Aamupäivävapaa

On rutiineja minulla nykyään. Minulla joka aina olen elänyt ja ajanut miten huvittaa.

Voin treenata kaksi viikkoa ja olla sitten viikon kipeänä. Selitys ei löydy ylitreenaamisesta vaan lapsiperheistä, jotka ovat yksiä taudin pesiä, vittu. Nyt oli nuha.

Voin (terveenä ollessa) ajaa Turbo Muinilla Trainerroadia yhden tunnin aamupäivisin, kun poika nukkuu. Joskus ehdin käydä jopa suihkussa.

Voin ajaa kerran viikossa ulkona valoisalla kolme tuntia. Aamupäivävapaata elämästä, ja hyvä niin. En tule hulluksi ja säilyy ajokäsi.

Oikein mukavia rutiineja, ja uskoisin kyllä pysyväni kohtuullisessa kunnossa.

Päivän kolmetuntista tosin piti modata. Ajelin Yetillä rauhassa, ettei keuhko sanoisi poks, ja oli hyvä kulku neljän nuhalepopäivän jälkeen. Kunnes Mellunmäen takametsissä vaihtaja päätti lopettaa toimintansa. Vika paikallistui liipasimeen eikä ollut korjattavissa metsässä.

No mitäs, voimatreeniä minä tarvitsinkin. Ajoin kotiin 32-11:llä.

Äsken avasin Sramin X9-liipasimesta kannen. Sieltä hyppäsi vain yksi jousi lattialle - ilahduttavaa. Sisällä oli viiden vuoden moskat. Saattoi päätellä että Yeti on viihtynyt katollaan suossa. Mikä vielä ilahduttavampaa, moskan alta paljastuneet liipasimen sisukset olivat jämerää tekoa. Ei kuluneita muovihampaita vaan messinkisiä vipuvarsia ja teräshampaita. Sen jousenkin sain rullailtua paikalleen. Tässä ilman moskia, niin voitte ihailla:

Mieltä lämmittää asiallisesti rakennetut työkalut. Paitsi että ei vittu lämmitä, kun tarkemmin tutkii. Palautusliipasin töykkii tuota messinkistä keinuvipua puhtaalla muovilla, ja senhän tietää mitä puhtaalle muoville käy siinä taistelussa. Se katoaa vähitellen yhdettömiin eikä jaksa enää töykkiä sitä messinkistä keinuvipua. Niinpä tämäkin insinööritaidon mestarinäyte kuuluu hehkulamppuhuijauksen piiriin.

No sain sen tekohengitettyä, mutta lähivuoden aikana luvassa lisää sinkulointia. Vittu.

Pelkkää peekoota

En usko peekoohon. Täsmennän niille jotka eivät osaa katekismustaan: En usko peruskuntoharjoitteluun, siis pitkiin matalan sykkeen lenkkeihin.

Uskon tietysti että peekoo parantaa sydämen lyöntitilavuutta ja lihasten hapenkuljetusta ja rasvanpolttoa ja lässynlässyn. Se kaikki on tutkittu. Mutta en usko että peekoo on välttämätöntä tehokkaamman harjoittelun pohjaksi saati suomalaisissa maastopyöräkilpailuissa menestymiseksi.

Kerroon uutisen. Kestävyysurheilun harrastajiksi valikoituu tyyppejä, jotka tykkäävät viettää pitkiä aikoja lenkillä. Peekooharjoittelu on pelkkä keino oikeuttaa se mistä kestävyysurheilija tykkää. Tämä on peekoon ydin. Tämä on syy siihen, miksi sen halutaan olevan niin iso osa kestävyysurheilijan harjoittelua.

Peekoo on kiva juttu, mutta se ei ole kunnon kivijalka. Se on kunnon yksi osa. Kolmen tunnin marttakisassa pärjää muillakin kunnon osilla. Tekniikalla, tottumuksella, veekoolla, maksimeilla, voimalla, nopeudella, millä vaan.

Samoin pyöräilystä voi nauttia muillakin kunnon osilla kuin peekoolla. Nöösit ajavat vartin lujaa ja nilkuttavat kotiin väsymystään ihaillen. Enskakuskit rypistävät kaksi minuuttia alamäkeen ja spekuloivat vartin.

Vähättelen peekoota ehkä myös siksi, että minulla sitä on. Toisin kuin mitään muuta kuntoa.

Teininä kävelin huvikseni kuuden tunnin lenkkejä. Myöhäisteini-iästä yli kolmekymppiseksi tein vuodessa useita patikka- ja hiihtovaelluksia. Useimmat kestivät viikon, mutta olen järkyttänyt elimistöäni myös kolmen ja puolen viikon kävelyllä sekä kolmen viikon äärimmäisen vaativalla telttahiihtovaelluksella. Viikon maastopyörävaellukset ja ylipitkät normilenkit ovat tulleet kuvioon viimeisen kymmenen vuoden aikana. Melkein koko viime kesä meni retkipyöräillessä.

Kaikki tuollainen on peekoota. Voisi sanoa että tunnen rasva-aineenvaihduntani.

Mutta jos haluaisin kehittyä, minun pitäisi tehdä kaikkea paitsi peekoota. Harmi vaan ettei huvita.

Paljon enemmän huvittaa ajella Keski-Suomen polkuja ja pikkuteitä kaikessa rauhassa, niin pitkään kuin varpaat pysyvät sulina. Välttelen tarpeetonta höntyilyä, mutta toisaalta nautin siitä, että voin nousta sekaan tiukkojakin mäkiä ja kiihdytellä vauhdikkaitakin polkupätkiä, eikä kolmen tunnin jälkeen väsytä. Se on ihan hyvä syy ajaa pelkkää peekoota.

Kuolema pyörän päällä II

Eilen kävin taas kuolemassa pyörän päälle, kuten ranskalaiset aika-ajosta sanovat. Viime vuonna jo kirjoitin, että Bianchi-cupin Petikon maastoaika-ajosta puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräilystä hauskaa.

Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.

Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.

Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.

On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.

Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.

