Bikepacking Lyngen 2

Lyngspollenin nokkaa, fiilis jyrkässä nousussa.

15.8.2018 Sieddihytta - Lyngspollenin ympäri - Lyngseidet - Trollvatnet - Trollhytta - Jaegervatnet - Lattervik - Nordlenangsåsenin ympäri - Lyngstuva

Olikin hyvä herätä kuivassa tuvassa ja tassutella sukkasillaan aamutoimia. Vielä parempi oli lähteä täydellisesti toimivalla bikepacking-setupilla tyyneen, pilvipoutaiseen aamuun, alamäkeen viettävälle polulle. Kun Lyngspollenin kärjessä puut loppuivat ja vuonomaisema avautui, oli pakko pysähtyä tointumaan onnentunteesta. Tätä tämä parhaimmillaan on: niin peilityyni vuono että vuorovesivirta erottui, vesilintupoikueita, kalastusveneitä - ja vastarannalla valtava seinä.

Niemekkeen kärjestä sompailin lammaslaitumia pitkin takaisin asvaltille ja vähitellen Lyngseidetiin, joka on tienoon keskus. Satamakuvien ja pikku nähtävyyspyörinnän jälkeen asettauduin Coopin käytävälle keskelle remonttia syömään ostoksia ja lataamaan elektroniikkaa. Harmi että en tarvinnut varaosia, retkeilytarvikkeita tai muuta erikoista, tästä kylästä niitä saa.

Vuonoihin ei kyllästy.

Sitten seurasi elämäni vaikuttavin asvalttisiirtymä, länteen. Tie oli tyhjä ja hyvä, ilma kirkastui auringonpaisteeksi kumpupilvineen, mutta Kjosen-vuonon vastarannan pohjoisrinteet synkistelivät dramaattisina ja yrittivät pitää pilvenhattaroita suojanaan. Tien varrella oli muutama hulppea näköalakallio mäntyineen, ja yhdellä olisin varmasti tunnelmoinut pitkäänkin, mutta sieltä oli bikepacking-toveri jo löytänyt elämänsä upeimman leirin. Vettähän täällä saa aina ja kaikkialla purosta.

Kjosen-vuono. Asvaltiltakin näkee joskus maiseman.

Bensnesistä suuntasin pikkuruista soratietä pohjoiseen. Loiva ylämäki johdatti käsittämättömien maisemien äärelle - Isskardtindanen jäätiköt loistivat aivan vieressä. Jatkoin hyvin merkattua reittiä kohti Trollvattnetia, aikeena pikku näköalapujahdus, mutta kun tästä improvisaatiosta puuttui GPS-viiva, harhauduin hyvältä mönkijäuralta kelvottomalle juurakkopolulle, joka vastikään oli merkattu komea- ja tiheäjuuriseen koivikkoon. Mitäpä tuosta, tunkkasin järvelle ja kävin syömään. Aurinko paistoi, vuoret kurottelivat mahdollisimman jyrkästi kohti sinistä. Kelpasi syödä pussimuonaa ja juoda kahvia.

Gravel grinding Lyngen. Ok.

Palasin mönkijäuralle ja jatkoin teknisemmäksi käyvää uraa väljälle, avoimelle Trollhyttalle. Ulkonäöstä päätellen se on talvisin kahvilana. Keskellä kumpuilevaa, pikkusoiden täplittämää maastoa se on näköaloiltaan vaihtelua: vuoret eivät nouse vierestä vaan jonkin matkan päästä, ja näyttävät suuremmilta.

Trolvattnet. Ei uraa ihan perille asti mutta kannatti käydä.

Lilleheinelvan kodalla istuin pitkään.

Vielä kauniimpi maisema ilman Yetiä, ei uskoisi mutta jotkut ovat.

Trollhyttanilta menee luoteeseen selvä mutta tekninen polku, joka ennen pitkää yhtyy metsätiehen kohti pohjoista. Ja siinäpä vasta onkin metsätie! Jos et mitään muuta aja Lyngenissä niin aja tämä, pysähdy Lilleheinelvan kohdalla avoimelle keittokodalle, katso soiden yli Stortinddalenin laaksoon ja nauti elämäsi hienoimmasta paikasta. Ja laskettele sitten kilometritolkulla Jaegervatnetin pohjukkaan, puikkaa polkua toiselle metsätielle ja hämmästele järven väriä.

Jaegervatnet. Erilaisia on täällä järvetkin.

Ilma jatkui hulppeana, joten jatkoin Jaegervatnetin kylätietä pikkuniemekkeen ympäri Lattervikaan. Sieltä olisi ilmakuvien perusteella voinut jatkaa Lenangsåsenin rantapolkua, mutta säästelin paukkuja seuraavaan niemeen ja jatkoin Sör-Lenangsbotniin ja sieltä pohjoiseen. Sörlenangen-vuonon pohjukassa oli hyvää leirimaastoa - ja hirvittävä määrä leiriytyjiä.

Voisin muuttaa, kesäksi.

Jatkoin puskemista pohjoiseen, vastatuuleen, ja bonkkasin. Tai siis yhtäkkiä jalat alkoivat täristä ja vauhti hiipui. Asetuin ladon taakse tuulensuojaan tankkaamaan ja kohta matka jatkui ongelmitta. Kiva kun on tällainen kroppa jolla voi ajaa mielin määrin kun tankkaa välillä. Mutta olihan tästä tulossa pitkä päivä.

Tankilla. Aivan ok.

Nordlenangsnesetin ympäri meni kuitenkin ilmakuvien perusteella niin herkullinen singletrack, että lähdin sitä etsimään. Soratien lopusta piti pudottautua jyrkkiä rappusia yksityismökin pihaan, että polku löytyi, mutta kannatti etsiä. Kyseessä on paikoin umpeenkasvanut, kapea ja teknisesti haastava rantapolku, joka onneksi tarjoaa hielle vastinetta: loisteliaita nummi- ja kalliopätkiä, hylättyjä asumuksia, monenlaista rantapoukamaa ja väkevästi läsnä olevan meren. Luultavasti Lyngenin hienoin pitkä, yhtäjaksoinen singletrack.

Tällaista polkua. Mukavaa vaihtelua pk-seudun verkostolle.

Välillä teknisesti melko turpeinen, mutta läpäistävä.

Polusta selvittyä jäljellä oli enää loppupuserrus reissun päätavoitteeseen, Lyngstuvanin tuvalle. Asvalttitie kapeni, norjalaisten mökit vähenivät ja pelkistyivät ja lopulta homma jatkui lammaslaitumen halki soratienä. En ollut varma vesitilanteesta Lyngstuvanilla, joten täytin pullot ja itseni viimeiseltä kunnon purolta. Sitten piti kiivetä polkua sen kivisen mäennyppylän taitse, joka on nimeltään Lyngstuvan. Varoituksen sana: sitä ei kannata kiertää meren puolelta. Siellä on ihan oikeita jyrkänteitä. Sisämaan puolellakin maasto kävi todella rikkonaiseksi, ja pyörän kantaminenkin oli paikoin erittäin vaativaa. Sanoisin että tukalin paikka mihin olen pyöräni kantanut. Onneksi kehnoa pätkää oli vain puolisen kilometriä.

Tuopa pyöräsi tuohon samaan paikkaan ja arvioi maasto sitten.

Tähän suuntaan nätimpi.

Ja se kannatti: niemimaan kärki, 270 astetta Jäämerta, vuonoja ja saaria, pikkuinen majakka ja pikkuinen avoin tupa, joka on tehty majakan polttoöljyvarastoksi, ympärillä pari pyöreäkivistä poukamaa, joissa meri hitaasti jauhoi kalastusveneen raatoja hienommaksi. Juomavettäkin löytyi, kun jaksoi kiipeillä kostean näköisissä koloissa riittävän pitkään. En ihmettele, että täällä on asuttu kivikaudelta asti.

Tuvan molemmin puolin tällaiset rannat, ja niillä hylyt.

Köysiradalla kuljetettiin ennen polttoöljy majakkaan.

Hiirenhajuinen, mustaksi paahtunut tupa ei todellakaan kiinnostanut, vaan laitoin teltan seudun ainoalle mutta onneksi myös elämäni hienoimmalle telttapaikalle, odottelin että päiväretkeläiset häipyivät paikalta ja ryhdyin nauttimaan auringonlaskusta. Oli raikas, pastellisävyinen ilta. En olisi malttanut nukkua.

Aivan hyvä paikka Aktolle.

Kaunistuu...

...ja kaunistuu.

16.8.2018 Lyngstuvan - Svensby - Breivik - Nordbotn - Indre Berg

Tässä oli aamulla viileää ja kosteaa istua.

Aamulla laiskotti, niin kuin pitikin. Oli edelleen kaunista, ja mietin jäsinkö Lyngstuvanille koko päiväksi. Poimin hilloja, kävin kuuntelemassa pyöreiden kivien ääntä mainingeissa, tutkin ruosteista metallia, mietin sitä myrskyä kun laivat ovat tämän niemen nokkaan jauhautuneet, katsoin maisemaa. Siinä kului puoli päivää. Laitoin lounasta tuvasta löytyneistä puolituoreista aineista. Join kahvit. Ja sitten tuntui että on aika lähteä, vaikka en oikein tiennyt minne. Etelään tietysti, muualle ei pyörällä päässyt.

Ihan tavallinen siirtymä.

Ennen Svensbytä näin, että autolautta oli kaartamassa rantaan, ja hetken mielijohteesta hyppäsin kyytiin. Vaihtoehtona olisi ollut pitkä asvalttisiirtymä tuttuja teitä. Ja kas, yhtäkkiä olin pois Lyngenistä. Kun katselin Breivikeidetin satamasta takaisin kohti Lyngenin alppimaista seinämää, mielijohde vähän kadutti, mutta parasta lopettaa ennen kuin kyllästyy.

Miksi lähdin tuolta?

Ajelin rauhassa isoa, rauhallista tietä pitkin Guahcavuopmia, ja päätin lopettaa reissun Tromssaan - sieltä olisi helpoin ja varmin hypätä Eskeliseen, ja pohjoisen Pariisissa kuulemma riittäisi nähtävää. Viimeksi kävin siellä Huippuvuorten-reissulla 20 min välilaskun verran lumituiskussa.

Mutta ennen Tromssaa pitäisi vielä nukkua näreessä. Laakso oli täynnä pistoteitä ja maastouria, mutta rauhallista, kaunista yösijaa ei ottanut löytyäkseen, vaikka sondailin puolenkymmentä pistoa. Lopulta päädyin laskettelemaan mönkijäuraa Storelvan rantaan asti, ja sieltä, kalastajien polun päästä, löytyi tasainen joenpenkkaniitty. Laitoin Akton pystyyn, kävin joessa raikastumassa ja aloin laittaa ruokaa.

Mitäs nämä pienet öppiäiset ovat?

Mutta mikä vittu täällä pistelee? Ja taas, mutta mitään ei näy. Ai helvetin perkele - ei kai vaan - kyllä! Polttiaisia. Poltti-vitun-aisia. Siellä laakson pohjalla oli täysin tyyntä, joten polttiaiset pääsivät illastamaan pyöräilijällä kaikessa rauhassa. Ei tarvinnut kauaa miettiä - vittuun täältä, johonkin missä tuulee, merenrantaan. Jos on yhtään voimia jäljellä, ei kannata jäädä polttiaisten saaliiksi, niitä ei pidättele edes hyttysverkko.

Ehdin juuri ottaa polttiaisleiristä kuvan. Sitten vittuun sieltä.

Ennen Nordbotnia alkoi sataa, mutta ei se haitannut, koska poikkesin asvaltilta poluille. Raviradan ja jonkun tarkasti varjellun tutkimusaseman liepeillä polkuja kulki vaikka kuinka, ja lopulta laskin Nordbotniin jonkun rikkaan norjalaisen takapihalle. Olin ajanut kartoiltani ulos jo aikaa sitten eikä kännykkä puhunut norjaa, joten seikkailin sokkona, mutta E8-tien vilskeestä kävi selväksi, miten Tromssaan pääsee.

Ruuhkarannikolla rauhallisen yöleirin löytyminen tukaloitui. Lyngenissä teltalle löytyy aina jonkinlainen paikka rannastakin, norjalaisten mökkien väleistä, mutta täällä oli asutusta, peltoja ja moottoritie. Onneksi pääsin vanhalle rantatielle viettämään tihkusateista iltaa, ja eräältä levikkeeltä hoksasin hennon polun rantaan. Alava rantaniitty oli kostea ja täynnä mätänevää levää, mutta lähitaloihin oli riittävä etäisyys, vuonomaisema kelpasi edelleen ja juomavettäkin löytyi purosta. Nousuvedestä minulla oli puutteellinen kokemus, mutta laitoin Akton ylimpien levien kohdalle.

Vuorovesirantaa.

Ei ollut polttiaisia, eikä satanutkaan ihan koko aikaa.


17.8.2018 Indre Berg - Tromssa

Yökusella havaitsin, että nousuvesi kävi metrin päässä Aktosta. Hyvin aavistettu. Aamukusella havaitsin, että satoi entistä tasaisemmin, sellaista harmaata, kastelevaa, pienipisaraista mutta tiheää. No, jäljellä oli enää muutaman kymmenen kilometrin tiesiirtymä.

Aamukosteista käsistä lähti taas tunto, vaikkei ollut kovin kylmä. Ilmeisesti ikä alkaa tehdä temppujaan, mutta ajaessa paclite-kuorien alla tuli nopeasti sen verran lämmin, että veri ylsi sormenpäihin asti. Vähitellen tulin Tromssaan, joka tasaisessa sateessa näytti silmittömän rumalta. Korkean kaarisillan kapealta pyörätieltä avautui kaavoittamaton sekamelska laitureita, peililasitorneja, automarketteja, pittoreskeja omakotitaloja ja enemmän tai vähemmän muotoiltuja vuorenkupeita.

Kävin valumassa vettä upouuden matkakeskuksen turisti-infoon, jossa minua palveltiin suomeksi, kun kysyin halpaa majoitusta. Sellainen löytyi, samoin wifi ja pistorasia. Elektroniikka oli antautunut virran puutteeseen jo edellisiltana.

Antautumista oli havaittavissa myös varusteissa: paclite-housujen perse ja lahje menivät loppusiirtymällä omia aikojaan riekaleiksi, paclite-takista tuhoutui vetskari. Kalliiden kahvien jälkeen lähdin silti katsomaan näköaloja. Ajoin saaren eteläkärjen ympäri ja kiipesin Prestvannetin kohdalta takaisin keskustaan. Täkäläisillä maastopyöräilijöillä riittää korkeuseroa, samoin herkkupolkua.

Sightseeing Tromssa. Normikeli.

Sitten Coopista valmislounasta, leipää ja kaljaa, ja laiturille syömään, kun sadekin oli tauonnut. High end -turistit kiersivät minut kaukaa. Eipä siinä, alkoi olla check-in -aika, joten menin Skansen-hotelliin ja kävin suihkussa ensimmäistä kertaa viikkoon. Hotellin kunniaksi on sanottava, etteivät olleet moksiskaan, kun likasin heidän respansa.

Illan ohjelmassa oli vielä visiitti äärimmäisen mielenkiintoiseen Polarmuseetiin. Suosittelen lämpimästi, jos Jäämeri kiinnostaa. Sitten tallustelua paikallisen Mack-panimon ravintolaan, hetki kirkastuvan ilman ja iltavalon fiilistelyä vuonoon pistävällä laiturilla ja nukkumaan.

Tromssa on kaavoittamaton kasa.

18.8.2018 Matkapäivä Tromssasta

Mitä rankempi reissu, sitä mukavampi istua bussissa. Nyt tuli istuttua pyöreät kaksitoista tuntia, eikä siinä sen kummempaa, paitsi että ilma kävi taas kauniiksi, ja harmitti lähteä meren ja maan pohjoiselta rajalta. Siitä tuli tänä kesänä osa sielunmaisemaa, keskisuomalaisen järven, metsä-Lapin ja Välimeren vuoristosaarten oheen.

Muistiinpanoina itselle Lyngenistä: Se on loputtoman kaunis paikka jo asvaltilta, mutta paljastaa parhaat salansa vasta kestopäällysteen ulkopuolella. Bikepacking-varustuksella näkee enemmän ja parempaa kuin retkipyörällä.

Niitä isoja laaksoja on kuitenkin vaikea läpäistä bikepacking-systeemillä, mutta ei se varmaan mahdotonta ole. Ehkä pitää joskus vielä kokeilla. Mutta kaltevuus yllättää aina, Lyngenin ydin on pienipiirteistä ja jyrkkää vuoristoa, eikä sellaisessa pääse ajamaan polkupyörällä kuin varta vasten rakennettuja uria - eikä sellaisia ole.

Näille seuduille sadevarusteet pitäisi olla vähän uskottavammat, paclite ei oikein kestä oleskelua saati ajamista, ja vanhat kädetkin pitäisi pystyä suojaamaan.

Ylipäänsä pitäisi taas paaduttaa itseään marraskuisilla yöretkillä niin kuin ennen vanhaan, että kestäisi epämukavuutta tai jopa osaisi välttää sitä. Olen pehmentynyt viime vuosina, kokemuksen ylläpito vaatii töitä.

Suunto - ok!

Uskollinen Ambit3 Peak -urheilukelloni alkoi vajaan vuoden palveluksen jälkeen helistä. Pari päivää helistyään se hukkasi satelliitit pysyvän oloisesti. Jo nyt on kumma kun hienomekaaninen digilaite ei kestä edes maastopyörällä kaatuilua, järven pohjassa makaamista ja yleistä häröilyä.

Ilman GPS:ää reitit eivät mene talteen, ja sehän on sama kuin ei olisi urheillut ollenkaan. Viikon murehtimisen jälkeen rohkaistuin viemään vekottimen Suunnon huoltoon. Se sijaitsee kätevästi työmatkan rumemman version varrella, Amer Sportsin brändikaupassa.

Maanantaina asiakaspalvelija kertoi, että huolto on maanantaisin kiinni, mutta koska kello helisee, siinä on varmaan joku komponentti irti ja saan uuden kellon takuuseen tiistaina, kun huolto avautuu. Tiistaina sain tekstiviestin, että kello on noudettavissa. Menin paikalle ja sain pränikän kellon. Ei kysymyksiä. Paketissa oli myös uusi sykevyö, mutta sykelähetin oli vanha. Hyvä niin, se osoitti että huolto oli tehnyt jotain: testannut että lähetin sentään toimii.

Niin että aika viimeisen päälle takuutoimintaa.

En ole aivan kaikessa tyytyväinen Ambit3:een. Sykemittauksessa on välillä outoja häiriöitä, jotka saattavat liittyä joko bluetoothin sekoiluun tai kosketushäiriöihin. Strava ja Suunto ja Trainerroad kommunikoivat liian karkeasti. Ranneke menee rajussa menossa helposti rikki.

Mutta nyt tämän takuuepisodin jälkeen voin sanoa, että kaikkiaan hyvä paketti. Aivan erityisesti pidän Movescountin simppelistä mutta melko luotettavasta kuormitusanalyysistä, älypuhelinaplikaation toiminnasta, kellon kustomoinnin helppoudesta ja Movescountin reittisuunnittelusta.

Edit 6.3.: Astuin sitten uuden kelloni soljen päälle ja solki meni rikki. Vein Amer Sportsin brändikauppaan ja ne korjasivat soljen odottaessa. Yritin tarjota maksua mutta kieltäytyivät. Asia selvä, rupean merkkiuskolliseksi.

Kaksi väsymystä

Sohvalla makaava, aloitekyvytön, melkein itkuinen, zombina kännyään näpläävä keski-ikäinen koti-isä.

Raukea mutta toimeliaasti ruokaa etsivä, tyytyväisenä iltaunia odotteleva urheilija.

Näitä kahta universumia erottaa vain neljäkymmentäviisi minuuttia traineria vintillä.

Olen syvästi kiitollinen maailmankaikkeudelle siitä konstista, jolla väsymyksen saa muuttamaan totaalisesti muotoaan, ja yliminälleni siitä, että jaksan käyttää sitä konstia ainakin joskus.

Meneillään on siis kropan käynnistely, jos vaikka viikonloppuna jaksaisi ajaa kotiradalla kolme etappia kilpaa.

Luottokamaa: Open Pro + 32 DT Compia

Vaihdoin kännifiksiin talvikiekot, ja tuli siinä varastoa välpätessä ihmeteltyä kiekkoja.

Kännifiksissä on pääasiallisessa käytössä kiekot, jotka Okka kasasi minulle vuonna 2007, kun aloin harrastaa polkupyöräilyä ja ostin fiksin. Mavic Open Prot, 32 DT Comp -pinnaa ja laatunavat. Niillä on ajettu fiksikatupommitusta, fiksikrossia ja työmatkaa ympäri vuoden. Laakerit vaihdettu kerran. Takakehän jarrupinta iskemätön, etukehä ei enää halua nähdä jarrua. Ei ole tarvinnut rihdata. En epäile etteikö kymmenen vuotta täyttyisi.

Sanoisin että helvetin hyvin niiltä kiekoilta.

Samalla reseptillä olen kasauttanut Epulla ehkä neljä kiekkoparia. Yhdestä on antautunut napa. Yhden kehän tuhosin kiveen ja toisen portaaseen. Pariin kiekkoon on pitänyt vaihtaa kehä jarrupinnan kulumisen takia - vapaarataskrossi ei armahda. Vaan eipä hätää, sillä uusi Open Pro löytyy helposti. Mikä tärkeintä: ei katkenneita pinnoja, jatkuvaa rihtaamista, varaosamurheita tai murtuneita nippelinreikiä.

Jos haluaa erinomaiset käyttökiekot, kannattaa valita Open Pro ja 32 DT Compia.

Silloin kun ajoin typerintä mahdollista krossia, Eppu teki minulle yhden takakiekon, jossa oli 36 DT Compia. Se kiekko kesti kaikenlaista.

Holkitettu, kevyt vanne kestävästä alumiiniseoksesta. Juuri sopivasti ohennettu pinna, joka sietää kireälle kasaamista ja joustaa eikä murru. (Ohentamaton DT Champ kestää huonommin, koska ei jousta.) Ja ennen kaikkea riittävän monta pinnaa, että rakenteesta tulee vankka ilman pistemäisiä kuormia.

Joo, eivät ole aerot tai leveät tai höyhenenkevyet, mutta pyöräilyssä on muitakin päämääriä. Kuten töihin ja kotiin ja lenkille joka päivä ilman murheita.

Heikoin lenkki

Kun ajaa polkimen kisassa täysillä kiveen.
Ja pannuttaa selän kautta ympäri pyörä kiinni jaloissa.
Ja lähtee jatkamaan mutta poljin venkoaa kahdeksikkoa.

Sitä miettii, mikä petti: Pickenflickin titamiinirunko? Sram Force -kuitukampi? Vai XT:n poljin?

Elämänkokemuksen perusteella veikkasin kahta ensimmäistä, mutta vastaus oli XT. Niin vitun mutkalla se oli ettei pystynyt ajamaan. Nyt en sano että olisi kaman paskonta keventelystä kiinni.

Muutenkin Laajasalon VPCX oli vaiheikas. Ensinnäkin päätin mennä sinne enkä marttakisoihin. VPCX:ssä on hauskempaa. Ei kaduta.

Puolen minuutin jälkeen jalat kertoivat happohyökkäyksellä, että eipä ole tullut kovaa ajettua. Muuten meni eka kierros mukavasti, kun kavereita lakosi edestä ja hirmukuntoinen Dani tuli vasta lopussa ohi.

Toisella kierroksella takarengas tyhjeni. Mud Wrestlerillä kilsat täyteen tai jotain. On muuten vittumaista ajaa ylämäkeen kun kiekko pyörii mutta kumi pysyy paikallaan tai siis liukuu kehällä. Onneksi kierroksen puolivälissä kumi kieputti itsensä kokonaan takajarrun puolelle pois tieltä. Mutta ei se paljas XT-vannekaan kovin hyvin pidä.

Vaihdoin kolmannelle kierrokselle Cross-Checkiin. Pit bike on sinänsä ylellisyyttä, mutta ei helvetin perkele miten kuumottava laite. Cantijarrut eivät pysäytä. Keula luiruaa omaan suuntaan jos ajaa kävyn yli. Polkiessa voima välittyy ensisijaisesti vesijohtoputken taivuttelemiseen.

Neljännelle sain Pickenflickin takaisin (paikattuna 11-kiekolla muttei se haitannut) ja helposti imin Uskan kantaan. Virhe. Fiksitekniikkajumalan linjoja ei pitäisi matkia. Kävi ne pannut. Ilmaa pihalle ja auts.

Viidennelle Cross-Check takaisin ja kuudennella turvassa maaliin. Niin kova kato kävi edellä ja takana että pit biken turvin ajoin kolmanneksi.

Väkeä oli yli kuusikymmentä, aurinko paistoi, puusauna oli halpa ja hyvä, joku oli tuonut makkaraa myyntiin ja laatukaljaa. Tämä homma alkaa edistyä.

Luottokamaa: Shimano XT -jarrut

Vuodesta 2012 lähtien en ole ymmärtänyt ihmisten levyjarruongelmia. Miten niin levyt hinkkaa? Miten niin fasaani huutaa sateella? Miten niin pitää ilmata? Miten niin nesteet vuotaa levylle?

Vuodesta 2012 lähtien olen ajanut Shimanon XT-jarruilla, salaiselta koodinimeltään M785.

Shimanon jarrut tiedetään hyviksi. Silti jotkut idiootit ajelevat avideilla tai formuloilla tai heiskasilla tai millä vaan. En ymmärrä.

Ajoin Shimanoilla kolme kovaa, ympärivuotista kautta. Sitten etujarru piti ilmata. Mieti sitä.

Hyviä ominaisuuksia: Teho ja modulaatio - yhden sormen jarrut. Tila - ei hinkkaa hiekkasadekelilläkään. Hiljaisuus - verrattuna muihin. Saatavuus. Varaosat. Hinta. Se että kun kerran kolmessa vuodessa ehkä ilmaat, mineraaliöljy ei tapa.

Jos joskus ajaisin Alpeilla alamäkeen, puhuisin myös IceTech-jarrupalojen viileydestä, mutta en aja. Käytän EBC:n vihreitä nössöpaloja, koska niitä saa halvalla lähikaupasta. Levyinä käytän mitä milloinkin, mutta XT:n omat levyt jarruttavat hauskimmin.

Huonoja ominaisuuksia? No paljonko gramma painaa sinun takaraivossasi? Niin ja kun on yli 10 astetta pakkasta, mineraaliöljyn tuntuma pehmenee. Tuskin havaittavasti, ja kyllä ajorukkanen siinä holotnassa haittaa enemmän.

Häämatkalle ostin puolisollekin XT-jarrut. Koska ne ovat luottokamaa.

Paras pyörä kaikille alustoille ympäri vuoden

Kompromissipyörät on perseestä. Sieltä tulee myös pyöristäni rakkain ja käytetyin. Saanko esitellä, the one and only, kännipyörä aka Tunturi Equillar!

Runko on perua 2000-luvun aivan alusta, kun Tunturi sponssasi Helsingin fillariläheteille pyöriä. Katsokaa Cyclomania niin tiedätte. Möly-Paavo ajoi hetken työkseen tätä Equillaria, ja koska fiksit tulivat muotiin mutta niitä ei saanut mistään, Paavo viilasi dropouteihin ketjunkiristysvaraa.

Käyttöpyörän perä.

Syystäkin Paavo vaihtoi lähettiuskottavampaan laitteeseen. Ostin runkosetin häneltä vuonna 2007 - ja halvalla ostinkin. On ollut hauskaa koko rahalla.

Aluksi kasasin pyörän 26-slikseillä, jämäosilla ja suoralla, kapealla stongalla. Ajoasento tuntui tukalalta käsille stemmistä riippumatta ja polkimet vyöryivät matalalla. Ei hyvä. Muilla pyörillä oli hauskempi ajaa. Mutta aina silloin tällöin ropasin vintillä Equillarista kehitysversion. Neljä vuotta kului, kun neuvottelin itseni ja pyörän asetukset sopuun ysärigeometrian kanssa.

Lopulta Equillarista kehkeytyi hurmaava laite.

Oispa kesä.

Ytimenä on True Temper Platinum OX -teräs. Se on vitun hyvää terästä, ja ylikokoisena riittävän jäykkää. Vaakaputkessa on dingi mutta sou not.

Mistä päästään siihen, että teräs on aseteltu ysärigeon vaatimiin kulmiin. Vikkelä ohjaus, matala keskiö ja vielä matalampi etupää tarkoittavat hirvittävää endojumppaa fiksimaastokäytössä. Mutta ne tarkoittavat myös ratapyörämäistä kaupunkihauskuutta ja elävää krossausta. Geo on tarpeeksi pitkä raiserille, toisin kuin ratapyörät ja maantiekonversiot, joita hipsterit katuratapäissään ajavat raiserilla kyynärpäät polvissa.

Hirvittävä endokone.

Mistä päästään kiekkohommiin. Equillar on suunniteltu 26-kiekoille, ja läskiäkin kumia mahtuu. Mutta mahtuu myös maantiekiekot lokareilla tai krossikiekot ilman. 28-koko nostaa keskiötä sen verran, että ratapyörämäisyys korostuu. Akseliväli pysyy silti pitkänä, mikä tasoittaa kiikkeryyttä.

Mistä päästään ohjaamohommiin. Ysärigeot on tehty kapealle stongalle ja pitkälle stemmille, mutta sellaista en kestä. Toimintakykyinen asento kommuuttiin ja maastoiluun löytyi maltillisella stemmillä ja 620-raiserilla. Krossihommissa testasin Midgeä ilman kahvoja. Asennosta tuli pää edellä -tyyppinen, mutta pyörä kiipesi kuin koti-ikäväinen enkeli. Ajelin myös halpis-ergodropilla kahvojen kanssa, mutta ei niille yltänyt. Paras droppi on uskollinen Noodle, yläotteelta ja mutkilta.

Ei muuten todellakaan toiminut tämä viritys.

Mistä päästään pyörän käyttöön. Maastofiksikäytössä Equillar on harvoin, yleensä paskakeleillä. Silloin on hauskaa. Krossikäytössä se on useammin, ja yleensä voittoisana. Laskelmieni mukaan Equillarilla on seitsemästä krossikisasta kuusi voittoa ja yksi kakkossija. Kaudella 2012 ajoin sillä tasoituksen vuoksi VPCX:t - voitin kaikki.

VPCX-voittoon Keimolassa.

Varjo-SM:t Kaivokselassa 2012 - voittoon, tosin maastorenkailla.

Newgen-krossit 2014. Voittoon.

Kommuuttikäytössä Equillar on koko ajan, koska siinä on lokasuojat ja pistosuojatut kumit. Koko helvetin ajan. Ajatelkaa sitä. Talo täynnä toinen toistaan hienompia fillareita, mutta millä mies ajaa? Ysärimaasturilla! Ja kehtaa vielä hymyillä.

Mistä päästään ongelmiin. Juuei ne viilatut dropoutit oikein toimi. Pelivara kasvoi kun laitoin isommat rattaat, mutta monikäyttöpyörässä välityksen vaihto olisi hauskempaa kunnon dropouteilla. Jarruakin on tukala asentaa, kun cantitapit ei yllä 28-kiekoille. Olisihan siihen adaptereja, mutta menee ilmankin.

Niin ja sellainenkin kiva juttu tämän kanssa kävi, että satulatolppa juuttui. Liuotin sen pois lipeällä. Tämä pikku särö vain syvensi suhdettamme.

runko: Tunturi Equillar 199jotain, Paavon kadulla raiskaama
dropoutit: viilatut, pelivaraa 5 mm
28-kiekot: FixieInc + DT Comp + Open Pro
26-kiekot: Onyx + DT Comp + Mavic 321 tai Surly + DT Comp + Mavic 7jotain
satulatolppa: ei enää jumissa vaan Pro, 29,8 shimmattu 27,2ksi
tarra: KRNKY, peittää lommoa
raiseriohjaamo: Raceface Turbine + EA30
droppiohjaamo: Nitto UI-mikäseoli + Nitto Noodle
kammet: Campagnolo Chorus pyöränraadosta
voimansiirto: Velosolo + KMC
polkimet: 540satula: joku Selle Italia pyöränraadosta, pitäis päällystää
kumit: tarpeen mukaan kaapista

Luottokamaa: Ritchey WCS Truegrip Foam -gripit.

Lukkogripit ovat kovia ja kylmiä eli perseestä. Laita foamit.

Ritchey-niminen viiksiniekka on virkkaillut vaahtogrippejä pitkään. Malli on pysynyt samana, koska se on paras.

Käyttökokemusta kuusi vuotta. Ensin yhdellä parilla kisapyörässä neljä vuotta. Sitten toisella parilla uudessa kisapyörässä kaksi. Olisi mennyt samoillakin, mutta myin. Muutama pari perheen kommuuttipyörissä.

Asenna hiuslakalla. Ei pyöri missään olosuhteissa. Irrota vedellä. Onnistuu kun ujuttelee nippareita, valuttelee pisaroita ja pyörittää.

Mukavuus. Napakka, poistaa tärinät, ei imeydy käsihermoihin. Kulmikas muoto vähentää painetta tai jotain, ei uskoisi mutta hyvältä se tuntuu.

Pitävyys. Märkänä, mutaisena, lumisena, ihan sama.

Lämpimyys. Saa pakkaskylmän alumiinistongan tuntumaan uunituoreelta ranskanleivältä.

Keveys. Mitäpä vaahto painaa?

Kestävyys. Ajoa kestää määrättömästi. Lisäksi kestää hinkkausta karkeaan betoniin, irrottelua ja kaatuilua.

Halpa hinta. Tosi halpa.

Saatavuus. Joka kaupassa, myös lähikaupassa.

Luottokamaa. Mutta älä osta ergoversiota, se on outo.

Luottokamaa: Maxxis Mud Wrestler EXO TR, 700x33C, 60tpi

Editointia 4.10.2015: Muuten seison sanojeni takana, mutta on näissä muutama vika. Nämä kiemurtavat vanteella. Käytettyinä edelleen nousevat hyvin ja napsahtavat uraan, mutta kiemurtavat silti, ihan kuin kumin rakenne jotenkin venähtelisi ajossa. Sama vika ollut monella kaverilla joka näitä käyttää. Kuvio myös kuluu nopeasti, ja kun nappulan reuna pyöristyy, vetopito katoaa.

Joo. Ei nämä mitkään Dugastit ole. Joku notkeampi kumi varmasti rullaa paremmin, etenkin tuubi, ja joku karkeampi kumi saattaa pitää paremmin, etenkin tuubi.

Mutta myöntäkää, äidin pikku kullat. Saattaa vituttaa liimata tuubia kolme päivää, rullata se kisassa ja pannuttaa. Saattaa vituttaa ajaa tuubi riekaleiksi tietyösepeliin. Saattaa olla kallistakin.

Me kuolevaiset joudumme tekemään kompromisseja, ja nämä mutapainijat ovat parhaat kompromissirenkaat, mitä tiedän.

Ne toimivat tubelesseina. Tubelessissa on enemmän säätämistä kuin sisureissa, mutta näissä säätäminen pysyy kohtuudessa. Nousevat jalkapumpulla kun tähdet ovat kohdallaan. Napsahtavat paikalleen ja pysyvät siinä. Tiivistyvät ilman litkua, mutta olen minä sitä vähän lorauttanut. Ja tubeless on cyclocross-köyhälistön tuubi.

Ne kestävät rymistelyä. Olen pitänyt edessä 1.5 ja takana 1.8 ja ajanut paikoista mistä arkijärki kieltää. Koko ajan kolisee vanteelle, koko ajan repii kylkiä, mutta nämä kestävät. Yleensä suojatut jäykät kyljet ovat haitaksi, mutta näissä ne ovat siunaus. Kumi ei nulju mukavuuspaineilla eikä pidä ihan niin kamalaa ääntä kolistessaan vanteelle. Näistä on 120tpi-versiokin, mutta enpä taida ryhtyä. Ainakaan taakse.

Ne pitävät tarpeeksi, ja tarpeeksi monella alustalla. Ennen kaikkea ne pitävät siksi, että paineita voi pitää matalina, mutta kyllä kuviokin puree ja kumiseos tarttuu. Yllätyksiä ei satu, paitsi mukavia. Muutaman kerran mutakurveissa olen päässyt tunnustelemaan pidon rajaa, joka on hämärä. Sladittaa muttei lipeä.

Ne ovat halvat.

Ne saa lähikaupasta.

Luottokamaa siis.