Todella vanhat pohjat - vai nousukuntokisaamista?

Viime vuonna ajelin syksyllä pari marttakisaa ns. vanhoilla pohjilla. Alla oli naurettavan vähän kisaamista eikä senkään vertaa kovia treenejä, mutta pyörä liikahti melkein entistä vauhtia, kun tekniikka tuli selkäytimestä ja pää tiesi miltä vauhti tuntuu. Tänä vuonna vanhat pohjat ovat entisestään ohentuneet. Ei pitkiä pk-lenkkejä, puolitoista marttakisaa, ei kovia treenejä.

Sehän tarkoittaa että olen tuore, ja että jaksan just hyvin ajaa tunnin täysiä - sen mitä cyclocross vaatii.

Niillä eväillä kruisailin eilen Laajasalossa VPCX-cupin avauskisan. Kovista kuskeista paikalle uskalsivat Kuitto ja Salonen, jotka olivat pehmittäneet koipiaan edellispäivän HEL CX:ssä. Salonen ei ainakaan ajanut tosissaan, koska tasavauhtisella hissuttelulla pysyin terävän maantierynkyttäjän imussa loppuun asti, radalla joka vaati terävyyttä. Kuitto rypisti kovemman treenin ja veti pari minuuttia kaulaa.

Silti kisasta jäi aivan raikas maku suuhun. En jäänyt kenenkään jalkoihin ja kestin ihan pikkuisen jopa maitohappoa.

Tekisi mieli lesoilla, että turha treenata kun pyörä kulkee auttavasti ilmankin. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minä treenasin. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina parin tunnin kevyet mutta tekniset krossilenkit. Tuli otettua tuntumaa pyörään, tuli heräteltyä hermosto ja rasva-aineenvaihdunta. Loppuviikon työmatkoilla oli kevyt kulku.

Täsmätreeniä olosuhteiden ja nykykunnon sallimissa rajoissa. Jos olisin vetänyt treeniksi teräviä kisavetoja, mieli ja ruumis olisivat takuuvarmasti menneet kapinaan. "Eikös me sovittu ettei tätä enää?"