perjantai 27. marraskuuta 2020

Maastopyörällä läpäistävissä 4

15.8.2020 Coalbmevaggi - Somasjärvi - Kobmajoki - Kalottireitti - Sadgejavri - Gallajavri - Galggojarvi - Kilpisjärvi

Aamulla paistoi aurinko. Eilinen ei siis ollutkaan sellainen usean päivän Jäämeri-sää, jollaiseen lopetimme perhereissumme. Teltta kuivui ja Coalbmevaggi näytti kerrankin kauniilta. Edessä oli viimeinen täysi vaelluspäivä, mutta en vielä ollut päättänyt, mihin asti rypistäisin.

Vastatuuli rajattu pois kuvasta tunnelman takia.


Rahpesjohkan soraharju oli kauniimpi kuin muistin ja matka Somasjärven tuvalle pidempi kuin muistin. Kerran ajetuista pätkistä jää repaleiset mielikuvat. Somasjärven tuvalta löysin kunnon lusikan, niin ei tarvinnut enää katkenneella nysällä ronkkia myslihiutaleita Alpkitin korkeasta ruokamukista. Kobmajoen tuvalta puolestaan löysin isän ja pojan, luultavasti sitä ulkomaalaista perhettä, joka juuttui koronan takia Kilpsjärvelle ja jäi olemaan.

He kertoivat että varsinainen Kalottireitin polku Pitsusjärvelle oli vaativa muttei mahdoton. Edellisellä kerralla olin ajellut herroiksi poromiesten mönkijäuraa pitkin Ritnijavrin kautta, joten nyt päätin kokeilla virallista reittiä, vaikka tiesin ettei siinä ollut järkeä.

Normipolku Kobmajoen varrella.

Normipolku Cahppesjavrritilla.


Melkein koko Kobmajoen varsi oli kivistä ylämäkitunkkausta ja Cahppesjavrritin tienoolla riitti tolkuttomia rakkoja. Lassavarrin päältäkään ei pystynyt kunnolla laskemaan mönkijäuralle, osin vastatuulen takia. No nyt tiesin tämänkin reitinvalinnan.

Pitsusjärven rannassa mietin menenkö kivistä mönkijäuraa Vuopmegasoaivin ylitse niin kuin viimeksi vai Kalottireittiä. Tutkimusretkeilymielessä valitsin Kalottireitin, ja nyt tiedän että molemmat ovat huonoja. Tunkkausta oli jokirannassa tarpeeksi.

Pitsuskönkäällä näin söpön bikepacking-pariskunnan taukoa pitämässä ja menin juttelemaan. Jos tänne asti on pyöränsä raahannut, täytyy olla muutakin kuin söpö. Miehen kanssa rehvastelin reiteistä. Olivat menossa Haltille, ja muinaisilta patikkareissuilta muistin, että Pitsisjärveltä ylöspäin polku oli pitkän matkaa asiallinen, mutta Haltin rinne tietysti pelkkää rosopintaista, ruosteenruskeaa louhikkoa. Paluumatkaa varten vinkkasin, että Kalottireitiltä kannattaa poiketa mönkijäuralle Meekonvaaran ympäri, se on ajettava toisin kuin Meekonjärven tienoo.

Tämä kuva pitää ottaa.


Itse kylläkin jatkoin Kalottireittiä. Tiesin että se on vaikea mutta halusin kokeilla. Kivikoissa ihmettelin, että söpö pariskunta oli taluttanut oudon vähän. Myöhemmin kävi ilmi että toinen heistä oli Manon Carpenter, eläköitynyt maailmancup-DH-kuski. Eivät sellaiset taluta. Pariskunta teki hienon videon ja pari hyvää postausta reissultaan, olivat päässeet Haltille ja takaisinkin.


Lounasta söin Vuomakasjoen sillalla. Aurinko paistoi mutta tuulensuoja tuli tarpeeseen. Sitten jatkoin epäpyöräilyä - kymmenen metriä ajoa, saman verran tunkkausta, uudestaan. Ajamaan pääsi vasta Meekon tupien jälkeen, mutta hitaasti. Tämän piti olla päivän nautinnollisinta maastopyöräilyä, mutta väkevä vastatuuli nosti ketjun isoimmalle takarattaalle, enkä juuri edennyt nopeammin kuin edellä kulkeneet vaeltajat. Aurinko meni pilveen ja alkoi kuurotella.

Olisi ollut parempi kahlata ylempää ja mennä Meekonvarrin takaa.


Kamera ja virtapankki kuolivat tässä kylmyyteen.


Kuonjarjoen tuvalla söin karkkia ja odottelin turhaan tuulen tyyntymistä tunnin verran. Oli muutakin porukkaa ja vessat täynnä paskaa - pandemiaretkeilyn jälkiä. Vedin kuoret päälle ja lähdin Guonjarvarrin rinteeseen. Viime reissulla ajoin ylös asti, nyt tuuli pakotti jalalle.

Teemalovaaran rinteessä poikkesin polulta. Saarijärven ympäristö on kaikista viheliäisintä bikepacking-maastoa ja olen sen jo kerran tunkannut. Nyt halusin kokeilla pääsisikö Norjan puolelta Sadgejavrin, Gallajavrin ja Galggujavrin kautta sujuvammin. Sadgejavrin pohjoispuolella näkyi ilmakuvissa mönkijäura.

Alamäki suoraan länteen sujui nummea pitkin hyvin, mutta Duolljehuipojohkan reunalla alkoi olla soista, kivistä ja mättäistä. Lisäksi piti neuvotella läpi rajan poroaidasta, joka oli poikkeuksellisen hankala. Tunkkailin kivikkosuota pitkin liian alas lounaaseen, Buolvirjohkan suistoon asti, koska halusin käydä katsomassa ilmakuvissa näkyneen kodanpohjan. Se tosiaan oli pelkkä kodanpohja keskellä pajukkoa. Fiksumpaa olisi ollut tunkata suoraan länteen ylemmäs, Buolvirrohtun uudemmalle kodalle, joka näkyi kauas. Sen kautta kulkee mönkijäura, joka jatkuu Buolvirjohkan reunaa ylös poroaidalle ja poroaitaa pitkin lähelle Kalottireittiä. Se on selvästi optimaalisin reitti näillä tienoin.

Itse tavoitin mönkijäuran Heargevarrin eteläpuolen hauskalla soraharjulla. Takana oli pitkä päivä mutta matka tuntui taittuvan. Söin patukoita ja ajoin, ja mikäs oli ajaessa sillä mönkijäura oli poikkeuksellisen hauska - alamäkivoittoista vuoristorataa ja mutkittelua enimmäkseen kovalla pohjalla, kiviä paljon kierrettäväksi.

Gallajavrin rannalla ura alkoi olla jo iso. Gallajohkan kohdalla näkyi jäänteitä sillasta ja mökkejä. Kahlauksen jälkeen mönkijäura leveni kärrypoluksi ja Veajetjohkalta alkoi pitkä, loiva alamäki. Se tuli tarpeeseen sillä kone piiputti, viimein. Mietin voisiko tätä reittiä ajaa Haltille päin ja se tuntui ikävältä mietteeltä. Mukavampi kerätä korkeusmetrit soratienousuissa Birtavarresta tai Reisadalenista.

Vaatimuksieni mukaisia telttapaikkoja ei näkynyt ja kännykkä oli kuollut kylmään tuuleen, samoin virtapankit. Jatkoin siis ajelua, koska aamulla piti päästä bussiin. Galggojavrilta alkoi soratie joka rajan kohdalla yhtyi asvalttiin. Tuuli kääntyi myötäiseksi ja se oli hyvä. Joka paikkaan sattui mutta jaksoin sentään istua pyörän päällä. Väsymyksestä huolimatta ei huvittanut mennä koputtelemaan Kilpisjärven mökkikyliä, joten laitoin teltan nätille vaikkakin kuluneelle paikalle Siilaskosken lähelle, Maantielahden pikkuharjulle. Iltatoimilla huomasin, että puskiin oli paskottu ennen minuakin. Tämä lienee Kilpisjärven suosituin epävirallinen leirintäalue.


16.8.2020 matkapäivä Kilpisjärvi - Oulu

Aamulla rullasin Matkailuhotellille suihkuun. Palvelu oli huonontunut viimekertaisesta - rähjäisenä sain suihkutella vessan kokoisessa kopissa ilman ilmanvaihtoa. Kostoksi jäin kauppareissun jälkeen norkoilemaan Matkailuhotellin rantasaunalle. Eteläseinusta tarjosi tuulensuojan raivokkaalta puhurilta, joka nosti Kilpisjärvelle vaahtopäät. Ruotsin puolen tuntureilla oli uutta lunta. Untuvat päällä tarkeni istua ja miettiä bikepacking-pariskuntaa räntäsateessa Haltin juurella - sekä omaa paluumatkaa.

Normisää Kilpparilla.


Jotenkin pitäisi päästä Äänekoskelle anoppilaan, perhe oli siellä. Onnibussi kuljettaisi minut muttei pyörää, joten pyörä pitäisi saada Matkahuoltoon, mutta nyt oli sunnuntai. Siispä Goldlinella Rovaniemelle, vaihto Ouluun, siellä yötä, aamulla pyörä Matkahuoltoon ja Oulusta Onnibussilla nelostielle. Sitten istumaan.

Ennen Oulua aloin perata kännykästä sopivia yösijoja. Sattumanvarainen valinta osui Letonniemen luonnonsuojelualueeseen. Sinne oli hauska rullata bussilta. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen, kaduilla oli ihmisiä ja Oulun pyörätiet olivat huomattavasti tasaisempia kuin mönkijäurat, vaikkakin vaikeampia seurata. Letonniemellä sain teltan rantahietikolle pystyyn juuri kun aurinko laski mereen. Vaihto-oppilasporukka vietti iltaa läheisellä nuotiopaikalla. Sihautin kaljan auki mutta mieleen hiipi kamala ajatus. Aurinko tosiaan laski. Kesä oli ohi, pimeys koittaisi pian.

Viimeinen eikun viimeisin telttapaikkani.


Mutta hitto, olinpahan läpäissyt pari laaksoa joita ei noin vain läpäistäkään, syönyt tuoretta turskaa, nähnyt villejä vuoria, saanut naamalle tuulta ja aurinkoa, kahlannut vuolaita jokia ja jaksanut hyvin. Tunsin olevani maastopyörävaeltaja jopa enemmän kuin ennen. Vieläpä kohtuullisen kokenut, ja kokemus oli paikannut kunnon rapistumista.

Kivikot, risukot ja kahlaukset olivat jättäneet jälkensä, mutta eivät minuun vaan kenkiin. Kärjestä vahvistetut Gaernet olivat täysin tuhoutuneet.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti