perjantai 27. marraskuuta 2020

Maastopyörällä läpäistävissä 1

Tässä menee polku.


Kevättalvella 2020 pandemia ei kohdellut pyöräilijäidentiteettiäni hellästi. Vuodenvaihteessa olin treenannut ja tehnyt loppiaisen tienoilla jopa parin yön bikepacking-rykäisyn mörön perseeseen. Mutta kun Uudenmaan sulun takia juutuimme mökille päivittämään netistä koronalukuja, pyöräily ei huvittanut.

Se mikä huvitti oli tulevien maastopyörävaellusten suunnittelu. Olin siis ainakin potentiaalinen pyöräilijä. Norgeskart.no (suosittelen!) oli auki yömyöhään, kun aprikoin etenkin ilmakuvien äärellä, mitkä kurut olisivat läpäistävissä. Päätin lähteä kokeilemaan sitä ja identiteettiäni.

Kesä-heinäkuun vaihteessa teimme perheellä perinteisen Norjan-retken - autolla tietysti mutta dadcore- ja mumcore-pyörät mukana. Merikalastus rannalta oli sen reissun tärkein uusi avaus, turskaa syötiin joka päivä, mutta lisäksi pääsin kuikuilemaan muutaman kurun muotoja, että onnistuisiko pyörällä. Skandinavian suurin rotkolaakso Reisadalen vaikutti lyhyen perherymyämisen perusteella haastavalta muttei mahdottomalta pyörällä - mielenterveys tosin riippuisi hyttystilanteesta. Reisadalenin sivulaakso Doaresvaggi puolestaan näytti alhaalta katsottuna tolkuttomalta, mutta ilmakuvissa siellä kulki vanha mönkijäura. Kaivosteitä Birtavarresta Guolasjärvelle tuli myös koluttua lasten kanssa, ja ne vaikuttivat yhteen suuntaan helpoilta mutta toiseen vaikeilta.

Manndalenissa kesäkuussa. Itsellä pari vuotta vanhempi lasti.


Siitä se idea sitten lähti. Tällä reissulla katsoisin onko miehessä vielä entinen terä. Haastaisin itseni läpäisemään laaksoja, joissa ei kannata ajaa pyörällä.


Varusteet

Pyöräksi BMC Speedfox, koska täysjoustolle olisi käyttöä. Vaatteiksi kevyet kuoret, kevyt untuvatakki ja -housut sekä merinovillaa. Teltaksi uusi Helsport Fjellheim Superlight 3, joka painaa saman kuin Akto mutta on ruhtinaallisen tilava sadeyön suoja. Uusi makuupussi, ettei tarvitse pierunkuoressa palella kuten edellisillä reissuilla. Lisäksi yksinkertaiset kalavehkeet.

Reppu oli pakko ottaa, koska en halunnut Bemarin etuhaarukkaan ripustella mitään, se olisi jousittamatonta massaa, mikä noissa olosuhteissa on pahempi kuin selässä oleva massa. Kamaa ei ollut paljon, sillä ilman kauppaa menisi korkeintaan kaksi yötä, kolme päivää.


8.8.2020 matkapäivä

Vaimolle ja lapsille nopeat moikat ja pyörällä kohti iltajunaa. Painavalta tuntui kuten aina tässä vaiheessa reissua, etenkin kun nostin bemaria junaan. Lukkoa ei ollut matkassa ja makuupaikka kaukana pyöräkopista, mutta sain konnarilta luvan nukkua pyörän kanssa, kun olin ottanut koko hytin.

Fiilis oli parempi kuin edellisillä reissuilla. Edessä oli epävarmuustekijöitä ja kunnon haaste mutta olin tehnyt pohjatyöt huolella ja kokemusta oli riittävästi. Ja onhan se hienoa päästä isukin arjesta omalle omalle. Taisin sihauttaa kaljan siinä ennen nukkumaan käymistä.


9.8.2020 toinen matkapäivä

Rovaniemellä rullailin sattumanvaraiseen hotelliin aamiaiselle. Olin yrittänyt varata Rollon ainoaa kunnon brunssia, mutta se oli täynnä, koska sunnuntai. Maha tuli tilkityksi sen verran täyteen, että bussimatka yhdellä vaihdolla Hettaan meni ilman lounasta.

Iltapäivästä Hetassa tietysti maastopyörävaeltajien pyhättöön, Paavontaloon. Emäntä Helinä on väärtini, jos rohkenen moista kunnianimitystä itse käyttää. Helinä oli luvannut hoitaa minut Kautokeinoon, sinne ei mene busseja enkä viitsinyt käyttää paukkuja tiesiirtymään.

Kuulumisissa riitti vaihtamista. Kevättalvella Helinä oli ennättänyt pitää ensimmäisen hiihtoloman pariinkymmeneen vuoteen, mutta asiakkaita oli ollut juuri tarpeeksi, että majatalo pysyi pystyssä. Kesä oli ollut vilkkain pitkään aikaan. Nyt elokuussa Paavontalo oli hiljentymään päin. Ryhdyimme tuumailemaan Kautokeinoon siirtymistä, ja kun Helinä ajatteli käydä samalla shoppailemassa, päädyimme seuraavaan aamuun - Pohjois-Norjassa kun kaupat eivät ole sunnuntaisin auki.

Muutamaa vuotta aiemmin olisin lähtenyt syömättä yötä myöten kohti polunpäätä, mutta samalla kun vanhenee niin viisastuu ja laiskistuu.


10.8.2020 Kautokeino - Cunovuohppi - Raisjavri - Reisadalen - Sieimma

Aamiaisen jälkeen pyörä paloiksi takakonttiin ja nokka kohti pohjoista. Matkalla sain kuulla, millaisia olivat kesätyöt palovartijana. Toivottavasti Helinä kirjoittaa tarinansa muistiin, hänellä on silmää pohjoisen elämälle ja kulkijoille. Pysäköimme Kautokeinon isomman marketin pihaan, Helinä ajatteli käydä ostamassa norjalaisia katkarapuja. Niitä oli kuulemma tullut syötyä nuoruuden Norjan-retkillä sulhasen, valkoviinin ja keskiyön auringon kera.

Parkkis ja Bemari Kautokeinossa.


Pyörä kasaan, lähtökuvat ja Raisjavrin tielle. Se on loivasti kumpuileva, asvaltoitu ylänkötie, ja tundraisen, soisen maiseman perusteella ei lainkaan tehnyt mieli ajaa Raisjavrille Kalottireitin märkiä polkuja. Puskin asvalttia vastatuuleen pikkuisen liian kovaa, koska niin kuuluu reissun ensimmäisenä päivänä tehdä. Pilvisen viileä ajosää eikä hyttysiä.

Maisematie muttei kuitenkaan.


Ruossageadasin poroaidalta lähdin kohti Reisadalenia. Paitsi että ajoin kiihkoissani poroaitauksen sisälle. Pakki päälle, harkintaa ja etelän puolelta aitauksen ohi. Ura oli selvä, kova ja kivinen, ja kun oikaisin Durenjargaan laskevan pikkujoen yli, pääsin vielä vetävämmälle uralle. En käynyt Raisjavrin vuokratuvalla vaan suuntasin uran toista haaraa lounaaseen.

Ilman pitkoksia polvia myöten kurassa.


Etapin pahamaineiset suot oli katettu matoilla ja pitkoksilla, mutta jalat sai heti märiksi, ja housutkin Cieknaljohkan ylityksessä. Polvia myöten ja isokivinen pohja. Poroaidalla pysähdyin kyykylle, sekin kuuluu alkureissun rituaaleihin, mutta korvasin menetyksen syömällä hilloja.

Pönötyskuva.


Aitevarren nousussa uria oli useampi ja valitsin aluksi väärän. Huolella piirrettyä viivaa ei ole Ambit3:lla helppo seurata, mutta kun viivalta tarpeeksi erkanee, sille osaa palata takaisin. Raisluoppalin kohdalla mönkijäura alkoi muuttua polkumaisemmaksi ja Njargajohkan ylitys kasteli taas jalat polvia myöten. Polku oli kuitenkin melko ajettava tuoreilla jaloilla ja pitkäjoustoisella pyörällä. Koivikkoiset viistorinneylämäet ja lyhyet suonotkelmat piti tunkata, mutta kun puut loppuivat, maisema avartui ja mieli keveni. Sähkölinja tosin piti liian erämaisuuden poissa mielestä.

Hetken oli hauskaa.


Miehtavarrin sivulaelta Reisadalen alkoi viimein hahmottua koko komeudessaan, mutta tolkuttoman kivinen lakipolku piti huolen, ettei maisemaa joutanut tiirailemaan. Vähitellen polku tasoittui ja muutaman kilometrin verran oli hauska laskea laaksoon.

Avokalliot Luvddiitjohkan tienoilla ja sen jälkeiset mäntykumpareet vihjailivat, että Reisadalen olisi vaativa mutta maastopyöräiltävä. Imojohkan vierusta paljasti totuuden: märkää, rytöistä lohkareikkoa, jossa pyörää vain juuri ja juuri sai kannettua tai raahattua jyrkkään alamäkeen. Maastopyörän kuljettaminen toiseen suuntaan, laaksosta Kautokeinoon päin, olisi masentava pyrintö. Imojoelle asti olin pitänyt mahdollisena jopa bikerafting-retkeä Kautokeinosta Reisadalenia pitkin merelle, enää en.


Sitä parempaa Reisadalenin maisemaa.


Laakson pohjalla pysähdyin lounaalle ja päätin etten lähde liukastelemaan pyöräilykengillä Imofossenin putoukselle.

Ruoka masussa ja kahvi suonissa oli hyvä jatkaa kohti Reisadalenin kruksia. Kuvista olin nähnyt, että eräällä männikköisellä hiekkahyllyllä polku oli varmistettu vaijerein. Ei se kohta paha ollut: viitisenkymmentä metriä jyrkkää muttei hengenvaarallista penkkaa, josta ei putoaisi mihinkään mutta vierisi jokeen. Purin nyssäkät pyörästä kiinni reppuun ja kannoin repun ensin. Sitten kannoin pyörän, mikä oli hankalaa, koska penkan jyrkkyyden takia jouduin kantamaan väärällä eli vasemmalla olkapäällä. Oikea käsi oli vapaa pitämään vaijerista.


En osaa kuvata edes jyrkkiä paikkoja.


Penkan jälkeen seurasi vaikeaa rantakivikkotunkkausta, joka juuri ennen Nedrefosshyttan siltaa yltyi vieriväksi louhikkotunkkaukseksi. Silta oli portaita lukuunottamatta helppo, mutta sen jälkeinen kallio vaati neuvottelua ja kurottelua.

En ajanut.


Nedrefosshyttan jälkeen hahmottui Reisadalenin bikepacking-arki.

1. Liian jyrkkä tunkkaus ylös moreenipenkereelle.
2. Vaativaa juurakkokivikkoajelua penkereen päällä.
3. Liian jyrkkä lasku alas rantaan.
4. Rannassa mutaa, risuja, korkeita saniaisia, kaatuneita puita ja sortumia.
5. Palaa kohtaan 1.

Rannassa vehmasta, penkalla röykkyistä, välissä jyrkkää.


Puuha vaati välillä niin äärimmäisiä ponnistuksia, että parin tunnin jälkeen jalat ja kädet alkoivat täristä. Asiallisia telttapaikkoja ei kuitenkaan tullut vastaan. Oikeastaan vain Vuomatakkan autiotuvalle olisi saanut teltan pystyyn, samoin eräälle sorapenkalle, mutta ne paikat oli varattu, vaikka laaksossa ei ruuhkaa ollutkaan. Puskin siis lukitulle Siemmahyttalle asti - pihassa oli teltan mentävä kolo. Seuraava jokivarren telttapaikka olisi ollut Käyränivan ja Houvinkiven välissä.

Alkoi ripeksiä vettä, mutta Siemmahyttan terassilla sai keitellä suojassa iltaruokaa. Hyttysiä oli noin 95 % vähemmän kuin heinäkuussa, kun perheen kanssa kävimme laaksossa kitumassa.

Sieimmahytta, lukittu.


Mikä harmillisinta Skandinavian pisin ja korkein rotkolaakso Reisadalen, vesiputouksilla ja jalokalalla markkinoitu, ei maastopyörävaeltajan näkökulmasta ollut kovinkaan hieno elämys. Muutama vesiputous ja pahtaseinä näkyi, mutta paljon enemmän näkyi luotaantyöntävää pusikkoa. Jos tulet Reisadaleniin, tule jokiveneellä, se lienee hintansa väärti.

Jatkuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti