Että näin luonnonvastainen synti onnistuu, eturattaista pitää tehdä sellaiset, että ketju putoaa niiltä. Mutta maastopyöräilyssä ketjun putoilu on ongelma.
Päälle päätteeksi vaihtamiseen on tarvetta vain kun vääntö on kovimmillaan, eli ylämäen aluksi kun jaloista loppuu jerkku, tai ylämäen lopuksi, kun pitää ajaa karannut mäkiorava kiinni.
Näin eeppisen mittaluokan perseilystä ei voi seurata kuin ongelmia. Etenkin kun etuvoimansiirto on vasta kolmanneksi parasta laatua, saanut kivistä osumaa ja kömpelön amatöörin säätämä.
Huvikseen ajelevan maastopyöräilijän pitää heti siirtyä 1 x 10 -voimansiirtoon. Se on halpa, kevyt, helppo ja toimintavarma. Narrow-wide eteen ja kytkimellinen takavaihtaja taakse. Pakaksi riittää 11-36. Ketju pysyy, vaihde vaihtuu, elämä hymyilee, mihinkään ei ole kiire.
Mutta minäpä en ajele maastopyörällä huvikseni vaan kilpaa! Vittu! Tiedän että melkein joka kisassa tarvitsen 2 x 10 -voimansiirtoni joka helvetin ratasta. Aina alussa on se myötätuuliasvalttipätkä jossa ei parane pudota peesistä. Aina lopussa on se pystyjyrkkä laskettelurinne ylös.
Vielä enemmän vituttaa että olen liian pihi ostamaan Sramin autuaaksitekeviä yksitoistavaihteita. Vaikka rahaa olisi, en nöyrry siihen, että Sram rahastaa maastopyöräilijöiden hädänalaisella tilalla. Sillä että etuvaihtajat ovat perseestä.
Mutta minäpä en ajele maastopyörällä huvikseni vaan kilpaa! Vittu! Tiedän että melkein joka kisassa tarvitsen 2 x 10 -voimansiirtoni joka helvetin ratasta. Aina alussa on se myötätuuliasvalttipätkä jossa ei parane pudota peesistä. Aina lopussa on se pystyjyrkkä laskettelurinne ylös.
Vielä enemmän vituttaa että olen liian pihi ostamaan Sramin autuaaksitekeviä yksitoistavaihteita. Vaikka rahaa olisi, en nöyrry siihen, että Sram rahastaa maastopyöräilijöiden hädänalaisella tilalla. Sillä että etuvaihtajat ovat perseestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti