Tarina Herttoniemen Esteenrakentajasta

Tämä on synkkä tarina suomalaisesta jääräpäisyydestä. Voin kertoa siitä vain oman osuuteni, mikä alkaa ehkä kolmen vuoden takaa.

Kahlasimme puolisoni kanssa kymmensenttistä ensiloskaa silloin uudella asuinalueellamme Herttoniemessä. Vaikka ilta pimentyi, polut erottuivat hyvin. Mutta voi! Edessämme kohosi risuista ja kepeistä kyhätty este. Se sijaitsi tässä: kuntolaitteiden takaa alkavalla polulla.

Emme kompastuneet, emme joutuneet kiertämään, mutta minä ärsyynnyin. Viskelin kepit kaseikkoon vaikka hanskat kastuivat, enkä ajatellut asiaa enempää.

Mutta voi! Sen talven mittaan huomasin, että alueen luontevin maastopyöräpolku kulkee esteen kohdalta, ja este kasvoi siihen aina uudestaan. Olin kohdannut myyttisen hahmon - Herttoniemen Esteenrakentajan.

Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt esteensä paikan logiikalla, joka ei liene tästä maailmasta. Kuntolaitteiden takaa lähtee useita polkuja, joita pitkin esteen voi kiertää. Esteen kohdalla maastopyöräilijöiden vauhdit ovat alhaisia ja kohtaamiset jalankulkijoiden kanssa harvinaisia. Esteen luota lähtevillä poluilla ei ole poikkeuksellisia luontoarvoja. Mitään kulumista ei ole havaittavissa: yhteen mutakkoon piirtyy silloin tällöin renkaanjälki, siinä se.

Mutta Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt rakentaa siihen esteen, ja rakentaa sen tarpeeksi monta kertaa. Minä päätin purkaa sen, ja purkaa sen tarpeeksi monta kertaa. Tahto asettui tahtoa vasten, nimby-asenne maastopyöräilijän loukkaamatonta vapautta vasten!

Ensimmäisen vuoden ajan heittelin kepit maastoon aina kun satuin ajamaan ohi. Sitten ymmärsin, että moinen ei todellakaan riitä vastukseksi Herttoniemen Esteenrakentajan jääräpäisyydelle. Sitä paitsi kun kaupunki siivosi alueelta pusikkoa, Esteenrakentaja sai yltäkylläisesti järeää rakennusmateriaalia. Esteet kasvoivat kooltaan, ja Esteenrakentaja alkoi pujotella haaraisia rankoja juonikkaasti kiinni estepaikan vesakkoon.

Se oli haaste.

Kesällä 2015 aloin ajaa kaikki lenkkini esteen kautta. En enää tyytynyt heittelemään keppejä kaseikkoon vaan kannoin ne noin sata metriä jyrkkään alamäkeen ja piilotin märkiin ojiin. Sieltäpä saisi hakea! Usein jouduin kantamaan kaksikin sylillistä, ja toisinaan piti raahata reidenpaksuinen kelo. Sateella hanskat märkinä puhkuin iloa ja onnea taistelussa vertaistani vastustajaa vastaan.

Usein fantasioin erilaisilla viesteillä, joita nokkelana kynäilijänä jättäisin Esteenrakentajaa nöyryyttämään. Pohdin myös riistakameran pystyttämistä, koska mieltäni poltti kysymys Esteenrakentajan henkilöllisyydestä tai olemuksesta. Vanhahko, katkeran oloinen mieshenkilö vai kenties jotain aivan muuta? Loppujen lopuksi pidin silti parhaimpana pelkistettyä kommunikointia. Hän rakentaa, minä puran - niin on hyvä.

Taistelu rauhoittui viime talvena, kun minä keskityin traineriin eikä Esteenrakentajakaan jaksanut tonkia loskan alta niljaisia rankoja. Purin esteen ehkä kerran viikossa. Mutta voi! Koitti kevät, maasto kuivui ja tilanne eskaloitui. Esteistä tuli yhä muhkeampia!

Kuin taivaan lahjana minulle tuli entistä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia esteen purkamiseen. Lastenvaunuja nimittäin piti lykkiä pari kertaa päivässä, ja vaunulenkin suunta määräytyi kuin itsestään kohti estettä. Vaunuilla oli sitä paitsi kätevä siirtää kiviä ja kantoja, joita Esteenrakentaja ilmeisesti epätoivoissaan raastoi ympäristöstä. Lähitienoolta alkoivat rangat loppua.

Kesäkuun korvilla oli silti muutama päivä, että purin esteen kaksi kertaa päivässä. Kunnioitukseni Esteenrakentajaa kohtaan nousi. Tuntui petokselta lähteä viikoksi mökille - ties millaisen esteen hän sinä aikana pykäisi...

Mutta voi! Kun loppukesästä asetuin taas Helsinkiin, estettä ei enää ollut, tai sen paikalla oli vain pari risua ristissä. Kannoin ne tunnollisesti sata metriä alamäkeen. Ja sen jälkeen - ei mitään.

Onko Herttoniemen Esteenrakentaja sairastunut? Onko katkera mutta jääräpäinen elämänasenne viimein joutunut taipumaan iän ja fysiikan edessä? Vai onko hänen tahtonsa murtunut, kun esteen oivalliset rakennusaineet ovat kätkeytyneet sata metriä alamäkeen?

Voitinko minä taistelun Herttoniemen Esteenrakentajaa vastaan? En tiedä. Ehkä hän palaa vielä. Mutta lenkille lähteminen ja lastenvaunujen lykkiminen tuntuu oudon tarkoituksettomalta. Melankolisena tuijottelen paikkaa, jossa kerran kohosi muhkea este.

Ehkä tämä tyhjyyden tunne on Herttoniemen Esteenrakentajan kosto.