Hattiwattipyöräilyä

Kävin piruuttani polkemassa Kisiksen hattiwattipyörää, joka kertoi minkä piti: You suck! Löin tauluun sellaiset lukemat että ällistytti, mutta väärällä tavalla.

Näemmä jaksan äkkiseltään rimpuilla 280 hattiwatin kanssa vartin, mutta en todellakaan toista, ja sykkeet huitelee korkeammalla kuin kisoissa.

Lukema on tarkasti sysipaskan ja säälittävän rajalla. Tiedän että Korpelan Aki pystyy ajamaan 2 x 20 minuuttia kolmekymmentä wattia kovempaa, ja moni kotimaan kilpaveli tietysti vielä kovempaa.

Miten ihmeessä sitten pystyn rimpuilemaan heidän perässään? No - en pystykään. Aki jättää minut viimeistään kisan puolivälissä, muut aiemmin. Jään pitämään yksin seuraa molemmille jäljellä oleville wateilleni.

Jos tuosta lukemasta pitää jotain positiivista kaivamalla kaivaa, niin:

- Näemmä minulla on kauhea kisanaama, jolla satutan itseäni enemmän kuin on tervettä.

- Näemmä olen laiha.

- Näemmä etenen maastopyörällä melko taloudellisesti, koska on pakko.

Nyt minun pitäisi olla täynnä uljaita, kunnianhimoisia harjoittelusuunnitelmia. En ole. Olen viime vuodet harjoitellut ja kilpaillut polkupyörällä just niin kovaa kuin minua huvittaa. Eli ei kovinkaan kovaa.

Ei ole kuumia päiviä (Joupiskan marttakisa)

Lämpötila ei vaikuta. Jos vaikuttaa, se vaikuttaa kaikkiin samoin. Paitsi minä olen päättänyt, että kaikki lämpötilat auttavat minua.

Joupiskan maratonilla oli oikeasti kuuma, mutta ainoa mistä sen huomasi, oli hengitys ylämäissä. Tuntui kuin olisi vetänyt ilmaa hitsauslieskasta.

Normikuvauskohta, normi-ilme. Kuva: Normikuvaaja.

Jalat löllyivät, mutta se johtui muusta. Lähinnä siitä että viime viikon olen tehnyt rankamettää. Rankamettä on konttorityöläiselle kamala paikka eikä lainkaan laskettavissa polkupyöräilyn harjoitteluksi. Rankamettä kuluttaa. Ajoin kyllä kaksi kertaa Emilian kanssa.

Kisassa tavanomainen alkukompurointini sattui neljäkymmentä minuuttia ennen starttia. Laken kisakengästä poksahti Boan räikkä paskaksi. Inhoan Boan räikkiä. Tuli Hi5Bikesille taas asiaa. Ne varmaan ilostuu, kun menen vaatimaan kuukauden myöhässä olevaa kiekkoani ja läväytän paskat kengätkin tiskiin.

Mutta Seinäjoelle on liian pitkä matka, että viitsisi kengän takia ottaa DNS:n. Lähdin oranssit makkarankuoret päällä Seinäjoen keskustaan kenkäostoksille. Onneksi on uusi kesäauto, jonka tärkein ominaisuus on kuljetuskyky paikasta A paikkaan B, ja ajoissa takaisin.

Ostin halpis-Shimanot. Harmi että niitä ei myydä yksittäin, koska otin vain toisen käyttöön. Klossin vaihdon ja säätämisen jälkeen aikaa valmistautumiselle jäi kymmenisen minuuttia, joten en varsinaisesti ennättänyt jännittää. Esittelin ylpeänä eriparikenkiä kaikille halukkaille. Ne ovat soma lisä eriparipolviini; patti on tallella.

Kisan alettua oma porukka löytyi nopeasti, mutta minun piti ajaa se väkisin kiinni, koska alkunousun töytäreessä joku sutaisi tyhjää ja teki normisumpun. Porukassa kiilailin vakiokaavalla: hiekkateitä ja ulkoiluväyliä vuorovedolla, polkupätkillä kärkeen. En mene polkupätkillä kärkeen siksi että luulisin olevani singletrack-jumala vaan siksi ettei kukaan pääsisi karkuun. Nyt on sekin synkkä salaisuus paljastettu.

Sitten seurasi kitumista vajaat kolme tuntia, paitsi että oikeastaan en kitunut. Oli mukava ajaa kun aurinko paistoi ja juoma upposi. Joskus tässä blogissa vannoin hunajasuolaveden nimeen, mutta nyt palasin syntisiin kemikaaleihin ja join piruuttani seurasponsorin kofeiinipitoisia elektrolyyttitabletteja. Sokerit imin geeleistä.

Yksi mokoma pääsi polulla karkuun ja yksi ikämies kuittasi loppunousussa, mutta muuten ajoin tasaisesti.

Tuloksena seitsemäs sija miesten yleisessä vessassa sarjassa. Valitse taistelusi, sanoi Sun Tzu Sodankäynnin taidossa. Kilpailevana maastopyöräilijänä lisään, että valitse ne kaukaa Etelä-Suomesta ja ajoita ne lomakauteen.

Kiitos taas Jaakolle kaluston lainasta ja seurasta. On todella hämmentävää että muutkin ajavat maastopyörällä kilpaa Suomessa. Siinä pöhköydessä riittää jakamista.

Käyttötesti: Cannondale Scalpel (eli happamia marjoja)

Jaakko lainasi minulle Cannondale Scalpelin Tahkolle. Käyttötesti jäi aiottua lyhyemmäksi, mutta tein sen silti.

Se on kevyt pyörä. Se tasoittaa möykkyjä. Se on Yetiä nopeampi ja helpompi ylämäissä ja alamäissä ja tasaisella. Etenkin jos on möykkyjä. Se varmasti olisi säästänyt tukilihaksia neljännelle kierrokselle.

Mutta minulla ei ole varaa Cannondale Scalpeliin. Siksi se oli kovin hapan.

Täysjousto kuormittaa lonkan koukistajia, jotka muutenkin ovat kovilla kun pyöräilee. Kiikkustuolista ei tee mieli nousta, joten ylämäet pitää kitua penkistä lonkkia koukistellen. Kai siihen tottuu, mutta seurakaveri sanoi, ettei totu. Hän ajaa täysjouston jälkeen taas jäykkäperää, ja tykkää siitä että on jotain jonka päällä seistä.

Jos pitää valita, otan mieluummin kipeän selän kuin kireät lonkan koukistajat. Koska kireistä lonkan koukistajista saa kipeän selän. Eikä selkäni ole kipeä.

Lisäksi täysjoustossa on tuplaten säätämistä ja tuplaten rikkoontuvia osia. Testilenkki vei nimittäin peräti tunnin, ja tällä kertaa sattui keulassa olemaan sekä paluuvaimennus- että lukitusongelmia. Mutta se oli jo rikki kun tulin paikalle.

Loppuhuoltoa tehdessä huomasin myös, että täysjoustossa on liian monta kohtaa mihin en ilkeä osoittaa puutarhaletkulla.

Jaakolle sydämellinen kiitos hienon pyörän lainasta.

Tahko 240 eikun 70 kisaraportti

Vituiksihan se meni. Pitäisikö olla yllättynyt, että kipeällä polvella ja lääkekuurilla ei selviä Suomen vaativimmassa maastopyöräkilpailussa?

Neljän kierroksen viritys roikkui kelvollisissa kantimissa lauantaiyöhön asti. Sain seurakaverilta kyydin jo torstaiksi Tahkolle ja pääsin seura-aktiivien mökkiin. Korson Kaiku on hieno asia. Varmasti mikä tahansa polkupyöräilyseura on. Sitä paitsi samanmielisten seurassa on vähemmän kuolettavaa potea kilpailuodotusta.

Perjantaiaamuna lähdin laina-Scalpelilla säätölenkille. Se oli peräti kolmas kerta kun ajoin täysjoustopyörää, ja edelleen tuntui kuin polkisi puurossa. Sain puurosta tasakoosteista iskaripumpulla, ja satulan säädin päin persettä. Kaikki hyvin, ei muuta kuin eväiden lajittelu kierrospusseihin, pastaa koneeseen ja selälleen sohvalle murehtimaan tulevia kärsimyksiä.

Iltayhdeltätoista ylös, suihkuun, hammaspesu, rasvaa perseeseen, ajokamat päälle ja Tahkon kisakuusen alle. Kavereita oli kiva nähdä. Ajamaan.

Yökierros meni letkeästi. Peesailin alun ja kaikki tiepätkät joten syke pysyi aisoissa. Poluilla jumitin aluksi Tiimo Tonissonin perässä, mutta sitten ymmärsin, että maastossa ja alamäissä minun kannattaa olla kärjessä. Kinahmi ykkösellä Scalpel vikuroi, koska keulaan ei saanut tarpeeksi paluuvaimennusta. Muuten pyörällä kelpasi lasettaa. Röykkypätkät olivat todella hyviä hetkiä. Polkualamäkien jälkeen sain himmailla seuraa odotellen.

Sohkasen Simo oli tietenkin jo mennyt, mutta neljän seuraavan paketti pysyi sopuisena ja hiljaisena kasassa: minä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki, moninkertainen voittaja Tiimo ja maratonmenestyjä Iiro Sairanen.

Loppupuolen linjanousuissa Iiro lähti omaa vauhtiaan. Polveen alkoi sattua. Il Grandea ajelin Tiimon kanssa ja polveen alkoi tehdä kipeää. Lumpion alapuolella sellainen tykyttävä paineen tunne, jota vastaan voisi hetken ajaa, jos ei piittaisi seurauksista. Pahempaa oli yleinen huono olo ja suuri vastenmielisyys kilvanajoa kohtaan. Vihasin juomia, geelejä, vatsani kipua, polveni kipua ja yliminää, joka komensi minut edellä ajavan renkaaseen eikä antanut nauttia elämästä.

Oletan että huono, kramppinen, oksettava, tärisevä olo johtui antibioottikuurista. Massu sekaisin, mikään ei imeydy, huono vastustuskyky, väärät mikrobit. Tietysti olo johtui myös aamuyöstä. Kroppa kertoi minulle, että tänä sudenhetkenä minun kuuluisi nukkua ja sairastaa.

Kroppa kertoi minulle tekosyitä. Tai syitä.

Ensimmäisen kierroksen huolto oli yksinkertainen. Lisää ruokaa taskuun ja pullon vaihto. Lähdin jatkamaan Iiron kanssa. Tiimo ja Mikko huolsivat huolellisemmin. Polveen sattui. Päätin kokeilla, josko se paranisi ajamalla Nilsiään. Ei parantunut vaan pahentui. Toivotin Iirolle hyvää matkaa. Odottelin Tiimon ja toivotin hyvää matkaa, odottelin Mikon ja toivotin hyvää matkaa. Nilsiästä lähdin asvalttia lähtöpaikalle.

Oli huono olo ja poljin yhdellä jalalla ja tärisin ja melkein oksensin. Ja kuitenkin oli koko yön hienoin hetki. Kaunista. Linnunlaulua. Pyörä liikkui itsestään. Ihan erilaista kuin kilvanajo.

Mitähän se tunne kertoo? En tiedä mutta tällä hetkellä polvi on edelleen kipeä ja bursan kohdalta sentin turvoksissa.

Toisaalta - henkiseen varastoon jäi paljon ajamattomia kilometrejä. Juuri nyt minun tekee mieli ajaa pyörällä auringonlaskuun. Minun tekee mieli olla hyvässä kunnossa.

Kuuri loppuun, polvelle lepoa, sillä välin muulle kropalle treeniä ja taas mennään.

Se täytyy sanoa, että kaikki jotka Tahkon 240 ajavat, ovat erittäin kokeneita, erittäin kovia ja erittäin erikoislaatuisia maastopyöräilijöitä. Nostan heille kypärää.

MTB-Siksak 2014: Varusteet

Varusteilla ei ole väliä. Väliä on vain sillä että tuntee ne ja osaa käyttää niitä.

