Dadcoresta bikepacking-unelmaksi

Sattumalta tuli kaksi yötä aikaa ottaa uudestaan kiinni identiteetistäni. Lähdin siis pyöräilemään ja retkeilemään. Ilvesreitti - Poronpolku - Liesjärvi.

Riisuin Marinilta dadcore-identiteetin pois ja laitoin tilalle plussakiekot ja nyssäkät. Tuli testattua paria uutuutta.

Marin Pine Mountain. Eka kertaa bikepackingia, ja plussarenkaiden edut selvisivät vasta nyt. Ei jousta mutta suodattaa niin hyvin että perse ja kädet pysyivät tuoreina. Rullaus karkeilla metsäteillä ja pehmeillä poluilla hyvä. Ei hipo mutta luo vapauden illuusion kuten pitääkin.

Balckburn Outpost -häkit. Marinin haarukassa on vain yksi reikä, mutta lisäosilla sain nämä kiinni ja tuntuivat pysyvän, vaikka optimoimista on vielä. Pitivät vakaasti paikoillaan 1,5 kilon lastin per häkki. Erittäin hyvät, kumipäällysteiset remmit.

DIY-runkolaukku. Runkolaukut on kivoja mutta velcrohässäkät ei. Onneksi Marinissa on reikiä. Nikkaroitiin tämä vaimon kanssa. Muotoon leikatut 3 mm muoviliuskat pitävät laukun ryhdikkäänä. Periaatteessa vedenpitävä, jopa useimmat saumat teipattu, mutta enpä tiedä. Pysyi paikallaan eikä hinkannut jalkoihin ja lisäsi kapasiteettia monta litraa.

Onnesta soikeana not

Ovaalirataskiimassani tilasin krossariin soikeutta suunnilleen maailman ensimmäisestä tuotantosarjasta. Ratassoikeus on nimittäin keksintö, joka edellyttää sekä etuvaihtajasta luopumista että narrow-wide -hommia, ja siksi soikeutta ei ole juuri kippurasarvisiin pyöriin käytetty.

Paitsi tietysti Tour de Francen voittamiseen Rotorilla ja polvien tuhoamiseen Biopacella, mutta ne ovat eri asia. Rotorin tuplaratasviritykset katoavat maantiemarkkinoilta sähkövaihteiden myötä, koska servot eivät ymmärrä epätäydellistä maailmaa, ja Biopacet kadotti evoluutio.

Ensimmäisen kunnon narrow-wide-krossi-110-bcd-ovaali-rattaan teki Absoluteblack, pari viikkoa myöhemmin kuin lupasi mutta silti. Tänään se ratas tuli, ja yritin heti laittaa kiinni. Menin vitun hämilleni.

Okei, merkki kammen taakse, mutta miten päin? Kellotus muuttuu jos kääntää spideria vasten rattaan toisen puolen. Pinnistin geometrisen hahmotuskykyni äärimmilleen, katselin youtube-ohjeita, sain rattaan kiinni ja ajoin kaksi reippaan kovaa kierrosta.

Maasturissa ovaali tuntui heti kivalta, krossarissa se tuntui heti pöhköltä. Kampi lipsui jalan alta oudossa kohtaa, vapaaratas kolisi eikä ylämäkiin tullut tuuppausta. Piti tarkistaa kellotus, mutta oikein se oli.

Ehkä tämä on jotain hermotukseen liittyvää. Ennen sunnuntain VPCX:ää en ennätä ajaa, joten jalkalihakset ovat jännän äärellä.

Soikioherätys

Eka lenkki takana Absolute Blackin soikiorattaalla. Tai en minä tiedä mikä ovaali tai ellipsi se on. Tällanen:

Näyttää tosi pöljältä kammissa, vaikka piilotin sen bashin taakse.

Miltäkö tuntuu? Vaikea kuvailla, mutta tuntuu paljon ja hyvältä. Kampikierroksen kuolonkohdassa tuntuu kuin näkymätön maastopyöräilyenkeli auttaisi jalkaa pyörähtämään. Kampikierroksen runttauskohdassa tuntuu lempeän pitkältä, ei raskaalta.

Soikioratas ei luo tehopiikkiä runttauskohtaan vaan tekee runttauksesta helpommin kontrolloitavan. Jos pito tuntuu ylämäessä katoavan, voi hetkeksi hellittää ilman että heti lipsahtaa kuolonkohtaan ja pysähtyy. En jäänyt sutimaan.

Minulla oli Sipoonkorvessa 29erissä todella tyhmä välitys 32 / 11-28. Pääsin ylös samat mäet kuin 28/39 / 11-36:lla. Myös jyrkät, liukkaat töytäreet. Oletan että se johtuu soikiorattaasta eikä siitä, että Yeti on puoli kiloa aiempaa kevyempi.

Ketju putosi kerran, mutta en huomannut miksi, koska rullasin loivaa hiekkatietä alamäkeen. Keskiönseutu, takavaihtaja, pakka ja ketju olivat täynnä Sipoonkorpea, ja ehkä pyöräytin kampia takaperin. En ole huolissani, koska olosuhteet olivat äärimmäiset.

Nykyiset soikiorattaat ovat eri asia kuin muinaiset, idioottimaiset Biopace-polventuhoajat. Etuvaihtajan kanssa nykyiset soikiorattaat eivät ole kivoja ja maantiellä niiden kaikki hyödyt eivät toteudu. Mutta koska maastohommien tulevaisuus on 1 x 1/10/11, ennustan narrow-wide-soikiorattaille menestystä.

Ainuttakaan ilmaista wattia ne eivät anna. Vittu.

VPCX Vuosaari

Ilkka Jaakkola otti videoo joka räjäyttää leiskan:



Ouvinen otti kuvia.

Webscorer otti aikaa.

Danin rata otti henkeen.

Mukana oli 28 uutta ja vanhaa, jotka olivat sitä mieltä että ihan pöhköö ja koska seuraava. Minä voitin 2 x 3 h unilla.

Yeti kevenee, osa 1

Koska olen vanha paska eikä huvita ajaa, kevensin pyörää. Nolottaa saatanasti.

Ikäkulut pullotelineet 2 x 48 g
> Muoviset pullotelineet 2 x 34 g
28 g, 10 e

X9-kammet + 39-28-rattaat + keskiö 862 g
> Vanhat XT-kammet + 32t + 36t bash + keskiö 812 g
50 g, 50 e

Turbine-tolppa 268 g
> Masterpiece-tolppa 190 g
78 g, 48 e

X7-etuvaihtaja ja liipasin ja vaijeri hittoon
291 g, 0 e

Köli kiinnikkeineen hittoon
140 g, 0 e

Pyörä keveni 587 g. Puuha maksoi 0,18 e/g.

Tolppa, rattaansuojaus, kammet ja toimintavarmuus paranivat. Pullotelineet huononivat vähän, välitykset paljon.

Keväällä laitan pikkuiset Thunder Burtit kumeiksi ja hipostelukiekot. Siitä lähtee tärkeitä grammoja. Sitten olen valmis kiroilemaan kun keventelypaska ei kestä eikä mäkiä pääse ylös.

Cyclocrossin S/M-kisat

Tänä vuonna olin Suomen seitsemänneksi paras krossipyöräilijä, oikeesti. Se on saakelin hyvin keski-ikäiseltä konttorityöläiseltä, joka ei treenaa.

Mutaa. Oja. Nam.

Valmistauduin normikaavalla. Edeltävällä viikolla suunnitelmattomia roskakilsoja. Illalla saunassa nesteytys vitulleen, ja korjaukseksi pari tuhtia pale alea. Aamulla kaksi tuntia autossa jäykistellen. Kisapaikalla pyörä kontista, kurahousut jalkaan ja rataan tutustuminen kävellen, koska oli flunssainen olo, ei huvittanut ajaa, ja ajaminen oli sitä paitsi kiellettyä.

Psyykkaukseksi kevyttä kenttävittuilua lähimmäisille, kurahousut pois ja viivalle.

Täysii! Jo lähdössä.

Rata muistutti sielunmaisemaani, marraskuista Sipoonkorpea. Vuoroin hiekkatietä, vuoroin paksua mutaa pellonreunassa tai metsässä. Ei juuri korkeuseroja. Pari hiekkarantashikaania ja teknistä kikkakohtaa. Muutama este joita ei tarvinnut harkita bunnyhoppaavansa.

Lähtökiihdyttelyä Nikin perässä.

Lähdössä solahdin sumppumutkasta ekan letkan hännille ehkä kahdentenatoista. Pikkumäen jälkeen tultiin mutanousuun, joka piti tunkata. Paitsi minä kannoin, koska niin oli helppo blokata säntäilijöitä. Sitten oli mutaspooria, jossa muutama kädetön maantieurpo piti heti kiertää.

Tämä sankari tukki seuraavan polun noin viideksi sekunniksi.

Tiepätkällä ja tunkkausnousussa kädettömät maantieurpot saivat minut myöhemmillä kierroksilla kiinni pari kertaa, mutta nöyrtyivät lopulta. Maastokömpelyys haittasi ressukoita enemmän kuin maantiewatit auttoivat.

Hyviä kohtia minulle olivat:

• Mutamäen jälkeinen mutasingletrack.
• Hiekkashikaani, josta löysin pari sekuntia nopeamman Nys-linjan kuin kilpaveikot.
• Pellonreunan niljakas mutapolku, jossa renkaat toimivat unelmasti.
• Pellonreunan laaja mutahautamutka, jonka sisäkurvista löysin nopean Nys-linjan

Ainoa huono kohta minulle oli juostava mutamäki. En tykkää juosta pyöräkilpailuissa.

Kierrosten myötä napsin ensin ne kädettömät maantieurpot. Sen jälkeen rupesin napsimaan kovia jätkiä. Teemu Viholainen, check. Antti Kuitto, check. Juha Kangaskokko taisi kömpelöidä kettinkinsä kanssa, check. Simo Sohkanen oli kömpelöinyt jo alussa, ja könysi ohi. Kannustukseksi yritin vittuilla, mutta ei irronnut.

Toiseksi viimeisellä kierroksella edessä näkyi vain joku vihreä selkä, joka tumpuloi mutakoissa ja hiekkaesteellä. Kiihdytin rannalla ohi, ja se hölmistyi mutta ei nöyrtynyt. Viimeisen kierroksen alkumäessä se kiihdytti väkivaltaisesti ohi. Hattiwatteja oli. Pysyin jostain syystä iskuetäisyydellä, mutta en löytänyt selkärankaa iskeä.

Muta-sik-sak. Kilvanajoa Toni Tähden kanssa.

Lopun laajassa mutahaudassa pääsin kuin vahingossa iholle. Harmitti ja pelotti, koska tiesin että pitäisi yrittää ohi, ja sellainen sattuu. Toiseksi viimeisellä suoralla yritin, mutta se sulki oven.

Loppusuoralla rakoa oli kymmenisen metriä, ja vain maailmalle vittuillakseni minä narujalka yritin vielä kerran. En ole koskaan joutunut kirimään pyörällä, joten pöhköltähän se tuntui. En päässyt ohi, mutta huudoista päättelin että kyseessä oli Toni Tähti. Mikähän sitä vaivasi?

Narujalka nöyrtyy.

Ylitin kykyni ja kuntoni. Se on selityksen paikka.

1. Taivaalta satoi paskaa joten rata oli mutainen. Kädettömät maantiemiehet eivät löytäneet kitkaa eivätkä linjaa.
2. Olen ajanut krossipyörällä vittumaisissa paikoissa enemmän kuin kilpaveikot yhteensä. Vinkki: leikkikää sillä kuituhärvelillänne useammin kuin kaksi kertaa syksyssä.
3. Rengaspaineet. Krossi muuttuu eri lajiksi kun paineet saa turvallisesti laskettua alle kahteen. Sasulla oli kuulemma neljä, saattoi pikkasen pompottaa junnun pyörä. Minulla oli ennätysalhaiset 1.2/1.5, koska radalla ei ollut teräviä kiviä, ja kitkalle oli tarve.
4. Ihan saakelin varmatoiminen fillari. 1 x 10 narrow-widella vaihtoi kuin ajatus, paitsi paremmin. Muta ei kerääntynyt.

Huikeet järjestelyt muuten oli Tampereella. NOT. Ei mitään tiedotusta ihan pakollisen lisäksi. Kaurismäkeläinen suihkukoppi kahden kilsan päässä radasta. Hakaneulat piti tuoda itse. Juuri niin, kahdeksan vitun hakaneulaa, "normikäytäntö." Tuomaristo kielsi lehmänkellon soittamisen, koska se sekoittuu viimeisen kierroksen kelloon. Tuomaristo kielsi tuomasta omia mainoksia. Niistä varmaan olisi tullut liian ison kisan tunnelma.

Lisäksi eliitin tulokset perseellään, vaikka kuskeja alle parikymmentä. Ei puhettakaan, että käytettäisiin vaikka webscoreria tai muuta idioottivarmaa tekniikkaa. Ruutupaperia sen olla pitää, ja excel-virheitä!

Odotan ensi kauden Oulun-kisoja innolla. Siellä nimittäin tiedetään, mitä crossikulttuuri on, voisi olla ja pitää olla.

Etuvaihtajat ovat perseestä

Myöntäkää - etuvaihtaja on mekaanisesti polkupyörän tökeröin kötöstys. Inhottaa ajatellakin: Kauniisti rattaalla rullaavaa kettinkiä sysitään sivulta väkivalloin, että se sattumalta luiskahtaisi pienemmälle rattaalle tai joutuisi vääntäytymään isommalle.

Että näin luonnonvastainen synti onnistuu, eturattaista pitää tehdä sellaiset, että ketju putoaa niiltä. Mutta maastopyöräilyssä ketjun putoilu on ongelma.

Päälle päätteeksi vaihtamiseen on tarvetta vain kun vääntö on kovimmillaan, eli ylämäen aluksi kun jaloista loppuu jerkku, tai ylämäen lopuksi, kun pitää ajaa karannut mäkiorava kiinni.

Näin eeppisen mittaluokan perseilystä ei voi seurata kuin ongelmia. Etenkin kun etuvoimansiirto on vasta kolmanneksi parasta laatua, saanut kivistä osumaa ja kömpelön amatöörin säätämä.

Huvikseen ajelevan maastopyöräilijän pitää heti siirtyä 1 x 10 -voimansiirtoon. Se on halpa, kevyt, helppo ja toimintavarma. Narrow-wide eteen ja kytkimellinen takavaihtaja taakse. Pakaksi riittää 11-36. Ketju pysyy, vaihde vaihtuu, elämä hymyilee, mihinkään ei ole kiire.

Mutta minäpä en ajele maastopyörällä huvikseni vaan kilpaa! Vittu! Tiedän että melkein joka kisassa tarvitsen 2 x 10 -voimansiirtoni joka helvetin ratasta. Aina alussa on se myötätuuliasvalttipätkä jossa ei parane pudota peesistä. Aina lopussa on se pystyjyrkkä laskettelurinne ylös.

Vielä enemmän vituttaa että olen liian pihi ostamaan Sramin autuaaksitekeviä yksitoistavaihteita. Vaikka rahaa olisi, en nöyrry siihen, että Sram rahastaa maastopyöräilijöiden hädänalaisella tilalla. Sillä että etuvaihtajat ovat perseestä.

Pickenflick

Titaania! Tuhlausta! Heräteostos!

No ei.

Kesällä 2013 rossikisoissa ja -lenkeillä vanha Cross-check väsyi ja melkein kuoli. Paitsi runko tietysti. Mikä pahan tappaisi. Uusintalistalle kertyi tavaraa: takavaihtajan kahva, rissat, eturattaat, pakka, ketjut, etuvaihtaja, kaksi kehää sekä toisen takakiekon vapaaratas ja laakerit.

Tuumin että olen minä sen verran jo rossia ajanut ja vanhentunut, että saan ostaa uuden pyörän.

Tavoitteena oli VPCX-kelpoinen Sipoonkorpipyörä. Siirtymät jouhevasti, hiekkatiellä mukavampi kuin maasturi, pehmeillä poluilla jämäkämpi kuin krossari. Virallisia krossikisojahan ei Suomessa ole, joten pitkänmatkan ajelu ja mukavuus ja yksinkertaisuus tähtäimessä. Ei kisakireää mutta kestävä. Kuitua, hipoterästä tai titaania. Levyjarrut, mekaaniset koska hydrauliset ovat törkeän hintaisia ja kärsivät lastentaudeista. 1 x 10 -vaihteisto, koska se riittää. Tubeless-kehät ja niille 45 mm kumit. Varjo-SM-kisojen jäämutahelvetin jälkeen myös täyspitkät vaijerivedot.

On-Onelta tuli Pickenflick. Ohentamatonta perustitaania, kohtuu hinta, perushyvät palikat, geo vähän Cross-checkiä eloisampi kulmilta mutta samanlainen muuten. Totesin että kompliitista saisi vähillä muutoksilla ajettavan. Täyspitkä vaijeriveto takavaihtajalle tulisi aiheuttamaan esteettisiä ongelmia, mutta on niistä ennenkin selvitty mutaan peittämällä.

Ne muutokset:

Sramin OEM-halpiskammet myyntiin ja tilalle kompakti-Forcet, jotka ostin Hi5Bikesin halvennuksesta itselleni synttärilahjaksi tätä uumoillen. Siitä rattaat veks ja tilalle Wolftooth. Etuvaihtaja hittoon. Taakse laajempi pakka ja Type-vaihtaja, lähikaupasta tietysti. Kumeiksi niin läskit kuin menee.

Ei se ihan putkeen mennyt. Muut palikat loksuivat kohdilleen mutta takakolmion alaputkien silta tuli läskikumin tielle. Kumit ovat toistaiseksi eri paria ja laittamatta tubelessiksi.

Ehkäpä se silta pitäisi ruuvipenkissä puristaa kasaan. Se olisi väärillä työkaluilla korjaamisen henkilökohtainen ennätys, vaikka monenlaista on tullut tehtyä. Tai sitten pitää tyytyä pienempiin kumeihin.

Runkosetti: On-One Ti Pickenflick, L

Takavaihtaja: Sram X9 Type 2, medium

Kahvat: Sram Rival

Kammet: Sram Force, 110 BCD, 170 mm

Eturatas: Wolftooth, 40t

Keskiö: Sram GXP

Pakka: Sram PG1070, 11-36t

Ketju: Sram PC1071

Jarrut: Avid BB7 Road

Tanko: Planet X Road Bar Strada Shallow Drop, 44cm

Stemmi: Planet X Superlight Team 3D Forged Stem, 100 mm

Ohjainlaakeri: FSA Orbit C-40 No.42 ACB Tapered Headset

Kiekot: Selcof WHT29 Tubeless MTB

Etukumi: Kenda Slant Six Pro 29 x 1.80 SCT

Takakumi: pending

Satula: Planet X Sportive Ultra Ti

Satulatolppa: FSA SL-K, 31.6 mm

Panta: On-One 6061T6, 34.9 mm

Polkimet: Shimano SPD XT

Polkupyörä kaunistuu etuvaihtaja poistamalla.

Edessä on tilaa 1.80 Kenda Slant Six Prolle. Takana ei.

Harjoituspäiväkirja
Työmatkat
Juoksu 2 x 15 min, sis. 5 min vedot + keskivartalo