tiistai 20. helmikuuta 2018

Suunto - ok!

Uskollinen Ambit3 Peak -urheilukelloni alkoi vajaan vuoden palveluksen jälkeen helistä. Pari päivää helistyään se hukkasi satelliitit pysyvän oloisesti. Jo nyt on kumma kun hienomekaaninen digilaite ei kestä edes maastopyörällä kaatuilua, järven pohjassa makaamista ja yleistä häröilyä.

Ilman GPS:ää reitit eivät mene talteen, ja sehän on sama kuin ei olisi urheillut ollenkaan. Viikon murehtimisen jälkeen rohkaistuin viemään vekottimen Suunnon huoltoon. Se sijaitsee kätevästi työmatkan rumemman version varrella, Amer Sportsin brändikaupassa.

Maanantaina asiakaspalvelija kertoi, että huolto on maanantaisin kiinni, mutta koska kello helisee, siinä on varmaan joku komponentti irti ja saan uuden kellon takuuseen tiistaina, kun huolto avautuu. Tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Menin paikalle ja sain pränikän kellon. Ei kysymyksiä. Paketissa oli myös uusi sykevyö, mutta sykelähetin oli vanha. Hyvä niin, se osoitti että huolto oli tehnyt jotain: testannut että lähetin sentään toimii.

Niin että aika viimeisen päälle takuutoimintaa.

En ole aivan kaikessa tyytyväinen Ambit3:een. Sykemittauksessa on välillä outoja häiriöitä, jotka saattavat liittyä joko bluetoothin sekoiluun tai kosketushäiriöihin. Strava ja Suunto ja Trainerroad kommunikoivat liian karkeasti. Ranneke menee rajussa menossa helposti rikki.

Mutta nyt tämän takuuepisodin jälkeen voin sanoa, että kaikkiaan hyvä paketti. Aivan erityisesti pidän Movescountin simppelistä mutta melko luotettavasta kuormitusanalyysistä, älypuhelinaplikaation toiminnasta, kellon kustomoinnin helppoudesta ja Movescountin reittisuunnittelusta.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Matolla

Työsuhdekuntosalin peilissä näkyy kuin teini-ikäinen poika juoksumatolla. Laihat raajat, karva ei kasva, tukka epävarmasti.

Katson pidempään ja tarkemmin. Se on nelikymppinen. Posket liikkuvat velttoina ylös alas askelten tahdissa. Näen ihon taitoksissa seitsemänkymppistä äitiäni. Toinen sääri oudosti mutkalla, tukipohjallinen pakottaa askelta suoremmaksi. Muovisen näköinen arpikudos peittää toisen solisluun ja molemmat polvet.

Eikä teini malttaisi juosta suu kiinni puolen tunnin jälkeen. Näen että peilikuva on liikkunut ennenkin, höntyillyt kyllikseen, sitten asettunut liikkumaan, harkitusti, joskus tehokkaasti. Juoksutyötä tekee muutama pieni lihas, eivät ne juuri happea tarvitse. Nautin hapen kuljetuskoneiston sujuvasta työstä, mutta suuta en avaa. Vauhtikestävyys tarkoittaa että ei enää poikamaisissa nenäkarvoissa tuhisee. Tarpeeksi hommaa tässä totuttaa jalkoja juoksuun.

Katson peilikuvaa vielä pidempään, ja vielä. Juoksun rytmi ja lasittunut katse muuttavat kuvan, sali katoaa taustalta, verkkokalvoille piirtyy enää kasvojen valo ja varjo. Silmälasipäinen pääkallo liikkuu vauhtikestävyysaskelluksen tahdissa pari senttiä pystyakselilla, siinä koko kuva. Näen vähän liian kauas tulevaisuuteen, joten tarkennan katseen tavalliseen maailmaan, sali palaa, värit palaavat.

Tässähän olen minä, juoksumatolla, paikallani, pysyvästi jumissa kolmiulotteisen koordinaatistoni origossa. Onneksi se neljäs ulottuvuus liikkuu.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Enontekiön maastopyörävaellusuria: Olkapään klassikkoreitti

Nämä jäljet muodostavat suomalaisen maastopyörävaelluksen klassikkoreitin Karesuvannosta Pöyrisjärven kautta Vuontisjärvelle (ja sieltä edelleen Hettaan). Reitti kulkee suurelta osin puuttomassa avotunturissa ja noudattelee kovapohjaisia ja helpohkoja mönkijäuria, mutta mukana on myös upottavia hiekkatievoja, suotunkkausta, vaativia kahlauksia, vaarallisia pitkospuita ja pitkiä ylämäkiä.

Saamelaisten porokylät ja komeat luonnonähtävyydet rytmittävät reittiä. Noin puolivälissä on mahdollisuus ruoka- ja varustetäydennykseen Palojärvellä.

En anna reiteistä mitään aikatauluarvioita, koska keli, kunto ja kuorma vaikuttavat niin paljon. Olen ajanut reitit läpi heinäkuussa 2017, kun oli erittäin märkää.

Linkit otsikoissa ovat Movescountiin, mutta osa urista löytyy myös Trailforks-palvelusta. Movescountista reitit saa imuroitua kirjautumalla, se on ilmaista.


Karesuvanto - Lavivaara - Syväjärven autiotupa, 23 km

Helppoa ja nättiä kruisailua hiekkatievoilla. Kuivalla säällä hiekka voi hieman upottaa, joten läskipyörästä voi olla etua. Yleensä ajaminen on niin helppoa kuin olla ja voi, mutta jotkut töytäreet ovat jyrkkiä.

Reitti alkaa Karesuvannosta ja jatkuu hyvää hiekkatietä Lavivaaran juurelle, vanhalle laskettelukeskukselle. Siitä alkaa selvä, paljon ajettu mönkijäura.

Itse asiassa uria on useita, ja ne risteilevät korkeiden hiekkatievojen välissä päätyen milloin millekin yksityiskämpälle. Kannattaa olla tarkkana. Tämä gps-jälki kiertää jyrkkäpiirteiset Terävänpäänharjut länsipuolelta, mutta kämpälle pääsee suorempaakin reittiä. Itse kämppä on arkisella paikalla koivumetsässä, hyttysten suosimalla alueella.


Syväjärven autiotupa - Hietakero, 13 km

Mukava mutta loppua kohti vaikeutuva pisto kohti erämaisempaa seutua. Tämä jälki kiertää isolle uralle etelän kautta. Syväjärven autiotuvalta pääsisi suoremminkin pohjoiseen, mutta tuvan kohdalla ollut silta on tuhoutunut, eikä jokea ole helppo kahlata.

Teräväpäänharjulta poistumisen jälkeen reitti on tasainen mutta kostea. Ajaminen on silti melko helppoa, ja Hietajoen yli pääsee siltaa pitkin. Syväjärven rantamilla on paljon yksityiskämppiä, mutta niille ei kannata poiketa, kun matka joutuu pitkin hiekkatasankoa.

Kielisen kohdalla ura selvästi pienenee, soistuu ja vaikeutuu. Paikoin ylämäet joutuu taluttamaan, ja Hietakerolla on pitkä tunkkaus puurajalle. Ura Hietakeron huipulle on kuitenkin vahvoilla jaloilla ajettavissa. Huipulla on vanha kodansija, komeat maisemat ja 4G-yhteys.

Tämä jälki loppuu loisteliaaseen leiripaikkaan: Kuivaa varpumattoa ja lähdepuro.


Hietakero - Härkäjärvi - Salvasjärvi, 24 km

Vaativa ja paikoin poluton mutta muuten selvä reitti.

Alkulasku Jaamihjärvelle on helppo, mutta vähitellen ura entisestään pienentyy ja pehmenee. Noin 3,7 km kohdalla ura haarautuu - valitaan pienempi koilliseen. Se on juuri ja juuri ajettava, kunnes aivan rajan lähellä muuttuu suoksi.

Rajapyykin jälkeen alkaa vastenmielinen suotunkkaus ylämäkeen. Ura kulkee poroaidan lähellä selvänä mutta märkänä. Ylhäällä helpottaa, mutta sitten seuraa lyhyt pätkä erittäin rikkonaista maastoa, jossa ura katoaa tykkänään. Tämä jälki seurailee kuivia, kivisiä kumpareita ja päätyy uralle aivan hyvin.

Kiellitunturin jälkeen ura jatkuu selvänä. Laskuja on paljon ja nousuja on paljon, ja niiden välissä on aina suo. Ylimmäisen Kuolpajärven suo on varsin vetelä, mutta ura kiertelee kantavien kumpujen päällä. Jälki kulkee Salvasjärven porokylän läpi - sitä käytetään lähinnä vasanmerkitysaikaan alkukesästä. Salvaspalon päällä pohjoiseen erkanee loppua lukuunottamatta pyöräilykelpoinen ura Salvasjärven autiotuvalle, joka on erittäin harvakäyntinen paikka.


Salvasjärvi - Kivilompolo - Kaamusjärvi, 30 km

Klassikkoreitti avotunturissa jatkuu paikoin helppona, paikoin haastavana.

Salvasjärveltä oikaistaan isoa uraa Norjan puolelle tunturin yli. Nousu on tiukka, aluksi kivinen ja paikoin märkä muttei mahdoton. Maisemakuvien ottamisen ja poroportin läpi kulkemisen jälkeen seuraa pitkä, laskuvoittoinen ja hauska pätkä Maanselkävaaran kautta Kautokeinon tielle. Lopussa on mutaa ja reitti haaroo, kannattaa seurata gps-jälkeä.

Jos muonavarasto kaipaa täydennystä, voi pistäytyä Palojärven huoltoasemalla/leirintäalueella, josta saa ruokaa ja peruselintarvikkeita. Sitten palataan maastoon. Maastoautoura erkanee juuri, kun Kivilompolon  raja-asema alkaa näkyä, ja maastoautouralta erkanee lähes välittömästi mönkijäura.

Oikeastaan kyseessä on vanha rajavartioiden patikkapolku, jota seurailee uudempi poroaidan huoltoura. Patikkapolun märät kohdat on aikanaan pitkostettu, mutta pitkokset ovat hajonneet vaaralliseen kuntoon ja varvikko kasvanut pitkosten päälle. Ruosteisia nauloja ja lautojen murtumista kannattaa ihan oikeasti varoa. Usein on viisaampi seurata mönkijäuraa eikä polkua, ne päätyvät samaan paikkaan.

Spallojohkan yli menevä silta on tuhoutunut, mutta joki on helppo kahlata, vaikka tiheä pusikko teettää töitä. Pitkokset ennen Spalloaivia ovat tarpeelliset mutteivät enää juuri ajokelpoiset. Suojuotin jälkeen nousu on hieno. Spalloaivin itäpuolella mönkijäura katoaa hetkeksi, mutta löytyy, kun jatkaa järkevään suuntaan, kohti suojuotin helpointa ylityskohtaa. Toisesta suunnasta tullessa kannattaa suunnata kohti Spalloaivin rinteen yksinäistä mäntyä.

Spalloaivin avaruudesta on syytä nauttia, koska ennen Kaamusjärveä on vielä pitkästi vastenmielistä maastoa poroaidan vieressä - jyrkkiä pusikkoisia mäkiä ja märkiä kivisiä suojuotteja. Vuoristoradan jälkeen laskuvoittoinen loppupätkä Kaamusjärvelle erottuu maastossa melko heikosti, ja pitkokset ovat lähes tykkänään kadonneet tai peittyneet pajukkoon.

Kaamusjärvi on täynnä upeita leiripaikkoja: loputtomasti hiekkarantaa, variksenmarjapatjaa ja tundramaista tunnelmaa.


Kaamusjärvi - Pöyrisjärvi, 17 km

Klassikkoreitin helpoin pätkä.

Kaamusjärven pohjoisrannassa on pikku puro, joka on helppo kahlata hieman järven puolelta. Kaamusjärveltä etelään ura on paikoin nopeaa kangasmaastoa, mutta kosteikkopätkistä pitkokset ja sillat ovat enimmältään tuhoutuneet. Kannattaa seurata mönkijöiden kiertoreittejä.

Vähitellen tullaan helpolle hiekkakankaalle ja yhytetään maastoautoura Näkkälä-Pöyrisjärvi. Sitä on mukava kruisailla pohjoiseen. Puro saattaa kastella varpaat ja muutaman terävimmän nousun saattaa joutua tunkkaamaan rikkonaisessa harjumaastossa. Mutta kun Pöyrisjärvi tulee näkyviin, kaikki vaivat palkitaan. Loppulasku on loiva ja helppo.

Pöyrisjärven autiotupa on suuri, mutta isomman porukan on korrektia majoittua varaustuvan puolelle. Avaimen saa luontoon.fi-palvelun kautta.


Pöyrisjärvi - Vuontisjärvi, 64 km

Pitkä, kaunis, vaihteleva ja varsin ajettava osuus, maastopyörävaellusta parhaimmillaan ja raskaimmillaan.

Pöyrisjärven autiotuvan viereinen pikkujoki ylitetään järven puolelta hiekkasärkkää kahlaten, vettä on enintään polveen ja pohja hyvä. Sitten noustaan korkealle hiekkatievalle ja laskeudutaan katsomaan, onko Kenttälompoloiden välinen mönkijälautta Iiskonsalmessa paikoillaan. Nykyään ei välttämättä ole, koska Kalkujärven väki ajaa töihin Vuontisjärven kautta.

Iiskonsalmi on pehmeäpohjainen ja syvä. Jos uimareissu ei käy, voi yrittää kiertoa Pöyrisjärven puolelta. Ainakin matalalla vedellä mönkijät ajavat Paskamellan kautta järveen ja nousevat kuiville Vuollasahattun rannalla - ilmakuvista näkee reitin. Tämä gps-jälki noudattaa varmaa reittiä, ja ylittää Seigajoen kaukana Kesätupien eteläpuolella, missä kahlaus on helppo. Kierto on paikoin soinen mutta enimmäkseen ajettava.

Pöyrisjärvelle palatessa ennen Akanniemeä on pari ikävän syvää suopuroa, joiden yli menee mönkijöitä varten yleensä lankut. Sitten tullaan järven rantaan. Normaalilla kesävedellä se on lähes koko matkaltaan ajokelpoista hiekkarantaa, mutta korkealla vedellä pitää ajaa vedessä tai jopa kahlata koko parin kilometrin osuus. Hiekkarannan vieressä pajukkotörmällä ei mitenkään voi edetä, ei myöskään törmän takana suolla.

Pöyrisjoen suun lähellä hiekkatörmä ylenee ja kasvaa. Tässä on upeita leiripaikkoja. Pöyrisjokea ei kahlata joesta (joka on pehmeäpohjainen ja syvä) vaan järvestä. Kun tekee kunnon mutkan järveen ennen jokisuuta ja palaa kuiville vasta niemen nokasta, vettä on kesävedellä polveen, korkealla vedellä reiteen. Pohja on hyvä, kunhan ei kompastele yksittäisiin kiviin.

Kalkujärveläisten kertoman mukaan mönkijät eivät enää välttämättä ylitä Pöyrisjokea sen suulta vaan Laulunivojen kohdalta, puolisen kilometriä järven rannasta. Sinne menee poroaidan kohdalta jonkinlainen ura kuivempia suojuotteja pitkin. Paikan näkee ilmakuvista. Maastopyörävaeltajan kannattaa silti edelleen välttää varvikkoisessa ja vetelässä suossa tarpomista, koska kahlaus järven kautta on helppo ja reitti sinne kesävedellä oikein hauska ja kaunis.

Kahlauksen jälkeen nousu Sahpanpalolle on mukavaa hiekkamaastoa. Kahden isomman hiekkaesteen kohdalta erkanee ura Maaterlommolon suuntaan. Tämä gps-jälki jatkaa Suomajoelle, joka kiemurtelee hiekkakumpujen välissä erityisen kauniina ja on helppo kahlata. Parhaita mahdollisia telttapaikkoja tarjolla.

Suomajoen jälkeen on hupaisan savannimainen pätkä, "Tie Hobittilaan". Sitten ura muuttuu kivisemmäksi, mutta ei hätää, puussa on vuosikaudet roikkunut vararengas. Ennen Kalkujärven porokylää ura kiertelee soiden lävitse, mutta järkevää reittiä ei ole. Polvea syvemmälle ei onneksi upota. Kalkujärven kylässä on elämää eniten vasanmerkitysaikana alkukesästä.

Kalkujärveltä alkaa monta mönkijäuraa. Valkamapään huipun kautta voi jatkaa klassikkoreitin toista haaraa Kalmakaltiolle joko Lenkihaan kautta alavampaa ja kivikkoista reittiä tai Tshuukisautsin kautta huippujen yli. Tämä gps-jälki suuntaa kuitenkin suoraan kaakkoon. Selvä ja hyvä ura seurailee helppoja ja pääasiassa kuivia maita Palolaen tienoolle. Kannattaa ajaa huipun kautta, jos on jalkaa, sinne nousee hyvä ura.

Palolaen jälkeen reitti muuttuu tylsemmäksi ja raskaammaksi. Loivasti kumpuilevat marastot eivät tarjoa paljon nähtävää, ja märkänä kesänä voi olla mutaista. Sileävaaralta on taas näköalaa, mutta lasku alas on pehmeä ja hidas. Kenties kannattaa runtata Palo-Kuorttusvaaran yli kulkevaa uraa eikä ajaa tätä jälkeä vaaran pohjoispuolitse.

Lasku Pöyrisselältä Pöyrisjoelle ei ole niin mukava kuin toivoisi. Ura on paikoin varsin pehmeä ja täynnä kivisiä mutahautoja. Pöyrisjoen rannan mäntykumpareilla on pari hyvää leiripaikkaa, mutta vain pari.

Loppumatka Vuontisjärven kylään on isoa ja helppoa maastoautouraa, joka märkänä kesänä kuitenkin kerää hämmästyttävästi vettä.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Enontekiön maastopyörävaellusuria: Käsivarsi

Linkit otsikoissa ovat Movescountiin, mutta osa urista löytyy myös Trailforks-palvelusta. Movescountista reitit saa imuroitua kirjautumalla, se on ilmaista.

En anna reiteistä mitään aikatauluarvioita, koska keli, kunto ja kuorma vaikuttavat niin paljon. Olen ajanut reitit läpi heinäkuussa 2017, kun oli erittäin märkää.


Autsasenkursun kautta Kalkkoaiville, 50 km

Tämä on varsin typerä vaihtoehto Ruossakeron uralle ja Kalkkoaivin tielle. Ei erityisiä näköaloja ja vaativaa, pehmeää maastoa. Suosittelen läskipyörää. Kuivana kesänä ura saattaa olla käyttökelpoinen.

Alkunousu helppoa hiekkatietä, joka lähtee ennen Kelottijärveä. Hiekkatieltä erkanee pehmeä ja melko heikko mönkijäura, joka kiertää Autsasenkursun. Kurun päässä suota ja sen jälkeen lisää suota, mutta uralta ei kannata poiketa pöheikköön. Vähitellen ura kovenee. Pökkyläjoen jälkeen tulee eräänlainen risteys, jossa hylätty ja käyttökelvoton riekonpyyntikammi. Ura jatkuu kammilta pohjoiseen aluksi suota, mutta nousee kuivalle maalle. Matkan varrella vielä vanhempi ja hylätympi kammi.

Niiltä tienoilta uria alkaa olla enemmänkin, mutta Stoarpmavarrin sivuitse reitti on selvä. Puuttomalta tunturilta hieno näköala. Matkan varrella lukittu porokota. Lasku Ruossakeron uralle on maaston puolesta vaikeahko.

Ruossakeron ura on alkuun ok, mutta enimmät mönkijät suuntaavat useita eri uria itään, joten vanha pääura on Ruossakeron sivulta eteenpäin heinittynyt ja pehmeä, mutta kuivana kesänä kenties ok.

Saitsikurussa on hetki varsin kivistä, mutta kun saavutaan Kalkkoaivin tielle, ainoa vaikeus on nousu. Sitä riittää, kunnes edessä on enää loppulasku.


Kalkkoaivilta yläreittiä Lätäsenolle ja Hirvasvuopion autiotuvalle, 23 km

Tämän reitin alku Kalkkoaivin rinteen yli on vaativa näköalareitti, ja pohjaltaan kivinen ja pehmeä. Helpommalla pääsee, jos suuntaa Kalkkoaivilta ensin Ylimmäisen Vuontisjärven suuntaan, ja sieltä vasta Galggoaivvegielasille - se on parempaa uraa.

Ura Adjatoaivvit-ylängön päällä on näköaloiltaan hieno muttei niin helppo kuin luulisi. Etenkin märällä pohja on pehmeä ja rullaa huonosti. Lasku Korsajoelle on mutainen. Korkean veden aikana joen vesi voi ylettyä polven yli, ja virta on voimakas. Suon ylitys ennen Lätäsenoa on sellainen kuin suon ylitykset tapaavat olla. Ei mahdoton.

Lätäsenon lähettyvillä ura on vuoroin leppoisaa kangaskruisailua, vuoroin kivikkomutaisia puroryteikköjä. Loppumatka Lätäsenon rannalla on nautinnollista ajettavaa.


Hirvasvuopion tuvalta Munnikurkkioon ja talviuran pohjaa länteen Puittisjoelle, 27 km

Tämä on vaikea, raskas ja typerä reitti, jota kannattaa käyttää vain, kun on ihan pakko yhdistää Lätäsenon tienoot Raittijärven uraan. Suosittelen läskipyörää, mutta ilmankin pääsee.

Hirvasvuopion tuvalta pohjoiseen ura on helppoa kangasmaastoa, jota pehmeänkivikkoiset suonylitykset rytmittävät tiheästi. Suuri ja vuolas Toriseno on varustettu riippusillalla, joka on käyttökiellossa - keskellä on muutamia lankkuja poikki. En suosittele ylitystä kenellekään, mutta tulin yli, ja on siitä tultu mönkijälläkin vielä 2017.

Torisenon jälkeen tämä jälki kulkee näköalareittiä Melavaaran yli, mutta Lätäsenon rantaa kulkee helpompi ura. Hiekkatievojen luona saavutaan Munnikurkkion hylätylle rajavartioasemalle, joka on pari sataa metriä tästä jäljestä syrjässä, tievojen takana. Rakennuksista on jäljellä lukittu sauna ja pari koppia.

Munnikurkkiolta reitti kääntyy länteen. Aluksi on hauskaa vuoristorataa hiekkatievoilla, mutta Ahkajohkalla tulee tenkkapoo. Silta on joessa pitkittäin, ei poikittain. Onneksi joki on melko helppo kahlata sillan yläpuolelta.

Sitten alkaa hidas, raskas suotunkkaus. Ura kulkee Ahkajohkan pohjoispuolta, ja on märkänä kesänä ajokelpoinen vain pätkittäin. Uralta ei kannata poiketa - muualla ei ole sen parempaa. Kyllä se aikanaan loppuu, pitää vain nauttia suosta ja hyttysistä. Upottavaa tai ryteikköistä tunkkaus ei onneksi ole. Kuivilla mailla ura on heikko, mutta tarkka silmä sen erottaa, ja jos ei erota, kannattaa jatkaa suoraan eteenpäin järkevään maastonkohtaan, siellä ura taas näkyy.

Ahkajohkan seuraava ylitys on helppo, ura erottuu ja suotunkkauskin on vähän kuivempaa joen eteläpuolella. Reitti häipyy lähes olemattomiin Unna Coavccesoaivin pohjoispuolella, mutta tämä gps-jälki seurailee hiekkatievojen vieressä kulkevia poropolkuja, käy vilkaisemassa lukittua porokämppää ja päätyy Puittisjoelle kohdassa, jossa on taas kunnon mönkijäura. Tienoolla on lukittuja porokämppiä.


Puittisjoki - Raittijärvi - Poroeno, 20 km

Tämä on hieno pätkä, mutta paikoin kivinen.

Puittisjoen mönkijäura on heikko ja röykkyinen, mutta Raittijärven kylätiellä helpottaa. Paljon ajettu ura kulkee Buoiddesoaivin ja Rahpesoaivin kuivia reunoja. Lasku Raittijärvelle on pitkä ja hauska, ja suo hyvin pitkostettu.

Rommaenon kahlaus Raittijärven kohdalla on korkean veden aikaan vaativa lähinnä pohjan isojen kivien takia, mutta kun seuraa mönkijäuraa niin selviää. Joen keskellä saaressa ura on todella mutainen ja vähän ryteikköinenkin.

Raittijärvellä on yleensä aina joku paikalla. Kannattaa pysähtyä juttelemaan. Kylän jälkeen reitti jatkuu hetken mutaisena, ja haarautuu sitten Avzzasgielasin alarinteessä. Kannattaa pysyä lähempänä kurua eikä kääntyä liikaa itään. Avzzasgorsan kohdalla erkanee toinen ura länteen. Tämä gps-jälki jatkuu pohjoiseen, jossa vähitellen hahmottuu komea Poroharju. Maisema pohjoiseen on upea ja tundramainen.

