Ylimääräinen kierros

Perjantai-iltana vähän ennen puoliyötä vaimoni äsähti, että mene nyt sitten. Tietysti tartuin yllättävään starttilupaan, mutta olisi ollut paikallaan tankata muulla kuin pintillisellä keskiolutta. Olin nimittäin päättänyt ajaa Korson maratonilla sen kolmannenkin kierroksen eli 96 km.

Ei ollut aikaa vaihtaa kuivan kelin pierunkuoria Bemariin. Aamulla haalin hätäpäissäni geelejä taskuihin ja nestettä juomareppuun, ja sitten Korsoon ja viivalle.

Minulla on tapana startata kauhealla höökällä, että pääsen porukoihin, mutta nyt lupasin pyhästi ajaa kaksi kierrosta rauhassa, koska muuten ei kolmannella hyvä heilu. Ja kas, suurella mielenlujuudella pystyin skippaamaan alun höntyilyt, ja peesailin starttiluupilla junia, ja heitin koukun siihen joka meni ohi. Kun Ski Soini tuli vakavalla rauhalla vetomieheksi jollain asvalttipätkällä, esitin pahoittelut kolmen kierroksen urakastani ja asetuin pysyvästi peesiin.

Hyvä peesi se olikin, ja parani entisestään, kun pikku harhailuiden hidastama tasamaahärkä Sairanen liittyi junaan. Kyseiset miekkoset ovat minulle kovaa kilvanajoseuraa normimatkalla, joten tiesin olevani tapani mukaan liian kovassa alkuvauhdissa, mutta entäpä sitten, peesihyöty piti ottaa talteen. Sykkeissä ei näkynyt pitkän kisan säästelyä, mutta jalka oli hyvä.

Harvoin on normaalimittainen maraton sujunut niin tuskattomasti. Etenkin ylämäet sujuivat ihanasti nenähengitellen. Toisen kierroksen täyttömäen jälkeen junan kärki laittoi pikkuisen lisää vauhtia, johon normikisassa olisin ehkä pystynyt vastaamaan, mutta nyt jätin jotain varastoon ja kurvasin pullonvaihtoon entisellä matkavauhdilla, laskennallisesti M40-sarjan podiumilla normimatkalla.

Sitten joku veti töpselin seinästä. Voima kaikkosi jaloista, vetomiehet keulasta, haastajat takaa ja kuvaajat pusikoista. Tikkarimiehet nuokkuivat aurinkoisessa metsässä.

Jalat loppuivat kun fiilis loppui, mutta krampit alkoivat hiekkakuopan helteessä. Ajoin kramppien läpi, mutta vauhti tippui retkeilyksi ja syke kynnykseltä sweetspotille. Johan se oli melkein kolme tuntia kynnyksellä ollutkin...

Hoin itselleni, että matka loppuu ajamalla, ja ajoin. Ennen täyttömäkeä tuli yksi laiha 96-ajokoira takaa ja sain hetken peesiä. Täyttömäen alussa sanoin alistuneet moikat, mutta mäessä palasin ongelmitta kantaan ja ihmettelin. Tasamaapolulla totuus paljastui, ja kruisailin maaliin yleisen sarjan viidentenä.

Olihan se vauhdin tippuminen masentavaa, mutta toisaalta olen helvetin tyytyväinen, että pitkästä aikaa uskalsin kiusata itseäni ylimittaisella kisalla, eikä sen läpäiseminen ollut henkisesti tukalaa. Tällä kunnolla ja taktiikalla pitää vain hyväksyä, että kolmen tunnin jälkeen kilvanajo loppuu ja retkeily alkaa.

Syntymäpäivälahjapolkua

Vaimon syntymäpäivä sattui tiistaiksi, ja koska olen tunneälykäs ja rakastava mies, päätin antaa lahjaksi Bianchi-cupia - mikäs sen mukavampaa kuin kruisailla harjoituskisaa pitkin Järvenpään lähiömetsiä.

Vähänpä tiesin siitä, millaisen uran jäpyläiset ovat kuusikkoonsa kyntäneet. Ensimmäiset kaksikymmentä metriä oli hämäyksen vuoksi sorastettu, mutta sitten alkoi keskeytyksetön kokovartalojumppa, joka on mahdollinen vain pienipiirteisessä suomalaismetsässä. Juurta, kiveä ja mättäitä sekaisin ja päällekkäin, välissä renkaanmentäviä monttuja, ja ettei vauhti vaan pääsisi yltymään, tukit oli jätetty enimmältään sahailematta.

#waterproofsport

Vaimolla on edelleen 26-tuumainen takajäykkä. Voi sentään. Pitää olla kiitollinen, että hän otti minun ja jäpyläisten syntymäpäivälahjan pokalla vastaan, eikä tarjonnut esimerkiksi avokämmentä. Parasta syntymäpäivälahjassa oli se, että vaimo pysyi ehjänä, ja se että minulla oli toinen, onnistuneempi lahja.

Itsehän vietän vähäisen polkuaikani 130-millisessä 29-kiikkustuolissa, joten minulle jäpyläisten rata kyllä kelpasi. Pikkuisen löysemmäksi olisi vielä pitänyt Bemaria säätää, niin olisi ollut hupaisaa soudella pitkin metsänpohjan ristiaallokkoa.

Jäpyläiset kertoivat käyneensä fiilistelemässä Eltsun Bianchi-cupin puistomaisemia ja ajelleensa monesti Korson Vierumäen lenkuraa. Muun muassa niistä oli virinnyt into omaan rataan, ja Järvenpään kauniin kaupungin kanssa oli saatu diili aikaiseksi maankäytöstä, sorasta ja muusta. Tällaiselle toimeliaisuudelle annan kaiken tunnustuksen! XCO-ratojen kilpavarustelu saa minun puolestani yltyä entisestään!

Mutta ei saakeli, vaikka se Terholan metsäpohja on kivistä ja mättäistä, kyllä siihen silti olisi voinut linjata rytmikkäämmän radan. Kolmen kilometrin kokovartalojumppa opettaa ajotekniikkaa ja tekee alaselästä terästä, mutta kisahommissa mieli pysyy virkeämpänä, jos ajoittain saa kelattua vauhtia sen verran, että tuuli tarttuu tukkaan. Saa siinä soraa lapioida ja laituria rakentaa, jos Terholassa haluaa tarjota riittävästi liike-energiaa esimerkiksi hyndään.

#waterproofsport

Ettei menisi känisemiseksi, siteeraan itseäni parempien pyöräilijöiden naamakirjapalautteita:

"Kiitokset loistavasti järjestetystä kisasta! Hienoa että tällainen rata on tehty, huomasi kyllä että vaivaa on nähty ja talkootunteja ei ole säästetty. Valmiit radat helpottavat aina harrastuksen aloittamista ja ovat hyviä harjoittelupaikkoja junioreille."

"Reitti oli mielestäni hyvä, joskin hieman yksitoikkoinen, mutta tuolle alueelle ei varmaan oikein saa sitä vaihtelua tuon enempää? Junnuille ja mikseipä myös aikuisillekin toisaalta aivan loistavan hyvä pätkä tekniikkatreenejä varten, saa lyhyellä pätkällä helposti paljon toistoja."

Niin että turhaan valitin - varmasti sitä rataa voi lujempaakin ajaa, kun opettelee. Itse ajoin maksimivauhtia, mikä tällä kertaa riitti vain nelikymppisten kakkossijaan, koska Visuri mokoma tunki elitestä kiusaamaan ukkoja.

Lisäksi onnistuin alkukierroksella häiriköimään oman seuran 18-junnua hyväksi havaitulla mutta uhrimieltä vaativalla kikkakuutosella. Pyysin tietä kuin minulla olisi kovakin vauhti, ja kun junnu kohteliaasti väisti, kaatua rojahdin hänen eteensä polulle. Hahhaa, siinäpähän oppi kannattaako ukoille antaa tietä!

Eka kivi

Virheiden tekeminen ei ole tyhmää. Virheiden toistaminen on. Olen tyhmä.

Lepsu kiihdytys Hietsussa.

Rutikan krossikisassa ajoin Schwalbe Rocket Roneilla. Ne eivät ole tubeless-yhteensopivat eikä niissä ole mitään suojausta. Takakumin paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen, eikä siitä kumista ollut enää pyörällä ajamiseen.

Tänään Hietsun varjo-SM:ssä oli toki jäljellä etukumi. Sen paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen.

Kiittelin itseäni. Etenkin siksi, että olin itse harjannut kivet näkösälle höttölumen alta, että osaisin niitä varoa. Koska etukumi ei tyhjentynyt välittömästi, jatkoin kohti seuraavaa kiveä. Se iski takakumista (Mud Wrestler) ilmat pihalle.

Kruisailin hetken lussukumeilla, mutta aloin sääliä lompakkoa. Paljaalla kuitukehällä ei ole yhtä kiva ajaa kuin paljaalla alumiinilla.

Mutta vitut, en jättänyt kesken. Juoksin pyörä olalla puolitoista kilometriä varikolle. Sain Raparperilta nastakiekon eteen. Takakumi alkoi vähitellen pitää litkut kun näytin sille umpijäistä jalkapumppua. Ja ei kun kitumaan.

Marathon Winter ei pidä höttölumessa. Mutkissa ei ollut hauskaa, paisti katsojilla.

Muuten kulki juuri niin kuin kulkee jos on edellisenä päivänä ajanut 11 x 3 min 130 %:lla ftp:stä.

Sitten mentiin saunaan, tilattiin pitsat ja katsottiin striiminä Belgian-mestaruuskisat. Sanoisin että vahvasti voiton puolelle.

Eka mutkassa Kuiton Antille lantiota, kärkeen ja höntyillen kohti kiveä.
Tässä kumit jo tyhjinä.

Sukkasilleen mutkat nastakiekolla peränpitäjänä.

Vauhdin tunnetta eiku pelon.

Uudet rillit tekee vauhdikkaan naaman.

Antti varvasi, nöyränä maaliin.

Vanha uskollinen

Toni & Toni -krossit Kuusijärvellä. Ison maailman meininkiä: maalikaari, bannereita, sälää jaossa. Rata aivan asiallinen niihin maastoihin - kaikkea lajinomaista hassuttelua siksak-alamäestä hiekkalaatikkoleikkeihin, ja hattiwattimestareille suoria. Minä mukana taas sillä huolellisella asenteella.

Ensimmäisen kierroksen lopulla päätän kiertää Kökän, koukkaan ratamerkin ylitse ja kumista kylki rikki. Tämä homma on vittu niin nähty. Rällään tyhjällä kumilla varikolle ja hyppään Cross-Checkin selkään. Ei helvetin perse että pitää näillä kilsoilla ajaa niin paskaa pyörää.

Paino ja lötköys joo, mutta pyörä tekee minulle kaikki vanhat vakiotemppunsa. Pudottaa ketjut. Nyökäyttää stongaa viisitoista astetta RÄKS kun ajan vastapattiin. Vikuroi mutkissa. Ja ne ah niin mukavat viilakuviorenkaat aiheuttavat ns. tilanteita.

Valitan, muttei pitäisi: vanha uskollinen Cross-Check pelasti. Yhden sijan saatoin menettää fillariin, mutta ajoin maaliin kelvollisella fiiliksellä ja voitin ne ketä piti voittaa.

