Lomalla

Viime viikolla puskin töitä että voisin tällä viikolla huokaista. Ajattelin äkkilähtöä Kanariffalle, mutta tili sanoi, että pitääkin mennä porukoiden mökille. Todellinen Herra C.

Kyllä mökilläkin voi harrastaa ulkoilua, vaikka on vitun kylmää, pimeää ja yksinäistä. Eli ei oikeastaan voi.

Ajoin pyörällä lumisia metsäteitä. Kävin jopa aamuhölkällä. Tein puutöitä. Parasta oli hiihtäminen.

Laduilla puski jatkuvasti fläsäreitä lapsuudesta. Tuttuja polunmutkia ja mäkiä ja korpipeltoaukeita. Mutta myös vieraita hakkuuaukeita ja uusia teitä, jotka saivat olon oudoksi. Kivelän kymppi, Mahlakota, Veikkolan taukopaikka, Harmaakorven lenkki, tarunhohtoisia nimiä, jotka nyt menivät ohi pyyhkäisten.

Jäin ihmettelemään, miksi minä jo pikkupoikana hiihdin näitä reittejä räkä poskella ja ihan yksin. Voitelusta, varusteista tai juotavasta ei ollut silloin tietoakaan, mutta kiire oli kova.

Tai oikeastaan se ei ollut kiirettä vaan levottomuutta. Pitää liikkua, edetä, käydä kauempana. Ei nautinnoksi vaan koska pitää. En vieläkään tiedä miksi, mutta se levottomuus on säilynyt. Niin kuin lapsuudet ladut. Jotka muuten nykyään vedetään aivan saakelin hyvin.

Jukojärven koulun puro. Hiihdin ohi mutta piti palata katsomaan.

Huono hyötysuhde

Helsingin talvet ovat muuttuneet sen verran belgialaiseen suuntaan, että on yhtä vittumaista maastopyöräillä kuin hiihtää. Tähän on ratkaisu: fossiiliset polttoaineet. Niitä polttamalla kallistetaan vaakaa vielä sen verran lähemmäs Belgiaa, että pappana voin näin tammikuussa kannustaa maailmancup-krossaajia kaljan ja majoneesipottujen voimalla Helsingin ydinkeskustassa.

Jos ydinkeskusta vielä meren alta näkyy.

Tavoitteen täyttämiseksi lähdin eilen autolla hiihtämään, kun ei huvittanut pyöräillä. Tunti autossa, tunti hiihtoa. Aivan vitun huono hyötysuhde millä tahansa mittarilla, mutta Keimolaa lähempänä ei ollut mielekästä hiihdettävää.

Siinä tuli luultavasti kolme lenkkiä kerralla: talven ensimmäinen, ainoa ja viimeinen. Kolme lenkkiä taisin hiihtää viime talvenakin.

Kiittäkää minua ja Mazdaa sitten kun nämä hiihtoviritykset voi lopullisesti unohtaa.

Laitan vielä kuvan, koska se on kivempaa internetsisältöä kuin ainainen nillitys. Tässä hiihdän Pirkan hiihtoa räkä poskella vuonna käpy ja lehmä. Niukasti yli kuusi tuntia siihen joskus meni.

Sitten Hetta

Yleensä työmatkoilla ei ehdi urheilla, mutta Hettaan suunnatessa kannattaa yrittää.

Änkesin musiikkitoimittamisen lomaan viisi hiihtolenkkiä. Tämän talven ensimmäiset ja viimeiset viisi hiihtolenkkiä.

Hetta ei ollut seitsemäs hiihtotaivas. Viides ehkä. Latujen monipuolisuudessa, kunnossapidossa ja näköaloissa se häviää sekä Saariselälle että Muonion mäkikeskittymälle. Lisäksi pari tuhnuista päivää ja pari kuumaa aurinkopäivää saivat suksen imemään märkään latuun kiinni.

Sitä paitsi olen tullut vanhaksi. En aloittanut ensimmäistä lenkkiä täysillä. En hyökkäillyt ylämäkiin. En mennyt iltalenkille. En laskenut mäkiä täysillä.

Tai sitten hiihto on niin kuluttavaa kokovartaloliikuntaa, että yhdistettynä työhön, matkustamiseen ja hiihtokunnon puutteeseen se vie mehut. Hiihtoleiri pitäisi tehdä ilman muita virikkeitä kuin syöminen, nukkuminen ja hiihto.

Kävin toteamassa ryytymisvaikutuksen maastolenkillä. Yleensä kauden ensimmäinen lenkki lyhyissä tuntuu hyvältä. Tänään vitutti.

Auringon kärventämää talvimaisemaa Jyppyrän takana.

Harjoituspäiväkirja:

maastopyöräily, 1,5 h