Kolmisensataa metriä alavirtaan paikasta, missä ura saapuu Poroenon rantaan, on kiviriutta, josta on mahdollista kahlata Poroenon yli matalan veden aikaan. Keskellä kahlaamoa on valitettavasti kumiveneilijöiden ruoppaama hieman syvempi kohta. Poroenon itärannalla ura jatkuu märkiä maita pohjoiseen. Kohdassa, jossa Poroeno läpäisee harjun, pohjoisesta tulee suopohjainen oja. Se on mahdollista ylittää suun kohdalta poromiesten asettamia kiviä pitkin. Sitten pääseekin jatkamaan pitkin Poroharjua pohjoiseen.

Poroeno saattaa olla mahdollista ylittää myös isolla, käytöstä poistuneella mönkijäveneellä, joka yleensä sijaitsee harjun päässä, suvannossa. Vene on erittäin raskas liikutella yksin, eikä siinä ole sauvointa tai airoja.

Toisaalta paikka on käymisen arvoinen vaikkei matkaa jatkaisikaan. Leiripaikkoja on useita, harjun päältä näköala on uskomaton ja tunnelma ainutlaatuinen.


Poroeno - Raittijärvi - Saarikoski, 45 km

Tämä on suomalaisen maastopyörävaelluksen klassikkoreitti - näköaloiltaan upea pisto maan ainoaan tiettömään kylään ja erämaan ytimeen. Valitettavasti Raittijärven kylätie ei ole helppo.

Selostan reitin Käsivarrentieltä alkaen. Saarikoskelta ensimmäiset sata metriä on sorastettu, mutta sitten alkaa parin kolmen kilometrin vaikea osuus - kiviä, mutaa ja jyrkkiä töytäreitä. Ensimmäisten pitkosten jälkeen helpottaa, ja Namakkajoen reuna Nammakkan porokylään asti on melko helppoa ja  osin pitkostettua.

Nammakan jälkeen alkaa vaativa, kivinen ja märkä, vain osin pitkostettu nousu tunturiin. Huipputasangollakaan ei kovin paljon helpota - ura kuivuu kyllä, mutta on kivinen ja epätasainen. Sitten lasketaan, ja Puittisjoejn ylityksen jälkeen voikin jo katsoa edellistä reittiselostusta.

torstai 18. tammikuuta 2018

Tulikin vähän pidempi tauko

Viimeisin kisa oli sunnuntaina 7.1. Kisaa edeltävänä iltana tuli kurkkuun ennakkoaavistus flunssasta, ja kisan jälkeisenä iltana flunssa alkoi tehdä kunnolla tuloaan.

Oikein hyvä ajoitus.

Viime viikko meni kuumeessa ja toipilaana, pää täyttyi räästä. Viikonloppuna pikkukuumeilu palasi iltojeni iloksi, ja jouduin tyhjentämään räkäpäätä sumutteilla.

Eilen keskiviikkona yritin lääkäriin, mutta koska en osannut oikeita vuorosanoja, minulle vittuiltiin puhelimessa. Täksi aamuksi opettelin vuorosanat paremmin.

Tuloksena ultraäänellä varmistettu poskiontelontulehdus ja mykoplasmaepäily. Mykoplasmaepäily johtuu siitä, että työpaikalla on ollut mykoplasmaa, ja muutenkin se mellastaa PK-seudulla tavallista vilkkaampana. Vasta-ainevarmistusta oli turha tehdä tässä tilanteessa, koska sitä on vaikea tulkita eikä se juuri vaikuta hoitoon.

Sain sen verran tymäkät antibiootit, että ne (toivottavasti) tehoavat sekä poskiontelontulehdukseen että mykoplasmaan. Kokemukseni mukaan tymäkät antibiootit vetävät ainakin oman kroppani sellaiseen poikkeustilaan, ettei tarvitse ajatella treenihommia aikoihin. Mykoplasmasta ei ole kokemusta, mutta lääkäri-isäni kehotti ottamaan hyvin kevyesti, kunnes terveydentila on normaali, ja sen jälkeen varautumaan usean viikon tai kuukauden alikuntoon.

Taidan ottaa kehotuksen vakavasti. Viime kaudella yksi tuttu pyöräilijä meni pahasti lakoon sydänlihastulehduksesta...

No mitäpä tässä. Terveen miehen on mukava sairastaa harmittomia tauteja.

perjantai 12. tammikuuta 2018

Pyöräilyunioni tiedottaa cyclocrossista!

Pyöräilyunioni alkaa julkaista omaa tiedotuslehteä. Kyseinen brändityökalu piilotetaan kolme tai neljä kertaa vuodessa Pyöräily & Triathlon -lehden väliin. Ensimmäisen numeron pitäisi ilmaantua jo helmikuussa, ja lehteen on tulossa myös lajiesittely cyclocrossista, koska taottava on kun rauta on kuumaa. (En suosittele takomaan kuumaa titaania tai kuumaa alumiinia, puhumattakaan kuumasta hiilikuidusta.)

Lajiesittelyn kylkeen tulee kysymyspalsta, ja verrattomien HEL CX -sankaritöideni ansiosta pääsin vastaajaksi. Koska kyseessä oli syventävän journalismin kuningaslaji, sähköpostihaastattelu, rohkenen tässä referoida sen työn tuloksia, jotka toimittaja minulle ulkoisti.

Miksi juuri cyclocross on sinun juttusi?

Se on tasa-arvoisen toveruuden ja hauskanpidon kuorruttama yhdistelmä kaikkea mitä pyöräilyssä tarvitaan: kestävyyttä, terävyyttä, ajokättä, varmatoimista kalustoa ja pikkuisen taktiikkaa. Kisat ja niiden vaatimat treenit ovat lyhyitä, joten niille on aikaa ja kisoja voi kiertää paljon. Yksi hyvä syy on lajityypillinen vuodenaika - pimeä, märkä syksy helpompi kestää, kun näyttää sille keskisormea ajamalla kisaa joka viikonloppu hymy korvissa.

Miten ajauduit lajin pariin?

Epätyypillistä mutta hauskaa reittiä. BC Hellsinki on fillarilähettien katu-uskottava yhteenliittymä, jonka liepeille harhauduin samalla, kun he alkoivat järjestää pahamaineista VPCX-cupia, jossa cyclocross-pyörillä ajettiin pöhköissä paikoissa. Kaljanjuonnin, kavereiden, kaahauksen ja kamalan sään yhtälö oli vastustamaton. Tavallisen seurapaitapuuhastelun kautta en olisi ikinä ruvennut ajamaan kilpaa, mutta nyttemmin seurapaitapuuhastelukin tuntuu tarpeelliselta.

 Mitä muita kisoja kierrät kuin cyclocross-kisoja?

Kaikki käy kunhan se on enimmäkseen polkua. Maastopyörämaratoneja ajoin paljon pari kautta sitten ja cupin kokonaispisteissä olin joskus pelkällä ahkeruudella neljäs. Nyttemmin valikoin kisakalenterista ja tapahtumista hauskimmat mihin ehdin, mutta alamäkeen ja hissienskaan ei riitä varat, osaaminen eikä uskallus, kun kisanaamalla tulee ajettua roisisti. XCO on radoiltaan kehittynyt hauskaan suuntaan, sitä suosittelen! Jos olisi junnu, mankuisin bemaksin kisahommiin ja dirttipyörän hauskanpitoon, mutta kun en ole.

Mikä pyöräilyssä on sinulle hienoin juttu?

Järjestyksessä: Luonto, flow-tila, sosiaalisuus, kropan & mielen rajojen etsintä, kropan & mielen kehittäminen, hyödyllisyys liikkumismuotona sekä mukava käsityö kunnossapidon ja rakentelun parissa.

Kenelle sinä suosittelisit cyclocrossia?

Kisojen kannalta sille, joka kaipaa tasaveroisuutta ja hyvää, rentoa henkeä. Kisaformaatti eli tunti täysiä on sama kaikille, samoin rata. Kun vielä kisakeskukset ovat tiiviitä ja tapahtumat järjestelyiltään ajajilta-ajajille -tyyppisiä, niin sosiaalisuus on ehkä keskimääräistä helpompaa.

Lenkkeilyn ja kaluston kannalta suosittelen cyclocrossia sille, joka haluaa vapauden ajaa missä tahansa. Krossarilla ei ole ajoalustan vanki, ja ympäristö muuttuu leikkikentäksi ilman siirtymiä.

Paljonko treenaat?

Vähemmän kuin itsekään uskon. Kilometrejä tulee vuodessa alle 10 000, niistä enimmät sisällä. Rapistuva kuntopohja on tehty muinoin, nykyään väännän trainerilla mahdollisimman laadukkaita tunnin treenejä, mikä tuotti mukavan tasonnoston viime keväälle ja vähän syksyllekin.

tiistai 9. tammikuuta 2018

Voitin HEL CX -cupin!

Ihan oikeesti! Voitin!

Mitenkäs se nyt sitten menikään. Syksyllä Helsinkiin saatiin virallinen cyclocross-cup, kun harrastajat ja seurat löivät hynttyyt yhteen Tuomas Paunosen ja Raparperin orkesteroimina. Kymmenen kisaa, luvat ja systeemit kunnossa, paljon väkeä ajamassa. Kymmenestä kisasta ehdin ajaa kahdeksan, koska järjestin kisoista kaksi (tai ehkä noin 2,3), mutta tuloksiin laskettiin kahdeksan parasta. Ja se riitti!

Finaali sunnuntaina oli sarjan avauksen uusinta Tapanilassa, Hiidenkiven puistossa, kun Hietsuun tai Hertsikaan ei saatu lupia. Alun perin minulla ei ollut kisaan tavoitteita, koska olen ajellut lähinnä laiskanlyhyttä peekoota, mutta lauantai-iltana juuri ennen nukahtamista vaimo tsekkasi oman flunssansa takia kokonaispisteet ja sanoi että minä voin vielä voittaa. Oli pakko nousta tarkistamaan, ja kyllä - jos olisin vähintään neljäs eikä Visuri ilmaantuisi mestoille, niin homma olisi paketissa.

Seurasi jännityksen pieni kouraisu, mutta kisaan valmistautumista tilanne ei muuttanut. Herätys ennen seiskaa, reppu täyteen roinaa ja kahdeksaksi pyörällä Tapanilaan rataa rakentamaan. Siinä sitten yhdessä Mustosen Matin kanssa muisteltiin pimeässä miten se rata menikään ja ruvettiin pikkuporukalla iskemään keppiä routaan. Kymmeneltä oli rata valmis ja yhdeltätoista palelin täppäilemässä harrasteen ja junnujen kierroksia.

Kahdeltatoista oli naisten lähtö, joten nautiskelin lastenhoitonakista Tapanilan Erän kahvilassa räkäisen taaperon seurassa. Sitten näpyttelin Turusen autossa jälki-ilmot sisään ja omaa lämmittelyaikaa jäi peräti parikymmentä minuuttia.

Startissa jalat olivat pökkelöt, mitä kompensoin tekemällä typerää sisäkurvi-ilkeyttä kanssakisaajille lipputangonkierrossa. Minkäs sille mahtaa, jos mieli huutaa että pitää olla neljäs. Kun tilanne asettui, Kuitto lähti päälliköimään ja itse jäin Santun, Erkon, endurojumala Markun ja Danin porukkaan. Se porukka livahti karkuun ensimmäisen kierroksen lopussa, kun minulta irtosi takakiekko. Vitun external-cam-pikalinkut, palakaa helvetin tulessa!

Lähdin takaa-ajoon nelossija mielessä käryten. Sain asemia paranneltua, mutta kun yritin ohi Danista, häneltä paloi käämi. Leikkasin muta-alamäkeen oikealta sisäkurvin kautta, koska se oli parempi linja. Dani sulki oven ja minun pyöräni stonga taisi ottaa kontaktia Danin satulaan, mutta pystyssä pysyttiin. Kokemattomampia tai epävarmempia en uskaltaisi tällä tavoin haastaa. Ylämäessä Dani kuittasi ja antoi ns. palautetta, mutta taisi joutua sen verran punaiselle, että pannutti pian letkan kärjestä, sitten puhkaisi renkaansa, vihastui ja lähti kotiin.

Pari seuraavaa kierrosta ajoin Erkon ja Markun porukassa, joka rakoili kun kaatuiltiin vuorotellen - minä eniten, Erkko pahiten. Lumen huurtama jäinen maa piti muuten hyvin, mutta pari off-camber-mutkaa metsäpolulla kiillottui petollisen liukkaaksi. Onneksi keula ja perä lipsuivat alta tasapuolisesti, muuten epäilisin taas jotain ajotekniikka- tai kalusto-ongelmaa.

Neloskierroksella sain repäistyä Markkuun pienen eron. Repäisy näkyy sykekäppyrässä ja kertoo että peekoo ja löysäily on palauttanut dieseliin vähän kierroksia. Keskisykekin oli kisassa 173 eikä se iänikuinen 171, ja EPOC-käppyrä nousi jyrkemmin ja korkeammalle kuin aikoihin.

Loppukisan ajoin kakkosena ja muka varmistelin kokonaistilannetta pitämällä eron Markkuun. Paitsi että en minä osaa edes varmistella, vaan pannuttelin loppuun asti. Oli hyvä päästä maaliin.

Sitten muut lähtivät pakkasesta kotiin tai saunaan, mutta minä lähdin purkamaan rataa. Apua sain yhdeltä kisaajalta - ja kahdelta seitsemänvuotiaalta tytöltä, jotka olivat syöneet KahVelon chilipipareita ja siksi keräsivät merkkausnauhaa innolla, hymyllä ja energialla. Turusen Tuomas pakkaili kisakeskusta. Pimeän koittaessa laitoin lampun pyörään ja poljin kotiin aivan helvetin tyhjillä jaloilla.

Mutta voitin cupin! En ollut paras kuin kerran, mutta olin ahkera, tasainen, terve ja elämäni kovimmassa kunnossa. Kalustokin kesti, mitä nyt alkukaudesta vaihteet ronklasivat, räntäkisoissa jarrut loppuivat, Klaukkalassa puhkesi rengas ja finaalissa irtosi kiekko...

On joutunut treenaamaan, jännittämään, kärsimään, kaatuilemaan ja sitten pesemään eeppisiä mutamääriä pyöristä, vaatteista ja korvien takaa. On joutunut kaitsemaan taaperoa loskapellolla, kun on vaimon vuoro ajaa, ja tekemään lapsen takia melkoisia kompromisseja valmistautumisessa, että pääsee ylipäänsä ajamaan. On joutunut myös heräämään sianpieremän aikaan, takomaan tolppia routaan ja palelemaan kierroslaskennassa.

Mutta on ollut myös toveruutta, onnistumisia ja mielekästä puuhaa oman lajin kanssa.

Emilia muuten tuli naisissa toiseksi.

Erityiskiitos HEL CX:n primus motor Tuomas Paunoselle tästä harvinaisesta elämänvaiheesta.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Laivaston käyttöaste

Stravassa hauskinta ja julminta on pystyä seuraamaan eri pyörien kilsoja.

SAB (teräsmaantie) - 1857 km

  • Yllättävä kärkipaikka kertoo treenitavasta.
  • Lähinnä sisäkilsoja ullakolta, tämä oli eniten trainerissa kiinni.
  • Vain pari lenkkiä Suomessa, Mallorcalla enemmän.
  • Oikeus olemassaoloon muttei päivitykseen, koska sisäpyörä eikä kisahommia.


Pickenflick (titaanikrossari) - 1764 km

  • Soranjauhantaa keväältä ja kesältä, syksyllä vähemmän kilsoja, enemmän kisoja.
  • Toiseksi eniten trainerissa kiinni eli paljon sisäkilsoja ullakolta.
  • Oikeus olemassaoloon, voisi jopa päivittää hydrauliset kahvat.


Yeti (kakkosmaasturi, 100 mm takajäykkä-29er) - 1436 km ja nousee

  • Yllättävän korkea sijoitus!
  • Viime talven pitkät lenkit, yksi maastopyörävaellus, satakunta sisäkilsaa trainerista.
  • Lastenhoitoteknisistä syistä kärrynveto- ja kommuuttikilsoja syksyltä.
  • Paljon remppaa mutta kannatti olla myymättä, voisi jopa pitää kunnossa.


Bemari (130 mm täysjousto-29er) - 1419 km

  • Melkein pelkästään maastokilsoja kesältä ja paljon kisaa.
  • Sesongin aikana ajetuin, hauskin ja paras.
  • Oikeus olemassaoloon, päivitettävää en keksi.


Kännifiksi (lokasuojakommuutteri) - 625 km

  • Yllättävän vähän kilsoja, koska kommutoin jäisen talven Yetillä ja kesän Rystyllä.
  • Oikeus olemassaoloon varmatoimisuuden takia.


Rysty (edustusfiksi) - 270 km

  • Pari lyhyttä mutta hauskaa lenkkiä, lisäksi tyylikästä kommutointia.
  • Ohut oikeus olemassaoloon saattaisi tukevoitua lisäämällä performancea alurungolla.
  • Tai sitten ei.


Cross-Check (huonokuntoinen teräskrossari) - 162 km

  • Kommutointia ja ehkä yksi gravel-lenkki.
  • Vanha romu menetti gravel-tehtävänsä, koska Pickenflick ylivertainen gravel-kiekoilla.
  • Kuvittelin kärrynvetopyöräksi, muttei tarpeeksi varmatoiminen ja lokasuojat puuttuu.
  • Ei muuta oikeutta olemassaoloon kuin houkkamaiset retkihaaveet ja tunneside.


Scattopista (vanha teräsratapyörä katuasussa) - 48 km

  • Fiilistelysiirtymiä kaupungille, hankittu vasta syksyllä.
  • Vähän liian pienikin, joten ei oikeutta olemassaoloon, mutta katsotaan ensi kesä.


Kaikkiaan tilastot kertovat sortumisestani suorituspyöräilyyn. Ajan hyötyajoa naurettavan vähän, koska töissä tarvitsee käydä vain pari kertaa viikossa eikä kotoa viitsi muuten poistua. Neljä tasaisen ajettua pyörää on kiva yllätys. Rysty ja Scattopista ovat liian päällekkäiset.

Pari alimmaista pitäisi myydä, jos hyvä koti löytyy, mutta koska niistä ei saisi rahaa ja tilaa on, toistaiseksi en viitsi.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Tauolla

HEL CX Cupin toiseksi viimeisen osakilpailun jälkeen kuulostelin oloani, tutkistelin sydäntäni, perehdyin treenikirjallisuuteen - ja päätin pitää tauon.

Päätin olla ajattelematta polkupyöränmuotoisia ajatuksia ja päätin olla treenaamatta, niinku oikeesti. Hyötypyöräily sallittua, harrastepyöräily kiellettyä, sykkeen nosto pannassa.

Olen harjoitellut tammikuusta asti päämäärätietoisesti ja kovia tehoja painottaen. Aloitin kisat huhtikuun 12. päivänä räntäsateessa, lopetin ne joulukuun 6. päivänä pakkasessa. Siihen väliin mahtui monta erilaista maastopyöräkisaa, silmittömästi cyclocrossia ja yksi maastopyörävaellus, jonka aiheuttamasta rasitustilasta toipuminen kesti kuukauden.

Yleensä lepokaudet ovat ammattilaisten etuoikeus - me harrastajat harvoin viitsimme treenata tai kisata niin paljon, että tauko olisi tarpeen. Mutta tänä vuonna tein tasonnoston treenin laadussa ja määrässä, ja kropan reaktio oli pääasiassa niin mukava yllätys, että haluan suojella sekä motivaatiota että fysiikkaa, että homma jatkuisi edes jossain muodossa.

Kun reilun viikon tauon jälkeen ajoin töihin, tuntui myötätuulelta. Kun ajoin takaisin, myötätuuli jatkui. Mieleen palasi muistikuvia ehkä kymmenen vuoden takaa, jolloin myötätuuli oli jatkuvaa, ja aina jaksoi luukuttaa, koska koskaan ei oikeasti luukuttanut...

Jatkoin taukoa vielä toisen viikon ja vähän ylikin, ja odottelin josko ensi kaudeksi ilmaantuisi treenisuunnitelmia ja kisatavoitteita. Ei ilmaantunut, mutta alkoi tehdä kovasti mieli istua pyörän päällä. Eli taas mennään, toistaiseksi ainoana tavoitteena asiallisen kunnon ajoittaminen toukokuuta myöhemmäksi ja marraskuuta aiemmaksi, toisin kuin 2017.

torstai 7. joulukuuta 2017

Suomi-krossin erityiset kalustovaatimukset

Syyt sanalle "erityiset":
  • Harrastelijan pärjättävä yhdellä pyörällä yksillä kumeilla ilman mekaanikkoa.
  • Yleensä märkää ja lämpötila nollan molemmin puolin.
  • Smuutin puistonurmen sijasta karheikkoa ja sekalaista alustaa.

Pukeutumiskonstit:
  • Ajaminen vaatisi ohuet hanskat mutta sää paksut. Niinpä lämmitellessä kunnon tumput. Ajohanskat paidan alle lämpimään. Vedetään käteen lähtöviivalla...
  • Ajaminen ja juokseminen vaatisi kisakengät mutta sää goresaapikkaat. Niinpä lämmitellessä rajuin töppönen mitä kaapissa on ja kisakengät jalkaan vasta viivalla.
  • Sealskinz- tai vastaavat sukat ehkäisevät amputointeja, jos lämpötila nollassa tai alle.
  • Jos suihkut ja pukkarit puutteelliset, kannattaa lämmittelyyn varautua ajokelpoisella kuorella, joka pitää mudan ulkona. Kotimatkaan kannattaa varautua pesukelpoisella kuorella, joka pitää mudan sisällä.

Kalustokonstit:
  • Jos haluaa selvitä yhdellä rengastuksella: eteen mutakumi, taakse sekakumi. Kääntyy ja rullaa.
  • Sitä yhtä vuotuista jäätyvän mudan kisaa varten vaihdevaijerin kuoren voi vetää täyspitkänä.
  • Samassa kisassa takavaihtaja ja etenkin sen rissat jäätyvät jos ovat jäätyäkseen. Ei voi mitään. TF2:n suihkuttelu tehoaa plasebona.
  • Levyjarrut. Hydrauliset, koska Suomi-krossi syö paloja niin että mekaanisten kahva painuu pohjaan loppukierroksilla.
  • Jos kuitenkin mekaaniset, niin suorat levyt, metallipalat, säätö lähelle äläkä jarruta.
  • Narrow-wide 1 x 10/11, koska muta, ketjun pudottelu, liikkuvat osat jne. Edessä 38 tai 40, takana 32 tai 36 asti, jalkojen ja pyörän muun käytön mukaan.
  • Kytkimetönkin takavaihtaja toimii narrow-wide-rattaalla krossissa. Ihme homma.
  • Tietyllä kelillä tietyssä maastossa tietynlaisella radalla polkimien ja klossien yhteispeli ei vaan suju. Eggbeaterit eivät ole ratkaisu, koska laakerit ja lukitus. Muita polkimia voi jeesata TF2:lla/öljyllä ja poistamalla kengänpohjasta klossien vierestä turhia seinämiä.
  • Tubeless/tuubi/sisuri-keskustelu ei mahdu tähän, mutta tubeless.

Mikä kuluu:
  • Pöksyt ja satula. Hiekkainen muta hinkkaa.
  • Ulkoiset keskiökupit. Kannattaisi avata joka kisan jälkeen, koska saattavat ruostua kerralla kiinni. Näitä voi tosin elvyttää ihmeen pitkälle.
  • Takavaihtajan rissat. Nämäkin saattavat ruostua kerralla kiinni. Syövät mutaa ja ruohoa. Näitäkin voi elvyttää.
  • Jarrupalat.
  • Kengät, koska juoksentelu, klossien takominen, lika ja märkyys.
  • Kiekot. Myös leveät hiilikuituiset Epun kasaamat 32-pinnaiset 29er-trailikiekot. Niinpä. Eivät pysy suorina. Krossi rasittaa kiekkoja, koska nakkikumipyörä ei jousta.

Mikä ei kulu:
  • Shimanon ketjut 105 ja ylöspäin. Tummuvat rumiksi kuitenkin vaikka pesee.
  • Sramin ketjut XX1 ja ylöspäin. Pysyvät nätteinä kun pesee, jopa 1050-tasosta ylöspäin.
  • Shimanon spedupolkimet.
  • Keinokuituiset ajopaidat, jos vetskarit huuhtelee ennen pesua.