Mutta kroppa on kesän jäljiltä edelleen rikki. En palaudu kisoista enkä treeneistä, en pysty kehittämään kuntoa mihinkään. Ajelen vanhoilla höyryillä.

Ansioton arvonnousu

Korson marassa oli väkeä kuin pipoa, ja eturivissäkin lähtöläävän täydeltä kiireisen näköisiä kavereita. Miten vitussa siis on selitettävissä, että ajoin sarjassani kuudenneksi? Se, näetsen, on elämäni toiseksi paras marttakisasijoitus, ja paras tuli kyläkisasta, kun ei ollut kilpaveljiä.

Lennossa, todistaa Emil Eklundin kuva.

Ettei totuus unohtuisi, muutama kova ajoi ysikuutosen eikä martta-cupin matkaa, ja ikämiessarjalaisia vilisi ohi peräti neljä. En ikinä halua täyttää 40, koska sitten saa pataan liian kanssa.

Mutta ajoin paremmin kuin koskaan. Pysyin porukoissa, en kaatuillut, imin Kyösti Soinin takarengasta suurella taktisella viisaudella, jaksoin loppuun asti ja jätin esimerkiksi Korpelan Akia ja Sairasen Iiroa minuuttitolkulla.

Pitäisi tuntua hyvältä, mutta oikeasti tuntuu petokselta. Olen kunnossa ilman harjoittelua, ilman omaa ansiota. En muista koska olisin tehnyt vetoharjoituksen. Viime viikonloppuna tuhosin jalat 24h-ajossa. Perjantaina vedin napakat viinikännit. Rytyytän menemään hitaalla takajäykällä.

Olisi mukavampi tehdä kovaa työtä ja pärjätä vasta sitten.

Tai no, oikeastaan tämä on kyllä aivan helvetin mukavaa. Tuosta vaan ottaa pyörän ja kaahaa kotimaan kärkiporukoissa että ryskyy.

Mitä rataan tulee, se oli nopea ja hauska.

Kuolema pyörän päällä II

Eilen kävin taas kuolemassa pyörän päälle, kuten ranskalaiset aika-ajosta sanovat. Viime vuonna jo kirjoitin, että Bianchi-cupin Petikon maastoaika-ajosta puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräilystä hauskaa.

Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.

Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.

Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.

On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.

Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.

Kuntoon ajo

Kevättalven pyöräilyt jäivät vähiin työkiireiden hääkiireiden pyöräilyvitutuksen takia, joten en ole kunnossa. Nyt kun kisalieska taas lepattaa, lähdin kuntoilemaan, nimittäin ajamaan kuntoajon, nimittäin Keravan kevätpolkaisun.

Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.

Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.

Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.

Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.

Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...

Vuoden kierto

Sähköpostiin kopsahti seuran jäsenmaksu. Siitä intoutuneena maksoin myös kilpailulisenssin. Olisikohan tämä neljäs kausi, joten satasella saa paitsi vakuutusturvaa ja SPU:n antiikkista toimintaa, myös kevään tuntua. Siitä kannattaa melkein maksaa.

Treenailuun tulee sekä pakkoa että intoa. Seurakaverit heräilevät talviuniltaan ja ottavat varovaisesti yhteyttä. Fillariin pitää tilata palikoita ettei se hajoa. Ulkona on paska sää.

Vuoden kierron todisteeksi laitan kuvan kevätkutuasuisesta Bareknucklesta, joka teki lonkankoukistajani niin kipeiksi kuin vain fiksimaantielenkki voi:

Vaikka ensi kausi menee ammattipyöräillessä niin alkukesän ja syksyn kisoihin tekee melkein mieli.

Keskuspuisto 12 h

Kuvat Mikko Vastaranta, gepsijälki yhteinen.

Eilen klo 3.35 lähdin maastopyöräilemään. Palasin klo 15.45. Siihen väliin mahtui reippaat sata kilometriä talvipolkuja Mikko Vastarannan ja Risto Parviaisen seurassa.

Kun sanon polkuja en tarkoita siirtymää. Mikolla on eeppinen polkutuntemus. Joka aurauspenkan takaa ja umpikujan päästä Mikko löytää määrämittaisia talvibaanoja, jotka yhdistyvät helminauhaksi.

Aamuyöstä ajoin tosin siirtymänä Hertsikasta Haltialaan. Oli sumusadetta muttei kylmä. Mikko ja Risto kaarsivat läskeillään sovitusti paikalle. Se on tärkeää, koska aamuöisessä helmikuussa vituttelisi odottaa slarvailevaa kaveria.

Aamuyönaamat.

Ensin Pitkäkoskelle, siitä Silvolaan ja Ylästössä sähkölinjan lenkit. Aamuöistä mutta hauskaa.

Pohjoisessa oli lunta ja Yeti kiemursi läskien perässä. Kolme senttiä liian lyhyt jäykkäkeula lisäsi levottomuutta. Avoimilla alueilla kapoinen nasta haukkoi pehmenevän uran reunoja, mutta läskit junnasivat vakaasti. Mutta metsiköissä ja Ylästöä etelämpänä 29-nasta oli yhtä hyvä kuin läskit. Ja rannikon vesimärällä peilijäällä 29-nasta oli parempi: läskikuskeilta meni hartiat jumiin.

Mutta porukalla liikuttiin ja suunniteltiin reitti sen mukaan. Ylästöstä lähdimme kiemurtelemaan Keskuspuistoa etelään. Riston ketju pakeni takavaihtajan valtaa pinnojen väliin, mutta pidimme kurinpalautuksen. Sade muuttui rännemmäksi.

Onneksi oli se muovilätkä pinnoja suojaamassa.

Kiertelimme polkuja sujuvasti mutta hartaudella. Kiire ei ollut, eikä matka minnekään. Saattoi ajaa missä hyvää polkua oli. Vähitellen suuntasimme Taivaskallion yli Viikkiin pitämään aamukahvitaukoa Mikon työpaikan pukkarissa. Kello oli 7.45, jutut levottomia.

Jätimme lamput ja jatkoimme Viikin arboretumiin, Herttoniemeen ja Kivinokan lenkuralle.

Kivinokka sumuaamuna.

Olin vetänyt niin paljon kofeiinia, että piipahdin kotona paskalla. Samalla vaihdoin rikkoutuneen paidan ja märät hanskat.

Sisätila outo tila.

Herttoniemen baanoja Hallainvuoreen, Kivikossa enskapätkä tietysti ja Porvoon motarin vierustaa Länsimäkeen, siitä pikku lenkuran jälkeen Mellunmäen baanoja Mustavuoreen ja vähitellen Vuosaareen. Puolipäivä, alkoi olla nälkä, siihen auttoi Kahvila Kampelassa lohikeitto, kahvi ja etenkin pannari.

Tämä teki massuun pesän.

Sitten Uutelan polut, takaisin Mustavuoren läpi Mellunmäkeen ja Storängenin suolle. Edelleen Fazerilaan, Jakikseen ja Suurmetsään, jossa Riston kettinki muistutti pinnaretkestään ja katkesi.

Ei aivan peilijäätä, hyvä kaikille.

Yksi mies ketjun kumpaankin päähän.

Helpon rempan jälkeen Kivikon läpi Latokartanoon ja Viikkiin hakemaan lamput pukkarista, maalikuvat ja kotiin Hertsikaan. Suihkun kautta vaaka-asentoon.

Kalusto.

Iltapäivänaamat.

Ajaessa ei väsyttänyt. Yöunen puutteesta muistitti vain yksi sekunti, kun ajan ja paikan tajuni hämärtyi. Muuten kaikki sujui porukalta leikiten. Pöhköt jutut, hymy naamalla koko ajan, varusteet kokemuksen hiomat, ei hötkyilyä ja suunnilleen sama kuntotaso. Kaluston erot olivat rikkaus ei haitta.

Upeaa että Mikko ja Risto kirkastivat räntäsateisen helmikuisen paskapäivän pienellä maastopyörälenkillä.

Sponssi mitä hä?

Pari vuotta olen ajanut Hi5Bikesin tiimissä.

Mitäs se sellainen tarkoittaa? Olenko myynyt riippumattoman pyöräilysydämeni kapitalistille? Tavallaan, mutta pieneltä osin.

Käytännössä homma menee niin, että maastokisoissa ja muutenkin seurani on Korson Kaiku / Hi5Bikes. Liimasin justiinsa myös ison tarran kisapyörään. Medianäkyvyys taattu!

Vastineeksi saan kohtuullisen määrän alennusta. En niin paljon että Ylävitonen persnettoa tekisi. Enkä toisaalta niin paljon että suostuisin kehumaan kritiikittä heidän tuotteitaan ja osaamistaan.

Paljon tulee Ylävitosesta ostettua kun halvalla saa ja loistava polkupyöräkauppa se on, mutta esimerkiksi maastokisakumihommissa olen ostanut Schwalbea kovalla rahalla Saksan-Güntheriltä, koska Maxxikselta ei ole löytynyt ihan sopivaa.

En ole SM-tason kisaveijari vaan pyöräilyä harrastava konttorityöläinen. Kukaan tuskin ostaa Sramin X9-vaihtajaa siksi, että Eskolan Kare rällää sillä tasaisesti marttakisojen top-20:een. En ole koskaan kysynyt kaupasta sponssin motiivia, mutta oletan että se liittyy VPCX-cupin meininkiin, jota pidän yllä.

Ja koska paskon paljon pyöräkamaa, ostan uutta tilalle lähikaupasta joka tapauksessa niin paljon, että minulle pitää antaa pärstäalennusta. Parempi antaa se tarrojen kanssa.

Tämän blogin motiivit ovat toki hämärät, mutta sponssi ei niihin liity.

Lapiolle töitä

Tänään klo 9.05 olin Viikin metsissä lapioimassa polkuja auki. Umpihanki ulottui nilkkoihin. Tuuli ja satoi lunta. Mietin vakavasti että mitäköhän vittua.

No sitä, että täytyyhän Suomi-krossaajien näyttää SPU:lle ja UCI:lle, miten homma hoidetaan. Suomessa cyclocrossin viralliset SM-kisat ajetaan vellit housuissa jo lokakuussa, vaikka kansainvälinen ja oikea aika olisi nyt. Kuka sanoo ettei tammikuun alussa ole Suomessa hyvä krossata?

Varjo-SM-kisat on järjestetty nyt neljästi. Tämä neljäs oli kovin. Tein spoorit työntämällä lumilapiota pitkin polkuja. Muhjua ei kovin viitsinyt kaapia, koska alla oli peilijää. Nastat oli tietysti kielletty, koska UCI.

Melkein ajettava rata siitä tuli. Porukka oli katollaan koko ajan, ja pyörillä oli jatkuvaa kinaa kuskien kanssa suunnasta, mutta vauhtia riitti ainakin käsissä jos ei pyörissä. Eikä tullut ajajille kylmä.

Minulle meinasi tulla. Tiedustellessa ja lapioidessa pukkasi kovan hien, joka toimitsijana syväjäätyi välittömästi, niin vilakasti pohjoinen huokui. Onneksi Hi5Bikesin Kökä oli tuonut pakulla teltan ja tuulensuojan. Siellä kelpasi lehmänkelloja kilkuttaa.

Reilut kolmekymmentä täydellisen pöljää itsensävoittajaa oli kisaamassa. Kannatti. Ollaan me hulluja. Ja kovia.

Tulokset. Kuvia.