Tätä periaatetta rikoin perinpohjaisesti, koska osaan ja uskallan. Kaksikymmentä vuotta yksinvaellusta Skandinavian erämaissa kaikkina vuodenaikoina opettaa toimivan minimalistiseen huolettomuuteen, missä huolettomuus tarkoittaa sekä suurta käyttövarmuutta että turhan pähkäilyn välttämistä.

Kuumottavin varusteisto oli kantosysteemi. Tilasin puolalaisesta pikkupajasta ison satulalaukun ja keskikokoisen tankolaukun. Satulalaukkuun meni varavaatteet ja makuupussi. Tankolaukkuun meni teltta ja sen edessä lököttävään pikkupussiin kilo herkkuja. En testannut laukkuja, mitä nyt vähän ajelin ympyrää Seinäjoen rautatieasemalla junaa odotellessa. Hämmästyttävää kyllä laukut toimivat.

Laukut etsivät paikkojaan Seinäjoen asemalla.

Tietysti tällaiset vaelluslaukut nostavat pyörän painopistettä ja painoa. Keulaa ja perää on raskaampi operoida ja mutkat pyrkivät menemään suoriksi, mutta nopeasti niihin tottui.

Laukut oli laadukkaasti ja toimivasti tehty eivätkä ne viikon reissulla osoittaneet kulumisen merkkejä. Laukut eivät hölskyneet ja ne oli helppo irrottaa. Huipputuote.

Pyöräkin kuumotti, koska Yetillä en ole vaelluksia ajanut. Se on silti speksattu kisahommien ohella jämäkkään vaelluskäyttöön ja toimi kuten piti. Kaksysäri rullaa mönkijäurilla ylivertaisesti, takajouston puute tarkoittaa kestävyyttä ja toimintavarmuutta ja 2 x 10 -vaihteiston koko skaalaa tarvittiin. Reissulla lisäsin ketjuun öljyä ja kiristin yhtä pinnaa leathermanilla, siinä kaikki. Ei flättejä, ei onnettomuuksia.

Reppuun laitoin makuualustan, keittiön ja ruoat. Ospreyn kevytreppuni on aiemmilla pyöräreissuilla hiertänyt selkäni verille, joten otin tietysti sen. Jeesusteippasin selkään lisätoppausta ja liukastepintaa. Toimi onneksi.

Vaatteina kevyt valikoima koeteltua ajokamaa, merinoa ja ikäloppu fleece. Paclite-kuori paskakeleille. Ei erikoisuuksia. Varpaita paleli jatkuva suossa rypeminen kisa-Sideillä viiden asteen lämmössä, joten onneksi mukaan sattui neopreeniset kengänsuojat. Ajohousuja oli kahdet, ja se oli hyvä koska toisista meni vaippa rullalle.

Makuualusta oli solumuovinen, taitettava munakennomallinen - käytettävyyden takia. Puhallettavat puhkeaa ja rullattavat on vittumaisia pakata. Pakkasin alustan reppuun selkää vasten pehmusteeksi.

Makuupussi oli ainoa fail. Vanha kesäpussini aka pierunkuori on tullut käyttöikänsä päähän eikä sillä oikein tarjennut nollakelissä telttailla. Siksi telttailin vähemmän kuin aioin. Olisi pitänyt ottaa kilo untuvaa.

Teltta oli tietysti uskollinen Hilleberg Akto. Ei kevyin eikä halvin vaan paras.

Akto Puksajärvellä.

Keittiönä kaasupoltin ja kattila. Ruokana halpismättöä kaupasta ja pari pakastekuivattua pussimuonaa.

Aamiaisen osa 2 eli mustikkakeitto.

Ei se niin monimutkaista ole. Kun on tehnyt kuutisenkymmentä pitkää vaellusta ja useita vaativia maastopyörävaelluksia. Jos haluaa opetella, kannattaa miettiä itse, kokeilla ja viilata. Mistään valmiista varustelistoista tai nettikokemuksista ei ole hyötyä.

Varusteiden puolesta tämä reissu oli varsin helppo, koska tankkasin Nuorgamissa ja Utsjoella. Kantosysteemiin olisi kyllä mahtunut viikonkin muonat varsin helposti. Makuualusta olisi joutunut repusta ulkoruokintaan ja toisen juomapullon paikalle olisi tullut roinaa.

MTB-Siksak 2014!

Palasin tyytyväisenä maastopyörävaellukselta. Jos juhannuksenvietolta viitsin, kirjoitan tänne varusteista, reitistä, tunnelmista. Sitä tavallista.

Retkelle

Kesä on liian lyhyt Helsingissä lusimiseen. Siksi:

Hätäpäissäni räpsäisin kännykuvan puolalaisen pikkufirman räätälöimästä turpeasta satulalaukusta. Siellä on tällä hetkellä makuupussi ja varavaatteet viikon maastopyörävaellukselle.

Teltta tulee saman firman tankolaukkuun ja loput kamat reppuun.

Tavoitteena on etsiä sekä vaeltamisen että maastopyöräilemisen iloa Lapista. Yksin. Mitä vittua minä kuvittelen.

Joka tapauksessa ajan retkeilyreittiä Sevettijärveltä Pulmankiin ja sieltä Nurogamiin kauppaan. Sitten tietä 10 km länteen ja siitä mönkijäuraa etelään kohti legendaarista Pulmanki - Mieraslompolo -uraa. Sitä jatkan länteen mutten Mieraslompoloon asti vaan käännyn pohjoiseen kohti Utsjokea. Kauppakäynnin jälkeen Paistuntureille: Kuohppilasjärvelle, tunkkausta Erttetvarrin yli Linkinjängälle ja uraa Dalvadaksen tienoille ja tiesiirtymä Karigasniemelle taas kauppaan.

Sitten jos vielä huvittaa, ajan Muotkatunturien yli vanhan postipolun.

Luulisi ilon löytyvän. Etenkin koska aikataulu on vapaa ja avoin. Jos ei ilo löydy niin olen ainakin yrittänyt, ja voin heittää maastopyörän nurkkaan, myydä vaellusvarusteet ja keskittyä kesänviettoon inhimillisemmin metodein.

Juhannuksen jälkeen palaan asiaan.

(Mitä eiliseen kisaan tulee, niin kroppa jäi kierroksille: hikoilin, kääntyilin ja valvoin koko yön ja kroppaa särki. Sitä se teettää kun saa paljon irti. Ei ole hyväksi ihmiselle urheilu.)

Vanhat pohjat

Ajoinpa tänään maraton-cupin kisassa miesten yleisen sarjan kymmenenneksi. Olosuhteet huomioon ottaen se on aika helvetin hyvin.

En ole ajanut maastopyörällä kahteen viikkoon, ja viimeisin harjoitteluntapainen oli maantiepyörän päällä istumista satasen sykkeillä viikko sitten.

Nönnönnöö en-oo-reenannu pyörä-on-rikki ei-huvita-ajaa nönnönnöö. Sitä tavallista.

Kisa alkoi vahvasti: kaaduin viiden (sic!) metrin ajon jälkeen tulpaksi. Jani Poussu kertoi nähneensä, että se virolainen temposika, joka asetteli nousukahvansa tankooni, tuli kulmittain, lujaa ja liekeissä.

Etuauton perässä onneksi sammuteltiin kaikilta lieskoja kilsa pari. Puikkailin takaisin omalle paikalle.

Sitten tapahtui kärsimistä sekä syvällisiä mietteitä kilvanajon mielekkyydestä. Sellaista se on kun roikkuu parempiensa perässä polulla ja keskittää toiveet asvalttipeesin autuuteen.

Koska en jaksanut lujempaa, päästin paremmat menemään, otin polkuvauhdin ja keräsin perääni oman letkan. Sain voimaa ajatuksesta, että ehkä he nyt vuorostaan kärsivät ja miettivät kilvanajon mielekkyyttä.

Valitettavasti kyseisestä ajatuksesta ei saa voimaa yhtä paljon kuin reenaamisesta. Siksi joku jätti ylämäessä ja joku karkasi polulla. Mutta aivan lopussa selkiä tuli vastaankin, kapoisia pyöräilijänselkiä, hartiat kumaraan nöyrtyneinä. Eivät rimpuilleet peesissä pitkään mutta ikään kuin tuuppasivat loppukirintapaiseen.

Tuloksen perusteella voin ehkä ruveta sedäksi joka kiusaa muita vanhoilla pohjilla. En tiedä, mitä vanhat pohjat tarkkaan ottaen ovat, mutta ne kai liittyvät tottumukseen ja sydämeen. Ylämäkivoimaan ja terävyyteen vanhat pohjat eivät ainakaan liity.

Kisan jälkeen purin ja siivosin neljäsosan radasta, mikä oli henkisesti ja fyysisesti itse kisaa kovempaa. Minussa ei ollut mitään jäljellä.

Mäkivedot

Koska tänään olin laiska, väsynyt ja syövyksissä nepalilaisesta, ajoin mäkivedot. Kyseinen mäki toimii paitsi polkupyöräilyareenana myös ihmislentokoneiden pakkolaskupaikkana. Puhe on Hertsikan hyppyrimäen alastulorinteestä, sen vasemmasta kaistasta alhaalta katsottuna.

Katsokaa sieltä alhaalta niin ymmärrätte, että nämä mäkivedot eivät ole kunnollisia mäkivetoja vaan säälittävää rimpuilua. Pitää istua aivan satulan kärjellä, vakainta olisi jos kehtaisi tunkea satulan syvälle anukseen. Näin sadesäällä pitää polkea penkistä, koska putkelta sutii. Pitää pyörittää mummorattaalla, mutta minulla ei ole, on vain 26-36.

Ja kuitenkin keula vaeltaa, takarengas sutii, kädet (!) hapottavat, happi loppuu. Pääsen juuri ja juuri ylös, ja sitten uudestaan.

En tiedä mitä hyötyä näin säälittävistä mäkivedoista on treenimielessä. Luotan lääke- ja viinamaksiimiin. Mitä pahemmalta maistuu, sitä parempaa tekee.

Ajoin viisi, mikä maistui tulisen lammaskastikkeen ja vatsahapon sekoitukselta. Ajattelin Tahkon linjanousuja ja XCO-kisojen laskettelurinteitä.

Miten löytää uutta polkua?

Keinot paremmuusjärjestyksessä.

1) Ota seuraksi sellainen jonka kanssa et ole ennen ajanut. Eri ihmisillä eri polut.

2) Aja kuten tavallisesti mutta testaa kaikki lupaavat polunpäät. Kaikki. Et tule ajamaan lainkaan tavallisesti.

3) Katso kartasta alue jolla pitäisi olla polkuja ja mene tutkimaan. Asuinalueiden liepeet, luonnonkauniit paikat, luontevat kulkureitit.

4) Katso kartasta uusi polku ja mene ajamaan se. Tämä ei yleensä toimi, koska karttoihin on merkitty niukasti hyviä ajopolkuja.

Tänään hyödynsimme parasta keinoa puolin ja toisin. Uutta kalliobaanaa Sipoonkorvesta!

Joskus on hauskaa

Olisiko ollut jo kolmas kerta Liedon XCO-radalla. Tällä kertaa se oli harvennettu, haravoitu ja kuiva, joten ajoni ei ollut koko ajan epätoivoista räpistelyä, enkä yleensä jäänyt tukkeeksi pikku kivikynnyksiin.

Itse asiassa oli aika helvetin hauskaa.

Se alkoi jo ennen kahdeksaa, kun poljin Viikin läpi kyydille. Rusakot hyppivät pellolla, luontokuvaaja metsästi ja oli ikään kuin kesä.

Lähdössä tosin tutusti säälin itseäni. Että pitää syntyä pirulaiseksi, joka kiusaa itseään ajamalla röykkypolulla niin lujaa kuin ikinä. Vainotut sielut ryhmittäytyneinä ikäjärjestykseen pienen lounaissuomalaisen kyläkoulun pihassa.

Sitten ajoin täysii, mutta homma pysyi hanskassa pykälää paremmin kuin Rajamäellä. Matalilla rengaspaineilla lienee tekemistä tämän harhan kanssa. Viimeisessä kallionousussa nöyrryin kohteliaasti Korpelan Akille, mutta lopun hiekkaväylätöytäreessä kuittasin jonkun selän. Vaikka piti puristaa, maalissa en oksentanut kuten Panu Vainio.

Pyöräilyn ilon kai tunnistaa siitä, että sijoituksella ei tuntunut olevan väliä. Tai sitten siitä tunnistaa pehmeyden ja vanhuuden.

Joka tapauksessa vanhakin kroppa on jo viikossa ottanut treeniä vastaan, ja painavakin takajäykkis etenee röllipolulla jos sitä piiskaa.

Kisavauhtiset kierrokset

Maastopyöräilijä voi etsiä kadonneita wattejaan maantienlaidalta ja spinning-pyörän liepeiltä kontrolloiduin treenein, joista amatöörimäiseen satunnaisotantaani ovat päässeet 2 x 20, 2 x 5 x 2 ja pyramidi.

Wateilla on kuitenkin harmillinen taipumus paikkasidonnaisuuteen. Polulla kaivattuja watteja ei löydä maantienlaidalta tai spinning-pyörän liepeiltä, ainakaan kaikkia. Siksi ajan kisavauhtisia kierroksia.

Ajan niitä liian vähän mutta ajan silti, etenkin jos Bianchi-cupissa ei ole maastokisaa tiistaina.

Tämä oivallinen harjoitusmuoto vaatii kaksi asiaa, kierroksen ja kisavauhdin. Kierroksen on hyvä olla lähellä, edustaa maastoa mihin valmistautuu ja kestää 10-20 minuuttia.

Herttoniemen VPCX-rata on helppo, nopea ja sisältää pari äkäistä töppyrää. Ajan sitä sekä rossarilla että kisapyörällä.

Kivikon enskalla höystetty VPCX-rata on teknisempi, hauskempi ja sisältää kaksi nousuvoittoista osuutta ja kaksi laskuvoittoista osuutta. Kivikossa harjoittelen bermien, hyppyjen, kurvien ja kaltsien lisäksi myös polkupyörän tuhoamisen jaloa taitoa.

Kierroksen lisäksi pitää olla kisavauhti. Kyseessä on intervallitreeni, joten kisavauhdin saavuttaminen on helppoa, koska alle vartin välein voi huilia vaikka kymmenen minuuttia.

Paitsi että ei muuten todellakaan ole näin.

Minä olen sen verran vanha ja pehmeä setä, etten treeneissä millään viitsi piiskata itseäni kisavauhtiin. Puuttuu jännitys ja kiritys. Katsokaapa.

Nurmijärven marttakisa 10.5.2014
1. kierros 1:04:41, avg 173 max 183
2. kierros 1:09:51, avg 166 max 176

Kivikon treeni 15.5.2014
1. kierros 11:31, avg 155 max 167
2. kierros 11:17, avg 157 max 169
3. kierros 10:56, avg 165 max 174

Kivikon treeni oli menevinään hyvin, ja viimeisen kierroksen puskin muka täysii, mutta oikeasti slarvailin. Paskasti menneen marttakisan lopuksikin ajoin kuusi "kisavauhtista kierrosta" putkeen. Mitä vittua? No sitä vittua että se oli kisa.

Kisavauhtisten kierrosten epäluotettavasta sykedatasta voi kuvitella tekevänsä muutakin syvällistä analyysia. Avg 155 ei ole vielä tämän paatin runkonopeus, koska pari pykälää kiristämällä saan reilusti aikaa pois eli vauhtia lisää. Mutta välillä avg 157-165 on rajoitin, koska vauhti ei parane suhteessa yhtä paljon. Kova läähätys ja rimpuilu mutta melkein sama aika.

Miksi maastossa eikä maantiellä

Tyypillinen succisfoorumikeskustelu maantiekisojen jälkeen:

1) Minut kiilattiin ojaan ja kaaduin ja luita ja hiilikuitua murtui.
2) Ei ollut vetomiehiä joten laiskat peesailijasprintterit voitti.
3) Tiellä oli kuoppia, järjestäjän vika.
4) Miksi 55-vuotiaille kilpasarjan miehille ei ollut omaa lähtöä?
5) Video missä succikset seilaa toistensta eteen ja vastaantulevien kaistalle, kommenteissa ikurien pyhää vihaa.

Tyypillinen succisfoorumikeskustelu maastokisojen jälkeen:

1) Olipa hauskaa ja kaaduinkin monta kertaa. Kaverit pysähtyi tsekkaamaan että ok.
2) Jaksoin tosi hyvin kunnes en enää jaksanut.
3) Polulla oli kiviä ja juuria ja muutenkin oli vaihteleva rata, kiitos järjestäjille.
4) Junnujen menoa oli mukava katsoa.
5) Video missä tekninen alamäki ajetaan vaihtelevalla menestyksellä, kommenteissa itseironiaa ja kannustusta.

Tässä molemmat yhdistettynä.

Töissä...

...viihdytin itseäni muistelemalla MTB-seikkailuja 2011 ja 2012. Hyviä reissuja, seurana Emilia ja iso lössi tamperelaisia maastopyöräurpoja.

Puutonta avotunturia, vähän koivikkoa, vielä vähemmän suota mutta loputtomasti hauskaa mönkijäuraa. Ainakin sata joenylitystä, joista jokainen tehtiin kengät jalassa eka päivän jälkeen.

Lounastaukoja auringossa, tuulessa, sateessa. Mutta aina hyvät kahvit ja selällään makoilua.

Illalla puolijoukkueteltassa paljon ruokaa, jokeen pesulle ja raikkaat unet teltassa.

Huumorin määrä vakio säästä ja olosuhteista riippumatta. Vaikka takana olisi jo kaksitoista tuntia ryynäämistä.

Jos kiinnostaa, niin tuolla ne taas virittelee tämän kesän reissua, ja tuollakin. Videomateriaalia on paljon tuolla.

Minä en ole mikään helvetin outdoor-kuvaaja, mutta koska kiinnostuitte niin tässä jotain.

Tie Hobittilaan, klassinen kuvausmesta ennen Pöyrisjokea.

Pöyrisjoen ylityksessä on tunnelmaa muttei syvyyttä.

Ajettiin tuo ura. Muun muassa.

Vuori nimeltä Vuorji tunnetaan runkojen hautausmaana.

Yhtä suloista kuin miltä näyttää.

Kevon lähellä, reissun lopulla.

Kun teen vetotreenejä räkä poskella, joskus tulee mieleen, että eiköhän olisi sittenkin mukavampaa vain kruisailla pitkin tuntureita kavereiden kanssa.

Harjoituspäiväkirja:
pyramidivedot titamiinipyörällä, bliss

Surly Cross-Check

Herttoniemestä ikuisuuteen! Cross-Check kestää.

Tämän rungon ja minun yhteinen historia alkoi 15.9.2007 Kangasalla. Silloin ainoa pyöräni oli sininen Tunturi Kayapo, ja sillä ajamalla voitin VPCX-osakilpailusta cyclocross-renkaat, legendaariset Tioga Bloodhoundit! Ajattelin että siinähän minulla on runkoa vaille cyclocross-pyörä ihan ilmaiseksi.

Eppu alias Tikkurilan Ajomies alias Hikiän Ajomies kuumotteli silloin joltain palstalta Gunnaria, joten Epun kevyesti sisäänajama Cross-Check oli myynnissä. Koeajoin, totesin sopivaksi ja tehtiin kaupat melkein kisapaikalla. Hinta oli halpa ja sisälsi ohjainlaakerin muttei maaleja, koska ne Eppu oli poistanut. Pyörä oli Epun myyntipuheen mukaan ruostuneen titaanin värinen.

Cross-Checkistä tuli ensimmäinen pyörä jonka kasasin itse. Aluksi vein rungon Tattikselle maalaamoon. Väriksi valitsin Helsinki-päissäni raitiovaununvihreän. Kun menin hakemaan runkoa, Elekon hitaat mutta lempeät peikot olivat päättäneet maalata sen harmaa-celesteksi. En tykännyt, mutta uusintakierros oli ilmainen.

Sitten tilailin verkkokaupoista täyden Campagnolo Veloce -sarjan, kasautin kiekot ja räävin putkiosia kasaan. Budjetti paukkui ja oppirahoja tuli maksettua epäyhteensopivien italo-stemmien ja -stongien kanssa, mutta kyllä se siitä valmistui. Opin paljon ja nopeasti polkupyörän sielunelämästä. Jo noin kolmen vuoden ajon ja kokeilun ja etsinnän jälkeen Cross-Check oli löytänyt melko lopullisen asunsa.

Cross-Check VPCX-voittajana.

Hyviä osia ovat olleet:

- FSA Omega Compact -stonga. Järkevä ajoasento krossaamiseen, kun alaotteelta pystyy päästelemään röykkyalamäkiä.

- Krossikiekoissa 36 pinnaa takana, muuten ei kestänyt.

- Maantiekiekot tiukemmalla pakalla, tämä oli monikäyttöpyörä.

- Cane Creek S2 -ohjainlaakeri. Periytyi Epulta. Fit and forget.

Huonoja osia ovat olleet:

- Campagnolo Veloce -takavaihtaja. Näitä hajosi kolme, kaikki kiinnityspultista. Mikään ei pitänyt ketjua kireällä, joten ketju putoili.

Kuluvia osia ovat olleet:

- Mavic Open Pro -kehät. Sorvautuvat joka sään ajossa vaihtoon parin vuoden välein.

- Ketjut, yhdet vuodessa.

- Pakat, kaksi pakkaa aina ajossa ja kolmen vuoden jälkeen molemmat aina vaihtoon.

- Campagnolon ulkoisten kuppien laakerit.

Normaalia VPCX-maastoa.

Yhteisten maastokilometrien myötä pyörästä kehittyi VPCX-voittajapyörä. Opin ajamaan sillä typeristä paikoista aika lujaa. Osakilpailuvoittoja tuli riittävästi, cup-voittoja pari. Mutta kehittyi siitä pyörästä muutakin.

Cross-Checkillä ajoin kaikki talvet lokasuojapyöränä. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa kotiovelta Kroatiaan. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa Teneriffan ja Gran Canarian mäkiä ensimmäisen kerran. Cross-Checkillä ajoin Vätternrundanin yhdeksään tuntiin. Ja lopuksi, marraskuussa 2013, ajoin Cross-Checkillä Samulin kanssa 400 km putkeen.

Cross-Check Teneriffalla.

Cross-Check lähdössä Kroatiaan.

Cross-Check Ljubljanassa.

Maastossa Cross-Check on vakaa mutta hauska. Geometrian hupaisin ominaisuus on parahultainen taipumus kääntää itseään. Runko ahmii mutkat, mutta haluaa joskus tehdä lowsidet. Röykytyksessä Cross-Check joustaa paljon, etenkin keulasta. Se tekee pyörästä maastomukavan, mutta haittaa tarkkuutta kivikossa. Mutta kuka idiootti nyt krossipyöränsä kivikkoon ajaisi? Muuten rungon löysyys haittaa lähinnä retkiajossa ja alppilaskujen jarrutuksissa. Maantieajossa droppitangolla Cross-Checkistä tulee hämmästyttävän vilkas ja eloisa, ja väljä geo auttaa mukavuuttakin.

Cross-Check toiseksi viimeisessä kisassaan,
Kivikon hiekkamäessä.

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös Cross-Checkin elämä krossi- ja maantiepyöränä. Loppuvuonna 2013 osat olivat niin lopussa, että korjaamisessa ei enää ollut järkeä. Kiekot, kahvat, voimansiirto, renkaat, jarrut, kaikki. Mutta runko oli kuin uusi. Mikä pahan tappaisi.

Varsinainen maantiepyörä oli tullut jo hankittua. Uuden krossipyöränkin hankin. Cross-Checkille ajattelin tulevaisuutta lokasuojafiksinä.

Riisuin vaihteet, vaihdoin kammet ja voimansiirron ja lähdin ajamaan. Pyörä tuntui täysin kuolleelta. Kaupunkiajossa ajoasento oli tukala. Krossikumit painoivat, puhkeilivat ja ennen kaikkea tuntuivat sietämättömän laiskoilta. Ymmärsin että droppitankokrossarina Cross-Check kaipaa vapaaratasta ja polkua elääkseen.

Laitoin alle pistosuojatut nakkikumit ja pyörä alkoi virota. Cross-Check on aina tuntunut maantiekiekoilla eloisalta, niin nytkin. Mutta ajoasento harmitti edelleen.

Suoraa kapeaa stongaa en halunnut, koska sillä on typerä ajaa putkelta mäkiä, ja lisäksi tarvitsisin naurettavan pitkän stemmin. Ratkaisuksi löytyi laarin pohjalta nousukahvat. Nousukahvat ovat neroutta! Kaupungissa normiotteella ajoasento on valpas ja pysty, mutta pitkää matkaa voi ajaa kahvoilta, ranteet järkevässä kulmassa. Mäissä on hauskaa.

Kahvat tuntuivat kylmiltä käteen, joten kiedoin stongaan kierrätystankonauhaa fillarin edellisestä iteraatiosta. Toimii.

Cross-Check nyt.

Runko: Surly Cross-Check

Ohjainlaakeri: Cane Creek S2

Kammet: Campagnolo Chorus, 175 mm

Polkimet: 520

Kiekot: Vanha FixieInc + DT Comp + Open Pro

Eturatas: Velosolo 44t

Takarattaat: Velosolo 19t + 18t

Ketju: Skene

Kumit: Gatorskin ja Marathon Supreme

Tolppa: Syntace, kuitua!

Satula: SDG Ti-Fly, uudelleen päällystetty

Stemmi: Tunturi by Kalloy

Stonga: Ritchey Laurin laarista

Nousukahvat: Kyläsaari

Tankonauha: Lizard Skin DSP

Kisapyörä

Tämä tuli taloon alkukesästä 2013. Vanha vaaleanpunainen skandaali oli osiltaan kulunut loppuun, sanoi Eppu. Hieno mekaanikko, mutta ei haluaisi huoltaa kamaa, jota ei enää voi huoltaa. Skandaalin runkokin oli tuhoutumisen rajalla, koska takavaihtajan kiinteä alumiinkorvake oli vääntyillyt ja korkkaillut. Lisäksi pyörä oli aina ollut minulle liian pieni.

Tavoitteena oli luotettava ja hauska 29-jäykkäperä polkuajoon, maraton-kisailuun, XCO-kisoihin ja maastopyörävaelluksiin. Koska XCO on nykyään melko teknistä, kaipailin trail-orientoitunutta laitetta.

Sattumoisin lähikaupan käsiin oli jäänyt yksi Yeti-superpyörä. Pienellä kustomoinnilla siitä muokkautui kokonaisedullinen paketti, kun jarrut muuttivat vanhasta pyörästä.

Kiekkojen koko ei ollut itsestäänselvyys kuin vasta jälkikäteen.

Ehkä kyse ei ole kiekkojen koosta vaan Yetistä. Se firma osaa suunnitella ajettavia pyöriä. Ensimmäinen lenkki tällä laitteella oli Tour de Tampere pahamaineisessa ajokoiraryhmässä. Puoli tuntia opettelin nostamaan keulaa ja käskemään kurveissa. Siitä lähtien ajo on ollut blissiä.

Tekniset vauhtipätkät menevät paljon nopeammin kuin ennen, samoin kivikkoylämäet. Pitoa ja vakautta on enemmän. Ilmaa uskaltaa ottaa ihan uudella tavalla. Takkiin tulee vain kiihdytyksissä ja voimanousuissa, mutta niiden puutteita kannattaa aluksi korjata ukosta.

Kaudella 2013 nousin maraton-cupin tuloksissa 10-15 pykälää ylöspäin edelliskauteen verrattuna. Siitä iso osa oli tämän vekottimen ansiota.

Osista ensimmäisen kauden aikana vaihtui vain ketju ja kumit. Pulleina vanteilla Maxxis Ikonit eivät tykänneet kivikoista, joten vaihdoin kylkisuojattuihin Rocket Roneihin. Kahden rattaan ohjuri meni säpäleiksi, mutta turha se olikin Type 2 -vaihtajan kanssa. Sahasin siitä kölin rattaita suojelemaan.

Ensi kaudelle en vaihda mitään. Ei tarvitse. Se on hyvä pyörä. No painaahan se, mutta budjetti, käyttövarmuus ja ajamisen laatu painavat vielä enemmän.

Runko: Yeti Arc Big Top, L
Keula: Rock Shox SID
Ohjainlaakeri: Cane Creek ZS56/40 alakuppi, ZS44/28.6 yläkuppi
Kiekot: Shimano MT75
Kampisetti: Truvativ X9 2.2 GXP 42/28
Takavaihtaja: Sram X9 Type 2 10-speed, medium
Takavaihdevipu: Sram X9
Etuvaihtaja: Sram X7 2 x 10, high direct mount
Etuvaihdevipu: Sram X7
Pakka: Sram PG1030, 11-36
Ketju: Sram PC 1071
Tanko: Truvativ Noir T40
Tupit: Ritchey WCS Foam
Stemmi: Race Face Turbine 90 mm OS
Satulatolppa: Race Face Turbine 30.9 x 400
Satula: SDG Ti Fly
Jarrut: Shimano XT
Ohjuri: e13 TRS+ DMB, nykyään muokattuna köliksi
Renkaat: Maxxis Ikon 29 x 2.20, nykyään Schwalbe Rocket Ron 29 x 2.10 EVO TLR Snakeskin

29 ei tee haavoittumattomaksi. Eka tekniikkalenkki.
Tarvittiin uusi potta ja lasit ja nahkaa.

Loppujen lopuksi ohjuri oli turha. Rissat lähti, köli jäi.