maanantai 22. lokakuuta 2018

Tällainen siitä tuli


Eilen käänsin dadcoren maksimiin. Sain käsiteltyä ruotoputken, vaihtajan, liipasimen, ohjaamoasetukset, kiekkohommat ja monta muuta pikkujutta, kun poika vieressä piilotteli pikkuosia vintin nurkkiin ja likasi itseään ketjurasvalla. Tarpeeksi pitkät lokasuojat ja kuraläpät (!) sain asenneltua, kun poika nukkui tarpeeksi pitkät päikkärit. Rengastilaa ei ole ihan niin paljon kuin toivoin, ja etulokasuojan kiinnitys pitää vielä uusia (sain unessa ilmestyksen siitä, mistä kaivan tarvittavat lisämillit), mutta kyllä tästä käsityksen saa.

29er-kiekoilla keskiö nousi sen verran, että olo on paitsi dadcore myös katumaasturi. Käytös on kuitenkin neutraalia, Thunder Burtit rullaavat kelvollisesti ja paino on melkein kurissa. Eikä muuten kuraantunut pyörä, perse tai kärry työmatkalla. Ja putkelta on kiva ajaa, kun mikään ei notku.

Detaljikuvia seuraa. Olen ihan fiiliksissä.

lauantai 20. lokakuuta 2018

NBD: Marin Pine Mountain 1

Että kun alkoi sylettää kisapyörillä kommutoiminen. Mieluiten ajaisin arkiajot jarruttomalla fiksillä, mutta se ei vaan käy, kun aamukähmässä pitää kiskoa pikkuihmistä kärryssä ylämäkeen muun liikenteen seassa. Sellainen vaatii levyjarrut ja vaihteet.

Siksi on pitänyt talvella kuluttaa Yetiä, jonka laitoin ihanaan kuosiin. Hieno Pike ja suolapaska on tyhmä yhdistelmä, eikä Yetiin saa edes lokareita.

Sulan maan aikana olen kuluttanut Pickenflickiä. Siihenkään ei saa lokareita, ja reppu selässä on muuten vaan vittumaista ajaa droppitangolla.

Halusin siis säästää pyöräilyyn käyttämääni rahaa ja vaivaa, ja sehän onnistuu parhaiten käyttämällä rahaa ja vaivaa uuteen pyörään.



Tällainen täysjäykkyys oli myynnissä Fillaritorilla. Tämä on niitä joista tuli takaisinkutsu tuhoutuvan keulan takia, mutta se hoitui Velosportissa ennen kaupantekoa. Muuten speksit kohdillaan: Mahtuu 29-kiekot ja täyspitkät lokasuojat. Pikalinkkukiekoille hyvä loppusijoituspaikka. Modernit, yleiset standardit. Levyjarrut valmiina.

Mutta katsotaanpa mitä joutuu tekemään:

FRAME - Double Butted CrMo, w/rack, fender and frame bag mounts, tapered headtube
- Tähän joutuu ompelemaan custom-runkolaukun, koska retkeilypotentiaali ja koska sellaisen saa niin näpsäkästi kiinni noihin juomapullotelineisiin ja viistoputken alapinnan ruuveihin.
- Tolpan integroitu kiristin pitää juottaa irti ja vaihtaa pantamalliseen, koska niin pitää tehdä.

FRONT FORK - CrMo, with lowrider rack and fender mount, suspension-corrected w/tapered steerer tube
- Ruotoputki katkaistava, ja jalkoihin pitää tietysti juottaa pari lisäruuvia anything-cageille, koska retkeilypotentiaali.

CRANKSET - Forged Alloy 1x10, Hollow Spindle, Narrow-Wide 32T
- Nämä painavat kuin synti, ja edellisen omistajan laittama 32-ovaali on ovaaliutensa takia sen verran sisempänä, että kevyimmällä vaihteella ketju hinkkaa renkaaseen. Laitettava kaapista X9-kammet ja hankittava direct mount -eturatas kokoa 34 tai 36, koska kommutointi, mutta mahtaako mahtua...

DERAILLEUR REAR - Sram X7 Type-2
- Tämä oli ostaessa vääntynyt, mikä huomioitu hinnassa. Kaapissa oli ikäkulu X9, joka virkosi pesulla ja rasvauksella ja siirtämällä siihen X7:n rissat.

SHIFT LEVER - Sram X5 10-speed
- Tämä tuntuu liian entry leveliltä jopa tähän pyörään, mutta onneksi kaapissa on melkein pränikkä X9-liipasin. Meneeköhän samalla vaijerilla?

CASSETTE - Sunrace 10-Speed, 11-42T
- Todella typerät hypyt kommuuttipäässä, joten vaihtoon, tai siis jemmaan, koska retkeilypotentiaali. Onneksi kaapissa 1070-pakka 11-36T:nä.

BOTTOM BRACKET - External Sealed Cartridge Bearing
- Tämä mallia HT2 joten vaihtuu kampien myötä GXP-malliseen.

CHAIN - KMC X10
- Toistaiseksi okei! Ei ollut edes venynyt.

HUB REAR - Formula, 135mm, Quad Cartridge Sealed Bearings, 160 mm Centerlock Disc, 32h
- Oikein jees mutta centerlock-levy kiinni adapterilla, onneksi on kaapissa vastaava levy joka sopii suoraan.

HUB FRONT - Formula, 100mm, 180 mm Centerlock Disc, 32h
- Oikein jees. Tämäkin levy adapterilla, en muista onko kaapissa sopivampaa levyä.

RIM
Maddux DD40 27.5+, Double Wall, 40mm Inner, Tubeless Ready
- Etukiekon tubeless-asennus falskaa, pitäisiköhän teipata uusiksi? Muuten kivan näköiset eikä tolkuttoman painavat.

SPOKES NIPPLES - 14g Black Stainless Steel
- Näitä pitää hankkia varastoon oikeita mittoja, koska retkeilypotentiaali.

TIRES - WTB Ranger 27.5x3.0 TCS Light Fast Rolling
- Nämä varsin jees retkeilypotentiaalia ajatellen, mutta sisureita pitää hankkia.

BRAKES - Shimano BR-M445 Hydraulic Disc
- Puinen tatsi mutta ok.

BRAKE LEVERS - Shimano BR-M445 Hydraulic
- Vähän epäilyttää saako säädettyä yhden sormen asentoon, muuten ok.  

HANDLEBAR - Marin Mini-Riser, 10mm Rise 740mm Width
- Varsin hyvä muoto ja leveys muttei paino.

GRIPS - Marin Locking
- Kamalan kovat, pitää vaihtaa Bemarin ensiasennusgrippeihin, jotka kaapissa.

STEM - Marin 3D Forged Alloy
- Onneksi slämmättynä tarjoaa juuri oikean ajoasennon, vastaavaa väriä ei nimittäin löytäisi. Ruuvit rasvattava.

HEADSET - FSA Orbit, Sealed Cartridge Bearing, 1 1/8
- Höpsistä, tämä on tapered. Toimii.

SEATPOST - Marin Alloy Light
- Ei "light" mutta saa kelvata.

SADDLE - Marin MTB
- Leveä ja pehmeä mutta ilman vaippaa lyhyellä matkalla ok.

PEDALS
- Ottaisko Rystystä XT:t vai pitääkö tyytyä näihin 520:iin jotka löytyi kaapista?

Kiekoiksi tosiaan vaihtuu joutilaat 29erit, koska plussakumien kanssa ei saa järkeviä lokasuojia, eikä niissä muutenkaan ole tolkkua. Katsotaan laitanko XT-kiekot vai e13:t.

Kummat tahansa laitan, Yetin peräpäähän piti tätä projektia varten hankkia 12x142-chipit pikalinkkuchippien tilalle, että saan Yetiin läpipulttikiekon, joita minulla on kaksi, niin että pikalinkkukiekko joutaa tähän. Yetin chipit ovat tietysti tosi halpoja ja helppoja hankkia (eivät ole). Kun Yetiin tulee läpipulttikiekko, sen välitys muuttuu takapakan myötä, joten pitää ehkä hankkia joku eturatas.

Kumeiksi Thunder Burtit, jotka ovat odotelleet käyttöä vintillä niin pitkään, että tuskin pitävät enää ilmaa. Mistä tuli mieleen että litku on loppu.

Sitten pitää sompailla vielä 65 mm leveät SKS Bluemels -lokasuojat paikoilleen, ja toivoa että välykset riittävät myös nastakumeille ja lumipaskalle.

Niin että tosi paljon vaivaa ja rahaa säästyy, ja mukava ostaa pyörä tällä tavalla valmiina.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Erään aikakauden loppu

Vuodenvaihteessa tarkastelin laivastoni kilometrejä ja päätin myydä Cross-Checkin pois varastoa täyttämästä.

Ja kun kevät tuli, minä kiittämätön, tunteeton paska myin sen: rakkaimman, tärkeimmän, ajetuimman, sielukkaimman pyöräni. Sen jonka ostin Epulta kauan sitten ajettuna ja maalittomana runkona. Sen joka viekoitteli minut pyörän kasaamisen ja itselle sovittamisen rikkaaseen maailmaan. Sen jolla opettelin ajamaan cyclocrossia ja opin niin hyvin että voitin sillä VPCX-cupin pari kertaa. Sen jolla ajoin maantietä Teneriffalla, kotiovelta Välimerelle, 400 km marraskuussa ja kaikkea muuta typerää ja hienoa.

Huollettuna, ostajaa odottamassa. Ei kaduta, eihän?

Isompi historiikki on vuodelta 2014. Epäonnistunut monstercross -kasaus ja onnistunut sielunpalautus ovat vuodelta 2015, samoin taikamattofiilistely ja pari todistetta siitä, kun jouduin käyttämään Cross-Checkiä krossikisassa varapyöränä. Se oli liian julmaa. "Eikös me sovittu?" valitti Cross-Check, muttei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, että jäi ajamattomaan tilaan melko välittömästi suoran Pickenflick-vertailun jälkeen.

Elättelin toiveita jonkinlaisesta kommutoinnista, mutta levyjarruttomana ja kippurasarvisena Cross-Check ei sopinut robustiksi kärrynvetokommuutteriksi.

Niin että minä myin sen, täysin huollettuna kompliittina, hintaan 300 e. Tolpan panta (Surly) ja ohjainlaakeri (Cane Creek S2) olivat ne mitkä tulivat rungon mukana. Takanapa (Campagnolo Veloce) ja jarrulänget (Tektro CR720) olivat omasta ensikasauksesta. Ok kamaa, sanoisin. Hinta oli hyvä, samoin ostaja. Hän ajaa krossia kilpaa yhä lujempaa, mutta eri pyörällä. Cross-Checkillä hän ajaa töihin, koska ei vedä kärryä.

Niin että hyvää matkaa senkin taiwanilainen vesijohtohäkkyrä. Emme kasvaneet erilleen, rakkaus ei loppunut, mutta olit pelkkä polkupyörä, ja kaikella on aikansa, myös sielukkailla mutta ajamattomilla pyörillä. Ei ole vielä kertaakaan tullut sellaista hetkeä, että tekisi mieli lähteä ajamaan juuri Cross-Checkillä. Mutta hyvät muistot ovat entisestään vahvistuneet.

Kun Eppu kuuli, se sanoi: "Das ist kreisii! Oikeastiko joku otti vielä käyttöön?"

perjantai 12. lokakuuta 2018

Bikepacking Lyngen 2

Lyngspollenin nokkaa, fiilis jyrkässä nousussa.

