahkeet tai hihat. Yleensä buffi ja hanskat olivat tarpeen. Paikalliset ajoivat talvivarusteissa ja kypärämyssyissä ja liina suun edessä, kun ilma oli heille liian raakaa hengittää. Varmaan kuolisivat Helsingissä. Kerran osuin sadekuuroon, kun vasiten ajoin pilven alle. Muuten talven huomasi lähinnä siitä, että vuoriston tiet eivät varjon puolelta kuivuneet kovin nopeasti aamukasteen tai sateen jäljiltä.

Tavoitteena oli ajaa paljon tunteja, koska pk-moottorini on unen ja treeniajan puutteessa pysähtynyt. Vähän arvelutti kuinka perse ja koivet kestäisivät. Viimeksi olin yhtä ihanteellisella leirillä viitisen vuotta sitten, ja sen jälkeen ikää on tullut enemmän kuin kilometrejä.


1. päivä
n. 3 h, tasamaata + Curan nousu

Olin hotellilla ajoissa, joten lähdin halukkaasti iltapäivälenkille. Ajoin 50 m, pysähdyin säätämään satulaa ja ajoin koiranpaskaan. Tuuletinefektin välttämiseksi raahasin pyörän takaisin pesupaikalle. Uusi yritys. Lyhyen yön jäljiltä väsytti, joten yritin pitää kontrollin. Alun siirtymällä se oli vaikeaa - sellainen 2 % nousu tasangolle auringonpaisteessa jotenkin houkuttaa. Tasainen ajorytmi löytyi viiden vuoden takaa tutuilta mestoilta Montuirin läheltä. Käväisin myös takakautta Cura-vuorella, mistä seurasi 20 min kynnyksen liepeillä.


2. päivä
n. 5 h, tasamaasiirtymät + Col de Creu + rannikon ja Puigpunyentin kumpuilut

Aamulla siirryin rannan pyörätietä pitkin länteen. On olosuhteisiin nähden sujuva pyörätie, mutta märällä varmasti liukas. Navigoin Palman läpi Kälviän eli Calvian suuntaan. (Edellisellä kerralla opin kanuuna-Esalta äidinkieliset nimitykset tunnetuimmille ajopaikoille...) Col de Creulla muistelin järkevää nousuvauhtia, ettei viikon ilo loppuisi ennen aikojaan.

Anthraxiin (!) laskiessa on huono asvaltti, vaan minäkös siitä vähät välitin. Mutta helvetti, tavallista loivemmassa neulansilmässä keula alta ja tonttiin. Nilkan moukulasta lähti ihot pois, polveen tuli yksi iso ja pari pienempää runtua, mutta enimmän liu'un tein perseelläni, joka kuoriutui ohuelti mutta laajalti. Kasailin itseni, suoristin tangon ja havaitsin lenkin jatkamisen mahdolliseksi, eivätkä perselihatkaan vilkkuneet liikaa lycran kolosista.

Sitten kruisailin tuttua, nättiä rannikkotietä, mutta lopetin jo Esporlesin liepeillä. Nynnyilyä vai viisautta, en tiedä, mutta sitä miettiessä suuntasin kolmoskategorian nousua Puigpunyentiin ja sitten vasta alamäkeä kotiin. Ilta kului perseen ihoa ihmetellessä, mutta apteekkia en lähimestoilta löytänyt. Suojasin hotellin lakanat omin neuvoin...

Vähän kynnyksen alapuolella tuli viihdyttyä varmaan tunteroinen.


3. päivä
n. 7 h, tasamaasiirtymät + Muron tie + Orient + Puigpunyentin nousu + Galilea

Tästä tuli komea päivä. Löysin hyvän reitin Santa Mariaan, siitä siirryin legendaarista Muron vanhaa tietä, jolla pörrää pyöräilijöitä enemmän kuin Baanalla. Sitten Orientin nätti nousu, joka meni todella kevyesti, joten Puigpunyentin mutkan ja mäen kautta Galilean nousuun, jota en ollut ennen ajanut. Huipulta löytyi poikkeuksellisen hyvä tapas-paikka, etenkin näköalaltaan. Massu täynnä olisi ollut muuten kiva laskea kotiin, mutta perseen ihon lisäksi olin menettänyt myös alamäki-itseluottamuksen.

Onneksi löytyi hyvä apteekki, josta ostin lappuja, teippiä ja bepa-rasvaa. Elämä muuttui helpommaksi.

Kynnyksen liepeillä, alapuolella toki, saattoi mennä puolitoistakin tuntia.


4. päivä
n. 3 h, tasamaatempoa ja palauttelua Cala Pin suunnalla

Aamulla huomasin ajaneeni. Polvien takaosan jänteet tuntuivat kipeiltä, mutta sillä hyvällä tavalla joka kertoo vain tottumuksen puutteesta. Vasen akillesjänne esitti myös huomautuksiaan, ja niitä kuuntelin tarkemmalla korvalla. Turha olisi viikkoa pilata reutomalla nyt.

Ajelin isoa rumaa tietä itärannikolle katsomaan, kuinka autiolta näyttää lomaslummi nimeltä Cala Pi. Erittäin autiolta, etenkin kun osui sadekuuro kohdalle. Sitten ajoin nättiä pientä tietä Llucmajoriin ja kotiin lepäämään. Lenkin alussa piti vähän tempoa dropeilta, kun tie oli niin ruma, mutta loppu pysyi kontrollissa.


5. päivä
n. 7 h, vuoristopäivä, Huoltoaseman mäki + Col de Reisi + Sa Calobra + tekojärvien nousut + pikku-Soller

Aamulla olin palautunut, joten onnittelin itseäni kaljanjuomattomuudesta, neljäkymppisviisaudesta ja vanhoista kuntopohjista. Vuorille siis.

Viisi vuotta sitten ajettiin vielä mehukkaampi vuoristopäivä, eli päälle vielä Orient, mutta kyllä tässäkin riitti nousemista, siirtymineen melkein 3000 m. Aluksi tuttua reittiä Santa Mariaan ja Muron tielle, sitten tasakaasulla huoltoaseman mäki (muutama sata nousumetriä...). Joku FDJ:n mäkiammattilainen nenähengitteli ohi, en lähtenyt peesiin. On se vauhti jotain käsittämätöntä.

Sitten Col de Reisi, jossa jalat saa nätisti tyhjiksi ennen kuin päästään itse asiaan - eli Sa Calobraan, saaren tunnetuimpaan nousuun. Tällä kertaa aikaa meni 35.10, enkä toden sanoakseni muista onko se minuutin vähemmän vai enemmän kuin viisi vuotta sitten. Aivan hyvin joka tapauksessa, enkä todellakaan repinyt kisasykkeillä vaan turvallisesti kynnyksellä.

Loppulenkistä jalat tuntuivat oudon haluttomilta, ja olihan niitä nousuja vielä. Tuhatta metriä kohti saa kuitenkin syödä yhden bocadillon, ja sillä jaksoin pikku-Sollerin tosi leppoisasti.


6. päivä
n. 6 h, loput rannikkotiet ja vuoret

Tämä alkoi olla jo pk:n junttaamista väsyneeseen kroppaan. Nousuissa oli enää yksi vauhti, mutta se vauhti oli tasainen ja joutuisa. Mitään ylirasituksen merkkejä ei ollut, paitsi ylimääräinen herääminen yöllä.

Mieleen jäi lähinnä loputon eksyily lähiössä. Yksi tie vei sinne mutta ainoakaan ei vienyt pois ennen kuin nöyrryin seuraamaan paikallista hyötypyöräilijää.


7. päivä
n. 6 h, tasamaapalauttelua + Cura-vuori

Aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisi hetken vielä loikoilla. Joskus hiihtoleireillä se olo on tullut jo puolivälissä viikkoa, joten kuormitus oli nyt osunut aika nappiin. Oli nätti ilma ja viimeinen päivä, joten lähdin nauttimaan peltoteistä. Jos Mallorcalla lukee tienviitassa Cami de jotain, ja tie on asvaltoitu, se yleensä kannattaa ajaa. Ajoin monta erittäin tasaista peltotietä Felatnixin suunnille asti, ja sitten hyvin miedosti kumpuilevia peltoteitä Montuirin liepeillä.

Reitti sattui ikävästi kulkemaan Cura-vuoren ohi, ja nousun alussa pönötti ikävästi saksalainen cyclocross-tiimi, joten hyvä pk meni pilalle, oli lähdettävä krossisankareiden mukaan. Kavereilla oli ilmeisesti toinen tai kolmas toisto menossa, joten pysyin hyvin perässä. Yksi sankari lähti sen verran keulimaan, että säntäsin takaa-ajoon ja sitkutin diesel-tankkiin jääneillä höyryillä kiinni ja ohi. Kaveri kuittasi vasta hirveällä kirillä lopun tasamaalla. Kaipa tämä kilvanajo silti osoitti, että kuormitus oli ollut melko viisasta: kropasta pystyi vielä härnäämään kierroksia kynnyksen yläpuolelle.


Kotimatkapäivänä ei väsyttänyt, paitsi kun kannoin pyörälaukun kotirappua ylös ja irvistytti. Kroppa olisi kestänyt vielä pyöräilyä, mutta väsymys näkyi muussa. Nyt otan viikon kevyesti ja sitten yritän jatkaa sweetspot-treenejä ullakolla, jos tuon kunnon saisi vaikka hetkeksi pysymään.

Viiden vuoden takaiseen yhtä ihanteelliseen leiriin verrattuna iän karttumisen huomaa kyllä. Olen järkevämpi. Annostelen rasitusta viisaasti, kropan rajoissa, enkä reudo turhia. Osaan reagoida kolotuksiin juuri oikein. Toisaalta en uskalla kokeilla rasituksen rajoja, koska palaudun hitaammin.

Niin ja ennen olin alamäissä aivan kelvollinen, mutta se taito jotenkin katosi perseen hioutumisen myötä, ja saattaapa ukkoutumisellakin olla osuutta asiaan. Laskuissa mieleeni tulvii mitä graafisimpia kuvitelmia niistä lukemattomista tavoista, joilla ihmiskeho voi rikkoutua.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Reikä pimeään


Pari viikkoa sitten tuli pakkaset ja lumet ja maailmalta vittumaisia uutisia. Ajattelin että jos nämä ovat elämäni viimeiset talvipolut, kuten ilmastonmuutosmaailmassa on mahdollista, ajetaan ne sitten niin kunnolla kuin olosuhteet huomioon ottaen mahdollista.

Tuli pari lenkkiä ajettua. Oli kuivaa, valoisaa, nopeaa, kehittävää, hauskaa ja tunnelmallista.

Sitten lumi suli, ja ne vähät lenkit mitä voi ajaa ovat taas tuttua ja turvallista reiän poraamista väkisin pimeään. Eilen kuuntelin parin tunnin pyörittelyn ajan Juana Molinaa, ja tuli folktronicasta hyvä flow.

Mutta ei tätä vittu kestä. Perjantaina olisi tarkoitus mennä viikoksi yksin ajamaan Mallorcalle. Siitä reissusta maailman tietysti lämpiää lisää. Niin helvetin heikko ja ristiriitainen on ihmismieli.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

MTB-siksak 2014 - reissuraportti nyt jo!


Kirjoitanpa nyt viimeinkin raportin MTB-siksakista kesältä 2014. Innon piukeus johtunee siitä, että jotain samantapaista on suunnitelmissa kesälle 2017…

Kesän 2014 maastopyörävaelluksella oli muutama tarkoitus. Ensinnäkin halusin ajaa itselleni uusia maastopyöräreittejä Lapissa, ja Utsjoella sellaisia vielä oli. Toiseksi halusin tiedustella kollektiivin käyttöön uutta vaelluspätkää, Sevetti-Pulmanki -reitin. Ja kolmanneksi halusin hyvään kuntoon, mikä tarkoitti että pitäisi keskittyä myös palautumiseen, eikä voisi ryynätä itseään tärviölle.

Ajankohdaksi valikoitui kesäkuun puoliväli, mikä on erittäin riskialtista. Yleensä tähän aikaan suot ovat märkiä, kahlaukset mahdottomia ja sää kylmä. Tällä kertaa kävi tuuri.

Reittiä kartalla lienee kätevin seurata täällä, koska kirjoitan kätevämmin kuin piirustelen.





Matkapäivä

Isä heitti Keski-Suomesta Seinäjoelle. Yöjunaa odotellessa ehdin asemalaiturilla testaamaan uusia bikepacking-nyssäköitä. Tuntuivat toimivan. Varusteista olen kirjoittanut jo muualla.



1. päivä: Sevettijärvi - Opukasjärvi - Iisakkijärvi

Aamulla Rovaniemen rautatieasemalla perinteinen vaihto pohjoisen bussiin. Pyörä meni mukavasti kyytiin - bussit palvelevat pyöräretkeilijää paremmin kuin junat. Ivalossa vaihto Sevettijärven nuhaisempaan bussiin, jossa ennenkin olen ollut ainoa matkustaja juopottelevan, autenttisen lapinäijän lisäksi.



Sevetin baarissa söin lohikeiton, koska aamiainen oli jäänyt ohkaiseksi. Lohikeitto maistui suussa, kun sprinttasin ensimmäiseen asfalttimäkeen polunpäätä etsimään. Paitsi että sprinttasin täpinöissäni väärään suuntaan.



Varsin pian löytyi Ahvenjärven poroerotuksen tie ja vähän ennen sen loppumista oikealle pohjoiseen erkaneva mönkijäura. Olin valinnut alkuun tien, koska retkeilypolku on näillä kohdin melko kivinen. Sitä oli mönkijäurakin, mutta silti hauskaa ajettavaa. Pieniä mänetöppyröitä ja kovaa pohjaa. Mönkijäura ja merkitty kesäretkeilyreitti kulkevat alkuun lähekkäin ja samaan suuntaan, joten vaihtelin mielen mukaan, ja aluksi mieli teki teknisempää singletrackiä. Opukasjärven tuvalla pidin yksinäisen, meditatiivisen pikku paussin ja muistelin erästä opettavaista kevättalvivaellusta yli vuosikymmen sitten. Alkukesän linnut lauloivat.



Jatkoin vielä yöksi Iisakkijärvelle. Pari kalamiestä siellä asusteli, tarjosivat haukea kun itse söivät harrin. Oli muuten hyvää verrattuna etelän mutahaukiin, ja jätti olon, että voisi joskus ajella vapaputken kanssa, kunhan ensin opettelisi kalalle.



2. päivä: Iisakkijärvi - Huikkimajoki - Tsaarajärvi - Tsuomasvaara - Pulmankijärvi - Nuorgam

Aamulla lähdin aikaisin, koska oli luvassa pitkä päivä. Polku oli muuttunut singletrackiksi jo aikaa sitten, ja sitä oli hauska ajaa. Metsäistä, vähän kumpuilevaa mutta pääosin hyväpohjaista. Vähitellen totuin pyörän vaellusasetuksiin, lähinnä nyssäköiden painoon ja liikkeeseen. Pyörää piti komentaa eri tavalla, mutta juurakossa se meni rennommin.



Kengät sai nopeasti vakiotilaan eli koko ajan märiksi, viimeistään Huikkimajoen kahlauksessa vähän ennen autiotupaa. Huikkimajoella oli myös hiljaista, ja pidin taas meditointipaussin. Että piti olla nättiä.

Ennen Tsaarajärveä maisemaan alkoi tulla avaruutta, koska tunturimittarit ovat rouskuttaneet koivut. Polku pehmeni ja nousi tasaisesti. Eilen ehkä täysjuustosta olisi voinut olla iloa, tänään täysjoustoläskistä. Mutta Yetikin liikkui ja oli oma.





Silisjoen kahlaus oli ikävä isojen pyöreiden kivien takia, mutta vettä vain polveen. Ennen Tsaarasjärveä piti neuvotella iso suoalue, jota ei voinut kiertää. Tunkkasin siis suoraan yli. Mutta olihan niitä pieniä pitkoksettomia suojuotteja jo ollut ihan riittävästi.

Tsaarajärvellä tuntui tundralta - paikka on tuulelle altis ja karu. Energiaa riitti näin alkureissusta, joten pidin vain pikkutauon. Alkoi sataa kunnolla vettä.



Tsuomasvaaran tupaa ennen oli todella hupaisaa, teknistä polkupätkää. Sen verran alkoi väsyttää, että jouduin tunkkaamaan. Eikä se tuvan lähistön pusikko varsinaista ajonautintoa tarjonnut. Mutta tupa oli lämmin - laitoin liian myöhäisen lounaan ja odottelin sateen taukoamista.

Ei tauonnut, mutta ei yltynytkään. Lähdin jatkamaan, ja polku kävi mäkiseksi. Miutistohkkalle ei todellakaan riittänyt 28-36, eikä sen jälkeenkään rajalinjan töppyröissä. Rajalle tullessa ajoalusta kuitenkin parani huomattavasti mönkijäuran ilmaantumisen myötä.





Loppulasku Pulmankijärvelle olisi ollut huikean hieno, jos olisi  ollut vähän selkeämpi ilma. Reitti oli kuitenkin onnistuneesti tiedusteltu, ja kirjoitin siitä kuvauksen erittäin kätevälle ja kauniille Utsjoki-MTB -sivulle.



Jäljellä oli parikymmentä kilometriä erittäin mäkistä asfalttia. Sade taukosi, takki kuivui, muistelin menneitä talvireissuja, söin patukoita ja olin väsynyt. Nuorgamissa ostin kaupan tyhjäksi ja otin mökin.


3. päivä: Nuorgam - Njuohkarggun reittiä etelään - Kaldoaivin reittiä etelään - Puksajärvi

Päivä valkeni aurinkoisena ja alkoi muutaman kilometrin tiesiirtymällä länteen, Njallavarrin mastotielle. Muistin taas että mastoteiden (ja tunturien) takia maastopyörävaelluspyörässä pitää olla saakelin kevyet välitykset. Todella kevyet. Uskokaa.




Korkeuskäyriä tuli silti halvalla ja mastotieltä erkaneva ura oli kovapohjainen ja maisemiltaan upea. Vardoaivin kohdalla valitsin itäisen vanhan uran, ihan mielenkiinnosta. Se erottui erittäin ohuesti, mutta tarjosi lavean näköalan Njuohkarjavrille. Järven kämppien pihassa oli isosti lunta mutta aurinko paistoi. Kelpasi syödä patukkaa.





Sitten ruman voimalinjan tienoilta alkoi epämääräisempi etappi, jonka jipot onneksi on hyvin kuvattu Utsjoki-MTB-sivulla. Njuohkarggulta Kalddoaiville ovat ilmeisesti ajelleet lähinnä saksalaiset kuormureillaan ja sitten poromiehet pärräaikaan, joten ura on katoamaisillaan, ja viimeisen nousun Pulmanki-Mieraslompolo -uralle joutuu tunkkaamaan. Mikäs siinä. Jos tälle pätkälle lähtee, kannattaa tykätä siitä että tunkkaa pyöräänsä pitkin tundraa ilman tarkkaa tietoa urasta.



Kalddoaivilla ja Kuorboaivilla meni taas kunnon baana, ja oli niin helvetin hienoa, että vaikea kuvailla. Aurinkoa, loputonta tundraa, helppoa baanaa, lumilaikkuja, alamäkeä, horisontissa Norjan lumihuiput. Ei olisi malttanut lopettaa, enkä sitten lopettanutkaan vaan hidastelin.



Laitoin teltan Puksajärvelle poroerotuksen liepeille. Siellä on yksi avoin mökki, jossa ei ole kaminaa. Oli kylmä ilta ja yö, ja kesäpussi selvästi veteli viimeisiään. Ensi reissulle kunnon makuupussi.



4. päivä: Puksajärvi - Riekkojärvien reittiä pohjoiseen - Vaisjoen kammi

Juuri sellainen aamu, että hyvä sää on väistymässä eikä viitsisi. Viitsin silti. Maasto oli rikkonaista, alavaa ja peitteistä, mutta alamäkivoittoista, ja tuppasi naurattamaan Vudnejavrilta monta kilometriä eteenpäin.

Sitten käännyin jyrkästi ylämäkeen kohti pohjoista, Riekkojärvien uralle. Ura oli melkein Vetsijoelle asti tasaista, hyväpohjaista, nopeaa ja melkein tylsää. Loppupätkän Vetsimukan mökeille joutui sentään rypemään suossa, mutta oli siitä ryvetty lantikallakin.



Vetsijoen ylitys oli vuolas muttei mahdoton. Vastarannalla alkoi pienempi ura, joka edusti taas saksalaista raideleveyttä ja historiallisuutta. Pehmeää muttei mahdotonta. Gallomaraksella käännyin pääuralta luoteeseen taas vähän paremmalle uralle, ja sitten pääsinkin nautiskelemaan Vetsijoen kahlauksesta uudestaan.



Ei kannata ottaa sadehousuja, kenkiä tai sukkia pois - ne ovat kuitenkin koko ajan märät. Ja kengänsuojista saa mukavasti pitoa niljaisilla kivillä.

Aurinko alkoi paistaa ja tuli yhtäkkiä kuuma, kun sompailin itseäni monien urien viidakossa kohti pohjoista. Suuntana oli kammi Vaisjoen ja Vetsijoen risteyskohdassa, ja ilmakuvien perusteella olin huomannut, että kilometrin voimalinjan pohjoispuolella menee ura lähes Vaisjoen rantaan asti. Niin lähes menikin, eikä jokirannan pusikkokaan mahdotonta tunkattavaa ollut.



Kammi on upea ja päivä oli ollut vain keskimittainen. Oli aikaa syödä reppua tyhjäksi ja kuljeskella kalsareissa kämpän pihamaalla. Vaisjoen kammi kalskahtaa jotenkin tarunhohtoisesti. Se on sekä kesä- että talvivaelluksilla reiteistä ja nähtävyyksistä syrjässä ja siksi vähäkäyntinen. En olisi uskonut että ajan sen pihaan joskus pyörällä.


5. päivä: Vaisjoen kammi - Utsjoki

Kylmä yö, laiska aamu, kaunis ilma. Jalat olivat tukkoiset mutta vertyivät kun pyörittelin Annevarrin ylängölle. Siellä risteilee aivan mahdottomasti isoja uria. Voi valita mieleisensä, mutta minä valitsin nopeimman. Ilma alkoi kylmetä melko tavalla.



Utsjoki on sitten paljon pienemmän oloinen paikka kuin Nuorgam. Rajakauppa Norjaan ei käy yhtä kiivaana. Nytkin paikka oli enemmän tai vähemmän kiinni. Leirintäalueelta sain sentään mökin, ja jopa kauppa avautui, vaikka väitti olevansa kiinni. Hyvä että avautui, muuten olisin joutunut joko odottamaan päivän tai hakemaan eväät Nuorgamista.



Mutta hyi saakeli miten ilma kylmenikin. Ilta-ajelulla kylänraitilla piti laittaa kuoret päälle. Vetäydyin mökkiin, söin kaikkea mahdollista ja tunsin miten kunto kasvaa ns. levätessä.


6. päivä: Utsjoelta lounaaseen - Goahppelasjavri - Erttetvarri - Linkinjeaggin/Arkomaraslattun yksityiskammi - Nuvvus - Ahkojavri - Akukammi

Tämä oli se päivä kun jo aamulla tiesin tunkkaavani kymmenen kilometriä suota, ja se päivä valkeni sateisena. Vedin kuoret päälle ja lähdin nousemaan retkeilyreittiä Roavveoaiviin. Ei olisi kannattanut, koska se retkeilyreitti oli työläs. Kivinen, pehmeä, pusikkoinen, kapea, liukas ja ylämäkeen. Alashan sitä olisi kyllä päästellyt mielikseen.

Olisi sittenkin kannattanut siirtyä Tenon vartta kaksitoista kilometriä länteen ja nousta Baddaskaidin uraa, sitä on kovin kehuttu.



Heti kun pääsin avotunturiin alkoi sataa lunta. Ihan selvää, kuivaa lunta. Se tuli kovan tuulen mukana. Turha kai sanoa, että kesä-Sideissä meinasi tulla varpaille kylmä, kun tunkkasin rinnesuota. Alamäessä otti oikein naamaan se tuisku. Mutta olihan siellä ihan ajettavia siekaleita, eikä keli varsinaisesti ahdistanut. Liikkeellä pysyin lämpimänä.

Goahppelasjavrin tuvalle viimeiset sadat metrit olivat ikävää tunkkailua, mutta tupa oli lämmin. Jäin odottamaan kelin asettumista ja juttelemaan mukavia.

Parin tunnin jälkeen kokosin itseni, otin kompassiin suunnan ja tunkkasin vastarinteen kohti Erttetvarria. Mäen päältä alkoi kelvollinen alamäkinummi, jota pystyi pyörittämään kevyellä vaihteella. Sitten suotunkkausta, nousu Erttetvarrin rinteeseen ja taas muutama kilometri pyörittelyä. Ei laisinkaan mahdotonta. Paitsi se viimeinen hyvinkin reilu kilometri Arkomaraslattun yksityiskammille. Palsasuota, metristä pajupuskaa ja mättäitä. Mutta siitä oli mentävä, koska eihän tämä muuten olisi sankarillista.

Kammilla aurinko paistoi ja sulatti kimmeltävää lunta nopeasti nuoskaksi ja pois. Maisema tunturiylängöllä idemmässä oli erittäin valkoinen, mutta täällä ei ollut lunta kuin pari senttiä.

Kovapohjainen mönkijäura houkutteli jatkamaan. Komeasti kruisailin tunturinkupeita alamäkeen Nuvvukselle - loppulasku taisi vähän jopa kuumentaa jarruja. Suosittelen tätä nousua ja tämän alueen uraverkostoa päiväretkeilyyn.



Tenonvarressa en ole ennen kunnolla käynyt, mutta nyt sitä tuli tutkittua muutama kymmenen kilometriä. Tie on kaunis, mutta matkailubisnes näin kaukana ylävirrassa kituu. Olisi tehnyt mieli kahvia mutta ei ollut kahviloita.

Kaikki loppuu aikanaan, myös asfaltti, ja minun asfalttini loppui Suvannossa Outakosken jälkeen. Lähdin kipuamaan ihan saakelin jyrkkää mönkijäuraa, ja tuli hiki. Oikeastaan uria on kaksi lomittain. Toinen, punaisella kiviin merkitty, vie hulppealle yksityismökille korkealle mäenrinteeseen. Toinen, vanhempi, jatkuu tunturiin, Ahkujavrille. Se on kivinen mutta hyväpohjainen, ja sitä on kiva ajaa, kun aurinko paistaa. Mutta Ahkujavrilla se loppuu.



Edessä oli päivän toinen tunkkaus, muutama kilometri Akukammille. Tietysti poropolut vähän auttoivat, ja käveleehän tätä väliä joku vaeltajakin joskus, mutta alun ja lopun vaivaiskoivikot kyllä ärsyttivät, sen verran oli päivää takana. Mutta Ahkojohkan uoma asettuu tunturien väliin kauniisti. Siihen kun telttansa laittaisi!



Pelkäsin kesäpussin kylmyyttä ja jatkoin uusitulle, hulppealle Akukammille yöksi. Voisi sanoa, että olin saanut kylliksi räntää ja varvikkoa ja suota, samoin kuin aurinkoa ja baanaa ja maisemaa.



7. päivä: Akukammilta Kevon reittiä etelään - Luomusjärvi - Karigasniemi

Kevon reitti Akukammilta etelään Njavgoaiville oli ehkä reissun hupaisinta polkua. Singletrackiä, kuivaa katajikkoa, loivia korkeuseroja ja kikkailua pikkusoiden yli. Njavgoaiville piti toki nousta melko tavalla, ja tuvan vesipiste on vähän etäällä. Njavgoaivilta Ruktajärvelle on sitten melkein liiankin helppoa. Mutta loppulaskua saa kaahata hymy korvissa melko turvallisesti.





Jatkoin Luomusharjun polkua ja uraa vuorotellen. Polku on hauska, ura on helppo, ja välillä ne yhdistyvät. En ollut vielä valmis luopumaan maastopyöräilyn iloista, joten Luomusjärven eteläpäästä otin vielä mönkijäuran Ailigaksen poroerotukselle. Sitten jäljellä oli kilometreittäin loppulaskua Karigasniemelle. Majoittumisen jälkeen aikaa jäi kylätalon ihmettelyyn, Muotkatunturin polun alkupään etsiskelyyn ja yleiseen fiilistelyyn Tenon rannassa - paitsi että tässä kohtaahan se on jo Inarijoki. Sää oli kylmä ja turistit vähissä, mutta palvelu Soarve Stohpussa sitäkin parempaa.

Kaikkiaan reissu onnistui yli odotusten. Kelit vaihtelivat auringosta lumisateeseen, ja hyvä niin. Urat vastasivat reittikuvauksia ja niillä oli helppo pysyä pelkän satatonnisen kartan avulla, vain Utsjoelta nousu oli pettymys. Tunkkauspätkät sujuivat kevyesti. Ruokatäydennykset Nuorgamissa ja Utsjoella pitivät repun kevyenä ja miehen ravittuna. Mökki- ja autiotupamajoitus auttoi palautumisessa merkittävästi. Reissun jälkeen pyörä kulki kovempaa kuin koskaan.

Kilometrejä tuli kenties noin neljäsataa, mutta se määrä ei kyllä kerro yhtään mitään.

Näin jälkikäteen ihmetyttää, että minua ei oikeastaan väsyttänyt kunnolla kertaakaan. Pulmankijärven tietä oli työläs ajaa, mutta vain siksi etten viitsinyt syödä, kun olisin kohta kaupalla. Akukammille viimeiset kilometrit olivat ikäviä tunkata, mutta upea kesäilta vei ajatukset muualle.

Jos suunnittelee vastaavaa reissua, kannattaa muistaa että noihin aikoihin olin elämäni kovimmassa kunnossa. Ajoin tasaisesti jopa kymppisakkiin marttakisoissa ja olin treenannut Tahkon ultramatkalle pitkillä lenkeillä. Lisäksi olin aiemminkin tehnyt useita vaativia maastopyörävaelluksia ja vaeltanut aktiivisesti parikymmentä vuotta ympäri vuoden. Osaan siis pitää itsestäni ja jaksamisestani huolta pitkällä reissulla. Pari ajopäivää lisää, niin sama reissu on mukava normiharrastajalle.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Luottokamaa: Open Pro + 32 DT Compia

Vaihdoin kännifiksiin talvikiekot, ja tuli siinä varastoa välpätessä ihmeteltyä kiekkoja.

Kännifiksissä on pääasiallisessa käytössä kiekot, jotka Okka kasasi minulle vuonna 2007, kun aloin harrastaa polkupyöräilyä ja ostin fiksin. Mavic Open Prot, 32 DT Comp -pinnaa ja laatunavat. Niillä on ajettu fiksikatupommitusta, fiksikrossia ja työmatkaa ympäri vuoden. Laakerit vaihdettu kerran. Takakehän jarrupinta iskemätön, etukehä ei enää halua nähdä jarrua. Ei ole tarvinnut rihdata. En epäile etteikö kymmenen vuotta täyttyisi.

Sanoisin että helvetin hyvin niiltä kiekoilta.

Samalla reseptillä olen kasauttanut Epulla ehkä neljä kiekkoparia. Yhdestä on antautunut napa. Yhden kehän tuhosin kiveen ja toisen portaaseen. Pariin kiekkoon on pitänyt vaihtaa kehä jarrupinnan kulumisen takia - vapaarataskrossi ei armahda. Vaan eipä hätää, sillä uusi Open Pro löytyy helposti. Mikä tärkeintä: ei katkenneita pinnoja, jatkuvaa rihtaamista, varaosamurheita tai murtuneita nippelinreikiä.

Jos haluaa erinomaiset käyttökiekot, kannattaa valita Open Pro ja 32 DT Compia.

Silloin kun ajoin typerintä mahdollista krossia, Eppu teki minulle yhden takakiekon, jossa oli 36 DT Compia. Se kiekko kesti kaikenlaista.

Holkitettu, kevyt vanne kestävästä alumiiniseoksesta. Juuri sopivasti ohennettu pinna, joka sietää kireälle kasaamista ja joustaa eikä murru. (Ohentamaton DT Champ kestää huonommin, koska ei jousta.) Ja ennen kaikkea riittävän monta pinnaa, että rakenteesta tulee vankka ilman pistemäisiä kuormia.

Joo, eivät ole aerot tai leveät tai höyhenenkevyet, mutta pyöräilyssä on muitakin päämääriä. Kuten töihin ja kotiin ja lenkille joka päivä ilman murheita.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

FTP 305 W hahhaa

Kiristinpä sitten Turbo Muinin hihnankiristysruuvia puoli kierrosta.

Yritinpä sitten ajaa jotain vitun Trainerroad-VO2max -vetoja. Happoa tunki korvista jo lämmittelyssä ja ekan vedon puolivälissä hannasin tehot 90 %:iin.

Palautin treenin perusteella FTP:n normaalitasolle, ja siinäkin on muutama kourallinen mielikuvituswatteja, veikkaan.

Mutta hemmetti. Puolisoni ajoi ennen hihnan kiristystä testin ja hihnan kiristyksen jälkeen treenin, eikä tuntunut missään. Mitä nyt vittua? Pää menee pyörälle tässä todellisten ja kuviteltujen hattiwattien taistelussa.

Parempi olisi ajaa ulkona.

torstai 20. lokakuuta 2016

FTP 338 W höhhöö

Koska olen nössö, en tykkää ajaa trainerilla ftp-testejä. Siinä kun hengästyy.

Urhea puolisoni on kuitenkin ajanut testejä tasaisesti ja havainnut roiman kehityksen. Hänen inspiroimanaan hankkiuduin pitkästä aikaa vintille ja ajoin Elite Turbo Muin Smart B+:lla Trainerroad-ympäristön perustestin. Puoli tuntia lämpöä + anaerobinen tyhjennys ja sitten kahdenkymmenen minuutin veto, jonka keskiwateista vähennetään pikkuisen, että saadaan FTP.

Onnistuin ajamaan testin todella nätisti. Pidin tehot alussa kurissa ja sitten nostin tasaisesti. Kadenssi viipotti koko ajan yli 90 ja jaksoin kärsiä tehokkaasti penkissä. Vähän jäi varastoon koska lopussa sprinttasin.

Tuloksena Trainerroad sanoi, että FTP 338 W eli 4,97 W/kg.

Oujee!!!! Kunto on noussut vähintään 30 W!!! Ja ihan vaan valvomalla öitä ja ajamalla kahdesti viikossa töihin!

Jos se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. Internetin syöverit kertovat, että Turbo Muineja ei enää katsota hyvällä Zwift-kisoissa, koska ne antavat 10-30 % mielikuvituswatteja.

Ihan tosi kiva hei. Ostin pirun hienon ja saatanan kalliin trainerin, että saisin koherenttia tietoa tehoistani. Ei sillä absoluuttisella wattitotuudella väliä, kunhan tieto pysyisi linjassa. Mutta nyt näyttäisi siltä, että Turbo Muin on yhtä koherentti kuin minä aamuisin, ja sen ote lipsuu yhtä pahasti.

Internetin syövereistä nimittäin kaivoin tiedon, että Turbo Muinin hihnaa pitää kiristää. No minäpä kiristän. Sitten kun se taas löystyy, voin kuvitella kunnon kohoavan.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Epäilyksiä

Miksi nuo kaikki vetävät minusta ohi? Mitä minä täällä teen? Onko tämä liian iso/painava/kallis/huono pyörä? Olenko tullut vanhaksi? Onko nyt vain paska päivä? Olivatko ne kaksi pk-lenkkiä liikaa tälle viikolle? Miksi helvetissä nuokin vetävät minusta ohi?

Martta-cupin finaalissa ei ollut herkkua. Tuomisina paskin maastopyöräkilpailusijoitukseni neljään vuoteen, ja epäilyksiä. Olihan se liian sileä rata Bemarilla rällättäväksi, mutta ei jää paljon selittelyille sijaa kun tippuu tasaisella suoraan vetoon.

Pari päivää meni mietiskellessä. Sitten teki mieli ajaa vähän pyörää ja järjestää vähän VPCX-kisaa ja ajaa vähän lisää pyörää. Ihan vain ajaa.

Nyt kun kunto ja mieli on kalibroitu vastaamaan elämän vallitsevia realiteetteja, fiilis on taas aivan hyvä.

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Tarina Herttoniemen Esteenrakentajasta

Tämä on synkkä tarina suomalaisesta jääräpäisyydestä. Voin kertoa siitä vain oman osuuteni, mikä alkaa ehkä kolmen vuoden takaa.

Kahlasimme puolisoni kanssa kymmensenttistä ensiloskaa silloin uudella asuinalueellamme Herttoniemessä. Vaikka ilta pimentyi, polut erottuivat hyvin. Mutta voi! Edessämme kohosi risuista ja kepeistä kyhätty este. Se sijaitsi tässä: kuntolaitteiden takaa alkavalla polulla.

Emme kompastuneet, emme joutuneet kiertämään, mutta minä ärsyynnyin. Viskelin kepit kaseikkoon vaikka hanskat kastuivat, enkä ajatellut asiaa enempää.

Mutta voi! Sen talven mittaan huomasin, että alueen luontevin maastopyöräpolku kulkee esteen kohdalta, ja este kasvoi siihen aina uudestaan. Olin kohdannut myyttisen hahmon - Herttoniemen Esteenrakentajan.

Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt esteensä paikan logiikalla, joka ei liene tästä maailmasta. Kuntolaitteiden takaa lähtee useita polkuja, joita pitkin esteen voi kiertää. Esteen kohdalla maastopyöräilijöiden vauhdit ovat alhaisia ja kohtaamiset jalankulkijoiden kanssa harvinaisia. Esteen luota lähtevillä poluilla ei ole poikkeuksellisia luontoarvoja. Mitään kulumista ei ole havaittavissa: yhteen mutakkoon piirtyy silloin tällöin renkaanjälki, siinä se.

Mutta Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt rakentaa siihen esteen, ja rakentaa sen tarpeeksi monta kertaa. Minä päätin purkaa sen, ja purkaa sen tarpeeksi monta kertaa. Tahto asettui tahtoa vasten, nimby-asenne maastopyöräilijän loukkaamatonta vapautta vasten!

Ensimmäisen vuoden ajan heittelin kepit maastoon aina kun satuin ajamaan ohi. Sitten ymmärsin, että moinen ei todellakaan riitä vastukseksi Herttoniemen Esteenrakentajan jääräpäisyydelle. Sitä paitsi kun kaupunki siivosi alueelta pusikkoa, Esteenrakentaja sai yltäkylläisesti järeää rakennusmateriaalia. Esteet kasvoivat kooltaan, ja Esteenrakentaja alkoi pujotella haaraisia rankoja juonikkaasti kiinni estepaikan vesakkoon.

Se oli haaste.

Kesällä 2015 aloin ajaa kaikki lenkkini esteen kautta. En enää tyytynyt heittelemään keppejä kaseikkoon vaan kannoin ne noin sata metriä jyrkkään alamäkeen ja piilotin märkiin ojiin. Sieltäpä saisi hakea! Usein jouduin kantamaan kaksikin sylillistä, ja toisinaan piti raahata reidenpaksuinen kelo. Sateella hanskat märkinä puhkuin iloa ja onnea taistelussa vertaistani vastustajaa vastaan.

Usein fantasioin erilaisilla viesteillä, joita nokkelana kynäilijänä jättäisin Esteenrakentajaa nöyryyttämään. Pohdin myös riistakameran pystyttämistä, koska mieltäni poltti kysymys Esteenrakentajan henkilöllisyydestä tai olemuksesta. Vanhahko, katkeran oloinen mieshenkilö vai kenties jotain aivan muuta? Loppujen lopuksi pidin silti parhaimpana pelkistettyä kommunikointia. Hän rakentaa, minä puran - niin on hyvä.

Taistelu rauhoittui viime talvena, kun minä keskityin traineriin eikä Esteenrakentajakaan jaksanut tonkia loskan alta niljaisia rankoja. Purin esteen ehkä kerran viikossa. Mutta voi! Koitti kevät, maasto kuivui ja tilanne eskaloitui. Esteistä tuli yhä muhkeampia!

Kuin taivaan lahjana minulle tuli entistä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia esteen purkamiseen. Lastenvaunuja nimittäin piti lykkiä pari kertaa päivässä, ja vaunulenkin suunta määräytyi kuin itsestään kohti estettä. Vaunuilla oli sitä paitsi kätevä siirtää kiviä ja kantoja, joita Esteenrakentaja ilmeisesti epätoivoissaan raastoi ympäristöstä. Lähitienoolta alkoivat rangat loppua.

Kesäkuun korvilla oli silti muutama päivä, että purin esteen kaksi kertaa päivässä. Kunnioitukseni Esteenrakentajaa kohtaan nousi. Tuntui petokselta lähteä viikoksi mökille - ties millaisen esteen hän sinä aikana pykäisi...

Mutta voi! Kun loppukesästä asetuin taas Helsinkiin, estettä ei enää ollut, tai sen paikalla oli vain pari risua ristissä. Kannoin ne tunnollisesti sata metriä alamäkeen. Ja sen jälkeen - ei mitään.

Onko Herttoniemen Esteenrakentaja sairastunut? Onko katkera mutta jääräpäinen elämänasenne viimein joutunut taipumaan iän ja fysiikan edessä? Vai onko hänen tahtonsa murtunut, kun esteen oivalliset rakennusaineet ovat kätkeytyneet sata metriä alamäkeen?

Voitinko minä taistelun Herttoniemen Esteenrakentajaa vastaan? En tiedä. Ehkä hän palaa vielä. Mutta lenkille lähteminen ja lastenvaunujen lykkiminen tuntuu oudon tarkoituksettomalta. Melankolisena tuijottelen paikkaa, jossa kerran kohosi muhkea este.

Ehkä tämä tyhjyyden tunne on Herttoniemen Esteenrakentajan kosto.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Juoksua pois nyt-hetkestä

Kävipä niin hauskasti, että viime viikko piti viettää Englannissa, Surreyn neitimarplemaisissa maisemissa. Cranleigh'n alue on lontoolaisten maastopyöräsiirtola, täynnä toinen toistaan upeampia kukkulanvieruspolkuja.


Kävipä silti niin ikävästi, ettei voinut ottaa pyörää mukaan. Otin lenkkarit. Kauhea ajatus.

Reilut kymmenen vuotta sitten juoksin paljon. Treenasin puolimaraton-aikani 1.55:stä 1.36:een ja jalkaani pahan rasitusmurtuman. Vanhat vammat ja vakava sairaus olivat tehneet koivistani huonosti juoksuun soveltuvat.

Salaisella aseellani tukipohjallisilla pystyn kyllä juoksemaan, jopa voitokkaasti, mutta en halua. Jalat tulevat DOMS-kipeiksi, jos juoksen harvemmin kuin kerran viikossa, joten mieluummin en juokse ollenkaan.

Surreyn polut oli kuitenkin juostava. Yhdistetyllä perhelomalla & työkeikalla menee muuten järki. Niinpä valmistauduin juonikkaasti. Edeltävällä viikolla 30 min maastossa lönköttelyä, lepopäivä, 2 x 15 min matolla reippaamman vedon kera, lepopäivä. Pystyin kävelemään vielä portaat.

Sitten Surreyn maastoja 45 min, lepopäivä, 60 min, lepopäivä, ja sitten vahingossa perusteellisten eksymisten jälkeen 120 min kukkuloilla. Sieltä suoraan lentokoneeseen ja kas, nyt portaat sattuvat.

Onko tarinan opetus, että järkevällä treenillä pääsisin melko pian juoksukuntoon tuhoamatta täysin koipiani? Ei ole. Tarinan opetus on mielentilassa.

Pyöräily on minulle nautinto mutta myös tavoitteellista. Jokaisella lenkillä ajattelen ainakin vähän, miten lenkki palvelee tavoitteitani. Pyöräillessä mieli suuntautuu osaksi tulevaan. Juoksu on jotain muuta. Siinä minulla ei ole tavoitteita, joten se on nyt-hetkessä etenemistä puhtaimmillaan. Juostessa mieli ei suuntaudu mihinkään, paitsi ehkä jalkojen kipeytymiseen.

Se mielentila katosi, kun juoksin Surreyssä. Aloin miettiä kevyitä maastojuoksukisoja tai seikkailu-urheilua tai puolison kanssa juoksemista. Sillä hetkellä Surreyn pellonreunat, kukkulat ja vihreät metsätunnelit menettivät arvonsa ja muuttuivat kuntosaliksi, ja jalkojen kipeytyminen ominaisuudesta viaksi.

Sitten palasin kotiin, kävin maastopyöräilemässä, huomasin että juoksu kertakaikkisesti tuhoaa pyöräilyjalat ja lopetin välittömästi kaikenlaiset juoksuajatukset.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Todella vanhat pohjat - vai nousukuntokisaamista?

Viime vuonna ajelin syksyllä pari marttakisaa ns. vanhoilla pohjilla. Alla oli naurettavan vähän kisaamista eikä senkään vertaa kovia treenejä, mutta pyörä liikahti melkein entistä vauhtia, kun tekniikka tuli selkäytimestä ja pää tiesi miltä vauhti tuntuu. Tänä vuonna vanhat pohjat ovat entisestään ohentuneet. Ei pitkiä pk-lenkkejä, puolitoista marttakisaa, ei kovia treenejä.

Sehän tarkoittaa että olen tuore, ja että jaksan just hyvin ajaa tunnin täysiä - sen mitä cyclocross vaatii.



Niillä eväillä kruisailin eilen Laajasalossa VPCX-cupin avauskisan. Kovista kuskeista paikalle uskalsivat Kuitto ja Salonen, jotka olivat pehmittäneet koipiaan edellispäivän HEL CX:ssä. Salonen ei ainakaan ajanut tosissaan, koska tasavauhtisella hissuttelulla pysyin terävän maantierynkyttäjän imussa loppuun asti, radalla joka vaati terävyyttä. Kuitto rypisti kovemman treenin ja veti pari minuuttia kaulaa.

Silti kisasta jäi aivan raikas maku suuhun. En jäänyt kenenkään jalkoihin ja kestin ihan pikkuisen jopa maitohappoa.



Tekisi mieli lesoilla, että turha treenata kun pyörä kulkee auttavasti ilmankin. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minä treenasin. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina parin tunnin kevyet mutta tekniset krossilenkit. Tuli otettua tuntumaa pyörään, tuli heräteltyä hermosto ja rasva-aineenvaihdunta. Loppuviikon työmatkoilla oli kevyt kulku.

Täsmätreeniä olosuhteiden ja nykykunnon sallimissa rajoissa. Jos olisin vetänyt treeniksi teräviä kisavetoja, mieli ja ruumis olisivat takuuvarmasti menneet kapinaan. "Eikös me sovittu ettei tätä enää?"

Freak accident

Tässä eräänä päivänä levittelin tubeless-litkuja ullakon lattialle, pumppailin tuskanhikeä pursuten ja askartelin muutakin sisäkumittomaan elämääni liittyvää.

Muun ohessa väänsin krossikumin kuitukehälle. Kädet olivat niin litkussa, että piti käyttää peräti rengasmuovia. Mutta paikalleen napsahti, komeasti.

Nyt tarina hyppää ajassa eteenpäin muutamia päiviä ja krossilenkkejä, ja jatkuu sunnuntain VPCX-kisan koekierrokselta. Rymistelin kivikkoränniä leppoisasti ja takakumi alkoi tyhjentyä. Ajattelin että parempi nyt kuin kisassa, hissuttelin varikolle ja aloin haukansilmilläni tarkastella, mistä kohtaa litku pursusi. Kohta löytyi yllättävän helposti, ja sitten kun olin pyyhkinyt haukansilmäni puhtaaksi niihin pursunneesta litkusta...

...reunalangan ja vanteen välissä oli rengasmuovini katkennut pää.

Mitä nyt helvetin vittua?!? Siinä se muovinkappale möllötti kiilautuneena paikkaan, missä reunalanka yleensä hyväilee hookless-reunaa. Se oli olosijaansa niin tyytyväinen, että suostui liikahtamaan vain väkivalloin. Muistutti siinä suhteessa kissojamme.

Edellisenä päivänä mietinkin, milloin rengasmuovi oli katkennut, kun päätä ei näkynyt. En todellakaan arvannut etsiä kisakiekkoni sisältä.

Kaikkia todennäköisyyslakeja ilkeästi pilkkaavan tapahtumaketjun tuloksena rengasmuovin pää oli ilmeisesti jäänyt kumin sisällä hankalaan asentoon, kun kivi hyväili kumia alamäessä, joutunut poistumaan löytämästään lateksintuoksuisesta turvapaikasta ja kuin kostoksi tehnyt terävällä murtumareunalla vekin renkaaseen.

Kommenteissa alla voitte vapaasti rehvastella vielä epätodennäköisemmillä polkupyöräelämäntapahtumillanne. Veikkaan että hiljaista on.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Yksi kerrallaan

Oli tässä Hertsikan lähimaastoissa ärsyttäviä maastopyöräilyyn liittyviä rakennelmia, joita en ole uskaltanut tai osannut ajaa. Vituttelee sellainen.

No nyt uskallan, tai ainakin joka kerta on yksi rakennelma vähemmän jota en osaa tai uskalla.

Hyppyrimäeltä alas siinä mutarännissä oli pikkuinen laituridroppi kaatuneen puun yli. Meni eka bemarilenkillä.

On sellainen pieni pallomeriylämäki, jota olen hinkannut vuositolkulla. Nykyään se enimmäkseen menee.

Sitten on se hyndälinja ennen Viikintien ylikulkua Hallainvuorelle mennessä. Ensin meni se pienin tupla, sitten sen vierestä isompi, ja tänään meni jo putkeen se iso eka ja seuraava.

Sen hyndälinjan alta menee vanhalle radalle juurakkopolku, jonka lopussa pitäisi nousta iljanteinen ratapölkkykynnys. Aina on jäänyt sutimaan, eipä jäänyt tässä eräänä päivänä.

Kivikossa on se klassikkoenskapätkä jota kaikki hinkkaa. Senkin tuplat alkavat mennä smuutisti, ja ennen kaikkea ajan entistä useampia pätkiä hiplaamatta jarruja.

Aina kun ottaa uutta paikkaa haltuun, sille pitää uhrata adrenaliinia, hikeä, kömpelöintiä tai niitä kaikkia. Ja aina tuntuu yhtä hyvältä kun uhraus tuottaa tuloksen. Adrenaliiniuhri tuntuu tietysti parhaalta, mutta menee ne muutkin.

Uuden pyörän hybriksessä minua rauhoittaa vain taikausko. Tai mitä setämäisyyttä se onkaan. Uskallan ottaa haltuun vain yhden uuden paikan kerrallaan.

perjantai 26. elokuuta 2016

Bemari Kokonniemessä, vittu

Ei helvetti suomalaiset painovoimapyöräilykeskukset ovat perseestä. Ainakin yhtä perseestä kuin suomalainen maastopyöräily yleensä. Meillä on metsässä juuria ja mutaa. Tästä alan kaupalliset yrittäjät vetävät johtopäätöksen, että suomalaiset maastopyöräilijät pitävät juurista ja mudasta, ja vetävät trailinsa niitä täyteen.

No ei vittu pidetä. Ajamme mutaa ja juurta vain kun on pakko. Silloin kun maksamme parikymppiä ajokerrasta, emme halua mutaa ja juurta. Emme halua olla liukkauden ja tärinän alaisia orjia. Haluamme vauhtia, bermejä, ilmaa, kitkaa ja kaiken sen jälkeen puhtaan pyörän.

Kävin siis Kokonniemessä alamäkipyörimässä. Oli periaatteessa kuiva keli, mutta paskan vitut, kilokaupalla turvetta säärissä ja jokainen mutka täynnä juurakkoiljannetta, jopa siinä päärinteessä mihin aurinko paistoi.



Tiedän. Ei ne sitä tahallaan tee vaan köyhyyttään. Jos Suomen moreeniin haluaisi kunnon kaupallisen trailin, se pitäisi salaojittaa ja sorastaa ja bermittää. Sellainen on kallista, etenkin kun talvikaudella tamppari tamppaa polkurakenteiden päältä kahdesti päivässä.

Mitä ajamiseen tulee, niin kaivoin kaapista vanhat pöhköt suojat, peitin ne liian lyhyillä sortseilla mutta tarpeeksi pitkällä paidalla, vuokrasin fullface-pöntön ja sitten sipsuttelin rinnettä alas varovaisesti kuin mikäkin setä

.

Tai no oikeastaan uskalsin jo kaikenlaista. Kakkosreitin pöytä meni oikein nätisti ja helposti. Vitosen alkubermit sujuivat vähitellen jarruttamatta ja tuplat ja pöydät ihan asiallisesti, vaikka isossa ja jyrkässä bermimutkittelussa bemari ei vielä ymmärtänyt hentoisen kehoni selvää suomea. Muutkin laskin helposti läpi, ja pelastuin monesta tyhmästä paikasta ihan vaan joustolla ja keulakulmalla.

Jopa verrattuna muutamaan värioksennuspyjamasankariin ajoin aika reippaasti, mutta oppimiskäyrä bermeissä ja mutkissa on loivempi kuin hypyissä.

maanantai 15. elokuuta 2016

Bemari kisoissa

Kisa kertoo pyörästä ja kuskista kaiken olennaisen. Bemarin säätöprosessi on vahvasti vaiheessa samoin kuin oma kuntoni, joten päätin mennä kisaan. On sitä paitsi pikkuriikkinen, arka kisalieska alkanut lepattaa. Sattumoisin Lahdessa odotteli Finlandia MTB ja pitkälti samat polut joita pari viikkoa sitten ryskäsin Yetillä ja uuvahdin. Oivallinen tilaisuus vertailuun.

Kisaa edeltävänä iltana kolmekymmentäkolme ahventa tykkäsi lipastani. Niitä nykiessä, päästellessä, peratessa, savustaessa ja valkoviinin kera nauttiessa meni se verran aikaa, että unta ei kertynyt tarpeeksi. No siihen on totuttu.



Matkalla Lahteen muistelin sekä parin viikon takaista että vuoden takaista uuvahdusta. Niinpä alkoi puntti tutista, ja jälki-ilmoittauduin vain yhdelle kierrokselle. Oli muuten ensimmäinen kerta kun pelkäsin matkan pituutta ja väsymystä. Mutta oli myös fiksu ratkaisu, koska kalustossa oli kaikki uutta ja outoa - satula, gripit, ajoasento, geo, polkimet, jopa kengät.

No miten se Bemari kulki? Viidentuhannen euron kysymys.

Heti alun kärryteillä tuli selväksi, että helpoissa ylämäkitöppyröissä olen vähintään yhtä pahasti tukkeena kuin ennenkin. Voimaa puuttuu jaloista ja ääritehoja hapensiirrosta. Pyörähän painaa saman minkä Yeti, ja kunhan saan siihen kisa-asetukset, niin kilon vähemmän. Ei ole siitä kiinni.

Heti alun poluilla tuli selväksi, että pyörä vie ihan saakelin lujaa. Koukkasin pikkuletkan kärkeen ja polkaisin kerralla sata metriä eroa, jopa Izmoon ja Alusniemen Siniin, joiden kanssa yleensä on menty röllipoluilla tasatahtia. Vähänkin karkeampi pallomeri, niin Bemari veti kaulaa, koska sillä uskalsi ajaa suoraan yli. Teknisistä ylämäistäkin selvisin kunnialla, koska pito ja välitykset riittivät.

Onhan se toki eri vekotin kuljettaa kuin takajäykkä. Tulee ajettua penkistä kovemmalla kadenssilla. Polkimet kolisevat maahan, jos jousitus niiaa kurvissa. Kun ajautuu sammalelle, loiva etupää on työläs kääntää. Mutta vauhtia piisaa, ja helppoutta. Ajamalla meni kaikki mikä Yetillä ei mennyt kaksi viikkoa sitten.

No sitten tuli ylämäkiä ja alkoi väsyttää ja Izmo karkasi ja Alusniemi karkasi ja muutkin karkasivat. Pari viikkoa sitten jaksoin ennen katkeamista 1h45min, nyt 1h10min.

Mutta kyllä se siitä.

Bemarin keula pitää saada smuutimmaksi ja ajoasentoa vähän alemmas, muuten sillä jo kelpaa ajaa.

Sellainenkin kävi, että Finlandiassa oli sähkömaastopyörä gopro-kuvailemassa, ja mikä ettei, mutta eräässä pururatamutkassa se letkaa ohittaessaan kaatui eteen, kun teho yllätti kuskin. Hämähäkkivaistolla onnistuin väistämään kuski- ja konepyöräkasan kaatamatta vieressä ollutta Alusniemeä. Sitten kirosin kuuluvasti ja rumasti ja syystä. Kuski pyysi myöhemmin anteeksi, että eipä siinä.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Bemari Laajiksessa

Okei, ostin pyörän jolla voisi vähän hyppiä ja ryskää.  Hissitolppa ja kaikkee. Pitäisi varmaan mennä hissipyöräilemään. Kun oli jo yksi maastolenkki alla ja pyörä sikäli hallussa, not.

Kuinka ollakaan, satuin olemaan Keski-Suomessa ja sattui olemaan asiaa Jyväskylään. Siellähän on Laajavuori ja hissit päällä. Karu homma, tässähän joutuu.

Olen minä ennenkin ollut hissipyöräilemässä, nimittäin kymmenen vuotta sitten liian pienellä 26-xc-pääedellä-takajäykällä Kalpiksessa. Silloin en todellakaan pystynyt järkevään pyöräilytoimintaan, ja hissiankkurit löivät takaraivoon ja vitutti.

Nyt olo Laajiksen pihalla oli melko samanlainen. Meni aikaa ennen kuin löysin paikan mistä ostaa hissilippu. Vaan sitten suuntasin pelotta kohti polkupyöräsoturien joukkoa, joka ikiaikaiseen tapaan syljeskeli ja spekuloi ala-asemalla. Heillä oli haarniskat ja värikkäinä lököttävät vaakunatunnukset, mutta eipä mitään, myönnytyksenä alamäkipyöräilyä kohtaan olin itsekin laittanut shortsit bibsien päälle.

Saattaa olla, että ensi kerralla piiloudun fullface-pottaan ja turvotan tikkuraajojani suojuksilla.

Onnistuin kaappaamaan ankkurin kömpelöimättä, ja huipulla kysäisin pokalla, missä olisi "enskampaa" polkua. Eli ei niitä parin metrin droppeja. Minut ohjattiin polun päähän, ja hyvä polku se olikin, kovaa juurakkokaahausta muutaman pikkuyllärin kera, mutta johti vuoren taakse. Sieltä oli kova pyrkiminen takaisin hissille.

Sitten löysin toisen enskamman polun, mutta siinä oli niitä parin metrin droppeja. Ei helvetti.

Ja sitten kömpelöin hissillä ja kaikki näki.

Mutta sitten löysin asiallisen treenilinjan. Smuutti pikkutupla, vähän karkeampia ja isompia tuplia, juurakkobermejä, kaahausta, tuplia ja loppuun muutama pöytä.

Toisella kerralla muistin laskea hissitolpankin!

Nythän on niin, että sellaista juurakkoista, keskikokoista tuplaa puiden keskellä en millään uskalla vielä ajaa puhtaasti, mutta onneksi Bemari nielaisee vastapatin nikottelematta. Ne on ne 34-milliset jalat.

Sen sijaan pikkutuplat ja pöydät alkoivat vähitellen sujua. Tykkään pöydistä, kun vauhtia voi kasvattaa kerta kerralta, ja sitten kun on kasvattanut tarpeeksi, tulee se upea tunne, kun pyörä laskeutuu tassuilleen alastuloon, ja vauhti vaan kasvaa. Smuutteja bermejä en vielä löytänyt treenaukseen, ja karkeissa bermeissä ei ollut luottoa renkaisiin.

Sitten oli pari tuntia täynnä ja kroppa hyytelöä, mutta laskin vielä kerran, enkä edes kaatunut vaan seivasin, ja aloin tehdä lähtöä. "No löytykö ajettavaa?", kysyi paikallinen kohteliaasti, ja kyllähän sitä löytyi. Oppaan tai kaverin kanssa olisi löytynyt enemmänkin, mutta nytkin oli hymy korvissa ja aivot täynnä uusia hermoratoja, mikä oli tarkoituskin. Sitten paikallinen kertoi, mistä löytäisin pudonneen pumppuni.

Eli jäi aika helvetin hyvä maku suuhun, ja hampaatkin. Ensi kerralla fullface.