Oma taso

Maastomaratonin sadomasokismikisat juhlittiin juuri Hyvinkäällä. Selkä ei kivistänyt eikä käteen sattunut, joten keskityin itseni satuttamiseen ajamalla. Se luonnistui, koska rata oli röllipolkua.

Kuva: Jari Birling.

Kuva: Jari Birling.

Alussa juutuin hitaaseen letkaan, mutta se ei tuntunut enää hitaalta kun ajoin hakkuuaukealla harhaan ja kirin letkan kiinni. Sitten pudotin toisen pullon enkä pystynyt imemään geelejä kuivana. Ei niitä muutenkaan olisi pystynyt imemään, koska kädet olivat täynnä tankoa koko ajan. Röykkypätkillä en saanut sykkeitä ylös ja rytmi oli hakusessa, mutta se on oma vika.

Vaan ai että kun sain puolivälin jälkeen seurakaverilta kofeiinipullon käteen. Höräisin puolet ja kyytiveijariksi imin pari kofeiinigeeliä. Sallitusti piristettynä pyörä alkoi kulkea. Pari kolme kilpaveljeä jäi puremaan pölyä.

Joka ikiseen ylämäkeen pystyi iskemään sata lasissa. Jokaisen lentopolun pystyi lentämään. Loppumatkalla ei tapahtunut pahoja asioita.

Tuloksena viidestoista sija miesten yleisessä sarjassa, lisenssikuskien joukossa. Se on pykälää paremmin kuin viime vuonna. Minulla on oma taso ja yleensä pystyn pitämään sen, koska pyörä on kestävä eikä minulla ole huonoja päiviä.

Outoa sinänsä että oma taso on pysynyt, vaikka treenit ja kisat eivät alkukaudesta huvittaneet. Mitä ilmeisimmin loppukauden lepo, PK:n välttely ja kisailu ovat yhdessä tehneet tehtävänsä.

Ettei totuus unohtuisi, niin toki yksi junnu, muutama setämies ja pari lisenssitöntä ajoi myös nopeammin.

Hurskastelua Luukissa

Luukin maratonilla ei tapahtunut mitään mainittavaa. Selkäruhje unohtui lähtövaatteen alla niin kuin pitikin. Alussa jäin hiekkamäkiin sutimaan koska ei ole voimaa. Keskivaiheilla Pohjasvuon Pasi kiusasi minua läskipyörällä. Lopussa pyydystin peruskestävyyskunnolla ja järkiajolla pari selkää, mutta luovutin yhden leveän selän jota oli kiva peesata. Rata oli kuiva paitsi siellä missä se oli mutainen, ja helppo paitsi siellä missä se oli tekninen.

No sellaista tapahtui, että oman seuran junnu AJ hengitteli alkusiirtymällä sen verran niskaan, että päästin hänet vetämään letkaa. Ja AJ veti, nimittäin risteyksestä ohi. Minä huomasin hetken päästä, stoppasin, jäin huhuilemaan letkaa, peruutin takaisin radalle ja olin tyytyväinen suureen hurskauteeni.

Sitä suurempi oli vitutus, kun vajaan tunnin päästä löysin harhailijat etupuoleltani. Niissä riitti hetkeksi tiputtelemista.

Harhaletka tuumasi, että harha ei oikaissut vaan hidasti. Siinä he olivat oikeassa. He eivät voittaneet aikaa, mutta minä hävisin sitä, koska palasin reitille.

Eipä sille mitään mahda. Joskus ajetaan harhaan mutta kukaan ei oio tahallaan. Merkinnästä ei voi tehdä idioottivarmaa, koska idiootit ovat hyvin kekseliäitä etenkin kisanaamalla. Loppujen lopuksi kaikki saivat ajaa kyllikseen ja pitkällä matkalla joku minuutin ero ei merkitse mitään.

Ratatalkoot

Tänään harrastin maastopyöräilyä ajamalla henkilöautolla Korsoon, vetämällä muovinauhaa luontoon, ruuvaamalla kylttejä tolppiin ja seisoskelemalla seurakavereiden kanssa.

On meinaan huomenna Korsossa ihan UCI-kisat. Toiselta nimeltään Jukka Vastaranta olympialaisiin -kisat. Tarkoituksena Suomen pyöräilevällä nuorisolla ja keski-ikäistöllä on juonitella Vastarannalle UCI-pisteitä, mikä tänä vuonna tapahtuu sekä Korsossa että Hyvinkäällä. Ei muuten kuka tahansa keskieurooppalainen löydä Korsoon, joten hyvä on juoni.

Mutta oli siellä hienoa talkoilla. Viron ja Latvian ja Suomen parhaat jannut tsekkailemassa linjoja, ja me ratanauhan kanssa tukkimassa luovia oikoteitä. Ilmassa suurehkon urheilujuhlan tuntua.

Vaikka ajajien kesken siellä hauskaa pidetään. Röllipolun varressa kannustanee muutama sienestäjä, maalialueella surevat omaiset.

Kannattaa tulla katsomaan. Lisempää tietoa.

Jaa että miksen aja? Ei huvita.

Ei ole kuumia päiviä (Joupiskan marttakisa)

Lämpötila ei vaikuta. Jos vaikuttaa, se vaikuttaa kaikkiin samoin. Paitsi minä olen päättänyt, että kaikki lämpötilat auttavat minua.

Joupiskan maratonilla oli oikeasti kuuma, mutta ainoa mistä sen huomasi, oli hengitys ylämäissä. Tuntui kuin olisi vetänyt ilmaa hitsauslieskasta.

Normikuvauskohta, normi-ilme. Kuva: Normikuvaaja.

Jalat löllyivät, mutta se johtui muusta. Lähinnä siitä että viime viikon olen tehnyt rankamettää. Rankamettä on konttorityöläiselle kamala paikka eikä lainkaan laskettavissa polkupyöräilyn harjoitteluksi. Rankamettä kuluttaa. Ajoin kyllä kaksi kertaa Emilian kanssa.

Kisassa tavanomainen alkukompurointini sattui neljäkymmentä minuuttia ennen starttia. Laken kisakengästä poksahti Boan räikkä paskaksi. Inhoan Boan räikkiä. Tuli Hi5Bikesille taas asiaa. Ne varmaan ilostuu, kun menen vaatimaan kuukauden myöhässä olevaa kiekkoani ja läväytän paskat kengätkin tiskiin.

Mutta Seinäjoelle on liian pitkä matka, että viitsisi kengän takia ottaa DNS:n. Lähdin oranssit makkarankuoret päällä Seinäjoen keskustaan kenkäostoksille. Onneksi on uusi kesäauto, jonka tärkein ominaisuus on kuljetuskyky paikasta A paikkaan B, ja ajoissa takaisin.

Ostin halpis-Shimanot. Harmi että niitä ei myydä yksittäin, koska otin vain toisen käyttöön. Klossin vaihdon ja säätämisen jälkeen aikaa valmistautumiselle jäi kymmenisen minuuttia, joten en varsinaisesti ennättänyt jännittää. Esittelin ylpeänä eriparikenkiä kaikille halukkaille. Ne ovat soma lisä eriparipolviini; patti on tallella.

Kisan alettua oma porukka löytyi nopeasti, mutta minun piti ajaa se väkisin kiinni, koska alkunousun töytäreessä joku sutaisi tyhjää ja teki normisumpun. Porukassa kiilailin vakiokaavalla: hiekkateitä ja ulkoiluväyliä vuorovedolla, polkupätkillä kärkeen. En mene polkupätkillä kärkeen siksi että luulisin olevani singletrack-jumala vaan siksi ettei kukaan pääsisi karkuun. Nyt on sekin synkkä salaisuus paljastettu.

Sitten seurasi kitumista vajaat kolme tuntia, paitsi että oikeastaan en kitunut. Oli mukava ajaa kun aurinko paistoi ja juoma upposi. Joskus tässä blogissa vannoin hunajasuolaveden nimeen, mutta nyt palasin syntisiin kemikaaleihin ja join piruuttani seurasponsorin kofeiinipitoisia elektrolyyttitabletteja. Sokerit imin geeleistä.

Yksi mokoma pääsi polulla karkuun ja yksi ikämies kuittasi loppunousussa, mutta muuten ajoin tasaisesti.

Tuloksena seitsemäs sija miesten yleisessä vessassa sarjassa. Valitse taistelusi, sanoi Sun Tzu Sodankäynnin taidossa. Kilpailevana maastopyöräilijänä lisään, että valitse ne kaukaa Etelä-Suomesta ja ajoita ne lomakauteen.

Kiitos taas Jaakolle kaluston lainasta ja seurasta. On todella hämmentävää että muutkin ajavat maastopyörällä kilpaa Suomessa. Siinä pöhköydessä riittää jakamista.

Tahko 240 eikun 70 kisaraportti

Vituiksihan se meni. Pitäisikö olla yllättynyt, että kipeällä polvella ja lääkekuurilla ei selviä Suomen vaativimmassa maastopyöräkilpailussa?

Neljän kierroksen viritys roikkui kelvollisissa kantimissa lauantaiyöhön asti. Sain seurakaverilta kyydin jo torstaiksi Tahkolle ja pääsin seura-aktiivien mökkiin. Korson Kaiku on hieno asia. Varmasti mikä tahansa polkupyöräilyseura on. Sitä paitsi samanmielisten seurassa on vähemmän kuolettavaa potea kilpailuodotusta.

Perjantaiaamuna lähdin laina-Scalpelilla säätölenkille. Se oli peräti kolmas kerta kun ajoin täysjoustopyörää, ja edelleen tuntui kuin polkisi puurossa. Sain puurosta tasakoosteista iskaripumpulla, ja satulan säädin päin persettä. Kaikki hyvin, ei muuta kuin eväiden lajittelu kierrospusseihin, pastaa koneeseen ja selälleen sohvalle murehtimaan tulevia kärsimyksiä.

Iltayhdeltätoista ylös, suihkuun, hammaspesu, rasvaa perseeseen, ajokamat päälle ja Tahkon kisakuusen alle. Kavereita oli kiva nähdä. Ajamaan.

Yökierros meni letkeästi. Peesailin alun ja kaikki tiepätkät joten syke pysyi aisoissa. Poluilla jumitin aluksi Tiimo Tonissonin perässä, mutta sitten ymmärsin, että maastossa ja alamäissä minun kannattaa olla kärjessä. Kinahmi ykkösellä Scalpel vikuroi, koska keulaan ei saanut tarpeeksi paluuvaimennusta. Muuten pyörällä kelpasi lasettaa. Röykkypätkät olivat todella hyviä hetkiä. Polkualamäkien jälkeen sain himmailla seuraa odotellen.

Sohkasen Simo oli tietenkin jo mennyt, mutta neljän seuraavan paketti pysyi sopuisena ja hiljaisena kasassa: minä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki, moninkertainen voittaja Tiimo ja maratonmenestyjä Iiro Sairanen.

Loppupuolen linjanousuissa Iiro lähti omaa vauhtiaan. Polveen alkoi sattua. Il Grandea ajelin Tiimon kanssa ja polveen alkoi tehdä kipeää. Lumpion alapuolella sellainen tykyttävä paineen tunne, jota vastaan voisi hetken ajaa, jos ei piittaisi seurauksista. Pahempaa oli yleinen huono olo ja suuri vastenmielisyys kilvanajoa kohtaan. Vihasin juomia, geelejä, vatsani kipua, polveni kipua ja yliminää, joka komensi minut edellä ajavan renkaaseen eikä antanut nauttia elämästä.

Oletan että huono, kramppinen, oksettava, tärisevä olo johtui antibioottikuurista. Massu sekaisin, mikään ei imeydy, huono vastustuskyky, väärät mikrobit. Tietysti olo johtui myös aamuyöstä. Kroppa kertoi minulle, että tänä sudenhetkenä minun kuuluisi nukkua ja sairastaa.

Kroppa kertoi minulle tekosyitä. Tai syitä.

Ensimmäisen kierroksen huolto oli yksinkertainen. Lisää ruokaa taskuun ja pullon vaihto. Lähdin jatkamaan Iiron kanssa. Tiimo ja Mikko huolsivat huolellisemmin. Polveen sattui. Päätin kokeilla, josko se paranisi ajamalla Nilsiään. Ei parantunut vaan pahentui. Toivotin Iirolle hyvää matkaa. Odottelin Tiimon ja toivotin hyvää matkaa, odottelin Mikon ja toivotin hyvää matkaa. Nilsiästä lähdin asvalttia lähtöpaikalle.

Oli huono olo ja poljin yhdellä jalalla ja tärisin ja melkein oksensin. Ja kuitenkin oli koko yön hienoin hetki. Kaunista. Linnunlaulua. Pyörä liikkui itsestään. Ihan erilaista kuin kilvanajo.

Mitähän se tunne kertoo? En tiedä mutta tällä hetkellä polvi on edelleen kipeä ja bursan kohdalta sentin turvoksissa.

Toisaalta - henkiseen varastoon jäi paljon ajamattomia kilometrejä. Juuri nyt minun tekee mieli ajaa pyörällä auringonlaskuun. Minun tekee mieli olla hyvässä kunnossa.

Kuuri loppuun, polvelle lepoa, sillä välin muulle kropalle treeniä ja taas mennään.

Se täytyy sanoa, että kaikki jotka Tahkon 240 ajavat, ovat erittäin kokeneita, erittäin kovia ja erittäin erikoislaatuisia maastopyöräilijöitä. Nostan heille kypärää.

Vanhat pohjat

Ajoinpa tänään maraton-cupin kisassa miesten yleisen sarjan kymmenenneksi. Olosuhteet huomioon ottaen se on aika helvetin hyvin.

En ole ajanut maastopyörällä kahteen viikkoon, ja viimeisin harjoitteluntapainen oli maantiepyörän päällä istumista satasen sykkeillä viikko sitten.

Nönnönnöö en-oo-reenannu pyörä-on-rikki ei-huvita-ajaa nönnönnöö. Sitä tavallista.

Kisa alkoi vahvasti: kaaduin viiden (sic!) metrin ajon jälkeen tulpaksi. Jani Poussu kertoi nähneensä, että se virolainen temposika, joka asetteli nousukahvansa tankooni, tuli kulmittain, lujaa ja liekeissä.

Etuauton perässä onneksi sammuteltiin kaikilta lieskoja kilsa pari. Puikkailin takaisin omalle paikalle.

Sitten tapahtui kärsimistä sekä syvällisiä mietteitä kilvanajon mielekkyydestä. Sellaista se on kun roikkuu parempiensa perässä polulla ja keskittää toiveet asvalttipeesin autuuteen.

Koska en jaksanut lujempaa, päästin paremmat menemään, otin polkuvauhdin ja keräsin perääni oman letkan. Sain voimaa ajatuksesta, että ehkä he nyt vuorostaan kärsivät ja miettivät kilvanajon mielekkyyttä.

Valitettavasti kyseisestä ajatuksesta ei saa voimaa yhtä paljon kuin reenaamisesta. Siksi joku jätti ylämäessä ja joku karkasi polulla. Mutta aivan lopussa selkiä tuli vastaankin, kapoisia pyöräilijänselkiä, hartiat kumaraan nöyrtyneinä. Eivät rimpuilleet peesissä pitkään mutta ikään kuin tuuppasivat loppukirintapaiseen.

Tuloksen perusteella voin ehkä ruveta sedäksi joka kiusaa muita vanhoilla pohjilla. En tiedä, mitä vanhat pohjat tarkkaan ottaen ovat, mutta ne kai liittyvät tottumukseen ja sydämeen. Ylämäkivoimaan ja terävyyteen vanhat pohjat eivät ainakaan liity.

Kisan jälkeen purin ja siivosin neljäsosan radasta, mikä oli henkisesti ja fyysisesti itse kisaa kovempaa. Minussa ei ollut mitään jäljellä.

Nautinnon tasapaino

Elämä on liian lyhyt kevätkesäviikonloppujen lusimiseen kaupungissa, joten VPCX-kollektiivi järjesti viime viikonlopuksi perinteikkään tapahtuman. Tai siis minä järjestin. Viime syksyn rossikisoista jäi rahaa yli, joten vuokrattiin hyväksi havaittu mökki hyviksi havaittujen polkujen varresta hyväksi havaitun sään kera.

Perjantai-iltana tutkittiin Harrin kanssa polut, grillattiin, saunottiin ja valvottiin. Lauantaiaamuna herättiin liian aikaisin lintujen mekastukseen, merkattiin rata ja tervehdittiin tulijoita. Parisenkymmentä tyyppiä.

Sitten ajettiin. Läskeillä, rossareilla, sinkuloilla, maastopyörillä, kuskeina junnuja, rouvia, nautiskelijoita, kisakuskeja. Välillä syötiin, saunottiin, uitiin ja puhuttiin. Nukuttiinkin.

Useimmiten reilu puolen tunnin kierros meni ilman ajatuksia, täydellisessä flow-tilassa. Kun rata tulee tutuksi, se ei käy pitkästyttäväksi vaan lyhenee. Aika hahmottuu vain tietoisena nykyhetkenä. On myös menneisyys ja tulevaisuus, mutta ne seuraavat toisiaan ilman odotuksia, hätäilyä tai katumuksia.

Äsken tuo neulaspolku, nyt tämä alamäki, seuraavaksi tuo juurakkopätkä. Kaikki tapahtuu ajallaan toisin kuin elämässä yleensä, joka pysähtelee, jää junnaamaan tai livahtaa käsistä.

Suunnilleen yhdentoista kierroksen jälkeen jouduin kuitenkin pohtimaan tämän syksyn vakioaihetta eli maastopyöräilyn nautintoa.

Kaivaako nautinnon kilpailusta? Kilpailu on itsensä voittamista, muiden voittamista, kärsimystä jossa upeaa on että se loppuu.

Vai kaivaako nautinnon maastopyöräilystä itsestään? Rytmistä, vauhdista, lentämisen tunteesta, kehon ja koneen yhteistyöstä, luonnosta, auringonlaskusta järvenrantapolulla.

Tiedän että itse tarvitsen molempia. Ajoin vielä iltasaunan jälkeen kaksi kierrosta, joista jälkimmäinen valojen kanssa oli riemullista paahtoa. Ja heti heräämisen jälkeen ajoin vielä kaksi kierrosta. Ensimmäinen oli hirvittävää kidutusta, toinen oli leppoisaa tyytyväisyyttä siitä että kroppa herää, käynnistyy, alkaa toimia, alkaa nauttia.

Siihen oli hyvä lopettaa, kai.

Joskus on hauskaa

Olisiko ollut jo kolmas kerta Liedon XCO-radalla. Tällä kertaa se oli harvennettu, haravoitu ja kuiva, joten ajoni ei ollut koko ajan epätoivoista räpistelyä, enkä yleensä jäänyt tukkeeksi pikku kivikynnyksiin.

Itse asiassa oli aika helvetin hauskaa.

Se alkoi jo ennen kahdeksaa, kun poljin Viikin läpi kyydille. Rusakot hyppivät pellolla, luontokuvaaja metsästi ja oli ikään kuin kesä.

Lähdössä tosin tutusti säälin itseäni. Että pitää syntyä pirulaiseksi, joka kiusaa itseään ajamalla röykkypolulla niin lujaa kuin ikinä. Vainotut sielut ryhmittäytyneinä ikäjärjestykseen pienen lounaissuomalaisen kyläkoulun pihassa.

Sitten ajoin täysii, mutta homma pysyi hanskassa pykälää paremmin kuin Rajamäellä. Matalilla rengaspaineilla lienee tekemistä tämän harhan kanssa. Viimeisessä kallionousussa nöyrryin kohteliaasti Korpelan Akille, mutta lopun hiekkaväylätöytäreessä kuittasin jonkun selän. Vaikka piti puristaa, maalissa en oksentanut kuten Panu Vainio.

Pyöräilyn ilon kai tunnistaa siitä, että sijoituksella ei tuntunut olevan väliä. Tai sitten siitä tunnistaa pehmeyden ja vanhuuden.

Joka tapauksessa vanhakin kroppa on jo viikossa ottanut treeniä vastaan, ja painavakin takajäykkis etenee röllipolulla jos sitä piiskaa.

Huonommin kuin ennen

Nurmijärven marttakisat, kauden oikea aloitus.

Kuva: Jari Birling.

Lähtövaatteen alla avg 99, max 101. Tasainen suoritus siihen asti.

Eka kierroksen kivikkopätkällä viikon vanha eturatas kiveen. Välitys 38-hampaisesta 37-hampaiseksi. Ketju alkoi pudotella ja tahmailla. Lupaan pyhästi laittaa kölin takaisin.

Sitten mahtipannut kyljelleen. Helppo paikka mutta eturengas ei noussut vinon, liukkaan tukin yli. Letkasta tuli kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Sitten mahti-OTB:t. Tukkidroppiin sukkasillaan, keulan pudotus huonosti, pää edellä kaseikkoon. Letkasta tuli taas kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Tämän jälkeen pujottelukeppinä. Liikaa painetta renkaissa joten pyörä vikuroi, mutta kun se varaosatakakiekko ei tubelessina tuntunut luotettavalta.

Siksi kädet hapottivat vielä enemmän kuin jalat. Helvetin painava pyörä ja heikko mies joten polkupätkillä en jaksanut komentaa. Ihan vitun turhaan vähän tein talvella kuntosalia.

Loppupuolella asvalttipätkällä ketju kammen ympäri sykkyrälle. Katsoinkin että uuden eturattaan tappi näyttää ansalta. Peloton ajoi ohi kun nyin ketjua.

Eka kierros avg 173, max 183. Toka kierros avg 166, max 176. Onneksi ei kolmatta kierrosta.

Tähän asti kaikki sujui siis normaalisti. Tällaista marttakisoissa on. Tosi hauskaa.

Toisaalta: Neljä kisattua vuotta olen koko ajan kehittynyt. Nyt ajoin ensimmäistä kertaa huonommin. Putosin takaisin 20 parhaan huonommalle puolelle. Tähän syviä mietteitä vanhenemisesta, treenaamisesta ja huvittamisesta.

Valivali. Hunajaliemi toimi hyvin. Emilia oli mukana ja ajoi ehjänä maaliin. Seurakavereiden kanssa oli kiva puhua paskaa.

Mikä tärkeintä, eikö vain, voitin muutaman kaverin joille ennen hävisin, ja ilman tekniikkamurheita. Kunnon paskentuminen on epidemia, joka ei iskenyt minuun pahimmin.

Harjoituspäiväkirja:
tänään 2 h maantiepyöräpalauttelua