Mäkiorava Peurungassa

Sattui käymään niin onnellisesti, että pääsin Peurunkaan ajamaan jo kauden toista marttakisaa, koodinimeltään XCM-400. Vuoden 2015 kokemusten perusteella tiesin, että koodinimi tarkoittaa mäkiä, ja että keventelyrenkailla saattaa alamäissä lähteä tangentin suuntaan.

Kisakeskus oli siirretty kotoisaan Multamäen leirikeskukseen, joka sijaitsee niin pitkän hiekkatien päässä, että pelastin kisakoneen hyvissä ajoin telineeltä takakonttiin - pölyyntyköön vasta lähtösuoralla.

Olin meinaan puunannut sitä kisakonetta. Vetäydyin viime viikolla vintille seuranani keittiövaaka, pari pakkaa, seitsemän kiekkoa, läjä jarrulevyjä, yksi vaihtoakseli ja kassillinen kumeja. Palasin vintiltä liian monen tunnin jälkeen yltä päältä litkussa ja tiskiaineessa, peukalot rakoilla, pumppauksesta hikisenä ja BMC noin 250 g kevyempänä, varustettuna vanhoilla kunnon kuitukiekoillani.

Mutta niin se XCM-400. Se starttasi tarpeettoman pitkään hiekkatieylämäkeen. Kärkipari sekä itseäni vain inasen kovemmat Sairanen ja Kauppinen jättivät minut pölypilveen, mutta Soini, Tyynelä ja Vainio jäivät hengittämään omaani. Kone yskähteli käyntiin.

Kierroksen alussa oli teräviä nousuja ns. riittävästi. Jalat pyörivät ylämäkiin hyvin, koska olen niin saakelin laiharaajainen mäkiorava, ja perässähiihtäjiin venähti aina rako. Mutta ylämäen jälkeen tuli tasaista tai alamäkeä, ja ne perkeleet jauhoivat raon aina kiinni. Aina. Tätä jatkui koko ensimmäisen kierroksen ajan, ja enimmät toistakin.

Ajattelin, että ennen pitkää ne väsyvät ajamaan minua ylämäkien jälkeen kiinni. Toisaalta ajattelin myös, että olisi viisaampi jättäytyä letkan hännille, himmailla ylämäet ja peesata loput, ja sitten lopussa katsoa kortit.

Olisi vittu näillä kilsoilla pitänyt tajuta valita jälkimmäinen ajoissa. Toisen kierroksen lopussa mäki ei nimittäin enää noussutkaan kevyesti. Jypsin Pirkkalainen oli jo paahtanut ohi, ja sitten kantaan jauhoi sitkeä miesjuna vaunuinaan oman sarjan Tyynelä ja yleisen Pihamaa. Nousut pysyin mukana, samoin alun peesipätkät, mutta oikeus toteutui reitin ainoalla työstöpolulla ja jouduin luopumaan junasta.

Täysii!

Vaan eipä siinä. Energia ei tyystin loppunut ja koivet eivät krampanneet, varoittelivat vain. Ajo hidastui mutta jaksoin vielä viimeisiin ylämäkiin nostaa sykettä kynnykselle ja pykälän yli. Kun ylivertaisesti ajanut Sairanen jäi rengasjumppaamaan ja vahvajalkaisemmat mutta raskaammat Soini ja Vainio jumittivat mäkiin, lopputuloksena M40-sarjan kolmas ja kokonaiskisan seitsemäs, mikä kertoo M40-ukkojen tasosta.

Paremmalla taktiikalla ja lässyn lässyn lää... Ei mutta olihan se outo rata: kovia ylämäkiä mutta muuten helppoa kärrypolkua. Keskisyke jäi monta pykälää tavallista alemmas, koska mäkioravana en viitsinyt polkea kuin ylämäkeen. Mutta ylämäkiin iskemällä leikkasin liian paljon loppukisan kestävyyttä.

Suihkun ja lihakeiton jälkeen olo tuntui normaalilta verrattuna Korson 96:een ja sikiöasennossa voivotteluun. Asettauduin leirikeskuksen laiturille aurinkoon ja makasin tunnin selälläni odottamassa palkintojenjakoa. Sitä ei muuten moni odottanutkaan, mutta kyllä kannatti. Se tunti laiturilla oli kesän toistaiseksi paras tunti. Ja onhan se M40-podium harvinaista herkkua.

Ylimääräinen kierros

Perjantai-iltana vähän ennen puoliyötä vaimoni äsähti, että mene nyt sitten. Tietysti tartuin yllättävään starttilupaan, mutta olisi ollut paikallaan tankata muulla kuin pintillisellä keskiolutta. Olin nimittäin päättänyt ajaa Korson maratonilla sen kolmannenkin kierroksen eli 96 km.

Ei ollut aikaa vaihtaa kuivan kelin pierunkuoria Bemariin. Aamulla haalin hätäpäissäni geelejä taskuihin ja nestettä juomareppuun, ja sitten Korsoon ja viivalle.

Minulla on tapana startata kauhealla höökällä, että pääsen porukoihin, mutta nyt lupasin pyhästi ajaa kaksi kierrosta rauhassa, koska muuten ei kolmannella hyvä heilu. Ja kas, suurella mielenlujuudella pystyin skippaamaan alun höntyilyt, ja peesailin starttiluupilla junia, ja heitin koukun siihen joka meni ohi. Kun Ski Soini tuli vakavalla rauhalla vetomieheksi jollain asvalttipätkällä, esitin pahoittelut kolmen kierroksen urakastani ja asetuin pysyvästi peesiin.

Hyvä peesi se olikin, ja parani entisestään, kun pikku harhailuiden hidastama tasamaahärkä Sairanen liittyi junaan. Kyseiset miekkoset ovat minulle kovaa kilvanajoseuraa normimatkalla, joten tiesin olevani tapani mukaan liian kovassa alkuvauhdissa, mutta entäpä sitten, peesihyöty piti ottaa talteen. Sykkeissä ei näkynyt pitkän kisan säästelyä, mutta jalka oli hyvä.

Harvoin on normaalimittainen maraton sujunut niin tuskattomasti. Etenkin ylämäet sujuivat ihanasti nenähengitellen. Toisen kierroksen täyttömäen jälkeen junan kärki laittoi pikkuisen lisää vauhtia, johon normikisassa olisin ehkä pystynyt vastaamaan, mutta nyt jätin jotain varastoon ja kurvasin pullonvaihtoon entisellä matkavauhdilla, laskennallisesti M40-sarjan podiumilla normimatkalla.

Sitten joku veti töpselin seinästä. Voima kaikkosi jaloista, vetomiehet keulasta, haastajat takaa ja kuvaajat pusikoista. Tikkarimiehet nuokkuivat aurinkoisessa metsässä.

Jalat loppuivat kun fiilis loppui, mutta krampit alkoivat hiekkakuopan helteessä. Ajoin kramppien läpi, mutta vauhti tippui retkeilyksi ja syke kynnykseltä sweetspotille. Johan se oli melkein kolme tuntia kynnyksellä ollutkin...

Hoin itselleni, että matka loppuu ajamalla, ja ajoin. Ennen täyttömäkeä tuli yksi laiha 96-ajokoira takaa ja sain hetken peesiä. Täyttömäen alussa sanoin alistuneet moikat, mutta mäessä palasin ongelmitta kantaan ja ihmettelin. Tasamaapolulla totuus paljastui, ja kruisailin maaliin yleisen sarjan viidentenä.

Olihan se vauhdin tippuminen masentavaa, mutta toisaalta olen helvetin tyytyväinen, että pitkästä aikaa uskalsin kiusata itseäni ylimittaisella kisalla, eikä sen läpäiseminen ollut henkisesti tukalaa. Tällä kunnolla ja taktiikalla pitää vain hyväksyä, että kolmen tunnin jälkeen kilvanajo loppuu ja retkeily alkaa.

Voitin HEL CX -cupin!

Ihan oikeesti! Voitin!

Mitenkäs se nyt sitten menikään. Syksyllä Helsinkiin saatiin virallinen cyclocross-cup, kun harrastajat ja seurat löivät hynttyyt yhteen Tuomas Paunosen ja Raparperin orkesteroimina. Kymmenen kisaa, luvat ja systeemit kunnossa, paljon väkeä ajamassa. Kymmenestä kisasta ehdin ajaa kahdeksan, koska järjestin kisoista kaksi (tai ehkä noin 2,3), mutta tuloksiin laskettiin kahdeksan parasta. Ja se riitti!

Finaali sunnuntaina oli sarjan avauksen uusinta Tapanilassa, Hiidenkiven puistossa, kun Hietsuun tai Hertsikaan ei saatu lupia. Alun perin minulla ei ollut kisaan tavoitteita, koska olen ajellut lähinnä laiskanlyhyttä peekoota, mutta lauantai-iltana juuri ennen nukahtamista vaimo tsekkasi oman flunssansa takia kokonaispisteet ja sanoi että minä voin vielä voittaa. Oli pakko nousta tarkistamaan, ja kyllä - jos olisin vähintään neljäs eikä Visuri ilmaantuisi mestoille, niin homma olisi paketissa.

Seurasi jännityksen pieni kouraisu, mutta kisaan valmistautumista tilanne ei muuttanut. Herätys ennen seiskaa, reppu täyteen roinaa ja kahdeksaksi pyörällä Tapanilaan rataa rakentamaan. Siinä sitten yhdessä Mustosen Matin kanssa muisteltiin pimeässä miten se rata menikään ja ruvettiin pikkuporukalla iskemään keppiä routaan. Kymmeneltä oli rata valmis ja yhdeltätoista palelin täppäilemässä harrasteen ja junnujen kierroksia.

Kahdeltatoista oli naisten lähtö, joten nautiskelin lastenhoitonakista Tapanilan Erän kahvilassa räkäisen taaperon seurassa. Sitten näpyttelin Turusen autossa jälki-ilmot sisään ja omaa lämmittelyaikaa jäi peräti parikymmentä minuuttia.

Startissa jalat olivat pökkelöt, mitä kompensoin tekemällä typerää sisäkurvi-ilkeyttä kanssakisaajille lipputangonkierrossa. Minkäs sille mahtaa, jos mieli huutaa että pitää olla neljäs. Kun tilanne asettui, Kuitto lähti päälliköimään ja itse jäin Santun, Erkon, endurojumala Markun ja Danin porukkaan. Se porukka livahti karkuun ensimmäisen kierroksen lopussa, kun minulta irtosi takakiekko. Vitun external-cam-pikalinkut, palakaa helvetin tulessa!

