perjantai 27. marraskuuta 2020

Maastopyörällä läpäistävissä 2

z11.8.2020 Sieimma - Svartfossveienin silta - Reisaelvan pohjoispuoli - Doaresvaggi - Geairaskardet - Lankavarri - Storelva

Myslit naamaan, kahvit suoniin, rasvat perseeseen ja pikasiirtymä pikitielle. Niin luulin, mutta Sieimmalta ei noin vain lähdetä. Alemman polun tiesin tiedustelureissun perusteella vaikeaksi, eikä sinne ollut enää viitaakaan, joten valitsin ylemmän. Alkuun piti tunkata ja kantaa melkein sata äärimmäisen vaativaa korkeusmetriä. Sitten piti tunkata pitkin louhikkoista ikimetsää ja kahlata lammikoissa. Mutta lopulta alkoi metsäinen, alamäkivoittoinen singletrack, joka johti soratielle.

Aamun herkkupolkua.


Olin läpäissyt Reisadalenin, vieläpä puolisen päivää nopeammin kuin luulin. En suosittele sitä kenellekään maastopyörävaeltajalle. Se oli vaativin kokemani maastopyörävaellusetappi, vaikka sekin ennätys menisi uusiksi jo iltapäivällä…

Soratien alamäissä ihmettelin tahmaista menoa. Kävi ilmi että kivikossa retuuttaminen oli vääntänyt takajarrulevyn killilleen. Pysähdyin rassaamaan sitä Ovi Raishiin -opastuskeskuksen parkkipaikalle ja mietin, paljonko olin hukannut kallisarvoisia watteja.

Bilton tasalta alkoi asvaltti, jolta poistuin kun mahdollista, koska niin tykkään tehdä. Suuntasin Svartfossveienin sillan yli joen koillisrannalle. Siellä kulkeva hiekkatie muuttui mukavaksi kärrypoluksi, jolta sitten jatkoin asiallista mönkijäuraa kohti isoa voimalinjaa. Cavccasjohkan ylitys oli yllättävän haastava - ilmeisesti vesi oli korkealla. Sen jälkeen mönkijäura kasvoi ja voimalinja rumeni, kunnes tulin toiselle soratielle.

Jauhamatonta soraa.


Matka joutui, pyörä toimi, laakso avautui uljaaksi, aurinko alkoi paistaa ja jalat tuntuvat hyviltä, ja se oli hyvä, sillä ylämäki odotti.

Tuonne pitäisi nousta.


Doareselvan sillalla katselin pohjoiseen kohti jyrkkää vaggia. Ei siitä näkynyt kuin alku, loppu jäi kulman taakse, mutta päätin kunnioituksesta pitää leipä- ja kahvitauon. Sitten tunkkaamaan! Vähän käytetty mönkijäura Doaresvaggiin nousi aluksi portaittain: mutainen töytäre, kalliota, alamäki ja seuraava mutainen töytäre. Ajaminen alkoi tulla kyseeseen vasta puurajassa, kun ura asettui korkeuskäyrälle, mutta pehmeä ja kivinen pohja piti ketjun isolla takarattaalla. Laakson toisella puolella väijyi Doaresgaisa, yksi Norjan epästabiileista vuorista. Oli helppo nähdä murroslinja, jonka siirtymistä geologit jatkuvasti seurasivat. Mittausten mukaan kolmasosa Doaresgaisan länsipäästä oli romahtamaisillaan laaksoon. Toivoin että rytinä viipyisi vielä tunnin pari, että ehtisin alta pois.

Vähän ajettu mönkijäura ennen jokea. Edessä tunkkausnousu.


Sitten ura sukelsi jyrkästi joelle ja menetin viitisenkymmentä vaivalla kerättyä korkeusmetriä. Yleensä mönkijäurien kahlauksista erottuu ajokelpoinen kohta, mutta nyt erottui vain liian paksusti kuohuvaa vettä. Parempaa ylityspaikkaa ei voinut etsiä, koska jyrkkää, louhuista laaksonpohjaa ei kerta kaikkiaan voinut edetä. Oli selvää että tämä ylitys oli Doaresvaggin kruksi, vaikein kohta.

Pakkasin vettä kestämättömät tavarat huolellisesti, luin virrasta reitin ja aloin kahlata. Pyörä oikealla puolella keula suoraan vastavirtaan. Pyörän siirto tukevaan kohtaan, askel, siirto, toinen askel. Kuohuvaa vettä reilusti yli polven, pohja päätä isompia järkäleitä. Pari kertaa pyörä halusi lähteä kohti Reisaelvaa, mutta sain estettyä.

Olen kahlannut vaikeammistakin paikoista mutten pyörän kanssa. Tämän ylityksen takia Doaresvaggia ei kannattane kulkea toiseen suuntaan. Jos vesi sattuu olemaan korkealla, paluumatka on pitkä, kiertotie mahdoton.

Vastarannalta alkoi pitkä ja jyrkkä tunkkaus mutta fiilis oli katossa. Tästä eteenpäin riittäisi pelkkä hiki, paitsi jos Storelva olisi yhtä paha. Soisen pätkän ja Doareselvan uuden, leveämmän ja helpomman ylityksen jälkeen pysähdyin lounaalle ennen tunturisatulan ylitystä Geairavaggiin. Mikäpä siinä oli vettyneitä jalkoja kuivaillessa, kun aurinko paistoi ja olin taas raahannut pyöräni paikkaan, johon tuskin kukaan pyöräänsä raahaa. Tähän laaksoon jos tuupertuisin niin saisin maata hetken ihan rauhassa, toisin kuin kotona.



Ilmakuvista olin nähnyt, että sähkölinjan rakentamista ja huoltoa varten Doaresvaggista ylös oli kaavittu vuorenkylkeen pengertie. Pussiruokaa piereskellen ponnistelin sitä kohti - ura oli karkeakivinen ja jyrkkä mutta selvä. Kaupinvaaran satulassa maasto muuttui rakaksi eikä ilmakuvissa ollut näkynyt kuin satunnaisia mönkijänjälkiä. Maastossa ura oli kuitenkin kohtalaisen helppo seurata kirkkaassa säässä ja paikoin jopa merkitty kivikasoilla. Välillä pystyin jopa ajamaan, mikä oli mukavaa vaihtelua.

Ystävällisesti tähän oli kaivettu ura.

Niin hyvää rakkaa.


Satulasta loiva lasku Geairavaggiin ei varsinaisesti saanut tuulta suhisemaan korvissa, mutta uuden vaggin pohjalla kulki selvä ura - kurainen ja kivinen mutta ajokelpoinen niiltä osin kun ei ollut lumen peitossa. Geairaskardetin lukitulle huolto- tai poromökille tosin joutui tunkkaamaan, ja sieltä alas oli tyypillinen norjalainen korkeuskäyrämäki, joka kartalla ja ilmakuvissa näyttää leppoisalta mutta paikan päällä syöksyy korkealta tyhjyyteen. Jarrut savuten pudotin Lankajavrin reunalle ja siitä jatkoin kelvollista, nyt jo loivempaa uraa eteenpäin. Oli mukava että poromiesten mönkijäura jätti hajurakoa sähkölinjaan - niiden alla on Norjassa aina vanhaa mutta rumaa ja mutaista jälkeä isoista koneista. Vieressä Riehppegaisa kurkotteli jäätiköineen kohti iltaruskopilviä ja Jiehkkejohka laski kanssani kilpaa kohti Storelvan laaksoa. Jylhä paikka, jylhin mihin olen pyörällä päässyt, villi, ruma ja kaunis.


Alas Storelvalle. Ei kai se tarkoita isoa jokea?


Alamäki oli hauska mutta millainen olisi Storelvan ylitys? Päivän viimeinen stressi purkaantui joen rannalla, kun se paljastui yli loiskittavaksi. Polveen asti ja kova virta mutta helppo silti. Sitten piti enää löytää telttapaikka. Joen rannalta ei löytynyt, sen verran jyrkkä oli laakson V vielä näinkin ylhäällä, joten jouduin viimeisillä verensokereilla tunkkaamaan isoa mönkijäserpentiiniä melkein sata korkeusmetriä ensimmäiselle kunnon terassille. Olikin mainio iltanäkymä teltan ovesta kohti auringonlaskua ja gaissoja.

Helppo joki.

Makuuhuone.


12.8.2020 Storelva - Luovosskaidi - Vaddas - Oskfjorddalenin länsireuna - Oksfjorhamn - Straumfjordnes - Straumfjorbotn - Russeholmen

Aamulla olin into piukassa matkaan lähtemässä. Kroppa oli sopivasti kierroksilla: sain nukuttua yön mutta koneessa pysyi veto päällä. Ei tätä monta päivää jaksaisi, mutta nyt oli reiteiltään selvä päivä edessä.

Aluksi tunkkasin lukitulle poromökille. Sieltä jatkui mainion vuoristoratamainen mönkijäura, jonka flow keskeytyi vain muutamaan pitkään, turpeiseen tunkkaukseen. Luovosskaidin huippulaakiolla pysähdyin kuvaamaan pyörääni, kun taustalla oli niin maukkaasti pilvenrepaleita ja vuorenhuippuja. Fiilikset olivat yhtä korkealla kuin sijainti. Sitten oli edessä jarruja polttava usean sadan korkeusmetrin lasku Vaddakseen. Ensin turpeista, sitten kivistä uraa, serpentiineille kiedottuna. Tätäkään pätkää en haluaisi yrittää toiseen suuntaan. Onneksi olin osannut valita oikean kiertosuunnan reissulle.

Leveää vuoristorataa.

Onhan tämä nyt helvetin siistiä.


Vaddaksessa riippusiltaa joen yli ja sitten laskettelemaan hiekkatietä pitkin kohti Oksfjordhamnia eli merta. Ettei homma menisi liian helpoksi olin speksannut soraisemman ja polkuisemman reitin Sattojohkan länsipuolelle ja Sattasvarrin ympäri. Siellä kulki mainio, kapea, metsäinen kärrypolku - juuri ja juuri ajettavissa vaikka vanhalla kapearaiteisella Defenderillä, mutta yksi murtunut siltarumpu. Mikä hämmästyttävintä ura laski melkein koko matkan ideaalikulmassa - ei tarvinnut polkea muttei jarruttaakaan, ja rattia sai pyörittää viihteekseen.

Tässä kohtaa se oli jo Storelva.

Oksfjordhamnissa oli hieno tunne rullata merenrantaan. Tunturin ja meren rajaa voi partioida vain täällä. Kävin varmistamassa että kauppa tosiaan oli suljettu, latasin virtapankin ja kännykän sataman pistorasiasta ja ilmoitin kotiin olevani ihmisten ilmoilla seuraavat pari päivää. Sitten lyhyt tiesiirtymä länteen Straumfjordnesiin.

Se on väkevä vuorovesivirta, josta tiedustelureissulla olin nykinyt perheelle turskaa. Pysähdyin levikkeelle, virittelin nautinnollisesti virvelin kasaan ja heitin turskapilkin veteen, vai olikohan se keltainen jigi. Oli laskuvesi ja kala huonolla syönnillä, mutta nopeasti sain ensimmäisen pikkuturskan. Seuraavat antoivat odottaa itseään ja nälkä kurni, joten ei auttanut kuin paistaa se ensimmäinen perunamuusin kylkiäiseksi. Kirosin ikivanhan trangiapannun huonoa teflonia mutta siunasin auringonpaistetta, kalaa ja merta. Kahvin jälkeen oli vielä näläntunne enkä malttanut jatkaa matkaa vaan kokosin virvelin uudestaan ja kiskoin pari isompaa turskaa. Hiekkainen ranta levikkeeltä pikkuisen Öraan päin oli selvästi parempi kalapaikka kuin levike, siinä on melkein 30 metriä syvä monttu. Söin saman tien nekin turskat. Kaikkiaan kolme paistinpannullista kalaa.

Ensimmäiset turskat. Huomaa myös kenkien tila tässä vaiheessa.


Kun jatkoin, ylämäet maistuivat turskalta jos kiihdytti. Laitoin teltan Straumfjordin perukan lähelle, vastarannalle, täydellisille varpupatjoille. Betshammerelva taisi olla vesijohtoni nimi. Päivää oli hyvin jäljellä, joten ennätin kerätä pikkusuon reunoilta litratolkulla lakkaa lähiravintopäivän jälkiruoaksi. Paikalle tuli toinenkin teltta, mutta tilaa oli.




Jatkuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti