Ihan vaan pikkuista nuhaa! Lunta vain 45 asteen kulmassa! Sula tie! Vessatilaa ylellisesti tienpenkalla! Huolellinen lämmittely lastenvaunujen kanssa hölkkäämällä 150 m! Pyörä alle suoraan lentolaukusta! Ehdin kiristää tangon ruuvit!
Tarunhohtoinen pääkaupunkiseudun harjoituskisaviritys nimeltä Bianchi-cup on perinteisesti alkanut lyhyellä tempolla Hyvinkään suunnalla. Vuosina käpy & lehmä temmoin pari kertaa fiksillä, ja olisi pitänyt tälläkin kertaa. Haapasaarentien pikku töytäreissä naksuttelusta on vaan harmia.
Järjestäjille täytyy antaa jaxuhalit. Lastenhoitoteknisistä syistä vaimo sai lähteä minuutin ennen muita ja minä sain lähteä kymmenen minuuttia muiden jälkeen, vaikka se tarkoitti tikkumiehille lisää räntää niskaan. Läpsystä vaihto niin kuin lapsenhoidossa aina.
Lajirakkauden mallia näytti Bianchi-cupin primus motor Tuomas. Kisan jälkeen hän tuumi, että täytyy varmaan lähteä, kun vaimo soittelee. "Jaa kotiin jo?" "Eiku sairaalaan, meille syntyi lapsi aamulla." "Mitä helvettiä?" "Kato se on jo toinen."
Mitä ajoon tuli, se oli syvältä perseestä. Olen eeppisen paska tempokuski ja lisäksi kroppa on rikki tai jotain. Keskisyke 171 ja maksimit 175 - mittari piirsi tasaista viivaa pari pykälää anakynnyksen päälle. Kahdeksantoista minuutin rypistyksessä pitäisi pystyä enempään.
Puolitoista vuotta sitten pystyin krossaamaan tunnin paljon tuota korkeammalla sykkeellä, ja mittari piirsi piikkejäkin. Onhan se eri laji ja käyttää kroppaa monipuolisemmin, mutta silti. Väärää treeniä, ikää, vanhemmuuden iloja vai tempoajoa parhaimmillaan? En tiedä mutta vituttaa.
Kisakausi on silti avattu ja se on toiseksi tärkeintä. Jos ja kun ajattelin kisata, minun pitää taas totuttaa itseni kärsimään. Rutiinia puuttuu paljon. (Tärkeintä oli hääpäivän vietto räntäsateessa verenmaku suussa, yhdessä.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste SAB. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste SAB. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 12. huhtikuuta 2017
lauantai 3. joulukuuta 2016
7 vrk pk-leiri ihanneolosuhteissa
Tämä tilaisuus ei ehkä toistu, mutta onneksi oli kivaa. Nimittäin Mallorcalla, yksin.
Tiedän että olen sikäli outo. Samaa antoi hotellihenkilökuntakin ymmärtää. Eräs tuli oikein vasiten kertomaan, että illallisella yksinäiset miehet yleensä juopottelevat, eivätkä juo mineraalivettä, syö kasviksia ja lue korkeakirjallisuutta. Yritin selittää, että viihdyn yksin, ja perhe voi kotona hyvin. Olen vaeltanut ja matkustanut ja pyöräillyt yksin neljätoistavuotiaasta.
Sattumoisin osuin ihanteelliseen pyöräilyhotelliin. Barcelo Pueblo Parkissa oli vakiokaluston eli germaanieläkeläisten lisäksi cyclocross-ammattilaisia, Saksan olympiapyöräilyjoukkue ja parikymmentä muuta intomieltä. Eikä ihme. Alakerrassa lukitut pyöräroikottimet, iso pyöränpesupaikka, lainatyökaluja, valtava vuokraamo, hyvin varustettu korjaamo ja asiallinen pyöräilytarvikekauppa. Ravintolassa erittäin hyvä ja monipuolinen ruoka aamuin illoin sillekin, joka ei syö punaista lihaa.
Sattumoisin osuin myös ihanteelliseen aikaan. Lämpötila huiteli viidessätoista, ja auringossa saattoi välillä riisua lahkeet tai hihat. Yleensä buffi ja hanskat olivat tarpeen. Paikalliset ajoivat talvivarusteissa ja kypärämyssyissä ja liina suun edessä, kun ilma oli heille liian raakaa hengittää. Varmaan kuolisivat Helsingissä. Kerran osuin sadekuuroon, kun vasiten ajoin pilven alle. Muuten talven huomasi lähinnä siitä, että vuoriston tiet eivät varjon puolelta kuivuneet kovin nopeasti aamukasteen tai sateen jäljiltä.
Tavoitteena oli ajaa paljon tunteja, koska pk-moottorini on unen ja treeniajan puutteessa pysähtynyt. Vähän arvelutti kuinka perse ja koivet kestäisivät. Viimeksi olin yhtä ihanteellisella leirillä viitisen vuotta sitten, ja sen jälkeen ikää on tullut enemmän kuin kilometrejä.
1. päivä
n. 3 h, tasamaata + Curan nousu
Olin hotellilla ajoissa, joten lähdin halukkaasti iltapäivälenkille. Ajoin 50 m, pysähdyin säätämään satulaa ja ajoin koiranpaskaan. Tuuletinefektin välttämiseksi raahasin pyörän takaisin pesupaikalle. Uusi yritys. Lyhyen yön jäljiltä väsytti, joten yritin pitää kontrollin. Alun siirtymällä se oli vaikeaa - sellainen 2 % nousu tasangolle auringonpaisteessa jotenkin houkuttaa. Tasainen ajorytmi löytyi viiden vuoden takaa tutuilta mestoilta Montuirin läheltä. Käväisin myös takakautta Cura-vuorella, mistä seurasi 20 min kynnyksen liepeillä.
2. päivä
n. 5 h, tasamaasiirtymät + Col de Creu + rannikon ja Puigpunyentin kumpuilut
Aamulla siirryin rannan pyörätietä pitkin länteen. On olosuhteisiin nähden sujuva pyörätie, mutta märällä varmasti liukas. Navigoin Palman läpi Kälviän eli Calvian suuntaan. (Edellisellä kerralla opin kanuuna-Esalta äidinkieliset nimitykset tunnetuimmille ajopaikoille...) Col de Creulla muistelin järkevää nousuvauhtia, ettei viikon ilo loppuisi ennen aikojaan.
Anthraxiin (!) laskiessa on huono asvaltti, vaan minäkös siitä vähät välitin. Mutta helvetti, tavallista loivemmassa neulansilmässä keula alta ja tonttiin. Nilkan moukulasta lähti ihot pois, polveen tuli yksi iso ja pari pienempää runtua, mutta enimmän liu'un tein perseelläni, joka kuoriutui ohuelti mutta laajalti. Kasailin itseni, suoristin tangon ja havaitsin lenkin jatkamisen mahdolliseksi, eivätkä perselihatkaan vilkkuneet liikaa lycran kolosista.
Sitten kruisailin tuttua, nättiä rannikkotietä, mutta lopetin jo Esporlesin liepeillä. Nynnyilyä vai viisautta, en tiedä, mutta sitä miettiessä suuntasin kolmoskategorian nousua Puigpunyentiin ja sitten vasta alamäkeä kotiin. Ilta kului perseen ihoa ihmetellessä, mutta apteekkia en lähimestoilta löytänyt. Suojasin hotellin lakanat omin neuvoin...
Vähän kynnyksen alapuolella tuli viihdyttyä varmaan tunteroinen.
3. päivä
n. 7 h, tasamaasiirtymät + Muron tie + Orient + Puigpunyentin nousu + Galilea
Tästä tuli komea päivä. Löysin hyvän reitin Santa Mariaan, siitä siirryin legendaarista Muron vanhaa tietä, jolla pörrää pyöräilijöitä enemmän kuin Baanalla. Sitten Orientin nätti nousu, joka meni todella kevyesti, joten Puigpunyentin mutkan ja mäen kautta Galilean nousuun, jota en ollut ennen ajanut. Huipulta löytyi poikkeuksellisen hyvä tapas-paikka, etenkin näköalaltaan. Massu täynnä olisi ollut muuten kiva laskea kotiin, mutta perseen ihon lisäksi olin menettänyt myös alamäki-itseluottamuksen.
Onneksi löytyi hyvä apteekki, josta ostin lappuja, teippiä ja bepa-rasvaa. Elämä muuttui helpommaksi.
Kynnyksen liepeillä, alapuolella toki, saattoi mennä puolitoistakin tuntia.
4. päivä
n. 3 h, tasamaatempoa ja palauttelua Cala Pin suunnalla
Aamulla huomasin ajaneeni. Polvien takaosan jänteet tuntuivat kipeiltä, mutta sillä hyvällä tavalla joka kertoo vain tottumuksen puutteesta. Vasen akillesjänne esitti myös huomautuksiaan, ja niitä kuuntelin tarkemmalla korvalla. Turha olisi viikkoa pilata reutomalla nyt.
Ajelin isoa rumaa tietä itärannikolle katsomaan, kuinka autiolta näyttää lomaslummi nimeltä Cala Pi. Erittäin autiolta, etenkin kun osui sadekuuro kohdalle. Sitten ajoin nättiä pientä tietä Llucmajoriin ja kotiin lepäämään. Lenkin alussa piti vähän tempoa dropeilta, kun tie oli niin ruma, mutta loppu pysyi kontrollissa.
5. päivä
n. 7 h, vuoristopäivä, Huoltoaseman mäki + Col de Reisi + Sa Calobra + tekojärvien nousut + pikku-Soller
Aamulla olin palautunut, joten onnittelin itseäni kaljanjuomattomuudesta, neljäkymppisviisaudesta ja vanhoista kuntopohjista. Vuorille siis.
Viisi vuotta sitten ajettiin vielä mehukkaampi vuoristopäivä, eli päälle vielä Orient, mutta kyllä tässäkin riitti nousemista, siirtymineen melkein 3000 m. Aluksi tuttua reittiä Santa Mariaan ja Muron tielle, sitten tasakaasulla huoltoaseman mäki (muutama sata nousumetriä...). Joku FDJ:n mäkiammattilainen nenähengitteli ohi, en lähtenyt peesiin. On se vauhti jotain käsittämätöntä.
Sitten Col de Reisi, jossa jalat saa nätisti tyhjiksi ennen kuin päästään itse asiaan - eli Sa Calobraan, saaren tunnetuimpaan nousuun. Tällä kertaa aikaa meni 35.10, enkä toden sanoakseni muista onko se minuutin vähemmän vai enemmän kuin viisi vuotta sitten. Aivan hyvin joka tapauksessa, enkä todellakaan repinyt kisasykkeillä vaan turvallisesti kynnyksellä.
Loppulenkistä jalat tuntuivat oudon haluttomilta, ja olihan niitä nousuja vielä. Tuhatta metriä kohti saa kuitenkin syödä yhden bocadillon, ja sillä jaksoin pikku-Sollerin tosi leppoisasti.
6. päivä
n. 6 h, loput rannikkotiet ja vuoret
Tämä alkoi olla jo pk:n junttaamista väsyneeseen kroppaan. Nousuissa oli enää yksi vauhti, mutta se vauhti oli tasainen ja joutuisa. Mitään ylirasituksen merkkejä ei ollut, paitsi ylimääräinen herääminen yöllä.
Mieleen jäi lähinnä loputon eksyily lähiössä. Yksi tie vei sinne mutta ainoakaan ei vienyt pois ennen kuin nöyrryin seuraamaan paikallista hyötypyöräilijää.
7. päivä
n. 6 h, tasamaapalauttelua + Cura-vuori
Aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisi hetken vielä loikoilla. Joskus hiihtoleireillä se olo on tullut jo puolivälissä viikkoa, joten kuormitus oli nyt osunut aika nappiin. Oli nätti ilma ja viimeinen päivä, joten lähdin nauttimaan peltoteistä. Jos Mallorcalla lukee tienviitassa Cami de jotain, ja tie on asvaltoitu, se yleensä kannattaa ajaa. Ajoin monta erittäin tasaista peltotietä Felatnixin suunnille asti, ja sitten hyvin miedosti kumpuilevia peltoteitä Montuirin liepeillä.
Reitti sattui ikävästi kulkemaan Cura-vuoren ohi, ja nousun alussa pönötti ikävästi saksalainen cyclocross-tiimi, joten hyvä pk meni pilalle, oli lähdettävä krossisankareiden mukaan. Kavereilla oli ilmeisesti toinen tai kolmas toisto menossa, joten pysyin hyvin perässä. Yksi sankari lähti sen verran keulimaan, että säntäsin takaa-ajoon ja sitkutin diesel-tankkiin jääneillä höyryillä kiinni ja ohi. Kaveri kuittasi vasta hirveällä kirillä lopun tasamaalla. Kaipa tämä kilvanajo silti osoitti, että kuormitus oli ollut melko viisasta: kropasta pystyi vielä härnäämään kierroksia kynnyksen yläpuolelle.
Kotimatkapäivänä ei väsyttänyt, paitsi kun kannoin pyörälaukun kotirappua ylös ja irvistytti. Kroppa olisi kestänyt vielä pyöräilyä, mutta väsymys näkyi muussa. Nyt otan viikon kevyesti ja sitten yritän jatkaa sweetspot-treenejä ullakolla, jos tuon kunnon saisi vaikka hetkeksi pysymään.
Viiden vuoden takaiseen yhtä ihanteelliseen leiriin verrattuna iän karttumisen huomaa kyllä. Olen järkevämpi. Annostelen rasitusta viisaasti, kropan rajoissa, enkä reudo turhia. Osaan reagoida kolotuksiin juuri oikein. Toisaalta en uskalla kokeilla rasituksen rajoja, koska palaudun hitaammin.
Niin ja ennen olin alamäissä aivan kelvollinen, mutta se taito jotenkin katosi perseen hioutumisen myötä, ja saattaapa ukkoutumisellakin olla osuutta asiaan. Laskuissa mieleeni tulvii mitä graafisimpia kuvitelmia niistä lukemattomista tavoista, joilla ihmiskeho voi rikkoutua.
Tiedän että olen sikäli outo. Samaa antoi hotellihenkilökuntakin ymmärtää. Eräs tuli oikein vasiten kertomaan, että illallisella yksinäiset miehet yleensä juopottelevat, eivätkä juo mineraalivettä, syö kasviksia ja lue korkeakirjallisuutta. Yritin selittää, että viihdyn yksin, ja perhe voi kotona hyvin. Olen vaeltanut ja matkustanut ja pyöräillyt yksin neljätoistavuotiaasta.
Sattumoisin osuin ihanteelliseen pyöräilyhotelliin. Barcelo Pueblo Parkissa oli vakiokaluston eli germaanieläkeläisten lisäksi cyclocross-ammattilaisia, Saksan olympiapyöräilyjoukkue ja parikymmentä muuta intomieltä. Eikä ihme. Alakerrassa lukitut pyöräroikottimet, iso pyöränpesupaikka, lainatyökaluja, valtava vuokraamo, hyvin varustettu korjaamo ja asiallinen pyöräilytarvikekauppa. Ravintolassa erittäin hyvä ja monipuolinen ruoka aamuin illoin sillekin, joka ei syö punaista lihaa.
Sattumoisin osuin myös ihanteelliseen aikaan. Lämpötila huiteli viidessätoista, ja auringossa saattoi välillä riisua lahkeet tai hihat. Yleensä buffi ja hanskat olivat tarpeen. Paikalliset ajoivat talvivarusteissa ja kypärämyssyissä ja liina suun edessä, kun ilma oli heille liian raakaa hengittää. Varmaan kuolisivat Helsingissä. Kerran osuin sadekuuroon, kun vasiten ajoin pilven alle. Muuten talven huomasi lähinnä siitä, että vuoriston tiet eivät varjon puolelta kuivuneet kovin nopeasti aamukasteen tai sateen jäljiltä.
Tavoitteena oli ajaa paljon tunteja, koska pk-moottorini on unen ja treeniajan puutteessa pysähtynyt. Vähän arvelutti kuinka perse ja koivet kestäisivät. Viimeksi olin yhtä ihanteellisella leirillä viitisen vuotta sitten, ja sen jälkeen ikää on tullut enemmän kuin kilometrejä.
1. päivä
n. 3 h, tasamaata + Curan nousu
Olin hotellilla ajoissa, joten lähdin halukkaasti iltapäivälenkille. Ajoin 50 m, pysähdyin säätämään satulaa ja ajoin koiranpaskaan. Tuuletinefektin välttämiseksi raahasin pyörän takaisin pesupaikalle. Uusi yritys. Lyhyen yön jäljiltä väsytti, joten yritin pitää kontrollin. Alun siirtymällä se oli vaikeaa - sellainen 2 % nousu tasangolle auringonpaisteessa jotenkin houkuttaa. Tasainen ajorytmi löytyi viiden vuoden takaa tutuilta mestoilta Montuirin läheltä. Käväisin myös takakautta Cura-vuorella, mistä seurasi 20 min kynnyksen liepeillä.
2. päivä
n. 5 h, tasamaasiirtymät + Col de Creu + rannikon ja Puigpunyentin kumpuilut
Aamulla siirryin rannan pyörätietä pitkin länteen. On olosuhteisiin nähden sujuva pyörätie, mutta märällä varmasti liukas. Navigoin Palman läpi Kälviän eli Calvian suuntaan. (Edellisellä kerralla opin kanuuna-Esalta äidinkieliset nimitykset tunnetuimmille ajopaikoille...) Col de Creulla muistelin järkevää nousuvauhtia, ettei viikon ilo loppuisi ennen aikojaan.
Anthraxiin (!) laskiessa on huono asvaltti, vaan minäkös siitä vähät välitin. Mutta helvetti, tavallista loivemmassa neulansilmässä keula alta ja tonttiin. Nilkan moukulasta lähti ihot pois, polveen tuli yksi iso ja pari pienempää runtua, mutta enimmän liu'un tein perseelläni, joka kuoriutui ohuelti mutta laajalti. Kasailin itseni, suoristin tangon ja havaitsin lenkin jatkamisen mahdolliseksi, eivätkä perselihatkaan vilkkuneet liikaa lycran kolosista.
Sitten kruisailin tuttua, nättiä rannikkotietä, mutta lopetin jo Esporlesin liepeillä. Nynnyilyä vai viisautta, en tiedä, mutta sitä miettiessä suuntasin kolmoskategorian nousua Puigpunyentiin ja sitten vasta alamäkeä kotiin. Ilta kului perseen ihoa ihmetellessä, mutta apteekkia en lähimestoilta löytänyt. Suojasin hotellin lakanat omin neuvoin...
Vähän kynnyksen alapuolella tuli viihdyttyä varmaan tunteroinen.
3. päivä
n. 7 h, tasamaasiirtymät + Muron tie + Orient + Puigpunyentin nousu + Galilea
Tästä tuli komea päivä. Löysin hyvän reitin Santa Mariaan, siitä siirryin legendaarista Muron vanhaa tietä, jolla pörrää pyöräilijöitä enemmän kuin Baanalla. Sitten Orientin nätti nousu, joka meni todella kevyesti, joten Puigpunyentin mutkan ja mäen kautta Galilean nousuun, jota en ollut ennen ajanut. Huipulta löytyi poikkeuksellisen hyvä tapas-paikka, etenkin näköalaltaan. Massu täynnä olisi ollut muuten kiva laskea kotiin, mutta perseen ihon lisäksi olin menettänyt myös alamäki-itseluottamuksen.
Onneksi löytyi hyvä apteekki, josta ostin lappuja, teippiä ja bepa-rasvaa. Elämä muuttui helpommaksi.
Kynnyksen liepeillä, alapuolella toki, saattoi mennä puolitoistakin tuntia.
4. päivä
n. 3 h, tasamaatempoa ja palauttelua Cala Pin suunnalla
Aamulla huomasin ajaneeni. Polvien takaosan jänteet tuntuivat kipeiltä, mutta sillä hyvällä tavalla joka kertoo vain tottumuksen puutteesta. Vasen akillesjänne esitti myös huomautuksiaan, ja niitä kuuntelin tarkemmalla korvalla. Turha olisi viikkoa pilata reutomalla nyt.
Ajelin isoa rumaa tietä itärannikolle katsomaan, kuinka autiolta näyttää lomaslummi nimeltä Cala Pi. Erittäin autiolta, etenkin kun osui sadekuuro kohdalle. Sitten ajoin nättiä pientä tietä Llucmajoriin ja kotiin lepäämään. Lenkin alussa piti vähän tempoa dropeilta, kun tie oli niin ruma, mutta loppu pysyi kontrollissa.
5. päivä
n. 7 h, vuoristopäivä, Huoltoaseman mäki + Col de Reisi + Sa Calobra + tekojärvien nousut + pikku-Soller
Aamulla olin palautunut, joten onnittelin itseäni kaljanjuomattomuudesta, neljäkymppisviisaudesta ja vanhoista kuntopohjista. Vuorille siis.
Viisi vuotta sitten ajettiin vielä mehukkaampi vuoristopäivä, eli päälle vielä Orient, mutta kyllä tässäkin riitti nousemista, siirtymineen melkein 3000 m. Aluksi tuttua reittiä Santa Mariaan ja Muron tielle, sitten tasakaasulla huoltoaseman mäki (muutama sata nousumetriä...). Joku FDJ:n mäkiammattilainen nenähengitteli ohi, en lähtenyt peesiin. On se vauhti jotain käsittämätöntä.
Sitten Col de Reisi, jossa jalat saa nätisti tyhjiksi ennen kuin päästään itse asiaan - eli Sa Calobraan, saaren tunnetuimpaan nousuun. Tällä kertaa aikaa meni 35.10, enkä toden sanoakseni muista onko se minuutin vähemmän vai enemmän kuin viisi vuotta sitten. Aivan hyvin joka tapauksessa, enkä todellakaan repinyt kisasykkeillä vaan turvallisesti kynnyksellä.
Loppulenkistä jalat tuntuivat oudon haluttomilta, ja olihan niitä nousuja vielä. Tuhatta metriä kohti saa kuitenkin syödä yhden bocadillon, ja sillä jaksoin pikku-Sollerin tosi leppoisasti.
6. päivä
n. 6 h, loput rannikkotiet ja vuoret
Tämä alkoi olla jo pk:n junttaamista väsyneeseen kroppaan. Nousuissa oli enää yksi vauhti, mutta se vauhti oli tasainen ja joutuisa. Mitään ylirasituksen merkkejä ei ollut, paitsi ylimääräinen herääminen yöllä.
Mieleen jäi lähinnä loputon eksyily lähiössä. Yksi tie vei sinne mutta ainoakaan ei vienyt pois ennen kuin nöyrryin seuraamaan paikallista hyötypyöräilijää.
7. päivä
n. 6 h, tasamaapalauttelua + Cura-vuori
Aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisi hetken vielä loikoilla. Joskus hiihtoleireillä se olo on tullut jo puolivälissä viikkoa, joten kuormitus oli nyt osunut aika nappiin. Oli nätti ilma ja viimeinen päivä, joten lähdin nauttimaan peltoteistä. Jos Mallorcalla lukee tienviitassa Cami de jotain, ja tie on asvaltoitu, se yleensä kannattaa ajaa. Ajoin monta erittäin tasaista peltotietä Felatnixin suunnille asti, ja sitten hyvin miedosti kumpuilevia peltoteitä Montuirin liepeillä.
Reitti sattui ikävästi kulkemaan Cura-vuoren ohi, ja nousun alussa pönötti ikävästi saksalainen cyclocross-tiimi, joten hyvä pk meni pilalle, oli lähdettävä krossisankareiden mukaan. Kavereilla oli ilmeisesti toinen tai kolmas toisto menossa, joten pysyin hyvin perässä. Yksi sankari lähti sen verran keulimaan, että säntäsin takaa-ajoon ja sitkutin diesel-tankkiin jääneillä höyryillä kiinni ja ohi. Kaveri kuittasi vasta hirveällä kirillä lopun tasamaalla. Kaipa tämä kilvanajo silti osoitti, että kuormitus oli ollut melko viisasta: kropasta pystyi vielä härnäämään kierroksia kynnyksen yläpuolelle.
Kotimatkapäivänä ei väsyttänyt, paitsi kun kannoin pyörälaukun kotirappua ylös ja irvistytti. Kroppa olisi kestänyt vielä pyöräilyä, mutta väsymys näkyi muussa. Nyt otan viikon kevyesti ja sitten yritän jatkaa sweetspot-treenejä ullakolla, jos tuon kunnon saisi vaikka hetkeksi pysymään.
Viiden vuoden takaiseen yhtä ihanteelliseen leiriin verrattuna iän karttumisen huomaa kyllä. Olen järkevämpi. Annostelen rasitusta viisaasti, kropan rajoissa, enkä reudo turhia. Osaan reagoida kolotuksiin juuri oikein. Toisaalta en uskalla kokeilla rasituksen rajoja, koska palaudun hitaammin.
Niin ja ennen olin alamäissä aivan kelvollinen, mutta se taito jotenkin katosi perseen hioutumisen myötä, ja saattaapa ukkoutumisellakin olla osuutta asiaan. Laskuissa mieleeni tulvii mitä graafisimpia kuvitelmia niistä lukemattomista tavoista, joilla ihmiskeho voi rikkoutua.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Stressinpoistolenkki: kallista ja raskasta
Stressaa. Siis maastopyöräilemään! Yetikin oli kisa-asusteissaan valmiina.
Ensimmäisessä kivikossa takakiekko sanoi sekä räks että sih. Pinna poikki ja pinnanjämä sisäkautta tubeless-teipistä läpi. Siitä kuului jännä kurlaus eikä litku tukkinut. Talutin kilometrin kotiin ja kyllästyin lopullisesti DT Swiss XR331-kehään, joka ei pysy suorana ja katkoo pinnoja ja notkuu kisa-ajossa niin että tuntuu vajaapaineiselta.
Keväästä asti minulla on ollut etukiekkona Mutiskarbonin kuitukehä blogikorruptiotestissä. Testitulokset ovat sellaiset, että laitoin tunkkauksen jälkeen hetimiten sähköpostia korruptoijalleni että ostanpa rahalla toisen samanlaisen. Kuitu on helvetin kallista mutta perusteltavissa.
Tämän lompakkokirpaisun jälkeen makkarankuoret olivat edelleen päällä mutta maastopyörä vistotti ja krossipyörällä olen ajanut ns. kyllikseni, joten lähdinpä sitten maantiepyörälenkille. Idässä alkoi temposikoja vilistä kuin teollisuussikalassa. Kuitukiekkojen suhinaa ja tempohaalareiden kusenhajua seuraamalla jouduin Pepen tempon lähtöpaikalle. Vieläkö mahtuu mukaan? Joo, nimi listaan ja minuutin päästä lähtö.
Kiduin sitten kymppitempon. Sillä valmistautumisella tuntui raskaalta ja aikaa meni niin saatanasti, mutta samalla meni se stressikin.
Ensimmäisessä kivikossa takakiekko sanoi sekä räks että sih. Pinna poikki ja pinnanjämä sisäkautta tubeless-teipistä läpi. Siitä kuului jännä kurlaus eikä litku tukkinut. Talutin kilometrin kotiin ja kyllästyin lopullisesti DT Swiss XR331-kehään, joka ei pysy suorana ja katkoo pinnoja ja notkuu kisa-ajossa niin että tuntuu vajaapaineiselta.
Keväästä asti minulla on ollut etukiekkona Mutiskarbonin kuitukehä blogikorruptiotestissä. Testitulokset ovat sellaiset, että laitoin tunkkauksen jälkeen hetimiten sähköpostia korruptoijalleni että ostanpa rahalla toisen samanlaisen. Kuitu on helvetin kallista mutta perusteltavissa.
Tämän lompakkokirpaisun jälkeen makkarankuoret olivat edelleen päällä mutta maastopyörä vistotti ja krossipyörällä olen ajanut ns. kyllikseni, joten lähdinpä sitten maantiepyörälenkille. Idässä alkoi temposikoja vilistä kuin teollisuussikalassa. Kuitukiekkojen suhinaa ja tempohaalareiden kusenhajua seuraamalla jouduin Pepen tempon lähtöpaikalle. Vieläkö mahtuu mukaan? Joo, nimi listaan ja minuutin päästä lähtö.
Kiduin sitten kymppitempon. Sillä valmistautumisella tuntui raskaalta ja aikaa meni niin saatanasti, mutta samalla meni se stressikin.
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
Kuntoon ajo
Kevättalven pyöräilyt jäivät vähiin työkiireiden hääkiireiden pyöräilyvitutuksen takia, joten en ole kunnossa. Nyt kun kisalieska taas lepattaa, lähdin kuntoilemaan, nimittäin ajamaan kuntoajon, nimittäin Keravan kevätpolkaisun.
Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.
Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.
Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.
Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.
Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...
Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.
Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.
Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.
Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.
Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...
keskiviikko 29. huhtikuuta 2015
Ajoin maantiekisan
Muutama pyörätoveri on täpinöissään ryhtynyt maantiepyöräkilvanajoon: kuitukiekot, tiimiasut, hattiwattimittarit ja kaikki. Ajattelin sitten minäkin tarkistaa, olisiko puuha hauskentunut siitä, kun joskus 2009-2010 ajelin kuntoajoja fiksillä.
Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.
Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.
Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.
Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.
Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.
Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut
Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa
Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.
Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.
Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.
Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.
Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.
Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.
Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut
Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa
Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2014
Pyöräilin mökille
 |
| SAB Orivedellä. Sarvessa marjoja ja herneitä. |
- Tahko-failista jäi energiaa
- halusin testata olenko rampa
- piti todistaa että pitkät matkat ei tunnu missään
- teki mieli kalalle
- ei ollut muutakaan tekemistä,
pyöräilin mökille viime torstaina. Paitsi meni se pari tuntia perjantain puolelle, koska lähdin iltapäivästä ja matkaa on osapuilleen 280 km.
Sattui myötäinen, joten ajoin isoa tietä Mäntsälään. Ostin kokiksen ja jogurtin.
Kiemurtelin lännemmäksi Oittiin, eikä ollut enää myötäinen. Ostin kokiksen ja leivän.
Löysin myötäisen ajamalla Lammille. Ostin kokiksen ja jogurtin.
Alkoi sataa, tuli ilta, liikenne väheni ja tuuli jatkui myötäisenä, joten jatkoin isoa tietä Padasjoelle. Ennen puoliyötä ostin kokiksen ja leivän.
Sade jatkui ja tuli pimeämpää, mutta hyvin näki. Jämsässä oli 24h-asema, joten ostin kokiksen ja jogurtin. Sitten jatkoin Mäntän kautta mökille, söin proteiinipatukan ja kävin nukkumaan.
Tehokasta ajoaikaa kului 9:40, eli keskinopeus, joka on itsensä kusettamista, jäi karvan alle 30 km/h. Hupaisamman tiedonjyväsen muodostaa keskisyke tunneittain: 132 / 130 / 132 / 138 / 141 / 138 / 135 / 134 / 130 / 126. Tästä voi päätellä, että PK:ta on tullut reenattua sen verran, että vauhtia voi pitää helposti pitkään; myötätuuleen tukevan lounaan jälkeen ei huvita painaa; sateella yritän ajan lujempaa tai siis haluan nopeammin mökille; aamuyöllä ei enää huvita.
Suuria totuuksia.
 |
| Järvi, vene, olut ja nuotio. Kannattaa hyötypyöräillä 280 km. |
 |
| Hölmö oravanpoikanen, jota yritin mökillä pelastaa. Luonto luultavasti päätti pelastaa variksenpoikasen. |
Koska en ole typerä ja yritän taas vähän niin kuin harjoitella, en ajanut kuin Orivedelle asti.
maanantai 10. maaliskuuta 2014
Toinen päivä
Eilen ajoin sen satasen ja tänään toisen. Se tuntui siltä kuin toiset pk-päivät tapaavat tuntua, eli tylsemmältä.
Kisahommissa toinen peräkkäinen päivä on minulle hyvä. Toissa vuonna ajoin putkeen Tähtisadeajot Jyväskylässä ja maraton-SM:t Hyvinkäällä, ja hienosti meni. Viime kaudella ajoin Joupiska-maratonin ja heti perään Vaasan XCO:n. Se meni vielä paremmin, luultavasti siksi että jälkimmäisen päivän irtonaisuus pääsi lyhyemmässä rykäisyssä paremmin esiin, mutta energiat eivät ehtineet loppua.
Ensimmäinen kisapäivä virittää kropan urheilustressiin, ja jos energiaa riittää niin kone käy puhtaasti ja lujaa. Kun oikein asiakseen kiinnittää palautumiseen huomiota niin myös valmistautuminen saattaa olla parempi kuin oma standardini eli ekstrakuppi kahvia ja ylimääräinen paskareissu.
Treeni-pk on eri asia. Eilinen ei avannut mitään vaan kiristi takareisiä. Tänään ne alkoivat olla g-kielenä. Jossain pakaran alapuolella tuntuisi muljuvan teräsvaijeria kymmenen sentin pätkä. Lämmintä oli seitsemän astetta, mutta oikeasti se oli kylmää, ja minä alan olla vanha ukko.
Vaikka hyvinhän se tänään meni. Avg pysyi ennallaan ja jaksoin vielä lopussa puskea.
Kylmän normi-pk:n eron lämpimän ajan treeneihin ja leireihin huomaa siitä, että toisena päivänä tehopiikit alkavat laskea, lämpimässä nousta. Jos jatkan täällä vielä pari päivää, avg laskee pykälän pari ja lenkin alussa vituttaa. Koneen käynnistyminen kestää peräkkäisen rasituksen päivinä aina puoli tuntia pidempään kuin edellisenä. Joskus mtb-vaelluksilla on saattanut mennä pari aamutuntia aika lyhyillä valoilla, mutta kyllä se siitä iloksi muuttuu.
Huomenna saatan ajaa jotain muuta kuin maantietä. Vaikka mutalääryä fiksillä.
Harjoituspäiväkirja:
4:00, avg 133, max 165
 |
| SAB jalostamon takana. |
Kisahommissa toinen peräkkäinen päivä on minulle hyvä. Toissa vuonna ajoin putkeen Tähtisadeajot Jyväskylässä ja maraton-SM:t Hyvinkäällä, ja hienosti meni. Viime kaudella ajoin Joupiska-maratonin ja heti perään Vaasan XCO:n. Se meni vielä paremmin, luultavasti siksi että jälkimmäisen päivän irtonaisuus pääsi lyhyemmässä rykäisyssä paremmin esiin, mutta energiat eivät ehtineet loppua.
Ensimmäinen kisapäivä virittää kropan urheilustressiin, ja jos energiaa riittää niin kone käy puhtaasti ja lujaa. Kun oikein asiakseen kiinnittää palautumiseen huomiota niin myös valmistautuminen saattaa olla parempi kuin oma standardini eli ekstrakuppi kahvia ja ylimääräinen paskareissu.
Treeni-pk on eri asia. Eilinen ei avannut mitään vaan kiristi takareisiä. Tänään ne alkoivat olla g-kielenä. Jossain pakaran alapuolella tuntuisi muljuvan teräsvaijeria kymmenen sentin pätkä. Lämmintä oli seitsemän astetta, mutta oikeasti se oli kylmää, ja minä alan olla vanha ukko.
Vaikka hyvinhän se tänään meni. Avg pysyi ennallaan ja jaksoin vielä lopussa puskea.
Kylmän normi-pk:n eron lämpimän ajan treeneihin ja leireihin huomaa siitä, että toisena päivänä tehopiikit alkavat laskea, lämpimässä nousta. Jos jatkan täällä vielä pari päivää, avg laskee pykälän pari ja lenkin alussa vituttaa. Koneen käynnistyminen kestää peräkkäisen rasituksen päivinä aina puoli tuntia pidempään kuin edellisenä. Joskus mtb-vaelluksilla on saattanut mennä pari aamutuntia aika lyhyillä valoilla, mutta kyllä se siitä iloksi muuttuu.
Huomenna saatan ajaa jotain muuta kuin maantietä. Vaikka mutalääryä fiksillä.
Harjoituspäiväkirja:
4:00, avg 133, max 165
torstai 27. helmikuuta 2014
SAB
Edellinen maantiepyöräni Peugeot Teamline 2000 on upeaa Columbus Geniusta, mutta se osoittautui keulastaan kieroutuneeksi vaikka kuinka korjausväänneltiin. Uutta keulaa miettiessä siirsin palikat melko sellaisenaan tähän SAB-runkoon, jonka ostin pari vuotta sitten varalle.
SAB on tai oli italialainen pikkufirma, jonka konkurssipesän
ja varaston brittibrändi Planet X osti. Varastosta löytyi aimo kasa
hiposteluteräksisiä runkoja, osa tarroilla, osa ilman. Tämä nimenomainen,
bränditön mutta Dedacciain tarroittama runko on Dedacciain parasta,
tuplaohennettua, lämpökäsiteltyä hipoterästä. Ohennukset .8/.5/.8. mm.
Lujuusarvot 1400 N/mm2, 203 ksi. Lujempi ja paremmin väsymistä kestävä kuin
Reynolds 853 ja Columbus Life/Spirit, joten ajattelin että normikoon putkikin
riittää.
Teräs ansaitsisi tyylikkään kasauksen, mutta mennään
budjetti ja ajohommat edellä. Runkokin maksoi vain kolmisensataa. Tiedän että
ahead-adapteri sekä ylikoon stemmi ja stonga näyttävät tässä rungossa tyhmiltä,
mutta quillit ei kerta kaikkiaan ole mun juttu.
Runko: SAB, 57 x 57, Dedacciai Zero 18 MCDV6 H.T. Micro
Alloyed
Vaihtajat, jarrut, kammet, pakka: Campagnolo Veloce (2 x 10,
50-34, 12-25)
Kahvat: Campagnolo Centaur
Keskiö: Campagnolo Record
Kiekot: Mavic Aksium Race
Ketju: KMC X10SL
Kumit: Schwalbe Stelvio
Ohjaustanko: Planet X Strada Compact Lite
Tankonauha: Planet X Microfibre
Stemmi: Raceface Deus XC
Satula: SDG TiFly
Satulatolppa: Planet X Superlight Team 3D
Polkimet: Look Keo 2 Max Carbon
 |
| Tykkään näistä 80-luvun metallinhohtoisista häiveväreistä. |
 |
| Tältä se näytti Planet-X:n myyntilipaston edessä. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)