torstai 28. kesäkuuta 2018

Niin mihinkäs minä menen?

Viime vuonna tuli maastopyörävaellettua pehmeitä, olemattomia, märkiä ja tuttuja polkuja, niin ajattelin lähteä tänä kesänä kivisille ja tuntemattomille urille. Mieli tekee nähdä kunnon vuoria, mutta myös Jäämeri, Kobmajoki ja vanhat kunnon Haltin tienoot. Norgeskart.no auttoi suunnittelussa - siellä on kivat ilmakuvat, joista näkee maastoa ja uria enemmän kuin kartoista.

Ideana Haltin kierto vähän isommasti. Kilsoja tulee reilut kolmesataa, mutta osa on asvalttia ja osa hiekkatietä. Polutonta pätkää ei ole kuin yksi jyrkkä vuorenrinne alas kuruun...

Hommahan alkaa perinteisin menoin yöjunalla ja aamubussilla kohti Kilpparia, mutta Peerassa pois. Keinovuopiosta hyvää uraa Pältsastuganille, harjupolkua pitkin Gappohyttalle ja hyvää uraa alas Signaldaleniin. Vuonon perukassa Storfjordissa kauppa, sitten siirtymä Kitdaleniin. Kova nousu Norddaleniin ja Gaskasuorggigaisin itäpuolelta Govdajavrille ja sitten alas E8-tielle Skibotndaleniin. Tämä pätkä kunnon uraa, mutta korkeutta melkein tonni.

Skibotndalenista tosi jyrkkä ja pitkä ylämäki Favrosvarrin satulaan, 1200 m, onneksi hyvää uraa. Jatkuu alas koilliseen sähkölinjan huoltoväylänä, mutta jyrkkä rinne alas Manndaleniin on poluton.

Pohjalta taas tiesiirtymä Jäämeren rantaan ja itään Birtavarreen kauppaan. Sieltä on kaksi vaihtoehtoa riippuen matkan etenemisestä: pidemmästi tunturien yli sähkölinjan alla Stuora Njuorjojavrin kautta Reisadaleniin, koska siellä jäi viimeksi käymättä, vähän tutkimusmatkailua laakson pohjalla ja sieltä vasta Kalottireittiä Kobmajoelle. Tai lyhyemmästi soratietä kaakkoon Guolasjavrille. Hyviä uria tarjolla, ja muutama paikallisten suosittelema traili, jotka ajattelin ajaa ilman kuormaa.

Homma jatkuu Kalottireitin lähellä menevää uraa Suomen rajalle Kobmajoelle. Voisi käydä ilman kuormaa tsekkaamassa Valtijoen ja Kiinanmuurin, kun se viimeksi jäi. Kobmalta en viitsi ajaa Kalottireittiä länteen, koska se on niin huono polku. Poromiesten isompi ura Pitsusjärvelle kulkee vähän pohjoisempana, sitä siis.

Ja lopuksi Meekonvaaran ympäri, Meekonjärvi, Kuonjarjohka, Saarijärvi, siis normaali Haltin reitti Kilpisjärvelle ja bussiin. Loppupätkä on kivinen, mutta ehkä se menee, kun otan 130 mm täpärin tällä kertaa.

Retken toiseksi parasta aikaa tämä suunnittelu, kun kilsat on lyhyitä, mäet loivia eikä palele. Tätä reissua olen suunnitellut marraskuusta asti.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Ravistuskoe Poronpolulla

30.6. klo 22 Haapavedellä loppuu suora lähetys. Silloin vaihdan vaatteet, jätän työrepun työautoon ja poljen 45 km yöjunalle, joka kuljettaa minut seikkailuun, tai ainakin viikoksi maastopyörävaeltamaan väljää reittiä Haltin ympäri.

Mutta edellisestä maastopyörävaelluksesta on vuosi, varusteisiin on tullut pari uutuutta ja ajattelin lähteä eri pyörällä, joten piti tehdä testilenkki, shakedown, ravistuskoe. Niinpä ihan tavallisena arki-iltapäivänä ripustelin nyssäkät Bemariin ja Bemarin peltoautoon ja ajoin Lopelle, Poronpolun erääseen alkupisteeseen Luutalammille.

Poronpolku on ensin harjuselänteitä, sitten kangaspolkuja,
sitten järvenreunuspolkuja, ja takaisin.

Olin kopioinut ja modannut reitin jalki.fi:stä ja Movescountista, siellä on monta versiota Poronpolusta odottamassa laiskaa ja seikkailunhalutonta maastopyörävaeltajaa. Pieleen on vaikea mennä, koska seutu on täynnä kangaspolkua, harjupolkua, järvenympäryspolkua ja vanhaa pärräpolkua sekä juotavaksi kelpaavia järviä, nätiksi hoidettua metsää ja kaiken yhteen punovia hiljaisia metsäteitä.

Ensin ajoin Luutalammin ympäri, ja hymy levisi korviin. 130-millinen, 29-tuumainen trailikeinutuoli osoittautui suvereeniksi bikepacking-työkaluksi. Nyssäkkäkuorma muutti jousitetun ja jousittamattoman massan suhdetta niin, että Bemari imi polun epätasaisuudet entistäkin eleettömämmin. Oli hyvä ajaa.

Ajelin pari tuntia Iso-Melkuttimelle, löysin täydellisen telttapaikan, kävin iltauinnilla, katselin vuoden pisimmän päivän kääntymistä yöksi ja mietin, pidänkö tästä niin paljon, että kestän tulevan vaellusviikon väistämättömät epämukavuudet. Päätin pitää.

Iso-Melkuttimen pikkuniemi ja sopivasti tilaa Aktolle.

Aamulla katselin tyynen, kirkkaan veden läpi, kuinka särkiparvi telmi soraikossa, olin edelleen samaa mieltä ja ajoin muutamia tunteja takaisin autolle.

Illan laituri.

Vaikea kuvailla sitä luonnon, vapaus-illuusion ja omin voimin lentämisen yhdessä muodostamaa nautintoa, jonka maastopyörävaellus tarjoaa. Mutta Poronpolulla sen voi käydä itse kokemassa, eikä PK-seudulta ole CO2-intensiivistä matkaa kuin puolitoista tuntia.

Normaalisti kenkien kuivuutta ei kannata varjella mtb-vaelluksella.

Koeravistuskin tuotti tuloksia. Ovaali-30-42 on liian raskas, pitää kaivaa varastosta eteen 28, vaikka se onkin pyöreä. Stemminyssäkät osuvat polviin kun ajaa putkelta ylämäkeen, mutta onneksi ei tarvitse juuri ajaa putkelta ylämäkeen. Suojateippiä pitää laittaa muutamaan paikkaan, ettei Bemari hiudu olemattomiin. Mutta kantapää on jo hiuduttanut olemattomiin vaihdevaijerin kuoren, joka pitää vaihtaa. Odi Float -gripit ovat paremmat kuin Ritchey Foamit.

Tuottoa sijoitetulle pääomalle, ykköspyörä retkityökaluna.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Se parempi Soini

Sillä välin kun kilpaveljet kituivat marttakisaa Laajavuoressa, minä olin Soinissa. Tarkoitan sitä parempaa Soinia, joka on pieni, sijaitsee pohjoisen Keski-Suomen ja eteläisen Pohjanmaan rajalla, ja saavutettavissa korkeintaan kolminumeroisia teitä.

Mutta hei. Yleisohje kaikille. Ota aina maastopyörä mukaan. Suomi on pusikoitunut, köyhä ja tasainen, mutta silti Suomi on täynnä huikeita, hyvin pidettyjä luontokohteita. Pysähdy, seuraa kylttejä, nauti.

Maisema on pitkospuiden välisten rakojen väärti.

Tällä kertaa kävi vieläpä niin somasti, että muuan kylänmies tarjosi lenkkiseuraa. Puoli kymmeneltä Heinäjärventien laavulla, Kaihiharjun reitin alussa. Asia selvä.

Olin ottanut pyörän mutta unohtanut hanskat ja vaippahousut, vaan sekös meitä haittasi. Pari tuntia kuivaa harjupolkua, röykkyisiä suosaarekkeita, usean sadan metrin avosuopitkoksia sekä höysteeksi auringonpaistetta, tuulta ja myötämielistä pyöräpuhetta. Eihän siinä paljon ehtinyt ajaa, mutta selväksi tuli ajetusta polusta ja kylänmiesten puheista, että Soinissa riittäisi ajettavaa pitkäksi viikonlopuksi, eikä vain ajettavaa vaan maastopyörävaellettavaa - upeita leiripaikkoja, kämppiä ja avoimia saunoja (!) oli yllin kyllin tarjolla.


Tarpeeksi kapeaa neulaspolkua.

Maasto on kaunista ja ilmavaa. Pitkokset ovat paikoin hieman kuluneita, mutta läskillä niitä on helppo jyrätä ja maastopyörälläkin pääsee ongelmitta. Korkeuseroja ei ole haitaksi asti.

Palvelurakenteet kunnossa.

Seudun kohokohta lienee merkitty reitti Kaihiharjulta Arpaisille. Reitin pohjoispäässä Hermanninpolulla on kämppä ja lähde, eteläpäässä Arpaiskämppä ja sauna.


Yeti luonnollisessa elinympäristössään.

Idemmässä on Vahvanen reitteineen, Karstulantien varressa on Kuninkaanpolku, Soinin pohjoispuolella on Vuorenmaan hiihtokeskus polunpohjineen. Kaikki ovat yhdistettävissä metsäteitä ja yhdyspolkuja pitkin. Kaihiharju on osa harjuketjua, joka kulkee kaakkoon ja etelään Ähtäriin, Multialle ja Keuruulle asti.

Soinin kunnan sivuilta löytyy jotain, samoin googlaamalla.

Tien varresta Soini näyttää metsätalousperiferialta, jossa ei ole mitään minkä vuoksi pysähtyä. Pari tuntia kevyttä maastopyöräilyä kylänmiesten kanssa, ja pikkuinen syrjäkylä alkoi näyttää aivan toiselta. Sosiaalisuuden ja luonnon yhdistelmä tehoaa.


torstai 7. kesäkuuta 2018

Liian myöhäistä vai laiska?

Muistan miten puolitoista vuotta sitten loppukesästä halusin taas kunnolla kuntoon. Motivaatio on ihmeellinen asia, mutta lisäksi piti tutkia ja löytää jotain uutta. Sitten istuin talven ullakolla tuijottaen vuorotellen Trainerroadin käppyröitä, vuoroin tiiliseinää, ja tulin kunnolla kuntoon.

Muistan miten viime elokuussa maastolenkillä törmäsin ajaneen näköiseen porukkaan, ja heitä seuraamalla löysin lähimaastosta kaikkea hauskaa, mikä välittömästi ja pitkävaikutteisesti karkotti orastaneen maastopyöräilybluesin. Hissitolpalla saattoi olla osuutta asiaan.

Nelikymppisenä perheenisänä on liian helppoa alistua tasankoon tai alamäkeen rakkaassa harrastuksessa. On liian helppoa kuvitella, että pyöräily oli parasta 90-luvun lopun Turussa, kun into piukeana sai ajettua kävyn tai peräti juuren yli elastomeerikeulalla. Tai 2000-luvun alussa, kun veti fiksillä Vätternrundanin kymmeneen tuntiin. Tai ensimmäisten marttakisojen starteissa, kun ei ollut vielä oranssia paitaakaan, mutta pystyi startissa kiusaamaan itseään kaksikymmentä yli kynnyksen.

Joo, silloin oli intoa ja innostusta. Mutta ei hitto, on sitä edelleen. Vähintään yhtä paljon.

Tänään piti näyttää teknisiä kikkakohtia puolitutulle, jonka maastoliekki roihuaa. Päädyinkin itse ajamaan paikkoja, jotka eivät ole tulleet mieleen. Se Viikintien ylikulkusillan tällä puolella väijyvä kalliorolli ei antanut edes adrenaliinia. Hallainvuoren liukkain ja kapein tukki kannatteli pyörää nätisti. Ja se Kivikon EK2:n loppuhyndä ojan yli meni senkun ajoi vaan. Niin ja EK3:lla jäin omista pohjista vain pari sekuntia, vaikka oli eeppisen kova vastis enkä edes yrittänyt.

Nämä nykyiset maastofillarit ovat aivan helvetin paljon parempia laitoksia kuin vanhat. Olen nykyisin kovemmassa kunnossa ja taitavampi, ja lisäksi minulla on hauskempaa kuin ennen. Ja päälle päätteeksi minulla vanhalla jäärällä on iso läjä muistoja vanhoista ajoista, jotka olivat hyviä mutteivät parempia.

Sitä paitsi se Viikintien ylikulun ässälinjan viimeinen hyndä ja Samulin pipen äkkimutkat jäivät muistuttamaan, että nekin voi ottaa haltuun, kunhan investoi adrenaliinia. Jos ajattelee että on liian myöhäistä, on liian laiska.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Mäkiorava Peurungassa

Sattui käymään niin onnellisesti, että pääsin Peurunkaan ajamaan jo kauden toista marttakisaa, koodinimeltään XCM-400. Vuoden 2015 kokemusten perusteella tiesin, että koodinimi tarkoittaa mäkiä, ja että keventelyrenkailla saattaa alamäissä lähteä tangentin suuntaan.

Kisakeskus oli siirretty kotoisaan Multamäen leirikeskukseen, joka sijaitsee niin pitkän hiekkatien päässä, että pelastin kisakoneen hyvissä ajoin telineeltä takakonttiin - pölyyntyköön vasta lähtösuoralla.

Olin meinaan puunannut sitä kisakonetta. Vetäydyin viime viikolla vintille seuranani keittiövaaka, pari pakkaa, seitsemän kiekkoa, läjä jarrulevyjä, yksi vaihtoakseli ja kassillinen kumeja. Palasin vintiltä liian monen tunnin jälkeen yltä päältä litkussa ja tiskiaineessa, peukalot rakoilla, pumppauksesta hikisenä ja BMC noin 250 g kevyempänä, varustettuna vanhoilla kunnon kuitukiekoillani.

Mutta niin se XCM-400. Se starttasi tarpeettoman pitkään hiekkatieylämäkeen. Kärkipari sekä itseäni vain inasen kovemmat Sairanen ja Kauppinen jättivät minut pölypilveen, mutta Soini, Tyynelä ja Vainio jäivät hengittämään omaani. Kone yskähteli käyntiin.

Kierroksen alussa oli teräviä nousuja ns. riittävästi. Jalat pyörivät ylämäkiin hyvin, koska olen niin saakelin laiharaajainen mäkiorava, ja perässähiihtäjiin venähti aina rako. Mutta ylämäen jälkeen tuli tasaista tai alamäkeä, ja ne perkeleet jauhoivat raon aina kiinni. Aina. Tätä jatkui koko ensimmäisen kierroksen ajan, ja enimmät toistakin.

Ajattelin, että ennen pitkää ne väsyvät ajamaan minua ylämäkien jälkeen kiinni. Toisaalta ajattelin myös, että olisi viisaampi jättäytyä letkan hännille, himmailla ylämäet ja peesata loput, ja sitten lopussa katsoa kortit.

Olisi vittu näillä kilsoilla pitänyt tajuta valita jälkimmäinen ajoissa. Toisen kierroksen lopussa mäki ei nimittäin enää noussutkaan kevyesti. Jypsin Pirkkalainen oli jo paahtanut ohi, ja sitten kantaan jauhoi sitkeä miesjuna vaunuinaan oman sarjan Tyynelä ja yleisen Pihamaa. Nousut pysyin mukana, samoin alun peesipätkät, mutta oikeus toteutui reitin ainoalla työstöpolulla ja jouduin luopumaan junasta.


Täysii!

Vaan eipä siinä. Energia ei tyystin loppunut ja koivet eivät krampanneet, varoittelivat vain. Ajo hidastui mutta jaksoin vielä viimeisiin ylämäkiin nostaa sykettä kynnykselle ja pykälän yli. Kun ylivertaisesti ajanut Sairanen jäi rengasjumppaamaan ja vahvajalkaisemmat mutta raskaammat Soini ja Vainio jumittivat mäkiin, lopputuloksena M40-sarjan kolmas ja kokonaiskisan seitsemäs, mikä kertoo M40-ukkojen tasosta.

Paremmalla taktiikalla ja lässyn lässyn lää... Ei mutta olihan se outo rata: kovia ylämäkiä mutta muuten helppoa kärrypolkua. Keskisyke jäi monta pykälää tavallista alemmas, koska mäkioravana en viitsinyt polkea kuin ylämäkeen. Mutta ylämäkiin iskemällä leikkasin liian paljon loppukisan kestävyyttä.

Suihkun ja lihakeiton jälkeen olo tuntui normaalilta verrattuna Korson 96:een ja sikiöasennossa voivotteluun. Asettauduin leirikeskuksen laiturille aurinkoon ja makasin tunnin selälläni odottamassa palkintojenjakoa. Sitä ei muuten moni odottanutkaan, mutta kyllä kannatti. Se tunti laiturilla oli kesän toistaiseksi paras tunti. Ja onhan se M40-podium harvinaista herkkua.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Ylimääräinen kierros

Perjantai-iltana vähän ennen puoliyötä vaimoni äsähti, että mene nyt sitten. Tietysti tartuin yllättävään starttilupaan, mutta olisi ollut paikallaan tankata muulla kuin pintillisellä keskiolutta. Olin nimittäin päättänyt ajaa Korson maratonilla sen kolmannenkin kierroksen eli 96 km.

Ei ollut aikaa vaihtaa kuivan kelin pierunkuoria Bemariin. Aamulla haalin hätäpäissäni geelejä taskuihin ja nestettä juomareppuun, ja sitten Korsoon ja viivalle.

Minulla on tapana startata kauhealla höökällä, että pääsen porukoihin, mutta nyt lupasin pyhästi ajaa kaksi kierrosta rauhassa, koska muuten ei kolmannella hyvä heilu. Ja kas, suurella mielenlujuudella pystyin skippaamaan alun höntyilyt, ja peesailin starttiluupilla junia, ja heitin koukun siihen joka meni ohi. Kun Ski Soini tuli vakavalla rauhalla vetomieheksi jollain asvalttipätkällä, esitin pahoittelut kolmen kierroksen urakastani ja asetuin pysyvästi peesiin.

Hyvä peesi se olikin, ja parani entisestään, kun pikku harhailuiden hidastama tasamaahärkä Sairanen liittyi junaan. Kyseiset miekkoset ovat minulle kovaa kilvanajoseuraa normimatkalla, joten tiesin olevani tapani mukaan liian kovassa alkuvauhdissa, mutta entäpä sitten, peesihyöty piti ottaa talteen. Sykkeissä ei näkynyt pitkän kisan säästelyä, mutta jalka oli hyvä.

Harvoin on normaalimittainen maraton sujunut niin tuskattomasti. Etenkin ylämäet sujuivat ihanasti nenähengitellen. Toisen kierroksen täyttömäen jälkeen junan kärki laittoi pikkuisen lisää vauhtia, johon normikisassa olisin ehkä pystynyt vastaamaan, mutta nyt jätin jotain varastoon ja kurvasin pullonvaihtoon entisellä matkavauhdilla, laskennallisesti M40-sarjan podiumilla normimatkalla.

Sitten joku veti töpselin seinästä. Voima kaikkosi jaloista, vetomiehet keulasta, haastajat takaa ja kuvaajat pusikoista. Tikkarimiehet nuokkuivat aurinkoisessa metsässä.

Jalat loppuivat kun fiilis loppui, mutta krampit alkoivat hiekkakuopan helteessä. Ajoin kramppien läpi, mutta vauhti tippui retkeilyksi ja syke kynnykseltä sweetspotille. Johan se oli melkein kolme tuntia kynnyksellä ollutkin...

Hoin itselleni, että matka loppuu ajamalla, ja ajoin. Ennen täyttömäkeä tuli yksi laiha 96-ajokoira takaa ja sain hetken peesiä. Täyttömäen alussa sanoin alistuneet moikat, mutta mäessä palasin ongelmitta kantaan ja ihmettelin. Tasamaapolulla totuus paljastui, ja kruisailin maaliin yleisen sarjan viidentenä.

Olihan se vauhdin tippuminen masentavaa, mutta toisaalta olen helvetin tyytyväinen, että pitkästä aikaa uskalsin kiusata itseäni ylimittaisella kisalla, eikä sen läpäiseminen ollut henkisesti tukalaa. Tällä kunnolla ja taktiikalla pitää vain hyväksyä, että kolmen tunnin jälkeen kilvanajo loppuu ja retkeily alkaa.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Tähän asti tapahtunutta

Kalusto: entinen. Paitsi vanha raihnas Yeti petraantui ihmeesti kun vaihdoin voimansiirron ja keulaksi 120 mm Piken.

Treenitapa: entinen. Pienen off-seasonin ja sairastelun jälkeen Trainerroadilla vetoharjoituksia, Yetillä pitempiä ja synkempiä lenkkejä, ja nyt sulan maan aikana vähän tekniikkaa Bemarilla. Aikaa olisi enempäänkin mutta huvitusta ei, eikä palautumiskykyä. Erona että tänä vuonna en ole pystynyt kolmen viikon rytmitykseen, ja Mallorcalla kävin vain kerran.

Kunto: entinen. Vuosi sitten alkukesästä olin treenannut itseni elämäni kuntoon. Se oli virhe. Ei koskaan pitäisi harjoitella säännöllisesti, kovaa, järkevästi ja terveenä - sellaisen toistaminen on vaikeaa. Loppusyksystä se onnistui, kun olin toipunut kesän toilailuista, mutta HEL CX vei taas mehut. Trainerroadin wattien ja Eläintarhan Bianchi-cupin perusteella kunto on silti osimoilleen sama kuin vuosi sitten, mutta terävyyttä puuttuu. Toisaalta en ole vielä ajanut kroppaa kovin ahtaalle.

Into: entinen. Jaksan tuijottaa seinää vintillä. Sipoonkorpeen tekee mieli. Innosta piukeana odotan kisoja. Osaan vähän paremmin kuunnella kroppaa, mutta toisaalta olen vähän laiskempi.

Tavoitteet: entiset. Ajelen hauskimpia maastokisoja jos lastenhoito järjestyy, ja kiusaan muita nelikymppisiä minkä pystyn. Alustavasti janosin ylipitkiä matkoja, mutta sitten muistin miten hitaasti niistä palautuu ja miten paljon ne sattuvat perseeseen. Eli rypistellään sitten XCO:ta, viikkokisoja ja helppoja marttakisoja.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Asteikko yhteentoista

Voi jestas kun Yeti alkoi olla väsynyt. Kakkosmaasturina se ei ole päässyt eläkkeelle vaan joutunut kärrynveto-, pakkashissitolppa- ja nastarengasteknisistä syistä kovaan rääkkiin. Paskakelilenkit, maastopyörävaellus, kärrynveto ja kommuutti kerryttävät rajuja kilsoja. Entinen high end -trailijäykkis on jäänyt luimistelemaan rumien tarrojen ja suolaloskakuorrutuksen alle.

Tuumin että pitää vaihtaa ketju ja rissat, ja hankin jo sopivat. Sitten katsoin tarkemmin ja koko voimansiirto oli uuvahtanut. Viisi vuotta ajettu X9-takavaihtaja - voi jeesus. Saman verran ajettuja 1070-pakkoja pari - haineväkeittoa tarjolla. Kaksi vuotta ajettu lelumiininen soikioratas - ruts ruts.

Jäin selaamaan verkkokauppoja, pohtimaan yhteensopivuuksia, laskemaan välityksiä ja ynnäämään rahoja. Päivittäminen 11-lehtiseen Shimanon SLX:ään alkoi tuntua järkevältä.

1) 32 - 11-46 riittää maastopyörävaellukseen ja kärrynvetoon, tarjoaa lähes tismalleen saman skaalan kuin Bemarin 30 - 10-42, ja pienet hyppäykset ovat kommuuttiin paremmassa kohdassa.
2) Pakka menee kaikkiin levyjarrukiekkoihini ja sopii puolison fillariin.
3) Perheemme tyypillinen maaseutumatka-traineri-pyöräpari saattaisi tukea 11-Shimanoa.
4) SLX-konversiosetti (takavaihtaja, liipasin letkuineen, pakka, ketju) on saatavana nauruhalvalla, ja SLX riittää, koska en minä tuolla Yetillä kisaa enää aja.

Tänään Postnord onnistui toimittamaan paketin luvatusti, joten pääsimme pojan kanssa pyöränrassaushommiin. Ja siunatkoon, miten ihanaksi mr Shimano onkaan kehittänyt alemman keskiluokan SLX-sarjansa: funktionaalista, vankkarakenteista ja vittuilematonta tekniikkaa ainakin ensihipelöinnin ja kasauksen perusteella. Vertailukohtana tosin on huonoja muistoja loppuun kisatusta 3 x 9 -XT:stä, joka tuhosi ketjuja, rutisi ja hyppi, eikä säätynyt yhtään vitun mihinkään.

Ruuvailin palikat kiinni, naksuttelin letkut ja ketjut mittaansa ja vot, pyörä pelasi pukissa ilman, että esimerkiksi vaijerin kireyttä piti säätää. B-ruuvia jouduin kierittelemään ees taas, kun etsin vaihtajalle myötämielisintä asentoa, siinä se. Ja ei, ketju ei pudonnut 46-piikkiseltä, kun pyöritin taaksepäin.

Nyt katselen harmaanhohtoista työläisvoimansiirtoa ja mietin, että tuostahan voisi tehdä taas nätin ja ajohaluisen pyörän, kun sille kerran kertyy niin paljon kovaa ajoa. Kaapissa odottaa Ylävitosen ei-messualesta ryöstetty 120-millinen Pike, jolla korvata rimpulainen ja joustamaton Reba. Sitten kunnon pesu ja rumien tarrojen poisto ja jarrupalojen hionta ja eteen 180-millinen joutilas levy kaapista ja tietysti ne kuitukiekot, jotka kesällä olisivat krossarissa tyhjän pantteina, kun niihin on ne maxle-päätytulpat. Ja hetkinen, minullahan on Elite Masterpiece ylimääräisenä. Mutta laittaisinko kelviohjuksen Thunder Burteilla vai mutamöyrijän noilla uusilla jämynappuloilla? Tai ehkäpä pidennän Piken 140 milliin ja siirrän palikat johonkin low-slack-long -hardcorejäykkisrunkoon.

Mielessä pyörii loputon karuselli yhteensopivuuksia, mahdollisuuksia ja kokeiluita, niin että vitut se oli halpa, helppo ja nopea SLX-päivitys.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Suunto - ok!

Uskollinen Ambit3 Peak -urheilukelloni alkoi vajaan vuoden palveluksen jälkeen helistä. Pari päivää helistyään se hukkasi satelliitit pysyvän oloisesti. Jo nyt on kumma kun hienomekaaninen digilaite ei kestä edes maastopyörällä kaatuilua, järven pohjassa makaamista ja yleistä häröilyä.

Ilman GPS:ää reitit eivät mene talteen, ja sehän on sama kuin ei olisi urheillut ollenkaan. Viikon murehtimisen jälkeen rohkaistuin viemään vekottimen Suunnon huoltoon. Se sijaitsee kätevästi työmatkan rumemman version varrella, Amer Sportsin brändikaupassa.

Maanantaina asiakaspalvelija kertoi, että huolto on maanantaisin kiinni, mutta koska kello helisee, siinä on varmaan joku komponentti irti ja saan uuden kellon takuuseen tiistaina, kun huolto avautuu. Tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Menin paikalle ja sain pränikän kellon. Ei kysymyksiä. Paketissa oli myös uusi sykevyö, mutta sykelähetin oli vanha. Hyvä niin, se osoitti että huolto oli tehnyt jotain: testannut että lähetin sentään toimii.

Niin että aika viimeisen päälle takuutoimintaa.

En ole aivan kaikessa tyytyväinen Ambit3:een. Sykemittauksessa on välillä outoja häiriöitä, jotka saattavat liittyä joko bluetoothin sekoiluun tai kosketushäiriöihin. Strava ja Suunto ja Trainerroad kommunikoivat liian karkeasti. Ranneke menee rajussa menossa helposti rikki.

Mutta nyt tämän takuuepisodin jälkeen voin sanoa, että kaikkiaan hyvä paketti. Aivan erityisesti pidän Movescountin simppelistä mutta melko luotettavasta kuormitusanalyysistä, älypuhelinaplikaation toiminnasta, kellon kustomoinnin helppoudesta ja Movescountin reittisuunnittelusta.

Edit 6.3.: Astuin sitten uuden kelloni soljen päälle ja solki meni rikki. Vein Amer Sportsin brändikauppaan ja ne korjasivat soljen odottaessa. Yritin tarjota maksua mutta kieltäytyivät. Asia selvä, rupean merkkiuskolliseksi.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Matolla

Työsuhdekuntosalin peilissä näkyy kuin teini-ikäinen poika juoksumatolla. Laihat raajat, karva ei kasva, tukka epävarmasti.

Katson pidempään ja tarkemmin. Se on nelikymppinen. Posket liikkuvat velttoina ylös alas askelten tahdissa. Näen ihon taitoksissa seitsemänkymppistä äitiäni. Toinen sääri oudosti mutkalla, tukipohjallinen pakottaa askelta suoremmaksi. Muovisen näköinen arpikudos peittää toisen solisluun ja molemmat polvet.

Eikä teini malttaisi juosta suu kiinni puolen tunnin jälkeen. Näen että peilikuva on liikkunut ennenkin, höntyillyt kyllikseen, sitten asettunut liikkumaan, harkitusti, joskus tehokkaasti. Juoksutyötä tekee muutama pieni lihas, eivät ne juuri happea tarvitse. Nautin hapen kuljetuskoneiston sujuvasta työstä, mutta suuta en avaa. Vauhtikestävyys tarkoittaa että ei enää poikamaisissa nenäkarvoissa tuhisee. Tarpeeksi hommaa tässä totuttaa jalkoja juoksuun.

Katson peilikuvaa vielä pidempään, ja vielä. Juoksun rytmi ja lasittunut katse muuttavat kuvan, sali katoaa taustalta, verkkokalvoille piirtyy enää kasvojen valo ja varjo. Silmälasipäinen pääkallo liikkuu vauhtikestävyysaskelluksen tahdissa pari senttiä pystyakselilla, siinä koko kuva. Näen vähän liian kauas tulevaisuuteen, joten tarkennan katseen tavalliseen maailmaan, sali palaa, värit palaavat.

Tässähän olen minä, juoksumatolla, paikallani, pysyvästi jumissa kolmiulotteisen koordinaatistoni origossa. Onneksi se neljäs ulottuvuus liikkuu.