Taktiikka - sitä ei ole (Kuusankoski MTB)

Maantiellä peesaillaan. Ilmanvastus tuo ajoon taktisia hienouksia, jotka tekevät maantiepyöräilystä mukavaa tv-ohjelmaa, ja kuulemma myös kivaa kokea, kun ajetaan joukkueella.

Maastopyöräilyssä ei peesailla, joten siinä ei juuri ole taktiikkaa, etenkään kärkiryhmän takaisessa hulttiojoukossa, jossa itse ajelen. Pidän maastopyöräilystä silti, tai siksi.

Tässä selostus niistä taktisista päätöksistä, joita tein tai olin tekemättä Kuusankoski MTB:ssä helatorstaina.

Lähdössä asetuin kakkosriviin, koska se on minun paikkani. Päätin pysyä evokkien peesissä starttiluupin tiepätkän loppuun vaikka syke sanoisi mitä.

Kun puikattiin kärrypolulle, ohitin Akilleksen 18-junnun röyhkeästi sisäkurvista, koska hän jätti oven auki ja oli minua hitaampi. Hyvä päätös.

Starttiluupin polkupätkällä pari keltapaitaa hidasti minua ja IU:n Tossavaista, mutta ei ollut tilaa ohittaa. Luupin lopussa alkoi asvaltti ja sanoin Tossavaiselle, että mennään. Sitten mentiin. Kärkikuusikko oli mennyt jo aiemmin, ja siihen vauhtiin ryhtyminen olisi ollut taktisesti tyhmää, joten tuskin menetimme mitään.

Tossavaista oli hyvä peesailla tasaisella, mutta poluilla hän oli hitaampi etenkin alamäessä. Syke ei ollut tapissa, minkä takia puikkasin ensimmäisen täyden kierroksen alkupuolella hänen edelleen, otin pikku kaulan ja jatkoin hiekkatiepätkällä kaahausta. Menetin peesiavun loppukierroksen hiekkateille mutta sain ajaa polut omaa vauhtia. En tiedä saavutinko mitään.

Ensimmäisen kierroksen ylämäessä Utkin tuli takaa kuin bussi Hämeentiellä. En tehnyt taktista päätöstä vaan annoin hänen mennä.

Sen jälkeen ainoa huvitus ensiluokkaisen polun lisäksi oli Jari Heinikaisen selkä, joka näkyi polkupätkien jälkeen 20 m päässä ja tiepätkien jälkeen 50 m päässä. Periaatteessa ajoin hänen kanssaan kilpaa, koska olemme ukkosarjassa molemmat, mutta käytännössä olin hämmentynyt, koska yleensä hän on pieksänyt minua minuuttikaupalla. Siksi en uskaltanut väkisin repiä imuun, vaikka ehkä olisi ollut varaakin. Ajoin omaa ajoa, ja se oli viisas päätös.

Heinikainen oli ajanut yhden (!) jalan altaan alun höntyilyssä ja taisi pitkästyä kituessaan selvää kisaa maaliin. Toisen kierroksen loppupuolella hän himmasi sen verran, että sai minusta juttukaverin. Tässä vaiheessa olisi ollut taktista vain kruisia Heinikaisen imussa, mutta arvelin, että hän kyllästyisi sellaiseen ja pudottaisi minut jossain hiekkatieylämäessä, etenkin kun en oikein jaksanut edes jutella. Parasta siis ajaa sopuisasti yhdessä.

Nythän on niin, että jos ei aja voitosta, syyllistyy epäurheilijamaiseen käytökseen ja saa UCI:ltä 200 Sveitsin frangia sakkoa. Tämän takia jouduin puntaroimaan asiaa, ja arvelin että paras sauma voittoon olisi Heinikaisen rengasrikko tai kömpelöinti. Siksi laitoin muutamalla alamäkivoittoisella polkupätkällä kevyesti kaasua. Parin hypyn ja yhden juurakon vauhtimäessä sainkin parikymmentä metriä eroa, mutta mitäpä minä narujalka sillä.

Jossain vaiheessa Heinikainen kysyi "Onko pitkästi taakke?", ja kun vastasin että "Ei oo näkyny", jäljellä olikin enää polusta nauttimista. Aika kului rattoisasti, syke laski ja sitten hävisin loppukirin asvaltilla ylämäkeen. Henkistä kanttia noin sata prosenttia lisää, niin ehkä voin ryhtyä edes suunnittelemaan voittamista.

Että sellaista on taktinen peli marttakisoissa.

Kuusankoski MTB oli muuten loisteliaasti järjestetty tapahtuma. Alueen parhaat mahdolliset polut rytmikkäästi aseteltuina, toimiva kisakeskus, sauna, uima-allas, asiallinen ruoka ja hyvä meininki. Puhumattakaan siitä että sain palkinnoksi kanisterillisen pyöräshampoota (laimennus 1/10, riittää siis ikuisesti), jalkapumpun (toinen tänä keväänä mutta edelleen tarpeeseen), Kouvolan lakritsia (todella hyvää) ja ruislimpun (siivuina pakkasessa, koska lakujen jälkeen ei jaksanut enää).

SM-krossimatka - kerrottavaa ja ei

Ikinä en lähtisi Ouluun vain cyclocrossin SM-kisoihin. Krossata voi kotona ja PK-seudun radat vetoavat kieroon mieleeni enemmän kuin Oulun nurtsit ja hiekkatiet. Mutta kun Oulun-reissuun ympätään krossikulttuuri, fillarikaverit Mikko, Niki ja Erkko sekä nostalgiasävärit Kalajoen mummilassa, miksei.

Lauantai Kalajoella - sen takia kannatti lähteä. Aurinkoa, raikkaan lämmin sää, merituulta. Lintutorneja, jokirannan vanhaa miljöötä, uutta matkailuslummia, kalanhajuisia pikkutehtaita, maisemahankkeen avaamia pusikoita. Hiekkadyynejä, paljon ja erilaisia. Lankkupolkuja, hiekkateitä, maastouria. Sokerina pohjalla Siiponjoen luontopolku: täydellistä krossibaanaa hiekkaisessa kangasmetsässä.

Ei voinut ajaa hiljaa lyhyesti, vaikka se olisi ollut sunnuntaikisan takia järkevää. Ajettiin pitkään ja paikoin reippaasti.

Mummila on pysähtynyt vuoteen 1980, kun mummi kuoli. Se on rauhallinen paikka ottaa lenkin jälkeen päikkärit. Mutta missä tahansa olisi helppo olla, kun on yhtenäiset, pyöräilyyn liittyvät pyrinnöt.

Sunnuntaina Ouluun. Hienot järjestelyt, paljon hymyileviä ihmisiä, lehmänkellojen kilkatusta ja lastenvaunu-PA mäen päällä. Harmi vain että radasta tuli maastokuskille tympeä olo. Oli suoraa asvalttia, suoraa hiekkatietä, suoraa ylämäkeä ja pari mutkaa merkattuna tasaiselle nurtsille. Iso osa kisakuvista varmaan otettiin offcamber-ässälaskussa, mikä ei kerro totuutta.

Toisella koekierroksella ruohikkokaarteessa takakiekon Mud Wrestler burppasi eikä pysynyt siitä kohdasta enää vanteella edes sisurilla. Sain Mikolta vara-Wrestlerin. Se pysyi muttei noussut vaan viipotti. Mud Wrestler ei ole enää luottokamaa.

Lisäksi kiekosta oli edellisenä päivänä katkennut pinna. Teippasin tyngän jesarilla kyytiin kun muuta ei voinut.

Lisäksi pyörä haamuvaihtoi, mikä johtui taas kerran löystyneestä vapaaratasrungosta.

Näiden seikkojen ansiosta seisoin vielä viisi minuuttia ennen starttia varikolla kädet ja pöksyt litkussa ja mudassa, pumppu kourassa ja vittuuntuneena polkupyöräilyyn ja kalustooni.

Rynnin starttiin ja sireenin jälkeen aloin seurata mitä watit puhuivat suorilla. Watteja minulla ei ole, joten seurasin hänniltä. Jonkun punanutun kanssa oli aluksi pientä kilvanajoa: neljästi ajoin sen kiinni offcamber-ässälaskussa, viidesti se kaasutti karkuun. Mikko katkesi ja kaatui ja pääsin ohi. Sasu ajoi kierroksella kiinni juuri ennen viimeiselle pääsyä eikä armahtanut vaan lopetti kärsimykseni. Siinä kisan tapahtumat.

Olin seitsemästoista ja sekin on tulospalvelussa väärin. Hännillä silti. Viime vuonna, ah niitä aikoja, olin seitsemäs, taistelin loppukirissä tämän vuoden kakkosen kanssa ja voitin tämän vuoden kolmosen. Vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivätkä kalustot, eivätkä radat.

Kotimatkalla tunnelma oli silti auton katossa. Kerrattiin pannutuksia. Katsottiin striiminä krossi-maailmancupia. Puhuttiin perusteellisesti polkupyöräilyä - etenkin Erkko on väsymätön pyöränpuhuja.

Siinä puhuessa olin omien joukossa. Mutta samalla tajusin, että eriparikäsineissä, jesarikorjatulla kiekolla, paikatuissa irtolahkeissa, rujoksi kasatulla metallipyörällä ja ajamisen kokonaispaketilta poikkean silti keski- tai odotusarvosta. Siitä kirjoitan myöhemmin.

Lapiolle töitä

Tänään klo 9.05 olin Viikin metsissä lapioimassa polkuja auki. Umpihanki ulottui nilkkoihin. Tuuli ja satoi lunta. Mietin vakavasti että mitäköhän vittua.

No sitä, että täytyyhän Suomi-krossaajien näyttää SPU:lle ja UCI:lle, miten homma hoidetaan. Suomessa cyclocrossin viralliset SM-kisat ajetaan vellit housuissa jo lokakuussa, vaikka kansainvälinen ja oikea aika olisi nyt. Kuka sanoo ettei tammikuun alussa ole Suomessa hyvä krossata?

Varjo-SM-kisat on järjestetty nyt neljästi. Tämä neljäs oli kovin. Tein spoorit työntämällä lumilapiota pitkin polkuja. Muhjua ei kovin viitsinyt kaapia, koska alla oli peilijää. Nastat oli tietysti kielletty, koska UCI.

Melkein ajettava rata siitä tuli. Porukka oli katollaan koko ajan, ja pyörillä oli jatkuvaa kinaa kuskien kanssa suunnasta, mutta vauhtia riitti ainakin käsissä jos ei pyörissä. Eikä tullut ajajille kylmä.

Minulle meinasi tulla. Tiedustellessa ja lapioidessa pukkasi kovan hien, joka toimitsijana syväjäätyi välittömästi, niin vilakasti pohjoinen huokui. Onneksi Hi5Bikesin Kökä oli tuonut pakulla teltan ja tuulensuojan. Siellä kelpasi lehmänkelloja kilkuttaa.

Reilut kolmekymmentä täydellisen pöljää itsensävoittajaa oli kisaamassa. Kannatti. Ollaan me hulluja. Ja kovia.

Tulokset. Kuvia.

VPCX Vuosaari

Ilkka Jaakkola otti videoo joka räjäyttää leiskan:



Ouvinen otti kuvia.

Webscorer otti aikaa.

Danin rata otti henkeen.

Mukana oli 28 uutta ja vanhaa, jotka olivat sitä mieltä että ihan pöhköö ja koska seuraava. Minä voitin 2 x 3 h unilla.

Cyclocrossin S/M-kisat

Tänä vuonna olin Suomen seitsemänneksi paras krossipyöräilijä, oikeesti. Se on saakelin hyvin keski-ikäiseltä konttorityöläiseltä, joka ei treenaa.

Mutaa. Oja. Nam.

Valmistauduin normikaavalla. Edeltävällä viikolla suunnitelmattomia roskakilsoja. Illalla saunassa nesteytys vitulleen, ja korjaukseksi pari tuhtia pale alea. Aamulla kaksi tuntia autossa jäykistellen. Kisapaikalla pyörä kontista, kurahousut jalkaan ja rataan tutustuminen kävellen, koska oli flunssainen olo, ei huvittanut ajaa, ja ajaminen oli sitä paitsi kiellettyä.

Psyykkaukseksi kevyttä kenttävittuilua lähimmäisille, kurahousut pois ja viivalle.

Täysii! Jo lähdössä.

Rata muistutti sielunmaisemaani, marraskuista Sipoonkorpea. Vuoroin hiekkatietä, vuoroin paksua mutaa pellonreunassa tai metsässä. Ei juuri korkeuseroja. Pari hiekkarantashikaania ja teknistä kikkakohtaa. Muutama este joita ei tarvinnut harkita bunnyhoppaavansa.

Lähtökiihdyttelyä Nikin perässä.

Lähdössä solahdin sumppumutkasta ekan letkan hännille ehkä kahdentenatoista. Pikkumäen jälkeen tultiin mutanousuun, joka piti tunkata. Paitsi minä kannoin, koska niin oli helppo blokata säntäilijöitä. Sitten oli mutaspooria, jossa muutama kädetön maantieurpo piti heti kiertää.

Tämä sankari tukki seuraavan polun noin viideksi sekunniksi.

Tiepätkällä ja tunkkausnousussa kädettömät maantieurpot saivat minut myöhemmillä kierroksilla kiinni pari kertaa, mutta nöyrtyivät lopulta. Maastokömpelyys haittasi ressukoita enemmän kuin maantiewatit auttoivat.

Hyviä kohtia minulle olivat:

• Mutamäen jälkeinen mutasingletrack.
• Hiekkashikaani, josta löysin pari sekuntia nopeamman Nys-linjan kuin kilpaveikot.
• Pellonreunan niljakas mutapolku, jossa renkaat toimivat unelmasti.
• Pellonreunan laaja mutahautamutka, jonka sisäkurvista löysin nopean Nys-linjan

Ainoa huono kohta minulle oli juostava mutamäki. En tykkää juosta pyöräkilpailuissa.

Kierrosten myötä napsin ensin ne kädettömät maantieurpot. Sen jälkeen rupesin napsimaan kovia jätkiä. Teemu Viholainen, check. Antti Kuitto, check. Juha Kangaskokko taisi kömpelöidä kettinkinsä kanssa, check. Simo Sohkanen oli kömpelöinyt jo alussa, ja könysi ohi. Kannustukseksi yritin vittuilla, mutta ei irronnut.

Toiseksi viimeisellä kierroksella edessä näkyi vain joku vihreä selkä, joka tumpuloi mutakoissa ja hiekkaesteellä. Kiihdytin rannalla ohi, ja se hölmistyi mutta ei nöyrtynyt. Viimeisen kierroksen alkumäessä se kiihdytti väkivaltaisesti ohi. Hattiwatteja oli. Pysyin jostain syystä iskuetäisyydellä, mutta en löytänyt selkärankaa iskeä.

Muta-sik-sak. Kilvanajoa Toni Tähden kanssa.

Lopun laajassa mutahaudassa pääsin kuin vahingossa iholle. Harmitti ja pelotti, koska tiesin että pitäisi yrittää ohi, ja sellainen sattuu. Toiseksi viimeisellä suoralla yritin, mutta se sulki oven.

Loppusuoralla rakoa oli kymmenisen metriä, ja vain maailmalle vittuillakseni minä narujalka yritin vielä kerran. En ole koskaan joutunut kirimään pyörällä, joten pöhköltähän se tuntui. En päässyt ohi, mutta huudoista päättelin että kyseessä oli Toni Tähti. Mikähän sitä vaivasi?

Narujalka nöyrtyy.

Ylitin kykyni ja kuntoni. Se on selityksen paikka.

1. Taivaalta satoi paskaa joten rata oli mutainen. Kädettömät maantiemiehet eivät löytäneet kitkaa eivätkä linjaa.
2. Olen ajanut krossipyörällä vittumaisissa paikoissa enemmän kuin kilpaveikot yhteensä. Vinkki: leikkikää sillä kuituhärvelillänne useammin kuin kaksi kertaa syksyssä.
3. Rengaspaineet. Krossi muuttuu eri lajiksi kun paineet saa turvallisesti laskettua alle kahteen. Sasulla oli kuulemma neljä, saattoi pikkasen pompottaa junnun pyörä. Minulla oli ennätysalhaiset 1.2/1.5, koska radalla ei ollut teräviä kiviä, ja kitkalle oli tarve.
4. Ihan saakelin varmatoiminen fillari. 1 x 10 narrow-widella vaihtoi kuin ajatus, paitsi paremmin. Muta ei kerääntynyt.

Huikeet järjestelyt muuten oli Tampereella. NOT. Ei mitään tiedotusta ihan pakollisen lisäksi. Kaurismäkeläinen suihkukoppi kahden kilsan päässä radasta. Hakaneulat piti tuoda itse. Juuri niin, kahdeksan vitun hakaneulaa, "normikäytäntö." Tuomaristo kielsi lehmänkellon soittamisen, koska se sekoittuu viimeisen kierroksen kelloon. Tuomaristo kielsi tuomasta omia mainoksia. Niistä varmaan olisi tullut liian ison kisan tunnelma.

Lisäksi eliitin tulokset perseellään, vaikka kuskeja alle parikymmentä. Ei puhettakaan, että käytettäisiin vaikka webscoreria tai muuta idioottivarmaa tekniikkaa. Ruutupaperia sen olla pitää, ja excel-virheitä!

Odotan ensi kauden Oulun-kisoja innolla. Siellä nimittäin tiedetään, mitä crossikulttuuri on, voisi olla ja pitää olla.

Miten pärjätä ahkeruus-cupissa

Marttakisoissa annetaan sijoituksen perusteella pisteitä, ja niidenkin perusteella laitetaan pitkäänkitujia järjestykseen.

Kutsun sitä ahkeruus-cupiksi, koska cup-sijoitus ei "aivan" vastaa sitä, kuinka hyvä on maratonmaastopyöräilemään. Tänä vuonna marttakisoja oli yhdeksän, ja niistä laskettiin loppupisteisiin viisi parasta ja SM-kisat.

Minä taisin olla miesten yhteispisteissä eliitissä neljäs. Se on hitaalta konttorityöläiseltä niin hyvin, että paljastan salaisuuteni:

1. Aja ne kisat mitä muut eivät aja. Eli kaukana Helsingistä ja lomakaudella. Saat paljon pisteitä.
2. Aja muutkin kisat. Etenkin SM:t, vaikka siellä saa turpaan.
3. Laita painavat renkaat. Ei flättejä tänäkään vuonna.
4. Laita painavat osat. Ei muitakaan mekaanisia.
5. Pysy pystyssä. Siihen voi vaikuttaa Yeti-jyyhkypyörällä.
6. Ole alle 40, koska jos olet yli 40, joudut kovempaan sarjaan.
7. Pidä taso. Kieltäydy jyrkästi viettämästä huonoja päiviä.

Ahkerasti letkassa.

Voitin polkupyöräilykilpailun

Jos ei aja voittaakseen, syyllistyy epäurheilijamaiseen käytökseen ja saa monta Sveitsin frangia sakkoa.

Vitut. En minä voittaakseni aja, koska olen konttorityössä raatava vanha setä, jota ei huvita harjoitella ja joka ajaa viisitoistakiloisella trailijäykkiksellä. Sitä paitsi aina on muita, nopeampia.

Eilen kuitenkin sattumalta voitin polkupyöräilykilpailun. Se oli ensimmäinen SPU:n alainen (eli kapealla tavalla virallinen) polkupyöräilykilpailu, jonka voitin. Harmi vain, että meillä konttorityöläisten sarjassa (M30) oli käynyt osallistujakato. Viivalla oli neljä kuskia, joista tiesin olevani nopein.

Paitsi mistä sitä ikinä tietää. Maaliin asti pitää kitua ilman teknisiä murheita tai pöljäilyitä. Eikä osallistujamäärään voi itse vaikuttaa.

Ajofiilistä osallistujapula ei turmellut. Hypyläiset olivat päättäneet kiusata tasamaan tallaajia kansainvälisillä nousumetreillä. Hyvinkään Sveitsin laskettelurinnettä kinnattiin ja tunkattiin ylös monelta suunnalta monessa kulmassa. Jos maailmancupin radat ovat tällaisia, niin chapeau. Minullehan ylämäki kyllä passaa niin kauan kuin välitykset riittävät. Sitten tunkataan.

Eliitin lähtöjä varten paikalla oli myös UCI:n tarkkailija, joten jännäpissa piti ennen lähtöä liritellä piilossa, ettei vaan olisi tullut monta Sveitsin frangia sakkoa. Vaikka jännäpissan liritteleminen lienee urheilijamaisinta käytöstä mitä tiedän.

Fiilistä tuli myös useasta startissa. Meitä konttorityöläisiä jahtaamaan lähti minuutin takamatkalta eliitin naiset, mutta en minä niitä iholle päästänyt.

Oma ajo sujui tasaisesti. Ensimmäiseen tekniseen ylämäkilankkuun tein kaverille typerän sumpun. Loppukierroksen passailin kohteliaasti kakkosena, mäen päällä hyppäsin pyörälle nopeammin ja sitten laskettelin alamäessä eroa ja ylämäissä lisää. Välttelin kramppeja tunkkaamalla tekniset ylämäet ja lopun 28-prosenttisen töytäreen. Imin geelit ja juomat suunnitellusti.

Kisa tuntui lähinnä liian kovalta ylämäkivetoharjoitukselta. Illalla ajeltiin puolison kanssa kevyt tyhmäpyörälenkki, ja hyvin pyöri. Mutta jotenkin silti yhdeksältä nukahdin vaatteet päällä.

Oma taso

Maastomaratonin sadomasokismikisat juhlittiin juuri Hyvinkäällä. Selkä ei kivistänyt eikä käteen sattunut, joten keskityin itseni satuttamiseen ajamalla. Se luonnistui, koska rata oli röllipolkua.

Kuva: Jari Birling.

Kuva: Jari Birling.

Alussa juutuin hitaaseen letkaan, mutta se ei tuntunut enää hitaalta kun ajoin hakkuuaukealla harhaan ja kirin letkan kiinni. Sitten pudotin toisen pullon enkä pystynyt imemään geelejä kuivana. Ei niitä muutenkaan olisi pystynyt imemään, koska kädet olivat täynnä tankoa koko ajan. Röykkypätkillä en saanut sykkeitä ylös ja rytmi oli hakusessa, mutta se on oma vika.

Vaan ai että kun sain puolivälin jälkeen seurakaverilta kofeiinipullon käteen. Höräisin puolet ja kyytiveijariksi imin pari kofeiinigeeliä. Sallitusti piristettynä pyörä alkoi kulkea. Pari kolme kilpaveljeä jäi puremaan pölyä.

Joka ikiseen ylämäkeen pystyi iskemään sata lasissa. Jokaisen lentopolun pystyi lentämään. Loppumatkalla ei tapahtunut pahoja asioita.

Tuloksena viidestoista sija miesten yleisessä sarjassa, lisenssikuskien joukossa. Se on pykälää paremmin kuin viime vuonna. Minulla on oma taso ja yleensä pystyn pitämään sen, koska pyörä on kestävä eikä minulla ole huonoja päiviä.

Outoa sinänsä että oma taso on pysynyt, vaikka treenit ja kisat eivät alkukaudesta huvittaneet. Mitä ilmeisimmin loppukauden lepo, PK:n välttely ja kisailu ovat yhdessä tehneet tehtävänsä.

Ettei totuus unohtuisi, niin toki yksi junnu, muutama setämies ja pari lisenssitöntä ajoi myös nopeammin.

VPCX Herttoniemi

Emilia putting hurt on men.

Toimitseminen on helvetin tylsää mutta järjestäminen on kivaa. Järjestän VPCX-cupia siksi, että olen sille kiitollisuudenvelassa. Se imaisi minut pyöräilyn pariin ja antoi kaupanpäällisiksi pari oppituntia School of Truelta.

Joten ei muuta kuin:

• Pari kuukautta ennen ennen: Aja rata ja varmistu että se on hauska.
• Kuukausi ennen: Varaa sauna. Ilmoita tapahtumasta facebookissa, yksivaihde.netissä ja fillarifoorumilla asiallisesti mutta sävykkäästi, niin että tapahtuman luonne käy ilmi.
• Viikkoa ennen: Järjestä tutustumisajo. Hommaa kilpailunumerot ja nippusiteet.
• Edellisenä iltana: Osta ja laita ruokaa kolmellekymmenelle. Ahdistu osallistujamäärästä. Hanki iPad-aplikaatio, jolla saa hoidettua kisaajien ilmoittautumiset, kierrosajat, loppuajat ja järjestyksen.
• Aamulla: Merkkaa rata, se on mukavaa, rauhallista puuhaa ennen kaaosta.
• Päivällä: Älä murehdi, mene virran mukana, tyypit pitää hauskaa ihan keskenään kun puitteet on ok, ja vaikkeivät olisikaan.

Seuraa tällaista:

VPCX 2014: Herttoniemi from tnts on Vimeo.

Jos kiinnostaa se aplikaatio, niin sen saa tuolta ja sillä saa aikaiseksi tällaisia tuloksia. Yksi henkilö yhdellä iPadilla tekee sen mihin marttakisoissa olen nähnyt tarvittavan lukemattomia tietokoneita, konttoritätejä, videokameroita ja toimitsijoita.

Kisalieska

Jos ei huvita ajaa kisaa, ei tartte ajaa kisaa. Jotenkin on alkukesän jälkeen laiskottanut ja ollut muuta mielekästä tekemistä.

Mutta hitto, kun istuin Vierumäen XCO-radan varressa valvomassa, että muut kisaavat siivosti, lieska syttyi. Minä nyt en ainakaan kasvata toimitsijamassua. On se ajaminen niin paljon hauskempaa.

Alkukesästä tuli tehtyä ihan riittävästi peekoota, mutta kierrosten nosto ei yhtään huvittanut. Vasta elokuun alun pitkä patikkareissu jotenkin nollasi kropan väsymystilan. Teki taas mieli ajaa, ja teki mieli ajaa lujaa.

Niinpä olen keskittynyt niin kutsuttuun Saarela-treeniin: Joka toinen päivä kovaa.

Hertsikan VPCX-radan ja Viikin HEL CX-radan ylämäet alkavat olla kuopille ruovitut. No melkein.

Saa nähdä miten huomenna kulkee MTB Green Racessa. On kuulemma möykkyinen rata, ja kisa on osa treeniblokkia. Jos sen hienosti sanoo.

Tunkekaa geelipussit perseeseenne

Luitte oikein. Oikea paikka tyhjäksi imetylle geelipussille on XCO-kuskin persereikä. Siitä vaan käsi bibsin sisään ja sinne se sujahtaa perserasvan liukastamaan anukseen, eikä enää tahmaa taskuja, käsiä tai bibsejä. Korkeintaan pöntön reunaa aamulla.

Ehdotan persereikää tyhjän geelipussin paikaksi, koska muuten joudun poimimaan sen geelipussin radan reunasta itse, eikä geelipussin poimiminen vastaa käsitystäni maastopyöräilijöiden yhteispelistä.

Kun reipas maastopyöräharrastaja heittää geelipussin radan reunaan, sitä ei poimi äiti tai matalapalkkatyöläinen. Sen poimii toinen reipas maastopyöräharrastaja kisan jälkeen. Ja se vitun geelipussi on tahmaisuuden sirpalepommi. Jos siihen koskee, tahma leviää koko iholle, kaikkiin asusteisiin ja repun syövereihin.

Joten parempi vaan tunkea se geelipussi perseeseen.

Aluksi se saattaa tuntua hankalalta liikkeeltä kesken kisakiireiden, mutta kannattaa harjoitella leppoisilla yhteislenkeillä. Ja mitä sitä suotta häpeilemään - kun kaikki maastopyöräilijät ovat oppineet tunkemaan geelipussin anukseensa, oivallisen käytännön aloittaneita muistetaan puhtauden, käytännöllisyyden ja maastopyöräveljeyden pioneereina.

Siispä tunkekaa se geelipussi perseeseen. Älkää heittäkö sitä radalle.

Niin ja Jukka Vastaranta sai ne olympiapisteet kuten pitikin. Sitä vartenhan me siellä oltiin.

Ratatalkoot

Tänään harrastin maastopyöräilyä ajamalla henkilöautolla Korsoon, vetämällä muovinauhaa luontoon, ruuvaamalla kylttejä tolppiin ja seisoskelemalla seurakavereiden kanssa.

On meinaan huomenna Korsossa ihan UCI-kisat. Toiselta nimeltään Jukka Vastaranta olympialaisiin -kisat. Tarkoituksena Suomen pyöräilevällä nuorisolla ja keski-ikäistöllä on juonitella Vastarannalle UCI-pisteitä, mikä tänä vuonna tapahtuu sekä Korsossa että Hyvinkäällä. Ei muuten kuka tahansa keskieurooppalainen löydä Korsoon, joten hyvä on juoni.

Mutta oli siellä hienoa talkoilla. Viron ja Latvian ja Suomen parhaat jannut tsekkailemassa linjoja, ja me ratanauhan kanssa tukkimassa luovia oikoteitä. Ilmassa suurehkon urheilujuhlan tuntua.

Vaikka ajajien kesken siellä hauskaa pidetään. Röllipolun varressa kannustanee muutama sienestäjä, maalialueella surevat omaiset.

Kannattaa tulla katsomaan. Lisempää tietoa.

Jaa että miksen aja? Ei huvita.

Kuolema pyörän päällä

Ranskalaiset ovat perinteistä ja fiksua pyöräilykansaa. Heidän mielestään aika-ajo ei ole pyöräilyä vaan kuolemista pyörän päällä. Olen ranskalaisten kanssa samaa mieltä.

Aivan erityisen kuolettava on Bianchi-cupin perinteinen maasto-aika-ajo Petikossa. Siitä puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräkilpailusta mielekkään.

Rata on latupohjaa ja ulkoiluväylää ja se ajetaan edestakaisin, joten tekniset laskut tai vikkelät singletrackit eivät tarjoa haasteita saati yllätyksiä. Kilpakumppanit on tiputeltu minuutin päähän toisistaan, joten heidän kanssaan ei voi mitellä ylämäkikuntoa tai lasku-uskallusta.

Jäljelle jää puoli tuntia pyörän päälle kuolemista. Se on niin kamalaa, että sen on pakko olla hyvä treeni. Tänään ajoin Petikon aika-ajon jo neljättä kertaa.

Parasta oli siirtymät Emilian kanssa. Pahinta oli rengasongelmien eeppinen jatkuminen. Roskaläjästä pelastetun Ikonin kylkiviiltoa en saanut kunnolla paikattua, joten kumi sylki litkua Malminkartanoon asti, kunnes nöyrryin laittamaan sisurin.

Olisi mukava ajaa pitkästä aikaa yksi kunnon treeni ilman rengasongelmia.

Tahko 240 eikun 70 kisaraportti

Vituiksihan se meni. Pitäisikö olla yllättynyt, että kipeällä polvella ja lääkekuurilla ei selviä Suomen vaativimmassa maastopyöräkilpailussa?

Neljän kierroksen viritys roikkui kelvollisissa kantimissa lauantaiyöhön asti. Sain seurakaverilta kyydin jo torstaiksi Tahkolle ja pääsin seura-aktiivien mökkiin. Korson Kaiku on hieno asia. Varmasti mikä tahansa polkupyöräilyseura on. Sitä paitsi samanmielisten seurassa on vähemmän kuolettavaa potea kilpailuodotusta.

Perjantaiaamuna lähdin laina-Scalpelilla säätölenkille. Se oli peräti kolmas kerta kun ajoin täysjoustopyörää, ja edelleen tuntui kuin polkisi puurossa. Sain puurosta tasakoosteista iskaripumpulla, ja satulan säädin päin persettä. Kaikki hyvin, ei muuta kuin eväiden lajittelu kierrospusseihin, pastaa koneeseen ja selälleen sohvalle murehtimaan tulevia kärsimyksiä.

Iltayhdeltätoista ylös, suihkuun, hammaspesu, rasvaa perseeseen, ajokamat päälle ja Tahkon kisakuusen alle. Kavereita oli kiva nähdä. Ajamaan.

Yökierros meni letkeästi. Peesailin alun ja kaikki tiepätkät joten syke pysyi aisoissa. Poluilla jumitin aluksi Tiimo Tonissonin perässä, mutta sitten ymmärsin, että maastossa ja alamäissä minun kannattaa olla kärjessä. Kinahmi ykkösellä Scalpel vikuroi, koska keulaan ei saanut tarpeeksi paluuvaimennusta. Muuten pyörällä kelpasi lasettaa. Röykkypätkät olivat todella hyviä hetkiä. Polkualamäkien jälkeen sain himmailla seuraa odotellen.

Sohkasen Simo oli tietenkin jo mennyt, mutta neljän seuraavan paketti pysyi sopuisena ja hiljaisena kasassa: minä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki, moninkertainen voittaja Tiimo ja maratonmenestyjä Iiro Sairanen.

Loppupuolen linjanousuissa Iiro lähti omaa vauhtiaan. Polveen alkoi sattua. Il Grandea ajelin Tiimon kanssa ja polveen alkoi tehdä kipeää. Lumpion alapuolella sellainen tykyttävä paineen tunne, jota vastaan voisi hetken ajaa, jos ei piittaisi seurauksista. Pahempaa oli yleinen huono olo ja suuri vastenmielisyys kilvanajoa kohtaan. Vihasin juomia, geelejä, vatsani kipua, polveni kipua ja yliminää, joka komensi minut edellä ajavan renkaaseen eikä antanut nauttia elämästä.

Oletan että huono, kramppinen, oksettava, tärisevä olo johtui antibioottikuurista. Massu sekaisin, mikään ei imeydy, huono vastustuskyky, väärät mikrobit. Tietysti olo johtui myös aamuyöstä. Kroppa kertoi minulle, että tänä sudenhetkenä minun kuuluisi nukkua ja sairastaa.

Kroppa kertoi minulle tekosyitä. Tai syitä.

Ensimmäisen kierroksen huolto oli yksinkertainen. Lisää ruokaa taskuun ja pullon vaihto. Lähdin jatkamaan Iiron kanssa. Tiimo ja Mikko huolsivat huolellisemmin. Polveen sattui. Päätin kokeilla, josko se paranisi ajamalla Nilsiään. Ei parantunut vaan pahentui. Toivotin Iirolle hyvää matkaa. Odottelin Tiimon ja toivotin hyvää matkaa, odottelin Mikon ja toivotin hyvää matkaa. Nilsiästä lähdin asvalttia lähtöpaikalle.

Oli huono olo ja poljin yhdellä jalalla ja tärisin ja melkein oksensin. Ja kuitenkin oli koko yön hienoin hetki. Kaunista. Linnunlaulua. Pyörä liikkui itsestään. Ihan erilaista kuin kilvanajo.

Mitähän se tunne kertoo? En tiedä mutta tällä hetkellä polvi on edelleen kipeä ja bursan kohdalta sentin turvoksissa.

Toisaalta - henkiseen varastoon jäi paljon ajamattomia kilometrejä. Juuri nyt minun tekee mieli ajaa pyörällä auringonlaskuun. Minun tekee mieli olla hyvässä kunnossa.

Kuuri loppuun, polvelle lepoa, sillä välin muulle kropalle treeniä ja taas mennään.

Se täytyy sanoa, että kaikki jotka Tahkon 240 ajavat, ovat erittäin kokeneita, erittäin kovia ja erittäin erikoislaatuisia maastopyöräilijöitä. Nostan heille kypärää.

Joudun ajamaan maastopyörää

Eilen puolitoista tuntia kaupunkifiksailua, koipi täysin kivuton. Ei punota, ei kuumota.

Voi helvetin perkele.

Tämä tarkoittaa että joudun ajamaan Tahkolla kilpaa 240 km. Se sattuu.

Nyt on kiire kun pitää järjestää kaikki, tai siis jättää järjestämättä. Oli minulla joku hieno tankkaussuunnitelma ja varaosalista ja pyöränhuoltosuunnitelma.

Mutta lähdenkin lainapyörällä, ajamattomilla bibseillä, upouusilla kengillä ja kokeilemattomilla ravinteilla. Jännitystä pitää olla.

Ei kovin pikaista paranemista

Polvi on edelleen kipeä, kuuma ja turvoksissa. Antibiootti puree hiljalleen mutta eilen puoli kilometriä kävelyä tuntui typerältä.

Vaikuttaa siltä että lauantaina en aja elämäni vaativinta maastopyöräkilpailua. Pitäisi tänä kesänä vielä vaeltaa ja kalastaa ja ajaa pyörää, enkä halua tehdä polvinivelestäni ruosteista saranaa.

Talvella kun pikkusalilla väänsin yläkroppaa ja keskivartaloa, ajattelin Tahkon neljättä kierrosta. Talvilenkeillä kun varpaita paleli, mietin että mukavaa verrattuna siihen mitä on luvassa. Aina kun olen puskenut maantielenkin viimeisen tunnin pelkällä vedellä, olen miettinyt moottorin viritystä rasvakäyntiseksi Tahkoa varten. Koko MTB-Siksak oli tarkkaan kohdennettu harjoitusleiri, vuoden ainoa ja paras ja järkevin.

Saa nähdä mihin motivaatio nyt kohdistuu. Tilasin internetistä kalavehkeitä. Loppukesällä karkotan molemmat lukijani kuvilla jostain vitun sinteistä.

Vanhat pohjat

Ajoinpa tänään maraton-cupin kisassa miesten yleisen sarjan kymmenenneksi. Olosuhteet huomioon ottaen se on aika helvetin hyvin.

En ole ajanut maastopyörällä kahteen viikkoon, ja viimeisin harjoitteluntapainen oli maantiepyörän päällä istumista satasen sykkeillä viikko sitten.

Nönnönnöö en-oo-reenannu pyörä-on-rikki ei-huvita-ajaa nönnönnöö. Sitä tavallista.

Kisa alkoi vahvasti: kaaduin viiden (sic!) metrin ajon jälkeen tulpaksi. Jani Poussu kertoi nähneensä, että se virolainen temposika, joka asetteli nousukahvansa tankooni, tuli kulmittain, lujaa ja liekeissä.

Etuauton perässä onneksi sammuteltiin kaikilta lieskoja kilsa pari. Puikkailin takaisin omalle paikalle.

Sitten tapahtui kärsimistä sekä syvällisiä mietteitä kilvanajon mielekkyydestä. Sellaista se on kun roikkuu parempiensa perässä polulla ja keskittää toiveet asvalttipeesin autuuteen.

Koska en jaksanut lujempaa, päästin paremmat menemään, otin polkuvauhdin ja keräsin perääni oman letkan. Sain voimaa ajatuksesta, että ehkä he nyt vuorostaan kärsivät ja miettivät kilvanajon mielekkyyttä.

Valitettavasti kyseisestä ajatuksesta ei saa voimaa yhtä paljon kuin reenaamisesta. Siksi joku jätti ylämäessä ja joku karkasi polulla. Mutta aivan lopussa selkiä tuli vastaankin, kapoisia pyöräilijänselkiä, hartiat kumaraan nöyrtyneinä. Eivät rimpuilleet peesissä pitkään mutta ikään kuin tuuppasivat loppukirintapaiseen.

Tuloksen perusteella voin ehkä ruveta sedäksi joka kiusaa muita vanhoilla pohjilla. En tiedä, mitä vanhat pohjat tarkkaan ottaen ovat, mutta ne kai liittyvät tottumukseen ja sydämeen. Ylämäkivoimaan ja terävyyteen vanhat pohjat eivät ainakaan liity.

Kisan jälkeen purin ja siivosin neljäsosan radasta, mikä oli henkisesti ja fyysisesti itse kisaa kovempaa. Minussa ei ollut mitään jäljellä.

Juoksin ihan homona

Jokainen on sen verran homo, että voi osallistua homojuoksuun. Kaikkien aikojen ensimmäinen Helsinki Gay Run oli eilen.

Muutama tuttu homo on oireillut keski-ikäänsä aloittamalla varovaisen juoksuharrastuksen. Ettei juokseminen olisi niin tylsää kuin on, he kutsuivat muita jakamaan ikävyyttä.

Matkana oli viisi kilometriä. Rata kiersi Töölönlahtea epäortodoksisesti myötäpäivään. Naamakirjakutsu oli sen verran suppea, että aivan kaikki juoksuhomot ja hangaround-heterot eivät etsiytyneet paikalle. Vältyttiinpähän ainakin selkkauksilta natsien ja muiden idioottien kanssa. Vaikka mistäpä natsiraukka olisi tiennyt, kuka siinä joukossa on oikea homo ja kuka feikkaa. Lastenvaunurouvat, tuulipukuiset muusikonretkut ja spandex-hölkkämiehet eivät jää homotutkaan.

Itse en ole juossut lujaa tai pitkään kahdeksaan vuoteen, joten aloitin tarkkaillen erään paljasjalkajuoksuhipin hiipivää askelta. Hän mitä ilmeisimmin oli oikea juoksija, ja siinä rinnalla minä löntystelin kuin kumppareilla. Ensimmäisellä kierroksella iskin tunnustelevasti vyön alle Linnunlaulun jyrkässä alamäessä, ja aivan oikein, siinä oli paljasjalkahipin heikko kohta! Eipä luonnistunut kanta-askel alamäkeen!

Toisella kierroksella kiduin löysät pois ylämäessä ja sitten: Napakka isku vyön alle! Lontsin alamäen täysillä! Tärkeintä ei ole rehti kilpa vaan voitto!

Emilia voitti naisten sarjan ja kaikki voittivat itsensä. Sitten mentiin saunaan, syömään ja juomaan. Tänään jalkani ovat juuri niin kipeät kuin pelkäsin.

Vaikka ei juokse, noin lyhyen rykäisyn pärjää hapenotollakin. Avg 175, max 187, eli kovemmat kuin kauden missään pyöräkisoissa.

Kuva: Sami Perttilä.

Nautinnon tasapaino

Elämä on liian lyhyt kevätkesäviikonloppujen lusimiseen kaupungissa, joten VPCX-kollektiivi järjesti viime viikonlopuksi perinteikkään tapahtuman. Tai siis minä järjestin. Viime syksyn rossikisoista jäi rahaa yli, joten vuokrattiin hyväksi havaittu mökki hyviksi havaittujen polkujen varresta hyväksi havaitun sään kera.

Perjantai-iltana tutkittiin Harrin kanssa polut, grillattiin, saunottiin ja valvottiin. Lauantaiaamuna herättiin liian aikaisin lintujen mekastukseen, merkattiin rata ja tervehdittiin tulijoita. Parisenkymmentä tyyppiä.

Sitten ajettiin. Läskeillä, rossareilla, sinkuloilla, maastopyörillä, kuskeina junnuja, rouvia, nautiskelijoita, kisakuskeja. Välillä syötiin, saunottiin, uitiin ja puhuttiin. Nukuttiinkin.

Useimmiten reilu puolen tunnin kierros meni ilman ajatuksia, täydellisessä flow-tilassa. Kun rata tulee tutuksi, se ei käy pitkästyttäväksi vaan lyhenee. Aika hahmottuu vain tietoisena nykyhetkenä. On myös menneisyys ja tulevaisuus, mutta ne seuraavat toisiaan ilman odotuksia, hätäilyä tai katumuksia.

Äsken tuo neulaspolku, nyt tämä alamäki, seuraavaksi tuo juurakkopätkä. Kaikki tapahtuu ajallaan toisin kuin elämässä yleensä, joka pysähtelee, jää junnaamaan tai livahtaa käsistä.

Suunnilleen yhdentoista kierroksen jälkeen jouduin kuitenkin pohtimaan tämän syksyn vakioaihetta eli maastopyöräilyn nautintoa.

Kaivaako nautinnon kilpailusta? Kilpailu on itsensä voittamista, muiden voittamista, kärsimystä jossa upeaa on että se loppuu.

Vai kaivaako nautinnon maastopyöräilystä itsestään? Rytmistä, vauhdista, lentämisen tunteesta, kehon ja koneen yhteistyöstä, luonnosta, auringonlaskusta järvenrantapolulla.

Tiedän että itse tarvitsen molempia. Ajoin vielä iltasaunan jälkeen kaksi kierrosta, joista jälkimmäinen valojen kanssa oli riemullista paahtoa. Ja heti heräämisen jälkeen ajoin vielä kaksi kierrosta. Ensimmäinen oli hirvittävää kidutusta, toinen oli leppoisaa tyytyväisyyttä siitä että kroppa herää, käynnistyy, alkaa toimia, alkaa nauttia.

Siihen oli hyvä lopettaa, kai.

Joskus on hauskaa

Olisiko ollut jo kolmas kerta Liedon XCO-radalla. Tällä kertaa se oli harvennettu, haravoitu ja kuiva, joten ajoni ei ollut koko ajan epätoivoista räpistelyä, enkä yleensä jäänyt tukkeeksi pikku kivikynnyksiin.

Itse asiassa oli aika helvetin hauskaa.

Se alkoi jo ennen kahdeksaa, kun poljin Viikin läpi kyydille. Rusakot hyppivät pellolla, luontokuvaaja metsästi ja oli ikään kuin kesä.

Lähdössä tosin tutusti säälin itseäni. Että pitää syntyä pirulaiseksi, joka kiusaa itseään ajamalla röykkypolulla niin lujaa kuin ikinä. Vainotut sielut ryhmittäytyneinä ikäjärjestykseen pienen lounaissuomalaisen kyläkoulun pihassa.

Sitten ajoin täysii, mutta homma pysyi hanskassa pykälää paremmin kuin Rajamäellä. Matalilla rengaspaineilla lienee tekemistä tämän harhan kanssa. Viimeisessä kallionousussa nöyrryin kohteliaasti Korpelan Akille, mutta lopun hiekkaväylätöytäreessä kuittasin jonkun selän. Vaikka piti puristaa, maalissa en oksentanut kuten Panu Vainio.

Pyöräilyn ilon kai tunnistaa siitä, että sijoituksella ei tuntunut olevan väliä. Tai sitten siitä tunnistaa pehmeyden ja vanhuuden.

Joka tapauksessa vanhakin kroppa on jo viikossa ottanut treeniä vastaan, ja painavakin takajäykkis etenee röllipolulla jos sitä piiskaa.