Kun kuraränni räntäsateessa hymyilyttää

Bianchi-cupin aika-ajossa satoi räntää. VPCX:n soranjauhantatapahtumassa satoi räntää oikein kunnolla, ja oli satanut jo pitkään. Eltsun Bianchi-cupissa vasta räntää satoikin.

Niinpä räntää satoi myös vappuaattona Liedossa, kun kotimainen XCO-cup alkoi. Voisi sanoa, että tiesin jo, miten kannattaa räntäsateeseen pukeutua. Aamupäivästä rata oli märkä kuraränni valkoisen keskellä, mutta koekierroksella aurinko näyttäytyi muutaman sekunnin pätkissä ja sulatteli loskaa tehokkaasti. Vaan annas olla - kisan käynnistänyt pillin vihellys käynnisti myös terävän raekuuron.

Onnistuin startissa asiallisesti, koska pikkujunnut eivät vipeltäneet keulille, vaan joukkio rakentui lähinnä jääristä. Ensimmäiselle polulle joku teki tulpan, mutta kiersin sen luovasti ja etukäteen, hämähäkkivaistolla. Alkukierroksella taisin intoutua vielä pariin ohitukseen, mutta sitten asemat oli kaivettu lietolaiseen kuraränniin. Kuiton Antin selkä näkyi lähietäisyydellä, milloin ei laihanlaisena kadonnut männynriukujen taakse. Pari kierrosta rimpuilin kyydissä ja parantelin vuoden maksimisyke-ennätyksiä, mutta sitten piti vetäytyä lähemmäs anakynnystä, kun ajovirheitäkin kasautui.

Mutta ahh, se rata! Team Velo Cycling on rakentanut sitä rakkaudella, joka kesti loskapaskakelin. Oli pikkuhyppyreitä, oli iso liuta bermejä, oli muutama tarpeellinen silta kuralääryn yli. Oli jumppalaskuja ja kiduttavia kallionousuja. Ja kiitollisena 130-millinen kiikkustuoli-Bemari löysi pitoa märkien juurten väleistä, nieli laskujen möykkyjä sen mitä uskalsin tarjota ja ennen kaikkea eteni joutuisasti. Minä vanha jäykkäperäkonservatiivi alan löytää kiikkustuolien ilot.

Kuuden kierroksen aikana kierroksen keskisyke laski viitisen pykälää ja kierrosaika piteni minuutilla. Jaloista siis katosi ruuti, mutta taas oli maalissa olo, että miksei tämä jatku. Se ei ole hyvä XCO-kisassa, mutta minkäs teet.

Kuvasta kiitos Danille!

Tuloksena M40-sarjan voitto ja kokonaiskisan kuudes, eli aivan hyvin. Mikä parasta, kisan jälkeen naama meinasi ratketa hymystä. Pari vuotta olen pitänyt kisatauontapaista, mutta nyt taas muistan, miten hienoa maastopyöräily on. Viime vuoden parissa kisassa tuntui väärällä tavalla pahalta, mutta nyt olen tottunut uuteen, nelikymppiseen kroppaani ja saanut sitä vähän treenattuakin.

Kuvasta kiitos Jaakolle!

Että räntäsade ja kuraränni niin saakelisti hymyilytti - se vaati tietysti myös, että sai tehdä kisamatkan mitä parhaimpien pyöräkaverien kanssa.

Voitin polkupyöräilykilpailun

Jos ei aja voittaakseen, syyllistyy epäurheilijamaiseen käytökseen ja saa monta Sveitsin frangia sakkoa.

Vitut. En minä voittaakseni aja, koska olen konttorityössä raatava vanha setä, jota ei huvita harjoitella ja joka ajaa viisitoistakiloisella trailijäykkiksellä. Sitä paitsi aina on muita, nopeampia.

Eilen kuitenkin sattumalta voitin polkupyöräilykilpailun. Se oli ensimmäinen SPU:n alainen (eli kapealla tavalla virallinen) polkupyöräilykilpailu, jonka voitin. Harmi vain, että meillä konttorityöläisten sarjassa (M30) oli käynyt osallistujakato. Viivalla oli neljä kuskia, joista tiesin olevani nopein.

Paitsi mistä sitä ikinä tietää. Maaliin asti pitää kitua ilman teknisiä murheita tai pöljäilyitä. Eikä osallistujamäärään voi itse vaikuttaa.

Ajofiilistä osallistujapula ei turmellut. Hypyläiset olivat päättäneet kiusata tasamaan tallaajia kansainvälisillä nousumetreillä. Hyvinkään Sveitsin laskettelurinnettä kinnattiin ja tunkattiin ylös monelta suunnalta monessa kulmassa. Jos maailmancupin radat ovat tällaisia, niin chapeau. Minullehan ylämäki kyllä passaa niin kauan kuin välitykset riittävät. Sitten tunkataan.

Eliitin lähtöjä varten paikalla oli myös UCI:n tarkkailija, joten jännäpissa piti ennen lähtöä liritellä piilossa, ettei vaan olisi tullut monta Sveitsin frangia sakkoa. Vaikka jännäpissan liritteleminen lienee urheilijamaisinta käytöstä mitä tiedän.

Fiilistä tuli myös useasta startissa. Meitä konttorityöläisiä jahtaamaan lähti minuutin takamatkalta eliitin naiset, mutta en minä niitä iholle päästänyt.

Oma ajo sujui tasaisesti. Ensimmäiseen tekniseen ylämäkilankkuun tein kaverille typerän sumpun. Loppukierroksen passailin kohteliaasti kakkosena, mäen päällä hyppäsin pyörälle nopeammin ja sitten laskettelin alamäessä eroa ja ylämäissä lisää. Välttelin kramppeja tunkkaamalla tekniset ylämäet ja lopun 28-prosenttisen töytäreen. Imin geelit ja juomat suunnitellusti.

Kisa tuntui lähinnä liian kovalta ylämäkivetoharjoitukselta. Illalla ajeltiin puolison kanssa kevyt tyhmäpyörälenkki, ja hyvin pyöri. Mutta jotenkin silti yhdeksältä nukahdin vaatteet päällä.

Herätys!

SM-kisojen jälkeen kroppani meni nukkumaan. Maanantaina ja tiistaina yritin suostutella sitä pyöräilemään, mutta kroppa käänsi kylkeä, ähisi jotain ja jyrkästi kieltäytyi nostamasta sykettä yli aerobisen kynnyksen.

Onhan se nyt perseestä kun oma kroppa laiskana lakkoilee. Ei tässä olla Palmiaa yhtiöittämässä, vaan rääpimässä enää pari maastokisaa ja krossit päälle.

Koska kyse ei kroppani taholta ollut uupumuksesta vaan laiskanpulskeasta vittuilusta, otin krouvit keinot käyttöön. 2 x 5 x 2! Rikkinäisellä kuntopyörällä kellarissa!

Ensimmäinen kaksiminuuttinen meni aamuäreyden puolelle, mutta kyllä se siitä uskoi. Oli oikeastaan mukavaa. Ja nyt tiedän, että kun sunnuntaina vääntäydyn pitkästä aikaa XCO-kisaan, niin olemme molemmat hereillä, kroppa ja minä.

En ajanut kilpaa

Ei. Tänä viikonloppuna en mennyt kisaamaan Viitasaaren XCO:ta, vaikka olisin voinut. En mennyt myöskään Tour de Tampereen ajokoiraryhmään, vaikka olisin voinut vielä helpommin, ja siellä on aina ollut hauskaa.

Sen sijaan lähdimme Emilian kanssa kyläilemään. Siviilivaatteet reppuun, trikoot päälle, maantiepyörät alle ja itäisen Uudenmaan pikkuteille. Jotka onneksi olivat enimmäkseen kuivia, koska muuten olisi vituttanut.

Vaan kas, olikin myötätuuli. Sekä lauantaina sata kilometriä pohjoiseen että sunnuntaina sata kilometriä etelään.

Pysähdyimme Kellokoskella aivan upeassa kahvilassa, jossa ihmiset kunnioittivat alkavaa suvea juhlavaatteilla. Paitsi me kunnioitimme luomulimpparilla ja paclite-kuorilla. Ilta, yö, aamu ja lounas menivät lapsiperhetunnelmissa. Sitten pikkuteitä yllätyspikakyläilylle, lisää pikkuteitä, kahviloita ja kauppoja ja yksi liiterikirppis ja lopulta Planktonin torpan grillikauden avajaisiin hodarille.

Oli hyvä viikonloppu, joten en usko, että minussa on vikaa vaikken ajanut kilpaa. Mutta jonkinlaista laventumista lienee tapahtumassa siinä, millainen polkupyöräily & elämä kiinnostaa.

Joskus on hauskaa

Olisiko ollut jo kolmas kerta Liedon XCO-radalla. Tällä kertaa se oli harvennettu, haravoitu ja kuiva, joten ajoni ei ollut koko ajan epätoivoista räpistelyä, enkä yleensä jäänyt tukkeeksi pikku kivikynnyksiin.

Itse asiassa oli aika helvetin hauskaa.

Se alkoi jo ennen kahdeksaa, kun poljin Viikin läpi kyydille. Rusakot hyppivät pellolla, luontokuvaaja metsästi ja oli ikään kuin kesä.

Lähdössä tosin tutusti säälin itseäni. Että pitää syntyä pirulaiseksi, joka kiusaa itseään ajamalla röykkypolulla niin lujaa kuin ikinä. Vainotut sielut ryhmittäytyneinä ikäjärjestykseen pienen lounaissuomalaisen kyläkoulun pihassa.

Sitten ajoin täysii, mutta homma pysyi hanskassa pykälää paremmin kuin Rajamäellä. Matalilla rengaspaineilla lienee tekemistä tämän harhan kanssa. Viimeisessä kallionousussa nöyrryin kohteliaasti Korpelan Akille, mutta lopun hiekkaväylätöytäreessä kuittasin jonkun selän. Vaikka piti puristaa, maalissa en oksentanut kuten Panu Vainio.

Pyöräilyn ilon kai tunnistaa siitä, että sijoituksella ei tuntunut olevan väliä. Tai sitten siitä tunnistaa pehmeyden ja vanhuuden.

Joka tapauksessa vanhakin kroppa on jo viikossa ottanut treeniä vastaan, ja painavakin takajäykkis etenee röllipolulla jos sitä piiskaa.