Lähdin takaa-ajoon nelossija mielessä käryten. Sain asemia paranneltua, mutta kun yritin ohi Danista, häneltä paloi käämi. Leikkasin muta-alamäkeen oikealta sisäkurvin kautta, koska se oli parempi linja. Dani sulki oven ja minun pyöräni stonga taisi ottaa kontaktia Danin satulaan, mutta pystyssä pysyttiin. Kokemattomampia tai epävarmempia en uskaltaisi tällä tavoin haastaa. Ylämäessä Dani kuittasi ja antoi ns. palautetta, mutta taisi joutua sen verran punaiselle, että pannutti pian letkan kärjestä, sitten puhkaisi renkaansa, vihastui ja lähti kotiin.

Pari seuraavaa kierrosta ajoin Erkon ja Markun porukassa, joka rakoili kun kaatuiltiin vuorotellen - minä eniten, Erkko pahiten. Lumen huurtama jäinen maa piti muuten hyvin, mutta pari off-camber-mutkaa metsäpolulla kiillottui petollisen liukkaaksi. Onneksi keula ja perä lipsuivat alta tasapuolisesti, muuten epäilisin taas jotain ajotekniikka- tai kalusto-ongelmaa.

Neloskierroksella sain repäistyä Markkuun pienen eron. Repäisy näkyy sykekäppyrässä ja kertoo että peekoo ja löysäily on palauttanut dieseliin vähän kierroksia. Keskisykekin oli kisassa 173 eikä se iänikuinen 171, ja EPOC-käppyrä nousi jyrkemmin ja korkeammalle kuin aikoihin.

Loppukisan ajoin kakkosena ja muka varmistelin kokonaistilannetta pitämällä eron Markkuun. Paitsi että en minä osaa edes varmistella, vaan pannuttelin loppuun asti. Oli hyvä päästä maaliin.

Sitten muut lähtivät pakkasesta kotiin tai saunaan, mutta minä lähdin purkamaan rataa. Apua sain yhdeltä kisaajalta - ja kahdelta seitsemänvuotiaalta tytöltä, jotka olivat syöneet KahVelon chilipipareita ja siksi keräsivät merkkausnauhaa innolla, hymyllä ja energialla. Turusen Tuomas pakkaili kisakeskusta. Pimeän koittaessa laitoin lampun pyörään ja poljin kotiin aivan helvetin tyhjillä jaloilla.

Mutta voitin cupin! En ollut paras kuin kerran, mutta olin ahkera, tasainen, terve ja elämäni kovimmassa kunnossa. Kalustokin kesti, mitä nyt alkukaudesta vaihteet ronklasivat, räntäkisoissa jarrut loppuivat, Klaukkalassa puhkesi rengas ja finaalissa irtosi kiekko...

On joutunut treenaamaan, jännittämään, kärsimään, kaatuilemaan ja sitten pesemään eeppisiä mutamääriä pyöristä, vaatteista ja korvien takaa. On joutunut kaitsemaan taaperoa loskapellolla, kun on vaimon vuoro ajaa, ja tekemään lapsen takia melkoisia kompromisseja valmistautumisessa, että pääsee ylipäänsä ajamaan. On joutunut myös heräämään sianpieremän aikaan, takomaan tolppia routaan ja palelemaan kierroslaskennassa.

Mutta on ollut myös toveruutta, onnistumisia ja mielekästä puuhaa oman lajin kanssa.

Emilia muuten tuli naisissa toiseksi.

Erityiskiitos HEL CX:n primus motor Tuomas Paunoselle tästä harvinaisesta elämänvaiheesta.

Ihmiskokeen tulos: HEL CX Kontula

HEL CX se vaan petraa kuin sika juoksuaan, liekö syynä se että minä sekaannuin vain alkukauden järjestelyihin... Sunnuntaina Kontulan kelkkapuiston osakilpailussa oli loskakuorrutus, mutta väliäkö sillä, kun oli myös chippi-ajanotto, kaksikymmentä neliömetriä katettua telttaa, kahvila ja Kelin merinovillaa myytävänä.

Itselläni taustalla oli siis ihmiskoe eli pikkuisen liikaa treeniä. Ennen kisaa se vaikutti siten, että koekierrosta en viitsinyt ajaa (1). Olisi tullut loskaa perseeseen ja likaa pyörään. Testasin lähinnä että varapyörä eli vanha, raihnas Cross-Check vielä toimi. Toimihan se mutta onneksi sitä ei tarvinnut käyttää. Järkyttävän horjakalla masuunikuonalla sitä onkin tullut ajettua joskus. Mutta kun vaimo oli flunssassa, piti auton pyörätelineen paikka täyttää. Pyörällähän ei kisapaikalle ajeta, kun on keski-ikä ja kaikkee, ei vaikka matkaa olisi vain kaksi kilometriä.

Starttiin oli ilmaantunut peräti Kuiton Antti ikiaikaiselta Viron krossikiertueeltaan, ja lähtikin mokoma kuin hauki kaislikosta. Alun ylämäessä jaloista ei löytynyt tehoa (2), joten Kuitto katosi ja Visurikin meni ohi. Alamäen off-camber-mutamutka kuitenkin yllätti Visurin, joten Kuitto katosi lisää ja ajelin hetken kakkosena.

Sitten minulla alkoi keula lipsua alta, ja lipsuikin niin monta kertaa, että ohi vilisti Härginen, Maunula, Niskakangas ja melkein jopa Salonen, joka oli päätynyt kokeilemaan alkukauden taktiikkaani eli krapulassa ajoa. Jouduin keulapannujen takia tunkkaamaan kerran jopa alun hiekkanousun. Luotto Schwalben X-One Biteen on ollut kova, mutta ei ole enää. Mutahuntuisella nurtsilla se ei vaan pitänyt.

Sitten tein vastentahtoisesti tarvittavat muutokset ajotyyliin, ja pystyin ajamaan tasavauhtisesti kilpaa, mutta höntyilyyn ei riittänyt huvitusta (3). Kun ensimmäistä kertaa yritin Maunulan ohitse mäentöppyrässä, hän kunnioitti perinteitä sulkemalla oven, mutta mikäs siinä. Yritys veti minut kahdeksi sekunniksi punaiselle, mistä toipuminen kesti iän kaiken (4). Jouduin turvautumaan juoneen: Selkkauksien välttämiseksi ohitin Maunulan paikassa, jossa hänelle tarjoutui peesi, ja sitä hän ei voinut vastustaa.

Loppukisa kului kenkää polkimeen takoessa. Mudan, ruohon ja loskan muodostama päivän keitto oli sen verran paksua, että lukuisten jalkautumispätkien jälkeen piti erikseen pohtia, kuinka pystyisi jatkamaan polkemalla matkaa. Pahiten klossiongelmista kärsi Visuri, joka kyllästyi ja putosi kärjestä.

Itse ajelin tasaisesti kolmantena, mutta Kuiton vauhtiin ei ollut asiaa, ja Härginenkin oli navigoinut itsensä varjojen mailta normikuntoon ja jätti ikävän paljon rakoa. Kontulan radalla olisi saanut kerättyä sekunteja spurttaamalla jokaisesta mutkasta ja jokaiseen mäkeen, mutta spurttailu ei huvittanut (5). Tasaväkisemmässä porukassa olisi kyllä saattanut löytyä hiven lisää taakia tavallista vankempien henkisten lukkojen takaa (6).

Keskisyke jäi kaksi pykälää alle kauden krossikisojen tyyppilukeman (7). Veikkaan että ero syntyi lähinnä klosseja potkiessa. Se puuha kun nostaa vain verenpainetta, ei sykettä.

Vaikka olen ylle listannut ihmiskokeen tuloksia, oikeasti ne menevät tilastollisen vaihtelun piikkiin. Eivätkä edes siihen. Tuolta minusta aina tuntuu kun ajan kilpaa.

Ihmiskokeesta en siis oppinut mitään, kisan ajamisesta kylläkin‚ taas: Keulan pidossa on tekninen tai ajotekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Ja uusista vihreistä kengistä pitää dremelöidä turhat seinät pois klossin vierestä, että mudalla on vähemmän tukea.

Ruotsissa krossi on samanlaista mutta kovempaa ja enemmän

Vaimolla oli kai huono omatunto siitä, että hän tarvitsi minut autonkuljettajaksi ja lastenhoitajaksi työmatkalleen Ruotsiin. Kun oli isänpäiväkin. Sanoi että ota pyörä mukaan.

Minä siitä ahneesti googlaamaan, ja kas! Ruotsissa ajetaan cyclocrossia peräti kahdessa cupissa. SWE Cup on UCI-pisteellinen neljän kisan rypistys, mutta CX-pokalen on vähän rennompi versio, jossa kisoja riittää. Matkaviikonlopulla olisi ollut kisaa sekä Västeråsissa että Uppsalassa, mutta vain Uppsalaan ehdittiin.

Ruotsin pyöräilyliiton kautta kisoista löytyy hyvät perustiedot, mutta ilmoittautuminen on tehty varsin kansalliseksi. Järjestelmän kautta kisaan voi ilmoittautua vain ruotsalaisella lisenssillä. Onneksi kisan järjestäjä vastasi sähköpostiin nopeasti, toivotti tervetulleeksi ja käski maksamaan joko Swishillä tai PlusGirolla. Ihan kiva, mutta molempiin pitää olla ruotsalainen pankkitili.

No järjestelyä se vain vaatii.

Paikan päällä liikuntapuistossa Uppsalan liepeillä oli muuten HEL CX -meininki, mutta enemmän väkeä ja joiltain osin retrompaa:

• Ilmoittautuminen mutkaton mutta analoginen.
• Pukkari karu ja suihkuissa vesi jääkylmää.
• Laput kiinni hakaneuloilla.
• Chippi haarukkaan mutta tulokset silti myöhässä ja analogiset.
• Koululaiset myymässä kahvia.
• Merkkaus hyvä mutta ihan normaalit tikut ja nauhat eikä mainosseiniä.
• Rata lajinomainen, rytmikäs ja monipuolinen muttei nauruhauska.
• Kuvasato laimeampaa kuin Suomessa.

Suurin ero Suomen krossiskeneen tai HEL CX:ään oli kuskien määrä ja taso. Ennen Eliten eli Herrar Senior A -sarjan starttia rullilla pörräsi aikamiesten lisäksi runsaasti kiilusilmäisiä 18-junnuja, ja jos jollain oli Dugastit, niiden mukana oli toimitettu myös paljon ajetut silopohkeet.

Eliittilähdössä starttasi reilut kolmekymmentä kisaajaa, ja minut kutsuttiin karsinaan taas viimeisenä. Hyvä niin, koska lähtöpillin jälkeen paketin keskivaiheilla oli ryysis. Muuan Birjer Birgersson jäi kasaan, sydämistyi niin että alkoi paiskoa tavaroitaan ja sai 250 kr sakot, tuloslistan kommunikean mukaan syystä "olämpligt uppträdande". Julkinen nöyryytys opettanee Birjerille käytöstapoja!

Itse tarkastelin ryysistä hännempää ja tein alkuohitukset vasta loputtoman pitkässä spiraalissa, kun jotkut eivät uskaltaneet kantata senkään vertaa kuin minä.

Sitten seurasi asiallista kilvanajoa erilaisissa pikkuporukoissa. Vaimo tosin kysyi kakkoskierroksella, onko kaikki kunnossa. Huolen ymmärtää, koska en ollut kärjessä vaan puolivälissä. Vakuutin että kaikki on kunnossa siitä huolimatta.

Periaatteessa olin teknisesti hieman etevämpi kuin ne joiden kanssa päädyin ajamaan kilpaa. Mutta käytännössä vedin ensimmäiseen hiekkalaatikkoon OTB:t ja sitten livautin keulan alta kahdesti, kun kanttasin nurtsilla liikaa. Olen kaatuiluun tyytyväinen - se kertoo että uskalsin ajaa rajalla. Muutaman kerran tuli nimittäin seivattuakin.

Loppukiritappion jälkeen tulokseksi jäi kuudestoista sija reilun kolmenkymmenen joukossa. Kärkeen eli entiseen ruotsinmestariin tuli eroa nelisen minuuttia, eli vähemmän kuin Halmeen Sasuun olisi tullut. Kimmo Kanaseen tuli eroa minuutti, eli sitä olen kuronut kiinni. Vanha kunnon Bruce Wayne oli mestoilla, koska työskentelee nykyään Shimano Nordicin tuotepäällikkönä nimenomaan Uppsalassa.

Keskisyke oli taas se sama 171, joka se on ollut kauden kaikissa krossikisoissa (!), paitsi Tapanilassa, kun mittari luuli parin minuutin ajan että minulla on takykardia. Positiivista oli että sain viimeisellä kierroksella puristettua sykettä ylös melkein alun lukemiin.

Tässä tiivistettyä tunnelmaa Ruotsi-krossin ytimestä. Oranssi paitakin vilahtaa pari kertaa:

...ja tässä koko setti niille joita Ruotsi-krossin radat kiinnostavat, mutta luokkaa alempi lähtö eli Herrar Senior B:

Vaihteeksi ok jalat

Myöhäissyksyyn on lopullinen ratkaisu - cyclocross. Ei tunnu missään, että viideltä tulee pimeä, kun on HEL CX:ää ajettavaksi. Mutta jos panostaa kisaan joka viikonloppu, ei ehdi treenata, kun pitää vaan palautella. Tähän kyllästyneenä vetäisin vaihteeksi aivan kunnollisen treeniviikon, ajatuksella että jalat kisassa eivät ehkä ole tuoreet mutta ainakin tietävät mitä pitää tehdä. Tuntui toimivan.

Kuva: Matti Ouvinen. Kerran näinkin päin Visurin kanssa.

Tänään myöhäissyksyä ratkaistiin Vantaan Kuusijärvellä, jonne pyöräkauppiaat Toni & Toni ovat järjestäneet omaa Superprestigeä ennenkin. Mutta hei, nyt HEL CX & Tuomas Paunonen olivat mestoilla, eli vaihde pykälää isommalla.

Kuusijärvi on loistava kisakeskus. Saunat, ruoat ja pukuhuoneet saatavilla helposti, samoin lämmin tila ja kylmä järvi. Ja Kuusijärvelle saa päheän radan. Hiekkamutkissa piti miettiä, ajaako vai juoksee. Poluilla piti kiertää kiviä ja etsiä pitoa. Nurtsialamäessä koeteltiin henkistä kanttia ja nurtsiylämäessä juoksujalkoja. Oli siellä ulkoiluväylääkin, mutta pieninä annoksina, mutkien ja töppyröiden kera.

Tällä kertaa en ollut krapulassa ja ehdin ajamaan lämmittelykierroksen ja käymään jännäkakalla. Profit! Siksiköhän startti tuntui helpohkolta? Käppyrä kertoo, että ensimmäisen kierroksen keskisyke luuhasi kymmenen pykälää alle kisan lopullisen avgin. Ajaessa ihmettelin miten kauheasti Visuri puuskutti, kun itse nenähengittelin.

Tunkkausnousussa kunnioitin muodostumassa olevaa perinnettä ja kiilasin Aleksi Maunulaa.

Vähitellen irtauduimme Visurin kanssa muista, ja käppyräkin kertoo että pystyin ajamaan kilpaa: syke nousi kisan keskiarvoa korkeammalle ja pysyi siellä. Ei kuitenkaan tuntunut kovin pahalta. Välillä kiihdyttelin, että ennätin ennen Visuria hiekkapätkille, ja välillä Visuri kiihdytteli, että ennätti ennen minua tunkkausnousuun. Kullakin vahvuutensa.

Puolivälin tienoilla lipsautin keulan alta nurtsimäessä, ja eroa tuli parikymmentä metriä. Ajoin sen vielä kiinni. Seuraavalla kierroksella jäin tunkkausnousussa, mutta ajoin senkin kiinni. Seuraavaa pikku eroa en enää ajanutkaan kiinni, vaan jäin muutamaksi loppukierrokseksi roikkumaan löysässä kymmenen sekunnin hirressä.

Kuva: Matti Ouvinen. Paluu normaalitilaan.

Oikein hyvä ajo silti. Visurin kanssa olen kiertänyt samoja kisoja iän kaiken, mutta perässä en ole pysynyt ikinä - ja nyt pysyin puoli tuntia.

Jossiteltavaa ei jäänyt, paitsi ihan pikkuisen, kun kengän pohja hajosi ennen kisaa klossin kohdalta, ja klossi mokoma kellutteli varsin vapaana jalkapohjaa vasten, mikä vaikeutti kengän kiinnittelyä polkimeen. Ja irrottelua myös, minkä huomasin vetämällä kahdet spedulipat hiekkalaatikkoon. Vitun hiilikuitu, pitäisi varmaan tehdä kengänpohjatkin titaanista.

Mutta se jäi mietityttämään, että Visuri-parka puuskutti koko ajan mahdottomasti, ja minä hengitin tasaisesti. Ilmeisesti parempi kuski on parempi siksi, että pystyy ajamaan pidempään VO2max-puuskuttaen. Minä en pysty, vaan junnaan kynnyksellä. Avg171, max179 kertoo, että joko kone tai pää ei kestä kierroksia.

Tai sitten vauhtiani rajoittaa jokin muu tekijä kuin puuskutus. Veikkaan jalkojen voimaa. Mutta sillehän ei ehdi mitään tekemään, kun pitää ratkaista myöhäissyksy ajamalla kilpaa.

Loskamutapellon kyntäjäiset

Kuva: Harri Ouri

Kirkkonummen HEL CX:ää muistellaan pitkään. Rata oli niin typerä, että se läheni hienoa: lähtösuora hiekkatietä, kaikki muu kiduttavaa, työlästä peltoa. Jopa spiral of death ja loputon 180-kurvisarja hidastuivat puskemiseksi.

Ja keli oli niin typerä, että se läheni neroutta. Viisitoista senttiä uutta lunta, joka oli ollut pakko lingota radalta koneella, mutta kisapäivänä tietysti kunnon vesisade, niin että lumi ja peltomuta liukenivat kirvelevän kylmäksi cocktailiksi. Siihen kun lisätään edellisillan kantaesitysriekkujaiset Musiikkitalolla ja alle kuuden tunnin yöunet, aletaan olla Suomi-krossin ytimessä.

Viime hetken valmistautumisen hoidin tuttuun tapaan paimentamalla puolitoistavuotiasta poikaa puolitoista tuntia loskaisella pellolla - lämmittely ja rataan tutustuminen ovat heikoille. Jännäkakkakin oli tällä kertaa pakko jättää suolenmutkaan, kun aikaa tai näkösuojaa ei kerta kaikkiaan ollut. Arvata saattaa, että lähtöviivalla tuntui heikolta.

Ja niin tuntui vielä ensimmäisellä kierroksellakin. Annoin tuttujen selkien mennä, kiduin Santun perässä ja murehdin osaani tutuin miettein: Että olenkin syntynyt piruparaksi, joka kiduttaa itseään loskapellolla.

Vaan eipä siinä, kelin ansioksi lienee luettava, että jännäkakka tyytyi lämpimään ja suojaisaan olosijaansa, ja sain ajorytmistä kiinni. Santtu päästi nätisti ohi ja toisen kierroksen aikana sain Erkon kiinni. Loppusuoran ylämäessä Erkko mutisi jotain epämääräistä, ymmärsin hänen murehtivan omaa piruparkuuttaan ja nykäisin karkuun.

Kolmannella kierroksella Aleksin selkä lähestyi hitaasti, mutta jotenkin ei löytynyt intoa ajaa kymmentä metriä kiinni. Sen sijaan aloin nauttia radan rytmistä:

"Maalisuoran mutaspoorit, miksei vieläkään löydy hyvää linjaa. Oikealle kallion yli, leikkaa rohkeasti. Vasen ysikymppi, älä koske jarruun, menee lumelle muttei haittaa. Loivaa alamäkeä, miksi pitää polkea? Ai joo reunasta löytyy kovempaa alustaa. Ah armahtava ysikymppi ylämäkeen, mutta ei löydy hyvää pohjaa. Alamäki, reunaa nuollen, poissa mutaspoorista, kivasti menee. Pari inhaa ylämäkeä, tasaisesti vain, älä vedä punaiselle, 38-36 on hyvä idea ja reuna rullaa ihan vähän paremmin, olisiko toinen reuna vielä parempi... Alamäki taas reunaa nuollen, älä koske jarruun edes siinä shikaanissa. Sisään spiraaliin ysikymppi, taas muta jarruttaa sun puolesta. Spiraali paaluja nuollen, miksi muut ei ole löytäneet tätä kovaa pohjaa? Nyt se tappavan pitkä ylämäki, 38-36 on tosi hyvä idea, mutta tämä on ainoa mäki. Kantoesteet, miksi en jaksa kannatella tätä pyörää, ai mudan takia. Mutkia, loiva alamäki, anna mennä, tämä on sun pätkä. Nyt siihen sarjatuleen: 180-mutka, suora, 180-mutka, suora, kauanko tätä jatkuu? Ihana kun etukumi pitää, voi polkea mutkat läpi. Mutasuora, ojan yli, otanko tuon vai tuon spoorin? Että kun hakee eikä pidä missään. Kovan penkan yli tielle, onpa hyvä pito yhtäkkiä, leikkaanko jyrkästi vai kierränkö varman päälle? Nyt olisi tie, mutta hitot, en lepää. Ja uudestaan..."

Neljännellä kierroksella sain Aleksin kiinni ja jäin perään lepäämään. Mutta siinäpä kovaluonteinen äijänkässy ja äijänkässyllä kireäksi viritetty kone! Seurasi tempoilua, kun kiukkuinen Aleksi iski posket punaisina sykkeet tapissa karkuun ja minä kiersin dieselillä vähitellen kantaan. Siinä tempoillessa Erkko tuli takaa meille seuraksi. Erkko on sitkeä kuin mänttihihna, puree stemmiä kauheasti kituen ja häviän hänelle kirit satavarmasti.

Kolmen porukalla mentiin hetki, mutta kas kummaa! Siinä pitkässä ylämäessä toiseksi viimeisellä kierroksella sain avattua sen varavoimanlähteen, jonka tiedän olevan aina mukana, mutta jonka hanaa en yleensä löydä. Eroa tuli muutama pyöränmitta, ja kun ero säilyi tiepätkälle asti, ei tarvinnut ryhtyä peesauskikkailuihin. Luukuttaminen riitti, ja minähän luukutin.

Miten ihana onkaan ajaa se varavoimanlähde kytkettynä! Kontrollissa, rauhallisesti - ja käppyrän mukaan sykkeet ihan tapissa...

Visuri oli tietenkin kaukana karussa, mutta kakkossijan pokkasin, pikku tuuletuksen kera. Eivätkä Erkko ja Aleksikaan huonoina olleet, kun olimme sentään saaneet aikaiseksi oikeaa kilvanajoa. Siinä halailtiin ja naureskeltiin.

Onneksi palkintojenjako oli ennen kuin hypotermia eteni vakavaksi. Podiumilla oli ehkä pöhköintä ikinä - kolme nelikymppistä äijää yltä päältä loskassa ja ravassa, kylmissään ja läpimärkinä, hekottaen upealle harrastukselleen.

Kaappasin repun, joka oli marinoitunut kisan ajan loskalätäkössä, ja lähdin pyörien kera autolle. Kilometrin aikana aloin täristä. Emilialla oli kiire keikalle, joten autolla vedin kuorivaatteet suoraan mutalääryisten ajokamojen päälle, suojaksi. Kotimatkalla jalkoihin alkoi sattua, niin kuin paleltumavammojen sulaessa sattuu. Oli pakko ottaa Kehä II:lla ajokengät jalasta.

Kotona piti huuhdella ajokamoista mutaa yli kaksikymmentä minuuttia, että ne pystyi laittamaan koneeseen. Sitten piti pestä suihku ja kaapia kilo kirkkonummelaista peltoa viemäriaukosta. Sitten vasta pääsi itse suihkuun.

Ihana laji. Aivan ihana.

Post-S/M-CX

Juu niinhän ne menivät kuten arvelin, siis Tampereen suomenmestaruuskrossit, sekä järjestelyjen että oman ajon puolesta.

Ruoditaanpa se oma ajo ensin. Puolison keikkalogistiikan takia hankkiuduimme kylille jo edellispäivänä, mutta rataa en käynyt murehtimassa, vaan ilta meni Muumi-museossa ja hotellikuolemassa. Aamiaisella tuli hotkaistua massuun mm. poromustaamakkaraa ja leipäjuustoa, että varmasti jaksaa kärsiä nälkää iltapäivälähtöön asti. Sitten katselimme hetken räntäsadetta hotellin ikkunasta ja tuumimme että sekaan vaan.

Tulimme pelipaikalla liian aikaisin värjöttelemään. Tai oikeastaan sopivasti, koska vaimo ehti rauhassa tutustua rataan, lämmitellä trainerilla ja muuta tarpeellista. Minä vietin pojan kanssa tuntitolkulla laatuaikaa hiekkakentän laidalla, ja untuvatakki oli arvossaan. Mutta kylmähän siinä tuli, ja kankean isäpappapuuhastelun myötä tönkköys hiipi lihaksiin. Onneksi naisten kisan tuomariperseily lämmitti mukavasti.

Oma startti koitti liian myöhään ravitsemuksellisesti mutta liian aikaisin muuten. Pyörän päältä ehdin tutustua alkuluuppiin, loppuradan olin tarkastanut lastenvaunuilla. Jännäkakalta piti hölkötellä suoraan lähtöviivalle.

Tuomarit olivat arponeet lähtöjärjestyksen jostain edellisvuotisesta hatusta, koska rankingia ei ole eikä maalaisjärkeä voi käyttää. Minut kutsuttiin toiseksi viimeisenä. No kikkailuahan se vain vaatii - vieläkin naurattaa miten hyvällä pokalla ohitin melkein parikymmentä kuskia neljässä ensimmäisessä mutkassa ihan vaan ohjaustankoa kääntelemällä.

Loppu olikin pelkkää kitumista, kun ei sattunut ajopäivä. Luultavasti olisi pitänyt edellisiltana joutua kavereiden kanssa kapakkaan, se kun on tällä kaudella taannut hyvät jalat.

Ja olihan se rata synkkä ja typerä. Sadan metrin suoria soralla ja nurtsilla edestakaisin, ja suorien päässä irtosoramutkia. Hupia riitti vain yhdessä kurajuuritöppyrässä ja yhdessä hiekkalaatikossa.

Kurajuuritöppyrä ja ilme sen mukainen.

Alkuun kiduin hyvässä porukassa, koska irtosoramutkat aina armahtivat porukan tiiviimmäksi, mutta vähitellen selkiä etääntyi, enkä jaksanut välittää. Puolivälin tienoilla seurana oli Toppari, Niskakangas ja pari muuta, mutta kun yritin jotain irtioton tapaista, niin kappas, pökkelöjalat eivät palautuneet punaiselta, ja se oli menoa, etenkin kun vaihteet lakkasivat toimimasta, kuten niillä on ollut tapana. Viimeisellä kierroksella ajoin Topparin selän kiinni pelkällä dieseljunnauksella, kun muuta ei ollut. Mutta Toppari mokoma vain juksasi ja kiihdytti loppumäessä karkuun.

Hiekkalaatikkoleikkikavereita.

No ruoditaanpa ne järjestelyt sitten. Ennakkotiedotus oli alle kaiken arvostelun. Vähempää ei kerta kaikkiaan ole mahdollista tehdä. Rata oli mitä oli - laittoi porukan järjestykseen muttei kovin lajinomaisesti tai hauskasti. Kisajärjestelyt paikan päällä olivat asialliset, mutta jotenkin jäi valju ja epäseurallinen olo. Johtunee möhömahatuomareista ja siitä, että varsinaisia krossi-intoilijoita ei järjestäjien seassa ollut.

Mutta Tampereen Pyörä-Pojat vetivät kaikkien aikojen kunniakkaat pohjat naisten kohtelussa. Jo pari viikkoa ennen kilpailua tiesin, että aikataulu kusee, ja se kusi. Uhkasi tulla pimeä ennen miesten starttia. Keneltä puuttuvat minuutit otetaan? No naisilta, koska naisilla ei ole Pyörä-Pojille väliä. Naisia ajatettiin 30 minuuttia, siis kaksi kierrosta liian vähän.

Ei sillä väliä, oliko laiton päätös tuomarien vai järjestähän moka, eikä silläkään mitä laillisen (UCI 5.1.048) mittainen kisa olisi tuloksille tehnyt. Eikä se sössintä Laurilan siniristipaidan arvoa vähennä. Mutta jos naisten pyöräilyä haluaa edistää, niin ei se tuolla edistynyt. Ärsyyntyneitä emäntiä oli muutamia, ja syystä.

HEL Yeah CX

Aktiivikaverit Paunonen & Raparperi ovat pykänneet pystyyn ihan virallisen cyclocross-cupin PK-seudulle. HEL CX:stä riittää juttua muualla kun laittaa googlen laulamaan. Mutta sitä en ole vielä kertonut, kuinka voitin HEL CX:n avauskilpailun Tapanilassa 17.9.2017.

Edellisenä iltana jahkailin vaimolle, että eipä huvita mennä kisaamaan. Koko syyskuun olen painanut niska limassa töitä, nukkunut liian vähän ja viettänyt treenihommista pakollista ylimenokautta. Pikkuflunssakin oli. Laitoimme siis pitsaa ja tuli siinä muutama olutkin juotua. Tuumimme että kisan sijaan sunnuntaina retkelle.

Aamulla kun väänsin simmuja auki, tuli mieleen, että saakeli, kun itse olen tätä krossiasiaa vuositolkulla ajanut, niin olisi noloa olla kisaamatta. Vaimo ajatteli samaan suuntaan. Eli ei muuta kuin kamat päälle ja koko perhe peltoautoon. Ilmoittautuminen oli tosin jäänyt tekemättä, mutta luotin pärstävippiin. (Ja olikin sitten viimeinen kerta, ovat niin täysiä nuo kisat nykyään...)

Kisapaikalla pärstävippi juuri ja juuri ennätti toimia. Työntelin siinä lastenvaunuja ympäri maalialuetta, kun vaimo kävi lämmittelykierroksen. Naisten lähdön aikana vaipanvaihto ja kovaa kannustusta. Sitten olikin kymmenen minuuttia aikaa omaan lähtöön. Ylimääräiset vaatteet pois, kypärä päähän ja viivalle. Rata tulisi tutuksi kisan mittaan. Pakolliset kursailut kavereille, että enpä todellakaan aja täysiä - ja pam.

Sen verran pidin sanaani, etten höntyillyt paukusta kärkeen vaan kyttäilin ensimmäisen kierroksen sijoilla 5-7. Kärki tykitti kovaa, itse nenähengittelin kakkosporukassa ja otin Maunulan Aleksin kanssa pikku otteluita. Jos oli Aleksilla jäänyt lämmittelyt tekemättä, niin paransimme nopeasti tilannetta Salosen Erkon kanssa.

Jossain hiekkamutkassa ensimmäisen kierroksen lopulla kuittasin isommasta lössistä ohi luovalla leikkauksella, eivätkä kaikki välittömästi kuitanneet takaisin. Sillä kohtaa syke taisi nousta punaiselle, koska aiemmin paikallaan seissyt mänty hyppäsi eteeni ja taklasi. Päätin siirtyä attack-moodista cruise controliin.

Jossain vaiheessa huomasin, että karkuun ampaisseet kärkikuskit olivatkin varikolla rengaspuuhissa. Samoin Dani Härgisen flunssainen selkä tuli vähitellen vastaan, ja kun menin liidaamaan, Dani kosautti yksin tein renkaansa kiveen. Hoksasin joutuneeni vahingossa kärkeen.

Kilsoja ja kisoja on sen verran takana, että osasin ajaa nätisti maaliin. Jälkikäteen ihmeteltynä taoin vieläpä varsin tasaisia ja nopeita kierrosaikoja. Pahalta ei tuntunut missään vaiheessa, ja taakse jäi muutama kovakin nimi.

Erikoista. Varsin erikoista. Naurattaa vielä näin kolmen viikon jälkeenkin, että nelikymppinen isukki pikkudarrassa ja pikkuflunssassa tulee viime hetkellä kisapaikalle lastenvaunuilla ja pesee kaikki.

Oletan että loppukesän lievä ylirasitus on jalostunut kelvolliseksi kunnoksi. Oletan myös että kroppa kuitenkin muistaa alkukesän kisoista, miltä kärsiminen tuntuu, ja se on hyödyksi. Oletan myös, että seuraavissa HEL CX -cupin kisoissa olisin saanut turpiin niin että raikaa. Pöljiä päivä sattuu harvoin.

Väistin kovan kohtalon ottamalla enemmän kuin tarpeeksi järjestelyvastuuta Korsossa ja Kivikossa, ja se olikin sitten paljon raskaampaa...

Mikä on kun ei XCO kelpaa?

Sanonpa vaan, että oman seurani Korson Kaiun järjestämä XCO-etappikisa Vierumäellä on formaatiltaan, poluiltaan ja hengeltään aivan helvetin hauska tapahtuma. Teknisillä pikkukikoilla maustettuja kaahauspolkuja on tarjolla aivan riittävästi, mutta kun tarjoilu on pilkottu kolmeen osaan, ne polut jaksaa oikeasti ajaa TÄYSII!

Joten miksi vitussa maastopyöräilevät massat eivät löydä paikalle? Luultavasti ongelma löytyy sanoista lisenssi ja tiedotus.

No aivan sama, minä menin paikalle, ja oli siellä muitakin, etenkin nelikymppisissä.

#waterproofsport

Menin koska ajattelin että Himos Epicin lyhyet eekoot olisivat muistuttaneet, miten kroppaa rääkätään, ja että Vierumäen XCO-etappikisa olisi sen takia helpompi.

No tavallaan joo, jäi lopputulemaksi kisan jälkeen.

Homma alkoi prologilla - yksi lyhyt kierros aika-ajona. Raakaa. Koska olen ylirasituskynnyksellä hoippuva kehäraakki, otin käyttöön rajut keinot, nimittäin lämmittelyn. Onhan se typerän tuntuista raahata traineri ja lämmittelypyörä vantaalaisen koulun pihaan, ja ajaa Trainerroadin puolituntinen pikkusateessa kuusen alla. Mutta lähtö sattui ihan pikkuisen vähemmän, ehkä.

Toisaalta kohellus säilyi ennallaan. Iskin polkimen ensimmäisen polun ensimmäiseen kiveen, mikä kippasi ajoneuvoyhdistelmän katolleen. Sen jälkeen en oikein viitsinyt kiihdytellä into piukkana joka paikkaan.

Muutama tunti huilia ja ensimmäisen oikean etapin eli lyhyen XCO:n kimppuun. Startissa jalat löivät aivan tyhjää, joten nelikymppiset Panu Vainio ja Marko Saukko sekä viisikymppinen Ari Kansikas rynnivät edelle. Heinikainen ja Paavola olivat jo menneet... Panu ryömi varsin pian varjojen maille, mikä lie miekkosella vaivana, mutta Markon ja Arin kanssa seurasi ihan peräti kilvanajoa. Tekniset pätkät etenkin alamäkeen taisin vetää paremmin, mutta pikkuylämäissä en päässyt mihinkään. Tuntui ettei pyörässä ollut niin kevyttä vaihdetta, että tikkujalat jaksaisivat vispata.

#waterproofsport

Sykedatan mukaan onnistuin rääkkäämään itseäni melkein yhtä julmasti kuin kauden alussa Liedossa, lopussa jopa julmemmin: sain hurmoksen päälle ja vetäisin viimeisellä puolella kierroksella kavereista irti ja eroakin melkein puoli minuuttia. Kovaa ajaminen tuntui pitkästä aikaa mahdolliselta, eli ylirasituskynnyksen yli on päästy rämpimään takaisin.

#waterproofsport

Mutta niin hyviä palautusjuomia ei olekaan, että seuraavana päivänä jaksaisi yhtä lailla. Yritin heräillä aikaisin, olin kommuuttipyöräilemässä jo yhdeksältä ja ajoin tutustumiskierroksen huolellisesti, eivätkä jalat huonot olleet. Pää oli huonompi.

Toinen etappi eli pitkä XCO alkoi Heinikaisen ja Paavolan leppoisalla vedolla, missä viihdyin melko pitkään. Marko ja Ari jäivät helpon tuntuisesti. Mutta sitten ei enää huvittanut ajaa rajoitinta vasten, ja aloin löysäillä. Marko tuli kantaan ja välillä ohi, ja peruslaiskana luonteena ajattelin vain yli 40 sekunnin etappietumatkaani.

Viimeisellä kierroksella iskin tutussa teknisessä alamäessä samalla tavalla Markosta irti kuin edellisellä etapilla, mutta tällä kertaa matkaa maaliin oli enemmän, eikä henkinen kantti kestänyt enää kaahausta, ja ohihan sieltä tultiin. Jälkikäteen ajateltuna rullailin Markon perässä leppoisasti, vahtien muutaman sekunnin eroa. Mutta kisan aikana saattaa olla, että kiduin kovasti.

Tuloksena kuitenkin realistinen kolmossija M40-sarjassa. Joka muuten oli tiukin sarja tällä kertaa.

Kisan jälkeen lähdimme telttailemaan koko perheellä. Oli muuten aika löysät jalat kantaa 25 kg perherinkkaa Porkkalanniemen kallioilla.

Eeppinen Himos

Heinäkuun maastopyörävaellus oli sikäli riittävä, ettei maastopyöräily huvittanut pitkään aikaan. Mutta niin vain ajolieska alkoi arasti lepattaa ja roihahti kunnolla kun pääsin kesämökin terassilta pakkotraineria ajamasta kotimetsiin rymyämään Bemarilla. Laitoin hissitolpan takaisin, löysin uutta herkkupolkua Kivikosta ja aloin ajaa lenkkejä polvisuojissa.

Ehkä se Finlandia MTB:n vittumaisuuskin auttoi - joko herättämällä elimistön maastoajoon tai havahduttamalla aivot siihen, että hauskempiakin maastoja ja ajotapoja on olemassa.

Siksi järjestin itseni Himos Epiciin: kaksi päivää, viisitoista maastoerikoiskoetta, sopivasti siirtymää, sosiaalisuutta, ryhmäytymistä - ja herkkupolkuja sekä ylös että alas.

Heti Himoksen parkkiksella huomasi, että nyt ei olla kitumassa kesäisentyhjässä hiihtokeskuksessa. Himos Epicin kanssa samaan aikaan järjestettiin polkujuoksutapahtuma ja golfkilpailu, joten paikka oli ns. elossa. Kilpailujärjestäjät puolestaan vaikuttivat toimeliailta, innostuneilta ja osaavilta. Tällaisen formaatin kilpailu on pirullisen vaikea järjestää, etenkin ensimmäistä kertaa, mutta melko vähillä kupruilla homma onnistui. Pääsin myös jälki-ilmoittautumaan alkupään ryhmään - ideanahan oli ajella siirtymät pikku porukoissa.

Eli ei muuta kuin reppu täyteen juomaa ja geeliä, täydennysnyssäkkä järjestäjien kuljetukseen ja perjantai-iltaa viettämään.

Ensimmäisen maastokokeen ensimmäisen ylämäen ensimmäisellä polkaisulla meni ketju poikki. Ja pakan taakse. Ja sen verran rikki että piti lyhentää. Nelisen minuuttia meni remppaan eikä ajorytmi löytynyt vielä ensimmäisellä maastokokeella, kun vaihteetkin ronksuivat.

Onneksi toisen maastokokeen ylämäessä pääsin lämmittämään laikkaa punahehkuiseksi. On se jännä miten minä tunnen laktaattien yliannostuksen käsien pistelynä, en jaloissa. Kauden syke-ennätykseksi polkaisin 184, missä oli keskellä ylämäkeä sen verran liikaa, että Perttu Pärssinen kuittasi ohitse, ja tiesin illan jalat menetetyiksi.

Kolmannen maastokokeen kalliobaanat/mutahaudat alkoivat yhtä punaisella laikalla ja päättyivät yhtä synkeästi. Kun syke nousee yli 175, alkaa tapahtua ikäviä asioita: pyörä menee polulle poikittain tai satula tunkee kärkeä ylämäessä perseeseen tai mutahauta imaisee kammen.

Nelosen alamäkilasetus sujui paljon paremmin ja alkoi olla sitä, mitä tulin hakemaan. Vitosen murhamäki nousi kynnyssykkeillä aivan asiallisesti. Kutosen mopopolku oli sen sijaan aivan idioottimaista. Jyrkkää rinnettä alas, 180 asteen mutka, jyrkkää rinnettä ylös, ja kun tämän tekee syvässä mutta kapeassa mopospoorissa, matkantekoa on vaikea jouduttaa esim. polkemalla, mikä vähän muuttaa polkupyöräilykilpailun makua.

Seiska ja kasi olivat onneksi joutuisampaa ajettavaa, ja loppulasku jopa hauska, vaikkei sitä enää jaksanut tykittää. Sitten illan pimetessä ahnaasti palautusjuomien kimppuun. Käytin muutkin kikat aina metsäkävelystä alkaen.

Aamulla tuntui jaloissa hyvältä, ja aamupäivän maastokokeilla aloin pysyä Pertun perässä paremmin. Mopopolkujen ajaminen tuotti edelleen teknistä pikkumurhetta, kun polkimet kynsivät spoorin reunoja. En myöskään ymmärtänyt kaikkia polkuvalintoja. Välillä ajatettiin varsin taajasti ajamattomia kohtia, välillä teetettiin kilpailijoilla yhdyspolkua umpimetsään, välillä möyrittiin talvitienpohjien mutahaudoissa. Mutta pääasiassa oli hauskaa kaahattavaa.

Toiseksi viimeinen maastokoe, peräti kymmenen kilometrin mittainen Queen stage meni jo oikein mallikkaasti. Mieli oli tottunut käskyttämään kroppaa anakynnyksen tuolle puolen, ja pitkät loivat nousut sopivat jaloille. Hoksasin jopa löysentää Bemarin takajousitusta niin, että se poimi kankeat, poljettavat möykyt entistäkin paremmin.

Tuloksesta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Nelikymppisissä olisin päälliköinyt peräti shekin arvoisesti, mutta jämsäläisillä on nelikymppisyydestä eri käsitys kuin UCI:llä, joten jouduin yleisen sarjan kuudenneksi, eikä se ketjuremppa loppujen lopuksi vaikuttanut tulokseen.

Ylämäkisegmenteillä ajoin kohtalaisesti. Alamäissä ajoin huonommin, mutta pärjäsin silti enskaharrastajille. Toinen päivä oli ensimmäistä parempi, koska vasta silloin kelvolliset kestävyysominaisuudet alkoivat päästä esiin kehnon haponsiedon alta näin lyhyillä erikoiskokeilla.

Jotain tämän suuntaista tiesin odottaakin, mutta olihan se kiva ottaa selvää. Siihen vielä tavallista parempi lounas päälle ja iso kahvimuki kouraan, niin kyllä kelpasi istua autoon ja suunnata kotiin. Limaisten ajokamojen löyhkässä päädyin sellaiseen mielenjohteeseen, että Himos Epiciin pitää tulla uudestaan.

Ai niin, se piti vielä kertoa, että olin yötä Majatalo Morvassa. Himoksen keskusvaraamo ei jotenkin huvittanut, joten oli kiva soittaa puhelimella paikkaan, jossa oikea ihminen vastasi puhelimeen ja toivotti tervetulleeksi. Etenkin kun se oikea ihminen oli myös innostunut pyöräilystä ja laittoi iltapalaksi loistavaa särkipiirakkaa. Siisti, palveleva, rauhallinen, ekologiseen lähituotantoon panostava ja erittäin laadukas paikka.

Finlandia vitun MTB

Aina kun ajan Finlandia MTB:n, olen paskassa kunnossa. Tai sitten se rata vaan on sellainen, että kuntoni aukot paljastuvat armotta.

Viime vuonna jo yksi kierros vitutti rankasti, mutta motivoi treenaamaan ylös kuopasta. Tänä vuonna kaksi kierrosta vitutti vielä enemmän jos mahdollista, koska alkukesällä sentään olin kunnossa, ja nyt kilvanajosta ei tullut vittu yhtikäs mitään.

No alussa sentään pysyin kisan voittajan Aimo Pyykösen perässä. Tai siis wattikohdissa hän otti kaulaa ja kikkakohdissa minä ajoin kiinni. Taisin siinä vittuillakin miekkosen kädettömyydestä. Pieniä iloja, sori siitä.

Sitten loppui jalka, käsi sentään säilyi loppuun asti. Sykkeet eivät nousseet eivätkä pysyneet ylhäällä. Ei hengästyttänyt eikä krampannut, mutta meno oli tooodella hidasta. Kun kisassa oli vieläpä käynyt osallistujakato, seurasi kolmisen tuntia kitumista ihan yksin. Mitä nyt ohi vilisi muutama tuttu selkä ja yksi läskipyöränöyryyttäjä. Kaikkien peesiin kyllä yritin, mutta kun syke nousi, tuli ajovirheitä.

Kierroksen jälkeen olisi ollut viisaampi keskeyttää ja mennä kotiin treenaamaan, mutta tapani ei ole keskeyttää vitutukseen, kuten nimeltä mainitsemattomalla Kimmo Ovaskalla. Kaivoin huoltokassista kolme sinne unohtunutta High5:n Isogeliä turvaksi ja jatkoin kitumista loppuun.

OK, tiukalta näyttää mies mutta mäki ei nouse.

Onneksi paska kisa taas motivoi, ja mielessä siintää Nivalan S/M-mara. En vain oikein tiedä, miten tästä tilanteesta saisi itsensä kuntoon. Pitkiä hitaita, lyhyitä nopeita, lepoa vai kuormitusta?

Treenikisan makua

Tiistaina kello 16 väsytti, joten sulloin Etymoticit korviin, hain Spotifysta Svjatoslav Richerin soittamat Das Wohltemperierte Klavierit, kävin pötkölleen ja laitoin simmut kiinni. Tuntia myöhemmin heräsin tietoisuuteen siitä, että olisi Bianchi-cupia tarjolla Kirkkonummella.

Päikkärien otto sulkee oman moottorini moneksi tunniksi. Automatkalla ei tuntunut siltä, että kohta pitäisi ajaa kilpaa, eikä vielä sittenkään kun kapusin vesitornin juurelle ilmoittautumaan. Onneksi tutustumiskierroksella ensimmäinen alamäki laittoi kropan hälytystilaan - tukki tuli yllättäen, sitä edelsi varsin irtonainen jarrutuspaikka, ja sitten olikin Bemari poikittain ja ohjaamo täynnä käsiä.

Eipä siinä, tiedotuksessa Vesitorninmäen rataa mainostettiin kolmella vauhdikkaalla laskulla. Harmi että ilmeisesti erehdyksessä mukaan oli eksynyt muutama nousu. Kaikkiaan tarjolla oli kuusi kertaa puolitoista kilometriä kovapohjaista, semiteknistä polkua, jossa ei ollut hetkeäkään tasaista eikä ainuttakaan juomapaikkaa. Aika kuluisi rattoisasti! Parasta näissä Bianchi-cupin maastopuuhissa on se, että radat ovat omanlaisiaan.

Ainoa vaan, että paikalle oli vaivautunut lähinnä kolme- ja nelikymppisiä ukkoja, eikä meitäkään liiaksi asti. Alkukauden maastokisaruuhka oli syönyt fiksuimmilta ajokoirilta menohalut, ja harrastajat puolestaan eivät ikinä löydä paikalle.

Lähtö tiukkaan ylämäkeen ei ole bravuurini, ja nytkin yritin 110:n kadenssilla tikata penkistä perässä, kun isompijalkaiset runttasivat wattia kampeen. Alamäessä kuittasin ensimmäisen, hetkeä myöhemmin toisen, ja sitten sainkin keskittyä väijymään Panu Vainion helakanpunaista pyörää, jonka kanssa Vainio oli ensimmäisessä alamäessä esittänyt taiteellisesti intensiivisen pas de deux'n teemasta klossi irti.

Kuittasin Panun toisen kierroksen loppumäessä vetämällä sykkeet ja kadenssin tappiin, minkä jälkeen yritin juoda. Harmi ettei kuvaaja sattunut paikalle ikuistamaan kakomista.

Eka kierroksella karkuun.

Sitten katosi fiilis. Kroppa oli Kuusankosken jäljiltä tiltissä, joten terävyys puuttui ja sen mukana kaasuttelun ilo. Jyystin dieselillä ja yritin pitää polkuajon smuuttina, ja matka kyllä eteni, mutta fyysisesti homma tuntui samalta kuin trainerin päällä. Henkisesti oli hauskempaa, koska koko ajan piti komentaa pyörää ja lisäksi opetella ajamaan yksi jyrkkä töytäre niin ettei takapyörä lipsu. Kyllä meinaan nolotti joutua kolmesti juoksuhommiin.

Yllättävän kisainen on Bemarin ajoasento näillä säädöillä.

Saapa nyt nähdä, miten kunto kehittyy. Rohkeasti ajattelin vielä kerätä palautumisvelkaa ensi viikon alkuun ja sitten herkistellä hetken Laajavuoren marttakisaa varten. Kroppa sanoo, että pitäisi treenata eikä kisata.

Taktiikka - sitä ei ole (Kuusankoski MTB)

Maantiellä peesaillaan. Ilmanvastus tuo ajoon taktisia hienouksia, jotka tekevät maantiepyöräilystä mukavaa tv-ohjelmaa, ja kuulemma myös kivaa kokea, kun ajetaan joukkueella.

Maastopyöräilyssä ei peesailla, joten siinä ei juuri ole taktiikkaa, etenkään kärkiryhmän takaisessa hulttiojoukossa, jossa itse ajelen. Pidän maastopyöräilystä silti, tai siksi.

Tässä selostus niistä taktisista päätöksistä, joita tein tai olin tekemättä Kuusankoski MTB:ssä helatorstaina.

Lähdössä asetuin kakkosriviin, koska se on minun paikkani. Päätin pysyä evokkien peesissä starttiluupin tiepätkän loppuun vaikka syke sanoisi mitä.

Kun puikattiin kärrypolulle, ohitin Akilleksen 18-junnun röyhkeästi sisäkurvista, koska hän jätti oven auki ja oli minua hitaampi. Hyvä päätös.

Starttiluupin polkupätkällä pari keltapaitaa hidasti minua ja IU:n Tossavaista, mutta ei ollut tilaa ohittaa. Luupin lopussa alkoi asvaltti ja sanoin Tossavaiselle, että mennään. Sitten mentiin. Kärkikuusikko oli mennyt jo aiemmin, ja siihen vauhtiin ryhtyminen olisi ollut taktisesti tyhmää, joten tuskin menetimme mitään.

Tossavaista oli hyvä peesailla tasaisella, mutta poluilla hän oli hitaampi etenkin alamäessä. Syke ei ollut tapissa, minkä takia puikkasin ensimmäisen täyden kierroksen alkupuolella hänen edelleen, otin pikku kaulan ja jatkoin hiekkatiepätkällä kaahausta. Menetin peesiavun loppukierroksen hiekkateille mutta sain ajaa polut omaa vauhtia. En tiedä saavutinko mitään.

Ensimmäisen kierroksen ylämäessä Utkin tuli takaa kuin bussi Hämeentiellä. En tehnyt taktista päätöstä vaan annoin hänen mennä.

Sen jälkeen ainoa huvitus ensiluokkaisen polun lisäksi oli Jari Heinikaisen selkä, joka näkyi polkupätkien jälkeen 20 m päässä ja tiepätkien jälkeen 50 m päässä. Periaatteessa ajoin hänen kanssaan kilpaa, koska olemme ukkosarjassa molemmat, mutta käytännössä olin hämmentynyt, koska yleensä hän on pieksänyt minua minuuttikaupalla. Siksi en uskaltanut väkisin repiä imuun, vaikka ehkä olisi ollut varaakin. Ajoin omaa ajoa, ja se oli viisas päätös.

Heinikainen oli ajanut yhden (!) jalan altaan alun höntyilyssä ja taisi pitkästyä kituessaan selvää kisaa maaliin. Toisen kierroksen loppupuolella hän himmasi sen verran, että sai minusta juttukaverin. Tässä vaiheessa olisi ollut taktista vain kruisia Heinikaisen imussa, mutta arvelin, että hän kyllästyisi sellaiseen ja pudottaisi minut jossain hiekkatieylämäessä, etenkin kun en oikein jaksanut edes jutella. Parasta siis ajaa sopuisasti yhdessä.

Nythän on niin, että jos ei aja voitosta, syyllistyy epäurheilijamaiseen käytökseen ja saa UCI:ltä 200 Sveitsin frangia sakkoa. Tämän takia jouduin puntaroimaan asiaa, ja arvelin että paras sauma voittoon olisi Heinikaisen rengasrikko tai kömpelöinti. Siksi laitoin muutamalla alamäkivoittoisella polkupätkällä kevyesti kaasua. Parin hypyn ja yhden juurakon vauhtimäessä sainkin parikymmentä metriä eroa, mutta mitäpä minä narujalka sillä.

Jossain vaiheessa Heinikainen kysyi "Onko pitkästi taakke?", ja kun vastasin että "Ei oo näkyny", jäljellä olikin enää polusta nauttimista. Aika kului rattoisasti, syke laski ja sitten hävisin loppukirin asvaltilla ylämäkeen. Henkistä kanttia noin sata prosenttia lisää, niin ehkä voin ryhtyä edes suunnittelemaan voittamista.

Että sellaista on taktinen peli marttakisoissa.

Kuusankoski MTB oli muuten loisteliaasti järjestetty tapahtuma. Alueen parhaat mahdolliset polut rytmikkäästi aseteltuina, toimiva kisakeskus, sauna, uima-allas, asiallinen ruoka ja hyvä meininki. Puhumattakaan siitä että sain palkinnoksi kanisterillisen pyöräshampoota (laimennus 1/10, riittää siis ikuisesti), jalkapumpun (toinen tänä keväänä mutta edelleen tarpeeseen), Kouvolan lakritsia (todella hyvää) ja ruislimpun (siivuina pakkasessa, koska lakujen jälkeen ei jaksanut enää).

Syntymäpäivälahjapolkua

Vaimon syntymäpäivä sattui tiistaiksi, ja koska olen tunneälykäs ja rakastava mies, päätin antaa lahjaksi Bianchi-cupia - mikäs sen mukavampaa kuin kruisailla harjoituskisaa pitkin Järvenpään lähiömetsiä.

Vähänpä tiesin siitä, millaisen uran jäpyläiset ovat kuusikkoonsa kyntäneet. Ensimmäiset kaksikymmentä metriä oli hämäyksen vuoksi sorastettu, mutta sitten alkoi keskeytyksetön kokovartalojumppa, joka on mahdollinen vain pienipiirteisessä suomalaismetsässä. Juurta, kiveä ja mättäitä sekaisin ja päällekkäin, välissä renkaanmentäviä monttuja, ja ettei vauhti vaan pääsisi yltymään, tukit oli jätetty enimmältään sahailematta.

#waterproofsport

Vaimolla on edelleen 26-tuumainen takajäykkä. Voi sentään. Pitää olla kiitollinen, että hän otti minun ja jäpyläisten syntymäpäivälahjan pokalla vastaan, eikä tarjonnut esimerkiksi avokämmentä. Parasta syntymäpäivälahjassa oli se, että vaimo pysyi ehjänä, ja se että minulla oli toinen, onnistuneempi lahja.

Itsehän vietän vähäisen polkuaikani 130-millisessä 29-kiikkustuolissa, joten minulle jäpyläisten rata kyllä kelpasi. Pikkuisen löysemmäksi olisi vielä pitänyt Bemaria säätää, niin olisi ollut hupaisaa soudella pitkin metsänpohjan ristiaallokkoa.

Jäpyläiset kertoivat käyneensä fiilistelemässä Eltsun Bianchi-cupin puistomaisemia ja ajelleensa monesti Korson Vierumäen lenkuraa. Muun muassa niistä oli virinnyt into omaan rataan, ja Järvenpään kauniin kaupungin kanssa oli saatu diili aikaiseksi maankäytöstä, sorasta ja muusta. Tällaiselle toimeliaisuudelle annan kaiken tunnustuksen! XCO-ratojen kilpavarustelu saa minun puolestani yltyä entisestään!

Mutta ei saakeli, vaikka se Terholan metsäpohja on kivistä ja mättäistä, kyllä siihen silti olisi voinut linjata rytmikkäämmän radan. Kolmen kilometrin kokovartalojumppa opettaa ajotekniikkaa ja tekee alaselästä terästä, mutta kisahommissa mieli pysyy virkeämpänä, jos ajoittain saa kelattua vauhtia sen verran, että tuuli tarttuu tukkaan. Saa siinä soraa lapioida ja laituria rakentaa, jos Terholassa haluaa tarjota riittävästi liike-energiaa esimerkiksi hyndään.

#waterproofsport

Ettei menisi känisemiseksi, siteeraan itseäni parempien pyöräilijöiden naamakirjapalautteita:

"Kiitokset loistavasti järjestetystä kisasta! Hienoa että tällainen rata on tehty, huomasi kyllä että vaivaa on nähty ja talkootunteja ei ole säästetty. Valmiit radat helpottavat aina harrastuksen aloittamista ja ovat hyviä harjoittelupaikkoja junioreille."

"Reitti oli mielestäni hyvä, joskin hieman yksitoikkoinen, mutta tuolle alueelle ei varmaan oikein saa sitä vaihtelua tuon enempää? Junnuille ja mikseipä myös aikuisillekin toisaalta aivan loistavan hyvä pätkä tekniikkatreenejä varten, saa lyhyellä pätkällä helposti paljon toistoja."

Niin että turhaan valitin - varmasti sitä rataa voi lujempaakin ajaa, kun opettelee. Itse ajoin maksimivauhtia, mikä tällä kertaa riitti vain nelikymppisten kakkossijaan, koska Visuri mokoma tunki elitestä kiusaamaan ukkoja.

Lisäksi onnistuin alkukierroksella häiriköimään oman seuran 18-junnua hyväksi havaitulla mutta uhrimieltä vaativalla kikkakuutosella. Pyysin tietä kuin minulla olisi kovakin vauhti, ja kun junnu kohteliaasti väisti, kaatua rojahdin hänen eteensä polulle. Hahhaa, siinäpähän oppi kannattaako ukoille antaa tietä!

Pykälää paremmin

Se tunne kun kruisailee kivassa letkassa melkein nenähengitellen ja tajuaa että toinen klossi on irtoamassa. Istuu sitten penkalle ruuvailemaan, ja senhän tietää että klossien ruuvinreiät ovat täynnä kaikenlaista. Hei hei, letka.

Se tunne kun ajaa laikka punaisena letkaa takaa ja ketju katkeaa. Istuu sitten penkalle kaivelemaan ketjutyökalua ja pikaliitintä vetskaritaskusta, ja senhän tietää että kettinki on aina vitun sykkyrällä. Hei hei, toinenkin letka.

Evocin tuotteita markkinoivat tahot ajattivat siis tänään Rajamäellä maastopyörämaratonin, ja etukäteen minua jännitti. Viime kesänä aloin pelätä marttakisoja, koska yritin ajaa niitä vanhalla vauhdilla peräti puolitoista kappaletta ja katkeilin pahasti. Tämän kevään sitkeä trainerinrääkkäys, huono nukkuminen, pitkäjalkainen hipopyörä ja pitkien lenkkien puute on minulle uusi yhdistelmä, ja jännitti nähdä, miten se vaikuttaa vauhtiin.

Nyt tiedän että yhdistelmä on vaikuttanut vauhtiin suotuisasti, tai ainakin oloon. Tuntui tietysti pahalta mutta hyvällä tavalla. Alussa sykkeet olivat tapissa mutta se johtui huonosta lämmittelystä ja rynkyttävästä ajosta. Keskisyke jäi alhaiseksi mutta se johtui kofeiinin puutteesta. Kierrosajat olivat tasaiset, pystyin ajamaan kilpaa, en jäänyt missään kohtaa pahasti tukkeeksi, en katkennut.

Kuvasta kiitos Tarja Kivirinnalle.

Edellä mainitut vastoinkäymiset antavat sitä paitsi mukavaa jossiteltavaa. Alussa olin ihan uudenlaisessa letkassa, jonka kaikkia kuskeja en tuntenut. Voisi sanoa, että kuntotasoni on noussut pykälällä. Teknisten murheiden jälkeenkin pystyin hyvällä fiiliksellä ajamaan kavereita takaa. Etenkin Panu Vainion oranssinpunainen paita oli mukava uistin. Lopussa Panu kyllä iski niin ilkeästi, että vanha kunnon nöyryys palasi mieleen, mutta mitä olisikaan tapahtunut ilman muutaman minuutin takamatkaa?

Kuvasta kiitos Tarja Kivirinnalle.

Vitut - pitää muistaa tsekata myös klossit, ja pitää keksiä joku jippo tuohon kettinkiin. Niin ja pitää löysentää pyörää. Nyt oli iskareissa samat paineet kuin Liedossa, mutta kun oli vähemmän ryskäämistä niin vähempikin olisi riittänyt. Sitä paitsi nyt ei satanut lunta vaan oli lämmintä, mikä vaikuttaa paitsi vitutuksen määrään myös iskaripaineisiin.

Parhainta oli kuitenkin veljeys maalissa. Aika jännä että kun vuositolkulla ajaa samojen naamojen kanssa kilpaa, välille kehkeytyy yllättäväkin luottamus ja suoruus...

Kun kuraränni räntäsateessa hymyilyttää

Bianchi-cupin aika-ajossa satoi räntää. VPCX:n soranjauhantatapahtumassa satoi räntää oikein kunnolla, ja oli satanut jo pitkään. Eltsun Bianchi-cupissa vasta räntää satoikin.

Niinpä räntää satoi myös vappuaattona Liedossa, kun kotimainen XCO-cup alkoi. Voisi sanoa, että tiesin jo, miten kannattaa räntäsateeseen pukeutua. Aamupäivästä rata oli märkä kuraränni valkoisen keskellä, mutta koekierroksella aurinko näyttäytyi muutaman sekunnin pätkissä ja sulatteli loskaa tehokkaasti. Vaan annas olla - kisan käynnistänyt pillin vihellys käynnisti myös terävän raekuuron.

Onnistuin startissa asiallisesti, koska pikkujunnut eivät vipeltäneet keulille, vaan joukkio rakentui lähinnä jääristä. Ensimmäiselle polulle joku teki tulpan, mutta kiersin sen luovasti ja etukäteen, hämähäkkivaistolla. Alkukierroksella taisin intoutua vielä pariin ohitukseen, mutta sitten asemat oli kaivettu lietolaiseen kuraränniin. Kuiton Antin selkä näkyi lähietäisyydellä, milloin ei laihanlaisena kadonnut männynriukujen taakse. Pari kierrosta rimpuilin kyydissä ja parantelin vuoden maksimisyke-ennätyksiä, mutta sitten piti vetäytyä lähemmäs anakynnystä, kun ajovirheitäkin kasautui.

Mutta ahh, se rata! Team Velo Cycling on rakentanut sitä rakkaudella, joka kesti loskapaskakelin. Oli pikkuhyppyreitä, oli iso liuta bermejä, oli muutama tarpeellinen silta kuralääryn yli. Oli jumppalaskuja ja kiduttavia kallionousuja. Ja kiitollisena 130-millinen kiikkustuoli-Bemari löysi pitoa märkien juurten väleistä, nieli laskujen möykkyjä sen mitä uskalsin tarjota ja ennen kaikkea eteni joutuisasti. Minä vanha jäykkäperäkonservatiivi alan löytää kiikkustuolien ilot.

Kuuden kierroksen aikana kierroksen keskisyke laski viitisen pykälää ja kierrosaika piteni minuutilla. Jaloista siis katosi ruuti, mutta taas oli maalissa olo, että miksei tämä jatku. Se ei ole hyvä XCO-kisassa, mutta minkäs teet.

Kuvasta kiitos Danille!

Tuloksena M40-sarjan voitto ja kokonaiskisan kuudes, eli aivan hyvin. Mikä parasta, kisan jälkeen naama meinasi ratketa hymystä. Pari vuotta olen pitänyt kisatauontapaista, mutta nyt taas muistan, miten hienoa maastopyöräily on. Viime vuoden parissa kisassa tuntui väärällä tavalla pahalta, mutta nyt olen tottunut uuteen, nelikymppiseen kroppaani ja saanut sitä vähän treenattuakin.

Kuvasta kiitos Jaakolle!

Että räntäsade ja kuraränni niin saakelisti hymyilytti - se vaati tietysti myös, että sai tehdä kisamatkan mitä parhaimpien pyöräkaverien kanssa.

Lievästä hypotermiasta lievään euforiaan

Töihin lähtiessä satoi räntää, joten jouduin ottamaan enemmän vaatetta kuin olin suunnitellut, onneksi. Eltsun Bianchi-cupiin illaksi oli lupaillut melko asiallista ajosäätä.

Paskan vitut. Iltakuuden tienoissa jätin koneen auki Pasilassa, vedin mahdollisimman paljon päälle ja lähdin kaivamaan maastopyöräilijän mentävää aukkoa räntäsateeseen. Koekierroksella kone lämpeni mukavasti, koska Danin uudet ratalinjaukset vaativat jumppaa ja päällä oli talvivarustus.

Tavoitteet olivat selvät: Ehjä ajo, Bemarin säätöjen testaus ja muutama uskalias retki anakynnyksen tuolle puolen. Alun kiihdytyksessä ja ryntäilyssä tulisi joka tapauksessa takkiin, mutta muistelin että sumpuissa saisi välit kiinni tasaisella ajolla.

Niin se menikin, paitsi että junnut säntäilivät joka kurvissa ohi kieli vyön alla ja kovasti läähättäen. Oi kunpa vielä jaksaisin repiä sillä tavalla! Röyhkeämpää junnuveijaria opastin kiilailun jalossa taidossa, tietäen että loppukaudesta se menisi jo niin kaukana edellä, etten ennättäisi opettaa. Rata oli merkitty tavalla, joka koetteli kurveissa moraalia, mutta luovilla ratkaisuillani en sitten kuitenkaan saanut hylsyä, joten hyvin meni.

Neljännen kierroksen tienoilla oli selvillä liiankin monta asiaa:

Kisakunto: Olen jumittunut anakynnykselle, joten missään vaiheessa kisaa ei oikeasti tuntunut pahalta. Spekseinä 170, max 178. Toisen kierroksen isoimmassa nousussa vetäisin sen verran punaiselle, että mieleen palasi miltä happo tuntuu koivessa. Mutta mikä hämmentävintä muutaman sekunnin laskuissa palauduin aivan hyvin, ja palautuuhan sitä kun kynnyksellä ajaa. Lisää kisaa niin kroppa kestää lisää rynkytystä, ja tuli sentään vuoden syke-enkat, ja olisin jaksanut jatkaa samaa vauhtia.

Ajolinjat: 130 mm kiikkustuolilla pystyi lasettamaan melko huoletta alamäkipätkät, mutta sen pienen kalliodropin jätin ajamatta, koska koekierroksella tulin siinä päälleni alas, eikä siinä paria sekuntia enempää olisi voittanut. Kallionurmikkorolli tuli oikein sujuvasti ja kivikkojumpassakin löytyi oikeat kivenkolot.

Oma sijoitus: Sen jälkeen kun karistin liiat junnut kannoiltani jouduin kitumaan yksin. Eteen tosin lakosi kylmettynyttä, kaatunutta, kalusterikon kärsinyttä tai muuten kyllästynyttä veijaria, minkä seurauksena taisi tulla Bianchi-cupin paras sijoitukseni ja M40-sarjan toinen perättäinen voitto. Johtunee vain siitä, että olen kyllin typerä ajaakseni räntäsateessa.

Bemarin säädöt: No ne olivat vielä perseellään. Etukeula ei edelleenkään poimi pomppuja kovin sievästi, ja takaiskarin laitoin liian kovaksi siinä toivossa että jaksaisin ylämäkeen paremmin. Takapäätä pitää alkuherkistää Lietoa ajatellen, että ylämäissä riittää pitoa. Toisaalta pystyin ajamaan koko kisan vipuja kääntelemättä, trailimoodissa.

Kylmyys: Vesiräntä meni tietysti kaikesta läpi, koska kuorissa ei voi kisata. Kädet pysyivät juuri ja juuri toimintakuntoisina ja reidet eivät aivan jäätyneet pökkelöiksi. Paksu ruohonsekainen mutakuorrutus ei valitettavasti kelpaa kuoriasusteeksi.

Ja ai helvetti kun piti kisan jälkeen palata Pasilaan työkoneelle. Kisapaikalla en saanut kenkiä auki, että olisin voinut vetää kuorihousut jalkaan. Ennen Pasilaa alkoi tärinä. Pukkarissa sain kengät pois mutta siihen mennessä lattialle oli kertynyt niin paksu kasa sontaa, että luikin karkuun ennen kuin kukaan näkee. Omasssa kopissa työtuolille jäi märkä läntti, kädet eivät löytäneet näppistä, ajatus kulki hitaasti. Vartin jälkeen leuka alkoi väpättää, joten hoksasin vaihtaa paidan.

Parinkymmenen minuutin kotimatka tuntui etukäteen hengenvaaralliselta hypotermian takia, mutta päätin yrittää. Ja kas kummaa, energiaa riitti vielä jalkojen pyörittämiseen, ja sitten tuli lämmin. Kotona suihkuttelin vaatteita pidempään kuin itseäni. Oli kevyt olo.

Mun laji, mun pyörä, mun ihmiset. Mun räntä ja muta.

Kisa vitun kausi

Ihan vaan pikkuista nuhaa! Lunta vain 45 asteen kulmassa! Sula tie! Vessatilaa ylellisesti tienpenkalla! Huolellinen lämmittely lastenvaunujen kanssa hölkkäämällä 150 m! Pyörä alle suoraan lentolaukusta! Ehdin kiristää tangon ruuvit!

Tarunhohtoinen pääkaupunkiseudun harjoituskisaviritys nimeltä Bianchi-cup on perinteisesti alkanut lyhyellä tempolla Hyvinkään suunnalla. Vuosina käpy & lehmä temmoin pari kertaa fiksillä, ja olisi pitänyt tälläkin kertaa. Haapasaarentien pikku töytäreissä naksuttelusta on vaan harmia.

Järjestäjille täytyy antaa jaxuhalit. Lastenhoitoteknisistä syistä vaimo sai lähteä minuutin ennen muita ja minä sain lähteä kymmenen minuuttia muiden jälkeen, vaikka se tarkoitti tikkumiehille lisää räntää niskaan. Läpsystä vaihto niin kuin lapsenhoidossa aina.

Lajirakkauden mallia näytti Bianchi-cupin primus motor Tuomas. Kisan jälkeen hän tuumi, että täytyy varmaan lähteä, kun vaimo soittelee. "Jaa kotiin jo?" "Eiku sairaalaan, meille syntyi lapsi aamulla." "Mitä helvettiä?" "Kato se on jo toinen."

Mitä ajoon tuli, se oli syvältä perseestä. Olen eeppisen paska tempokuski ja lisäksi kroppa on rikki tai jotain. Keskisyke 171 ja maksimit 175 - mittari piirsi tasaista viivaa pari pykälää anakynnyksen päälle. Kahdeksantoista minuutin rypistyksessä pitäisi pystyä enempään.

Puolitoista vuotta sitten pystyin krossaamaan tunnin paljon tuota korkeammalla sykkeellä, ja mittari piirsi piikkejäkin. Onhan se eri laji ja käyttää kroppaa monipuolisemmin, mutta silti. Väärää treeniä, ikää, vanhemmuuden iloja vai tempoajoa parhaimmillaan? En tiedä mutta vituttaa.

Kisakausi on silti avattu ja se on toiseksi tärkeintä. Jos ja kun ajattelin kisata, minun pitää taas totuttaa itseni kärsimään. Rutiinia puuttuu paljon. (Tärkeintä oli hääpäivän vietto räntäsateessa verenmaku suussa, yhdessä.)

Epäilyksiä

Miksi nuo kaikki vetävät minusta ohi? Mitä minä täällä teen? Onko tämä liian iso/painava/kallis/huono pyörä? Olenko tullut vanhaksi? Onko nyt vain paska päivä? Olivatko ne kaksi pk-lenkkiä liikaa tälle viikolle? Miksi helvetissä nuokin vetävät minusta ohi?

Martta-cupin finaalissa ei ollut herkkua. Tuomisina paskin maastopyöräkilpailusijoitukseni neljään vuoteen, ja epäilyksiä. Olihan se liian sileä rata Bemarilla rällättäväksi, mutta ei jää paljon selittelyille sijaa kun tippuu tasaisella suoraan vetoon.

Pari päivää meni mietiskellessä. Sitten teki mieli ajaa vähän pyörää ja järjestää vähän VPCX-kisaa ja ajaa vähän lisää pyörää. Ihan vain ajaa.

Nyt kun kunto ja mieli on kalibroitu vastaamaan elämän vallitsevia realiteetteja, fiilis on taas aivan hyvä.