15.8.2018 Sieddihytta - Lyngspollenin ympäri - Lyngseidet - Trollvatnet - Trollhytta - Jaegervatnet - Lattervik - Nordlenangsåsenin ympäri - Lyngstuva

Olikin hyvä herätä kuivassa tuvassa ja tassutella sukkasillaan aamutoimia. Vielä parempi oli lähteä täydellisesti toimivalla bikepacking-setupilla tyyneen, pilvipoutaiseen aamuun, alamäkeen viettävälle polulle. Kun Lyngspollenin kärjessä puut loppuivat ja vuonomaisema avautui, oli pakko pysähtyä tointumaan onnentunteesta. Tätä tämä parhaimmillaan on: niin peilityyni vuono että vuorovesivirta erottui, vesilintupoikueita, kalastusveneitä - ja vastarannalla valtava seinä.

Niemekkeen kärjestä sompailin lammaslaitumia pitkin takaisin asvaltille ja vähitellen Lyngseidetiin, joka on tienoon keskus. Satamakuvien ja pikku nähtävyyspyörinnän jälkeen asettauduin Coopin käytävälle keskelle remonttia syömään ostoksia ja lataamaan elektroniikkaa. Harmi että en tarvinnut varaosia, retkeilytarvikkeita tai muuta erikoista, tästä kylästä niitä saa.

Vuonoihin ei kyllästy.

Sitten seurasi elämäni vaikuttavin asvalttisiirtymä, länteen. Tie oli tyhjä ja hyvä, ilma kirkastui auringonpaisteeksi kumpupilvineen, mutta Kjosen-vuonon vastarannan pohjoisrinteet synkistelivät dramaattisina ja yrittivät pitää pilvenhattaroita suojanaan. Tien varrella oli muutama hulppea näköalakallio mäntyineen, ja yhdellä olisin varmasti tunnelmoinut pitkäänkin, mutta sieltä oli bikepacking-toveri jo löytänyt elämänsä upeimman leirin. Vettähän täällä saa aina ja kaikkialla purosta.

Kjosen-vuono. Asvaltiltakin näkee joskus maiseman.

Bensnesistä suuntasin pikkuruista soratietä pohjoiseen. Loiva ylämäki johdatti käsittämättömien maisemien äärelle - Isskardtindanen jäätiköt loistivat aivan vieressä. Jatkoin hyvin merkattua reittiä kohti Trollvattnetia, aikeena pikku näköalapujahdus, mutta kun tästä improvisaatiosta puuttui GPS-viiva, harhauduin hyvältä mönkijäuralta kelvottomalle juurakkopolulle, joka vastikään oli merkattu komea- ja tiheäjuuriseen koivikkoon. Mitäpä tuosta, tunkkasin järvelle ja kävin syömään. Aurinko paistoi, vuoret kurottelivat mahdollisimman jyrkästi kohti sinistä. Kelpasi syödä pussimuonaa ja juoda kahvia.

Gravel grinding Lyngen. Ok.

Palasin mönkijäuralle ja jatkoin teknisemmäksi käyvää uraa väljälle, avoimelle Trollhyttalle. Ulkonäöstä päätellen se on talvisin kahvilana. Keskellä kumpuilevaa, pikkusoiden täplittämää maastoa se on näköaloiltaan vaihtelua: vuoret eivät nouse vierestä vaan jonkin matkan päästä, ja näyttävät suuremmilta.

Trolvattnet. Ei uraa ihan perille asti mutta kannatti käydä.

Lilleheinelvan kodalla istuin pitkään.

Vielä kauniimpi maisema ilman Yetiä, ei uskoisi mutta jotkut ovat.

Trollhyttanilta menee luoteeseen selvä mutta tekninen polku, joka ennen pitkää yhtyy metsätiehen kohti pohjoista. Ja siinäpä vasta onkin metsätie! Jos et mitään muuta aja Lyngenissä niin aja tämä, pysähdy Lilleheinelvan kohdalla avoimelle keittokodalle, katso soiden yli Stortinddalenin laaksoon ja nauti elämäsi hienoimmasta paikasta. Ja laskettele sitten kilometritolkulla Jaegervatnetin pohjukkaan, puikkaa polkua toiselle metsätielle ja hämmästele järven väriä.

Jaegervatnet. Erilaisia on täällä järvetkin.

Ilma jatkui hulppeana, joten jatkoin Jaegervatnetin kylätietä pikkuniemekkeen ympäri Lattervikaan. Sieltä olisi ilmakuvien perusteella voinut jatkaa Lenangsåsenin rantapolkua, mutta säästelin paukkuja seuraavaan niemeen ja jatkoin Sör-Lenangsbotniin ja sieltä pohjoiseen. Sörlenangen-vuonon pohjukassa oli hyvää leirimaastoa - ja hirvittävä määrä leiriytyjiä.

Voisin muuttaa, kesäksi.

Jatkoin puskemista pohjoiseen, vastatuuleen, ja bonkkasin. Tai siis yhtäkkiä jalat alkoivat täristä ja vauhti hiipui. Asetuin ladon taakse tuulensuojaan tankkaamaan ja kohta matka jatkui ongelmitta. Kiva kun on tällainen kroppa jolla voi ajaa mielin määrin kun tankkaa välillä. Mutta olihan tästä tulossa pitkä päivä.


Tankilla. Aivan ok.

Nordlenangsnesetin ympäri meni kuitenkin ilmakuvien perusteella niin herkullinen singletrack, että lähdin sitä etsimään. Soratien lopusta piti pudottautua jyrkkiä rappusia yksityismökin pihaan, että polku löytyi, mutta kannatti etsiä. Kyseessä on paikoin umpeenkasvanut, kapea ja teknisesti haastava rantapolku, joka onneksi tarjoaa hielle vastinetta: loisteliaita nummi- ja kalliopätkiä, hylättyjä asumuksia, monenlaista rantapoukamaa ja väkevästi läsnä olevan meren. Luultavasti Lyngenin hienoin pitkä, yhtäjaksoinen singletrack.

Tällaista polkua. Mukavaa vaihtelua pk-seudun verkostolle.

Välillä teknisesti melko turpeinen, mutta läpäistävä.

Polusta selvittyä jäljellä oli enää loppupuserrus reissun päätavoitteeseen, Lyngstuvanin tuvalle. Asvalttitie kapeni, norjalaisten mökit vähenivät ja pelkistyivät ja lopulta homma jatkui lammaslaitumen halki soratienä. En ollut varma vesitilanteesta Lyngstuvanilla, joten täytin pullot ja itseni viimeiseltä kunnon purolta. Sitten piti kiivetä polkua sen kivisen mäennyppylän taitse, joka on nimeltään Lyngstuvan. Varoituksen sana: sitä ei kannata kiertää meren puolelta. Siellä on ihan oikeita jyrkänteitä. Sisämaan puolellakin maasto kävi todella rikkonaiseksi, ja pyörän kantaminenkin oli paikoin erittäin vaativaa. Sanoisin että tukalin paikka mihin olen pyöräni kantanut. Onneksi kehnoa pätkää oli vain puolisen kilometriä.

Tuopa pyöräsi tuohon samaan paikkaan ja arvioi maasto sitten.

Tähän suuntaan nätimpi.

Ja se kannatti: niemimaan kärki, 270 astetta Jäämerta, vuonoja ja saaria, pikkuinen majakka ja pikkuinen avoin tupa, joka on tehty majakan polttoöljyvarastoksi, ympärillä pari pyöreäkivistä poukamaa, joissa meri hitaasti jauhoi kalastusveneen raatoja hienommaksi. Juomavettäkin löytyi, kun jaksoi kiipeillä kostean näköisissä koloissa riittävän pitkään. En ihmettele, että täällä on asuttu kivikaudelta asti.

Tuvan molemmin puolin tällaiset rannat, ja niillä hylyt.

Köysiradalla kuljetettiin ennen polttoöljy majakkaan.

Hiirenhajuinen, mustaksi paahtunut tupa ei todellakaan kiinnostanut, vaan laitoin teltan seudun ainoalle mutta onneksi myös elämäni hienoimmalle telttapaikalle, odottelin että päiväretkeläiset häipyivät paikalta ja ryhdyin nauttimaan auringonlaskusta. Oli raikas, pastellisävyinen ilta. En olisi malttanut nukkua.

Aivan hyvä paikka Aktolle.

Kaunistuu...

...ja kaunistuu.


16.8.2018 Lyngstuvan - Svensby - Breivik - Nordbotn - Indre Berg


Tässä oli aamulla viileää ja kosteaa istua.

Aamulla laiskotti, niin kuin pitikin. Oli edelleen kaunista, ja mietin jäsinkö Lyngstuvanille koko päiväksi. Poimin hilloja, kävin kuuntelemassa pyöreiden kivien ääntä mainingeissa, tutkin ruosteista metallia, mietin sitä myrskyä kun laivat ovat tämän niemen nokkaan jauhautuneet, katsoin maisemaa. Siinä kului puoli päivää. Laitoin lounasta tuvasta löytyneistä puolituoreista aineista. Join kahvit. Ja sitten tuntui että on aika lähteä, vaikka en oikein tiennyt minne. Etelään tietysti, muualle ei pyörällä päässyt.

Ihan tavallinen siirtymä.

Ennen Svensbytä näin, että autolautta oli kaartamassa rantaan, ja hetken mielijohteesta hyppäsin kyytiin. Vaihtoehtona olisi ollut pitkä asvalttisiirtymä tuttuja teitä. Ja kas, yhtäkkiä olin pois Lyngenistä. Kun katselin Breivikeidetin satamasta takaisin kohti Lyngenin alppimaista seinämää, mielijohde vähän kadutti, mutta parasta lopettaa ennen kuin kyllästyy.

Miksi lähdin tuolta?

Ajelin rauhassa isoa, rauhallista tietä pitkin Guahcavuopmia, ja päätin lopettaa reissun Tromssaan - sieltä olisi helpoin ja varmin hypätä Eskeliseen, ja pohjoisen Pariisissa kuulemma riittäisi nähtävää. Viimeksi kävin siellä Huippuvuorten-reissulla 20 min välilaskun verran lumituiskussa.

Mutta ennen Tromssaa pitäisi vielä nukkua näreessä. Laakso oli täynnä pistoteitä ja maastouria, mutta rauhallista, kaunista yösijaa ei ottanut löytyäkseen, vaikka sondailin puolenkymmentä pistoa. Lopulta päädyin laskettelemaan mönkijäuraa Storelvan rantaan asti, ja sieltä, kalastajien polun päästä, löytyi tasainen joenpenkkaniitty. Laitoin Akton pystyyn, kävin joessa raikastumassa ja aloin laittaa ruokaa.

Mitäs nämä pienet öppiäiset ovat?

Mutta mikä vittu täällä pistelee? Ja taas, mutta mitään ei näy. Ai helvetin perkele - ei kai vaan - kyllä! Polttiaisia. Poltti-vitun-aisia. Siellä laakson pohjalla oli täysin tyyntä, joten polttiaiset pääsivät illastamaan pyöräilijällä kaikessa rauhassa. Ei tarvinnut kauaa miettiä - vittuun täältä, johonkin missä tuulee, merenrantaan. Jos on yhtään voimia jäljellä, ei kannata jäädä polttiaisten saaliiksi, niitä ei pidättele edes hyttysverkko.

Ehdin juuri ottaa polttiaisleiristä kuvan. Sitten vittuun sieltä.

Ennen Nordbotnia alkoi sataa, mutta ei se haitannut, koska poikkesin asvaltilta poluille. Raviradan ja jonkun tarkasti varjellun tutkimusaseman liepeillä polkuja kulki vaikka kuinka, ja lopulta laskin Nordbotniin jonkun rikkaan norjalaisen takapihalle. Olin ajanut kartoiltani ulos jo aikaa sitten eikä kännykkä puhunut norjaa, joten seikkailin sokkona, mutta E8-tien vilskeestä kävi selväksi, miten Tromssaan pääsee.

Ruuhkarannikolla rauhallisen yöleirin löytyminen tukaloitui. Lyngenissä teltalle löytyy aina jonkinlainen paikka rannastakin, norjalaisten mökkien väleistä, mutta täällä oli asutusta, peltoja ja moottoritie. Onneksi pääsin vanhalle rantatielle viettämään tihkusateista iltaa, ja eräältä levikkeeltä hoksasin hennon polun rantaan. Alava rantaniitty oli kostea ja täynnä mätänevää levää, mutta lähitaloihin oli riittävä etäisyys, vuonomaisema kelpasi edelleen ja juomavettäkin löytyi purosta. Nousuvedestä minulla oli puutteellinen kokemus, mutta laitoin Akton ylimpien levien kohdalle.

Vuorovesirantaa.

Ei ollut polttiaisia, eikä satanutkaan ihan koko aikaa.


17.8.2018 Indre Berg - Tromssa

Yökusella havaitsin, että nousuvesi kävi metrin päässä Aktosta. Hyvin aavistettu. Aamukusella havaitsin, että satoi entistä tasaisemmin, sellaista harmaata, kastelevaa, pienipisaraista mutta tiheää. No, jäljellä oli enää muutaman kymmenen kilometrin tiesiirtymä.

Aamukosteista käsistä lähti taas tunto, vaikkei ollut kovin kylmä. Ilmeisesti ikä alkaa tehdä temppujaan, mutta ajaessa paclite-kuorien alla tuli nopeasti sen verran lämmin, että veri ylsi sormenpäihin asti. Vähitellen tulin Tromssaan, joka tasaisessa sateessa näytti silmittömän rumalta. Korkean kaarisillan kapealta pyörätieltä avautui kaavoittamaton sekamelska laitureita, peililasitorneja, automarketteja, pittoreskeja omakotitaloja ja enemmän tai vähemmän muotoiltuja vuorenkupeita.

Kävin valumassa vettä upouuden matkakeskuksen turisti-infoon, jossa minua palveltiin suomeksi, kun kysyin halpaa majoitusta. Sellainen löytyi, samoin wifi ja pistorasia. Elektroniikka oli antautunut virran puutteeseen jo edellisiltana.

Antautumista oli havaittavissa myös varusteissa: paclite-housujen perse ja lahje menivät loppusiirtymällä omia aikojaan riekaleiksi, paclite-takista tuhoutui vetskari. Kalliiden kahvien jälkeen lähdin silti katsomaan näköaloja. Ajoin saaren eteläkärjen ympäri ja kiipesin Prestvannetin kohdalta takaisin keskustaan. Täkäläisillä maastopyöräilijöillä riittää korkeuseroa, samoin herkkupolkua.

Sightseeing Tromssa. Normikeli.

Sitten Coopista valmislounasta, leipää ja kaljaa, ja laiturille syömään, kun sadekin oli tauonnut. High end -turistit kiersivät minut kaukaa. Eipä siinä, alkoi olla check-in -aika, joten menin Skansen-hotelliin ja kävin suihkussa ensimmäistä kertaa viikkoon. Hotellin kunniaksi on sanottava, etteivät olleet moksiskaan, kun likasin heidän respansa.

Illan ohjelmassa oli vielä visiitti äärimmäisen mielenkiintoiseen Polarmuseetiin. Suosittelen lämpimästi, jos Jäämeri kiinnostaa. Sitten tallustelua paikallisen Mack-panimon ravintolaan, hetki kirkastuvan ilman ja iltavalon fiilistelyä vuonoon pistävällä laiturilla ja nukkumaan.

Tromssa on kaavoittamaton kasa.



18.8.2018 Matkapäivä Tromssasta

Mitä rankempi reissu, sitä mukavampi istua bussissa. Nyt tuli istuttua pyöreät kaksitoista tuntia, eikä siinä sen kummempaa, paitsi että ilma kävi taas kauniiksi, ja harmitti lähteä meren ja maan pohjoiselta rajalta. Siitä tuli tänä kesänä osa sielunmaisemaa, keskisuomalaisen järven, metsä-Lapin ja Välimeren vuoristosaarten oheen.

Muistiinpanoina itselle Lyngenistä: Se on loputtoman kaunis paikka jo asvaltilta, mutta paljastaa parhaat salansa vasta kestopäällysteen ulkopuolella. Bikepacking-varustuksella näkee enemmän ja parempaa kuin retkipyörällä.

Niitä isoja laaksoja on kuitenkin vaikea läpäistä bikepacking-systeemillä, mutta ei se varmaan mahdotonta ole. Ehkä pitää joskus vielä kokeilla. Mutta kaltevuus yllättää aina, Lyngenin ydin on pienipiirteistä ja jyrkkää vuoristoa, eikä sellaisessa pääse ajamaan polkupyörällä kuin varta vasten rakennettuja uria - eikä sellaisia ole.

Näille seuduille sadevarusteet pitäisi olla vähän uskottavammat, paclite ei oikein kestä oleskelua saati ajamista, ja vanhat kädetkin pitäisi pystyä suojaamaan.

Ylipäänsä pitäisi taas paaduttaa itseään marraskuisilla yöretkillä niin kuin ennen vanhaan, että kestäisi epämukavuutta tai jopa osaisi välttää sitä. Olen pehmentynyt viime vuosina, kokemuksen ylläpito vaatii töitä.

torstai 11. lokakuuta 2018

Bikepacking Lyngen 1

Jäämeren reissulla heinäkuussa tuli katseltua paljon pohjoiseen, koska siellä hohtivat Lyngenin alpit, Jäämereen pistävä niemimaallinen teräviä huippuja ja laveita jäätiköitä. Sinne oli päästävä ja pian, kokemaan meren ja tunturien reuna jyrkimmillään.

Edellisen reissun oppien ja kotona pidettyjen karttasulkeisten jälkeen oli selvää, että edes minä en ole tarpeeksi hullu tunkkaamaan maastopyörää Lyngenin isoimpien laaksojen läpi. Mutta toisaalta ilmakuvissa näkyi ajettavaa polkua muutamissa alavissa niemekkeissä, sorateitä löytyi muutama, ja asvalttisiirtymilläkin riittäisi katseltavaa. Ja jos pääsisi edes helpoimmasta laaksosta eli Langdalenista läpi, syntyisi mojova reitti. Paitsi että en viitsinyt suunnitella reittiä yhtä valmiiksi kuin aiemmilla reissuilla. Paluusta ajattelin, että Eskelisen bussiin voi hypätä missä tahansa rannikolla Tromssan ja Kilpisjärven välillä. Mutta Lyngenin kärjessä Lyngstuvanilla piti käydä.

Suunnilleen tuollaiset lenkurat.

Kalustoksi valikoitui takajäykkä 29er eli vanha kunnon Yeti, siirtymäpainotteisuuden takia ja ettei Bemari kuluisi. Paitsi että johan se kului, heinäkuun reissun jäljiltä umpiruostunut pressfit narisi hirvittävästi ja linkuston alalaakerit kaipasivat tekohengitystä.

Yeti. 32/11-46, Pike, XT-jarrut ja nyssäköitä.
Jämäkkä ja toimiva bikepacking-vekotin nykykuosissaan.

Loma-anomus meni helposti läpi isukin kuntoisuuslomana, mutta reissun valmistelu sujui ponnettomasti, jopa melankolisesti. Taasko pitää kerätä kamat, taasko pitää matkustaa vuorokausi, onko tämä pelkkää vanhan toistoa? Mutta kyllä se siitä. Tymäkämpi makuupussi ja vähemmän keinokuitua, siinä se.


11.-12.8.2018 Helsinki - Rovaniemi - Kilpisjärvi - Skibotnin tie - Cazajavri

On se kätevää kun voi siirtyä pyörällä junalle. Ja erityisen kätevää, kun pyörää ei tarvitse asetella vitulliseen VR-henkariin tai typerään etukiekontaivutuskaukaloon, vaan sen voi heittää konduktöörivaunun varastoon. Sekin oli kätevää, että hyttikaveriksi siunaantui mukava vaellusharrastaja, jonka kanssa sai turista Saariselän ja tulistelun ylivertaisuudesta verrattuna bikepacking-keventelykurjisteluun. Ei edes kuorsannut.

Rovaniemen asemaravintolan perinneaamiaisella yritin pohtia tasapainoa bussiaikataulujen ja ajohalujen välille. Goldline: lähtee aiemmin, kestää kauemmin, ei vie Kilpisjärveä pidemmälle, joten joutuisin ajamaan tiesiirtymän Lavkavaggin soratielle. Eskelinen: lähtee myöhemmin, kestää vähemmän, vie Lavkavaggin soratielle asti.

Päädyin Goldlineen, koska ehtisin syömään Muoniossa, olin tullut ajamaan ja tiesiirtymä olisi alamäkeen.

Harmi vain, että kun Muonion paussilla suurin tankkaustoivein hankkiuduin Hyvä Pata -syöttölän ovelle, se oli poikkeuksellisesti kiinni. Siispä kaupan salaattibaarista lounas ja hiekkarannalle syömään, käy sekin.

Kilpisjärvellä bussikuski vei minut tullille asti, mikä säästi pari kilometriä. Keli oli koleanpuoleinen, pilvet roikkuivat kosketusetäisyydellä ja tuuli kävi pohjoisesta. Lähdin muka laskettelemaan kohti Lavkavaggin soratietä, mutta oikeasti maasto nousi vielä viitisenkymmentä korkeusmetriä rajalle ja sitten vastatuuli pisti polkemaan alamäenkin. Mutta alettuaan Skibotndalen on nätti laakso, ja tuli tsekattua Gallajavren ja Didnujoen soratieristeykset tulevaisuuden varalle.

Mäki ei näytä jyrkältä mutta lähdepä ajamaan.

Lavkavaggin soratien alkusillalla söin jäännösbanaanin repusta, koska edessä oli 450 nousumetriä, joiden aikana pää ennen pitkää kolahtaisi pilvikattoon. Onneksi tie nousee portaittain, ja pahimmissakin kinkamissa riitti 32-46. Kuukausi aiemmin olin kaahannut saman tien alas, mutta nyt ehti katsella maisemia, kunnes juuri ennen turkoosia Govdajavria pystyi katselemaan enää pilveä.

Pää osuu pilvikattoon, mutta soratie on nätti.

Senhän tietää millaista on ajaa pilvessä. Ei sada mutta kastuu; kuin uisi harvassa vedessä. Laitoin paclite-kuoren, vaikka ei siitä ollut hyötyä kuin koleaa tuulta vastaan. Eri kelit kuin viimeksi.

Govdajavrilla en jatkanut alkukesältä tuttua Lavkarittetin reittiä vaan käännyin Cazajavrille. Se on varmaan kaunis ja turkoosi, mutta nyt huomasin vain, että soratie pysyi melko ajokelpoisena Siktagurraan asti. Siellä ennen pusikkoiseen laaksoon laskeutumista oli aika laittaa leiri pystyyn, mutta pilvessä oleskelu paljasti vittumaisimman puolensa - kun en nähnyt maastoa, en löytänyt hyvää telttapaikkaa sekavasta, joka suuntaan viettävästä vedenjakajamaastosta. Pitkän sondailun jälkeen taiteilin Akton pystyyn kelvolliselle rinteelle, kylmän sodan aikaisten konekivääribunkkereiden alle. Hain vedet, asettelin patjan, riisuin märät vaatteet ja ryömin sisään värisemään - ja huomasin että selän alla oli helvetillinen kivenmoukula. Siispä takaisin pilveen ja tuuleen ja teltan siirto.

Mukavampaa nailonin tällä puolella, muttei kovin mukavaa. Alle tonnissa.

Siinä vaiheessa käsistä oli lähtenyt tunto ja ruumiista lämpö, mutta onneksi olin edellisreissusta viisastuneena vaihtanut pierunkuoren makuupussiin. Maisemien katselu ei haitannut yöpuulle asettumista, mutta olisi ollut kiva tietää, millaisessa paikassa olin.


13.8.2018 Cazajavri - Hatteng - Nordkjosbotn - Lakselvbukt - Rypdalen

Yöllä sateli tasaisesti, mutta makuupussissa kehon jäännöslämpö kuivasi villavaatteet ja aamulla pilvi oli noussut sen verran, että telttapaikka paljastui uljaaksi. Govdajavren maastosta pääsee Kitdaleniin kolmea laaksoa, ja kaikki tuntuvat olevan omalla tavallaan komeita. Mutta kun tuulessa sulloin läpimärkää telttaa ohjaustangon alle, halusin lähinnä nopeasti liikkeelle, lämpimäksi ja alas.

Sokkona valittu telttapaikka olikin ihan ok.

Yöni turvallisuutta valvoivat Nato-bunkkerit.

Se onnistui, koska mönkijäura oli selvä ja alamäkeen takajäykällä sen verran tekninen, että ennen Hattengia tuli lämmin, vaikka ajo kesti vain kolme varttia.

Näitä on kiva laskea, ja jäykkäperällä pysyy laskiessakin lämpö.

Puskassa taas.

Hattengin Coopilla laitoin vanhasta muistista elektroniikan eteiseen latautumaan, kehuskelin somessa asiakas-wifin kautta ja menin hakemaan sekä varhaista lounasta että myöhempää retkievästä. Etten toistaisi itseäni, söin toisen pöydän ääressä kuin kuukausi sitten. Tuli kylmä, ja mietin että tällaistakin säätä tarvitsen, että muistan ja osaan. Vaikka olenhan minä iän myötä pehmennyt, kun ajelen asutuksen keskellä kauppojen kautta...

Keli oli hetkeksi kuivahtanut, joten vatsa tilkittynä oli mukava lähteä liikkeelle kohti Nordkjosbotnia. Tein asvaltilta soratiepuikkauksen ensin Tverrdaleniin, sitten Nordkjoselvan eteläpuolelle. Etenkin jälkimmäinen oli hieno reitti ja parani vain, kun ennen kylää poistuin tieltä jokivarren uralle, jossa riitti puutunneleita ja lammasniittyjä.

Nordkjosbotnin paikallinen pururata.

Itse Nordkjosbotn osoittautui paitsi oikeinkirjoitushaasteeksi myös isoksi kyläksi, jossa oli hyvät palvelut. Tyydyin kahvikupilliseen paikallisen hotellin ravintolassa, ja kävin vessassa pesemässä kädet lämpimiksi.

E8 oli tukkoinen, vaikka sesonki oli lopuillaan, mutta onneksi kylästä pohjoiseen pääsi turvallista, pientä rantatietä. Vuonomaisemia kelpasi katsella, vaikka valo oli tasaharmaa. Vielä rauhallisempi oli oikoreitti pohjoiseen Lakselvdalenin kautta, mutta tasainen sade pani vituttelemaan. Tällä päivälle olin suunnitellut Langdaleniin nousua, mikä alkoi arveluttaa - tieltä näki, että Langdalen oli täynnä pilveä. Miksi nousta korkealle, jos siellä ei näe mitään?

Jatkoin asian melankolista pohtimista Lakselvbuktin jokisillan viereen tehdyllä laavulla, ja jatkoin asian pohtimista edelleen maisemalenkillä Lakselvbuktin kylään ja kauppaan. Sitten päätin kovistua - normaali kesäsää, hyvät varusteet, hyvä kunto ja riittävä kokemus, ei tekosyitä.

Pohdintoja turkoosin veden äärellä. Pitäisikö nousta sinne mistä tämä vesi tulee?

Soratie Lakselvbuktista Djupeniin oli iso ja sileä. Sieltä reitti jatkui traktoriurana, joka nousi sellaisessa kulmassa, että matka joutui mutta lämpö pysyi. Ja sitten, tismalleen ilmakuvien osoittamassa kohdassa, puroksi kutistuneen Langdalelvan ylityksessä, paikassa nimeltä Langdalsporten, traktoriura loppui.

Aluksi tunkkailin pitkin pieniä, märkiä avomaalänttejä, mutta sitten GPS neuvoi ylämäkeen, ja se ylämäki tarjottiin kaikilla mausteilla: pitkä päivä alla, tihkusade, tiheä koivikko, niljainen kivikko, sellainen jyrkkyys ettei tiennyt kantaako vai työntää, erittäin vittumainen viistous kulkusuuntaan - ja lisäksi epävarmuus tulevasta.

Kun sitten eteen ilmaantui usean metrin lohkareisia röykkelikköjä eikä karttaan merkitystä polusta tai edes reitistä ollut tietoakaan, aloin vähitellen luovuttaa, ja sitten luovutin. Tuntui hyödyttömältä kantaa täyteen lastattua maastopyörää kaseikossa, joka oli vaikeampi kuin mikään, mitä olin siihen mennessä bikepacking-reissuilla läpäissyt.

Tätä olisi ollut vielä puolisen kilometriä.

Vitun vittu jos olisin sillä hetkellä voinut katsella sitä ilmakuvaa. Olisin nähnyt, että pääsin noin 250 metrin päähän kohdasta, jossa alkoi aukea maa ja sen laidasta polku. Mutta sillä hetkellä en nähnyt kuin loputtoman kaseikkorinteen - ja valtavan määrän kanttarelleja.

Käännyin ympäri, tunkkasin yltyvässä sateessa varttitunnin takaisin traktoriuralle ja laskettelin alamäkeen ainoalle telttapaikalle, jonka olin tiheässä, märässä koivikkolaaksossa pannut merkille. Kyseessä oli traktoriuralta erkaneva 25 metrin sivu-ura Langdalelvan ylityspaikkaan.

Traktori ei ajanut ylitseni yöllä.

Yleensä en laita telttaa polulle saati uralle, mutta nyt tein poikkeuksen. Sitten tein ruokaa, ja vaikka täällä noin 150 metrin korkeudessa oli lämpimämpää kuin edellisessä leirissä, mietin että kamat olisi kiva ennen pitkää kuivata. Lisäksi mietin reittiä. Langdalenista en siis menisi Lyngenin yli itärannalle, mutta voisin kiertää sileää asvalttia niemimaan juuren kautta sinne mihin ajattelin. Polkemista se vain vaatii.


14.8.2018 Rypdalen - Lakselvbukt - Laksvatn - Nordkjosbotn - Lyngsdalen - Sieddihytta

Aamulla sade taukosi armeliaasti siksi aikaa, että sain teltan pakattua. Eikä se sateinen siirtymäkään ikävä ollut. Alamäkeen Lakselvbuktiin, tasaista vuononreunan pikkutietä Laksvatniin ja edelleen E8:n alapuolista rantatietä Nordkjosbotniin, jossa söin lounasta. Oli levollisia ja tyyniä vuonomaisemia: talo, lammaslaidun, niitty, vene, laituri ja kaiken takana kosteutta tihkuvat vuorenseinät. Vuorovesi näytti liikkuvan väkevästi edestakaisin, suunnilleen samaa tahtia kuin oman mieleni vuorovedet.

Niin tyyntä että vuoret pitävät pilvistä kiinni.

Siirtymä jatkui, keli kuivui, energia riitti, jalat pyörivät. Suomessa en kestäisi kertaalleen nähtyä siirtymää maastopyörällä, mutta täällä riitti katseltavaa. Etenkin kun pääsin Lyngenin itärannan tielle, joka vei oikeasti kohti määränpäätä, niemimaan kärkeä. Elvevollissa pysähdyin ihmettelemään, kuinka jyrkkää ja sakeaa laaksoa olisin tiputellut Langdalenista alas, jos olisin edellisiltana ollut 250 metriä kovempi. Furuflatenissa päätin lähteä katsomaan, millaisia täkäläiset laaksot ovat maastopyörällä: Lyngsdalenissa pitäisi olla helppokulkuista polkua ja isoa maisemaa, ja taivaskin alkoi aueta.

Lyngsdalenin suulle päin lammaspaimenten uraa.

Laakson pohjoisreunan lampaanhoitotie nousi pari kilometriä erittäin ajettavana, ja kun mönkijäura loppui, jatkui selvä polku: välillä täydellistä pengerpolkua, välillä kannettavaa kivikkoa. Kilometri ennen Lyngdalshyttania sain kotoa varmistuksen, että mökki olisi kiinni, ja kun polku alkoi olla enemmän kanniskeltava kuin tunkattava, pysähdyin ottamaan jäätiköstä kuvat ja käännyin takaisin. Hienoja ovat maisemat, mutta tukalia ajaa, kun laakso vähänkin kapenee.

Kunpa ne polut olisivat aina tällaisia, mutta ei, toinen mokoma on kannettavaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt väkisin runtata tuvalle asti - siellä maisema olisi avautunut kunnolla.

Lyngsdalenin jäätikkönäkymää.

Sen sijaan tein iltasiirtymän Lyngspollen-niemekkeelle, jossa piti sijaitseman avoin Sieddihytta. Sinne pääsi ensin kärrypolkua, sitten polkua pitkin. Kalusto ja ylipäänsä valitsemani retkeilytapa alkoivat tuntua juuri oikeilta: nyssäköin lastatulla takajäykällä etenee asvalttia ja soraa siinä missä retkipyörälläkin, mutta puikkaukset oikeasti mielenkiintoisiin kohteisiin ja maisemiin ovat mahdollisia vain maastopyörällä.

Avara, hyvin kalustettu ja lähituvaksi siisti Sieddihytta nökötti suon ja seitavuoren välissä. Maisemaa kelpasi katsella, mutta juomavesipuroa ei sattunut silmään. Tiedustelin jalkapatikassa kilometrin verran lähimaastoa, että noinkohan joudun juomaan mutalitkua suonsilmästä - sillä edellisetkin näkyivät ämpäriä täyttäneen. Tilannetta murehtiessa huomasin keittiön ylänaulassa avaimen, jonka perässä luki BRÖNN. Kiitos pakkoruotsi 1990-1996 - syntyi toiveikas mielleyhtymä, ja kuinka ollakaan pusikon takaa olemattoman polun päästä löytyi lukittu, erinomainen kaivo.


Sieddihyttan kuivatteluleiri.

Levittelin kuorivaatteet, teltan ja makuupussin kuivumaan laajalle terassille ilta-aurinkoon, vedin villasukat jalkaan, tein kamiinaan tulet ja vetäydyin nojatuoliin lukemaan vieraskirjaa ja dekkaria. Juomaksi löytyi ruusunmarjateetä, joka palautti lapsuuden retket mieleen. Kelpasi olla.

En viitsinyt kiivetä parvelle nukkumaan makuualustan päällä, joten tein lattialle sängyn sohvatyynyistä.

Reissu jatkuu ja tunnelma nousee.

sunnuntai 19. elokuuta 2018