Kävipä silti niin ikävästi, ettei voinut ottaa pyörää mukaan. Otin lenkkarit. Kauhea ajatus.
Reilut kymmenen vuotta sitten juoksin paljon. Treenasin puolimaraton-aikani 1.55:stä 1.36:een ja jalkaani pahan rasitusmurtuman. Vanhat vammat ja vakava sairaus olivat tehneet koivistani huonosti juoksuun soveltuvat.
Salaisella aseellani tukipohjallisilla pystyn kyllä juoksemaan, jopa voitokkaasti, mutta en halua. Jalat tulevat DOMS-kipeiksi, jos juoksen harvemmin kuin kerran viikossa, joten mieluummin en juokse ollenkaan.
Surreyn polut oli kuitenkin juostava. Yhdistetyllä perhelomalla & työkeikalla menee muuten järki. Niinpä valmistauduin juonikkaasti. Edeltävällä viikolla 30 min maastossa lönköttelyä, lepopäivä, 2 x 15 min matolla reippaamman vedon kera, lepopäivä. Pystyin kävelemään vielä portaat.
Sitten Surreyn maastoja 45 min, lepopäivä, 60 min, lepopäivä, ja sitten vahingossa perusteellisten eksymisten jälkeen 120 min kukkuloilla. Sieltä suoraan lentokoneeseen ja kas, nyt portaat sattuvat.
Onko tarinan opetus, että järkevällä treenillä pääsisin melko pian juoksukuntoon tuhoamatta täysin koipiani? Ei ole. Tarinan opetus on mielentilassa.
Pyöräily on minulle nautinto mutta myös tavoitteellista. Jokaisella lenkillä ajattelen ainakin vähän, miten lenkki palvelee tavoitteitani. Pyöräillessä mieli suuntautuu osaksi tulevaan. Juoksu on jotain muuta. Siinä minulla ei ole tavoitteita, joten se on nyt-hetkessä etenemistä puhtaimmillaan. Juostessa mieli ei suuntaudu mihinkään, paitsi ehkä jalkojen kipeytymiseen.
Se mielentila katosi, kun juoksin Surreyssä. Aloin miettiä kevyitä maastojuoksukisoja tai seikkailu-urheilua tai puolison kanssa juoksemista. Sillä hetkellä Surreyn pellonreunat, kukkulat ja vihreät metsätunnelit menettivät arvonsa ja muuttuivat kuntosaliksi, ja jalkojen kipeytyminen ominaisuudesta viaksi.
Sitten palasin kotiin, kävin maastopyöräilemässä, huomasin että juoksu kertakaikkisesti tuhoaa pyöräilyjalat ja lopetin välittömästi kaikenlaiset juoksuajatukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti