perjantai 27. marraskuuta 2020

Maastopyörällä läpäistävissä 3

13.8.2020 Russeholmen - Nordreisa - Sikkajavri - Rotsundelv - Hammarneset - Dazavaggi/Gallomelen

Aamu ei valjennut, koska valoisaahan tuolla on koko ajan. Heräsin varhain ja levänneenä. Luulin että tästä oli tulossa puolittainen lepopäivä, mutta päätin silti lähteä ajoissa ajelemaan. Alun perin olin suunnitellut tutkivani Reasnjarga-niemekkeen polkuja, mutta näin ne telttapaikalta niin jyrkiksi etten viitsinyt. Tunkata sai muutenkin tarpeeksi tässä maailmankolkassa.

Kamat leppoisasti levällään - hyvä aamu.


Aamuaurinko paistoi sen verran matalalta, että isojen vuorten varjoissa oli koleaa ja kosteaa. Aluksi siirryin asvalttia lähelle Nordreisan metropolia, mutta käännyin Polleniin, joka on paikallinen virkistysalue. Näköalareitti poluilla ja hevostelu-urilla oli aamukostea mutta kaunis - hiekkapohjaista mäntymetsää, matalaa vuorovesirantaa ja pandemiakelpoinen ulkovessa leppoisaan aamuhetkeen.


Pollenin rantaa.


Nordreisassa markettiin ostoksille. Olin syönyt aamiaisen, mutta jotenkin mukaan tarttui retkieväiden lisäksi litra jogurttia, litra tuoremehua, pari sämpylää, iso pulla ja hedelmiä. Kalastuskauppa avautui vasta kymmeneltä, ja koska uistinvarastoni kaipasi täydennystä, vetäydyin sillan alle laavulle nauttimaan toista aamiaista hobittityyliin. Sen jälkeen kaupasta muutama jigi, jigipää ja pilkki ja urheilukentän päädystä suoraan länteen ylängölle kohti Sikkajavria.

Kaukaa kaunis läheltä ruma.


Ura oli ruma, märkä ja tolkuttoman jyrkkä jopa tunkkaamiseen, mutta näköala Reisaelvan suistoon oli kaunis. Hiki valui silmiin, kunnes puurajassa kolmensadan nousumetrin jälkeen ura muuttui poluksi ja tasoittui, ja loput viisikymmentä korkeusmetriä pystyi pyörittelemään. Sikkajavrilta löytyi erittäin kauniilla paikalla sijaitseva laavu. Tänne kelpaisi tulla retkelle. Ei mutta minähän olin täällä retkellä. Tajusin pysähtyä katsomaan maisemaa.


Laavun jälkeen piti neuvotella pikku kanjoni sekä polutonta tai poropolkuista rantapusikkoa vajaa kilometri ennen kuin tavoitin järven länsipuolelle tulevan merkityn retkipolun. Mönkijäura kulki sen vieressä, mutta ajattelin että kumpaakin joutuu tunkkaamaan ylös mutta singletrackiä on hauskempi laskea, joten pysyin polulla. Dalelvan lähteiltä sitten alkoi mehukas lasku - harmi vain että koivumetsässä se jyrkkeni sen verran, että nautinto hiipui satulan takana roikkumiseen. Muutenhan tuollaista lastattua, pitkästi joustavaa traililaivaa on mukava soudella alamäkeen, kun runko ei juuri töyssyissä heilahda. Noin neljänsadan tunkkausnousumetrin oikoreitti (!) Sikkajavrille kannatti maisemien ja alamäkien takia.


Rotsunddalenissa pääsin asvaltille ihailemaan pittoreskejä lammastiloja ja vähitellen merenrantaan. Tiedustelureissulla olin todennut Rotsundista pari kilometriä länteen sijaitsevan pikkulaiturin hyväksi kalapaikaksi. Nyt se oli saanut lukon aitaansa, mutta kiipesin sinne silti ja päätin pyydystää lounaan. Valitettavasti laskuvesi oli alimmillaan enkä saanut kuin pikkuriikkisen seitin, vaikka yritin pari tuntia.

Mutta mitä siitä - olin speksannut kalavehkeet mukaan, koska tiesin että niiden kanssa maltan sentään pysähtyä. Meressä ja vuorissa oli katselemista vaikkei kala syönyt.

Lintujen tarkkailu on vaarallista.


Pussiruoan jälkeen jatkoin asvalttia, mutta kiersin sentään pikkutietä Spokenesin niemekkeelle ja kävin katsomassa lintutornia, jonka alta myrskyt olivat kalvaneet hiekkapenkan pois. Sää alkoi tummua, ilmassa oli sadetta. Spokenesin kärjessä yritin kalastella, mutta ranta oli liian matala ja kivikkoinen. Vesi oli kuitenkin kääntynyt nousuun. Vähitellen alkoi sataa oikein kunnolla, joten en kovin kauaa jaksanut tutkia Spokenesin nurmettuneita tykkiasemia.


Jokaisesta niemestä löytyy tykkiasema.


Hammarnesetin satamasta bongasin ison ja pitkän aallonmurtajan - ne ovat parhaita rannaltakalastuspaikkoja. Ajelin murtajalle, vedin kuoret päälle, laitoin virvelin kokoon ja heitin kiiltävän esineen veteen. Parikiloinen turska tärppäsi heti ja otin sen iltaruoaksi. Sen jälkeen kalastus oli mitä parhainta c & r -viihdettä. Parin kilon turskia ja isompiakin tuli enemmän kuin vieheitä jäi penkkaan. Paras elämys tärppäsi murtajan kärjestä, kun pääsin mittelemään noin seitsenkiloisen seitin kanssa ja voitin. Vaikutti vähemmän hengästyneeltä kuin itse olin, kikkailu ison kalan kanssa lohkareiden väleissä pyöräilykengillä ei ollut helppoa. Otin lopulta kaksi turskaa ja pienen seidin. Perkasin kalat laudanpätkän päällä ja ajelin pesemään ne seuraavalle joelle. Jokia ei täällä päin tarvitse etsiä kaukaa.


Normiturska. Huomaa myös kenkien tila.

Iso seiti, huonosti kuvattuna.

Sitten piti löytää telttapaikka, ja vaikka se Norjassa on yleensä helppoa, Lyngenvuonon reuna on liian jyrkkä ja asuttu. Aloin olla väsynyt, enemmän sateesta ja päivän pituudesta kuin ajosta. Vikelvan kohdalla havahduin katsomaan kylttiä, joka ohjasi retkipolulle Dazavaggiin. Reitin varrella piti oleman näköala, pyhä kivi ja saamelaisten kesäkenttä. Ehkä siellä olisi teltallekin paikka.

Lähdin junnaamaan pystyjyrkkää kärrytietä kevyimmällä vaihteella. Jalat olivat tyhjät ja vettä satoi, mutta kone väänsi vielä. Vikesokkenin moreenijyrkänteiltä ei tasaista telttapaikkaa löytynyt, ja kun kärrytie sen jälkeen loppui yläsuohon, maasto oli teltalle liian märkää. Jatkoin liukasta, kapeaa koivikkopolkua yhä ylöspäin. Enimmäkseen piti tunkata mutta puuraja läheni ja maasto muuttui kuivaksi nummeksi, joka yleni terasseittain. Pieni purokin ilmaantui vesijohdoksi.

En kuitenkaan laittanut telttaa pystyyn. Halusin aina katsoa, olisiko seuraavalla terassilla vielä parempi näköala ja vielä tasaisempi variksenmarjapatja. Yleensä tällaisesta seuraa paitsi huono valinta myös nälkäkiukku, niin kuin silloin kun etsii vieraassa kaupungissa ravintolaa, eikä mikään ole sopiva. Mutta nyt kävi tuuri. Tunkkasin ylös viimeisen rinteen Gallomelenin kentälle ja näin ison, valkoisen kodan. Kurkkasin ovesta sisään - siellä oli lautalattia, tuoleja, iso kamina ja kuivaa puuta. 250 korkeusmetriä kannatti, vaikka voimat olivat vähissä.



Yllättävän tummaksi kääntynyt ilta sujui kaminan lämmöstä nauttien, retkinojatuolissa istuen, rankkasateen ropinaa kuunnellen, jalkapohjia paahtaen, turskaa paistaen ja vaatteita kuivaten. Kiitos vaan paikalliselle moottorikelkkayhdistykselle! Kävin kotaan nukkumaan mutta parin tunnin jälkeen pystytin pihalle teltan. Hyttysiä oli vähän mutta nekin riittivät (taas!) muistuttamaan, että sulan maan aikaan pitää aina nukkua teltassa. Aina.


14.8.2020 Gallomelen - Birtavarre - Ankerla - Magerelvan kammi - Guolasjavri - Haltin parkkis - Biedjovaggi - Coalbmevaggi

Olipa mukava syödä aamiainen kuivassa kodassa. Teltan jouduin pakkaamaan märkänä, mutta ihan koko aikaa ei enää satanut. Lähellä tarkkailevalle pyhälle kivelle uhrasin yli jääneen pienen turskafileen. Kun laskin varttitunnissa asvaltille en lainkaan muistanut miltä edellisiltana tuntui tunkata tyhjillä jaloilla vesisateessa samaa mäkeä ylös tunti pari.

Aamuverryttely. Noita kumpuja eilen kiipesin.


Sen verran olin jäänyt kalastukseen kiinni, että yritin ensimmäiseltä jyrkältä rannalta eli Nisenesetistä onkia lounasta. Laskuvesi, ei tärpännyt, mutta ei tärpännyt niiltä venekalastajiltakaan, jotka tulivat viereen ihmettelemään. Jatkoin puuduttavaa asvalttijunnausta Olderdaleniin ja hain kokiksen. Kohta olisi nousuvesi.

Lähempänä Kåfjordenin pohjukkaa havaitsin, että lokit melskasivat vuonolla ja pari pyöriäistäkin kävi pintomassa. Se tietää kalaparvea, ja vaikka ranta näytti lähinnä tienpenkalta, pysähdyin heittelemään. Melkein joka heitolla tuli välivedestä pikkuseiti ja jos antoi vajota pohjaan asti tuli pikkuturska. Sadistisesti hymyillen kiusasin merikaloja puolisen tuntia ja otin pari isointa ruoaksi. Sitten parvi meni ohi. Virveliä pakatessa murehdin, että tämä oli viimeinen merikalastus tänä vuonna. Hienoa puuhaa ja palkitsevaa, vaikka c&r on minulle vielä eettisesti kesken.

Listalla päivän kala.


Tutuksi käyneestä Birtavarren Coopista hain loppumatkan retkieväät ja kohtuuttoman kenttälounaan. Pullat, banaanit, kokikset ja sämpylät tuskin mahtuivat reppuun. Sitten siirryin loivaa ylämäkeä Haltin suuntaan muinaisen kaivoskylän Ankerlan parkkiksen laavulle ja ryhdyin syömään. Yllättävää kyllä en taaskaan saanut kaikkea turska- ja seitifilettä alas - eihän sitä ollut kuin reilu kilo! Pullat, kokis ja sämpylät vaativat kai oman tilansa.

Sitten lähdin tunkkaamaan Ankerlan vanhaa kaivosserpentiiniä ylös Moskugaisin suuntaan. Se helpompi hiekkatie oli niin nähty. Kuivalla, ilman kuormaa ja 50-piikkisellä takarieskalla vanhaa, tasaisesti nouseva kaivosuraa olisi ajanutkin. Nyt satoi, pyörä painoi ja piikkejä oli vain 42, joten tunkkasin. Yhtämittaisia korkeusmetrejä kertyi reilut seitsemänsataa.

Tuolta tunkkasin. Puolivälissä jäänteitä köysiradasta.


Mässäilyn ansiosta energiaa riitti mutta edellisvuosia huonomman kunnon huomasi - jouduin välillä pysähtelemään. Lopulta pääsin ylös terassilla kulkevalle mönkijäuralle ja lähdin Haltin suuntaan. Maisemat aukenivat alas laaksoon eli pilvet olivat vielä korkealla. Magerelvan kammilla pidin tauon ja yritin turhaan löytää kammista lusikkaa. Oma kelvoton, muovinen lusikkahaarukkani oli mennyt naps Ankerlassa.

Magerlevan kammi. Hieno sisältä.


Kuurotteleva sade sai höysteeksi navakan vastatuulen ja jouduin laittamaan kuoret välillä myös jalkoihin. Onneksi ura oli ajokelpoinen. Muistelin kuukauden takaista perheretkeä, kun huristelimme samaa uraa auringossa myötämäkeen lapset pakkarilla ja puikkasimme poluitta Sabetjohkan kuumottavalle riippusillalle.

Nyt ura tuntui pidemmältä mutta laski lopulta Guolasjavrin hiekkatielle. Jyystäminen jatkui: vastatuulta, sadetta ja kumpuilevaa soratietä. Puolen tunnin välein syötävää, kellosta katsoen koska muuten ei muista. Vuorokaudenaikaa oli vaikea arvioida, ihmeen synkältä näytti taivas. Kello kertoi, että johan tässä oli tullut kaksitoista tuntia liikuttua.

Kun Haltin takana käännyin tien päästä mönkijäuralle Biedjovaggiin, tuuli asettui perän puolelle ja tuuppasi minut Coalbmevaggiin. Siellä oli taas vastatuuli ja urakin kivisempi kuin parin vuoden takaa muistin. Ilmeisesti mönkijäurat tasoittuvat muistoissa tai kuluvat todellisuudessa tai molempia. Oli oikeasti tukalaa päästä eteenpäin, jäykkäperällä olisin jo heittäytynyt maahan itkemään.

Ilma oli tavanomainen eli sen verran ilkeä, että kun Coalbejavrritin rannassa näin oudosti lepattavan teltan, kävin kysymässä onko kaikki hyvin. Oli kyllä mutta saksaksi.

Oman teltan laitoin viimein Coalbmejavrritin kaakkoispäädyn penkereille ja olin melko lailla kuitti päivän touhuista. Tuuli oli kova ja ilma kylmä mutta tarkenin hyvin. Varustemuutokset ja -hankinnat olivat osuneet nappiin. Oli mukava pöhistellä iltaruokaa isossa teltassa, kun kosteat seinät olivat tarpeeksi kaukana.

Telttapaikka näytti hyvältä vasta seuraavana aamuna.

Jatkuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti