Voitin HEL CX -cupin!

Ihan oikeesti! Voitin!

Mitenkäs se nyt sitten menikään. Syksyllä Helsinkiin saatiin virallinen cyclocross-cup, kun harrastajat ja seurat löivät hynttyyt yhteen Tuomas Paunosen ja Raparperin orkesteroimina. Kymmenen kisaa, luvat ja systeemit kunnossa, paljon väkeä ajamassa. Kymmenestä kisasta ehdin ajaa kahdeksan, koska järjestin kisoista kaksi (tai ehkä noin 2,3), mutta tuloksiin laskettiin kahdeksan parasta. Ja se riitti!

Finaali sunnuntaina oli sarjan avauksen uusinta Tapanilassa, Hiidenkiven puistossa, kun Hietsuun tai Hertsikaan ei saatu lupia. Alun perin minulla ei ollut kisaan tavoitteita, koska olen ajellut lähinnä laiskanlyhyttä peekoota, mutta lauantai-iltana juuri ennen nukahtamista vaimo tsekkasi oman flunssansa takia kokonaispisteet ja sanoi että minä voin vielä voittaa. Oli pakko nousta tarkistamaan, ja kyllä - jos olisin vähintään neljäs eikä Visuri ilmaantuisi mestoille, niin homma olisi paketissa.

Seurasi jännityksen pieni kouraisu, mutta kisaan valmistautumista tilanne ei muuttanut. Herätys ennen seiskaa, reppu täyteen roinaa ja kahdeksaksi pyörällä Tapanilaan rataa rakentamaan. Siinä sitten yhdessä Mustosen Matin kanssa muisteltiin pimeässä miten se rata menikään ja ruvettiin pikkuporukalla iskemään keppiä routaan. Kymmeneltä oli rata valmis ja yhdeltätoista palelin täppäilemässä harrasteen ja junnujen kierroksia.

Kahdeltatoista oli naisten lähtö, joten nautiskelin lastenhoitonakista Tapanilan Erän kahvilassa räkäisen taaperon seurassa. Sitten näpyttelin Turusen autossa jälki-ilmot sisään ja omaa lämmittelyaikaa jäi peräti parikymmentä minuuttia.

Startissa jalat olivat pökkelöt, mitä kompensoin tekemällä typerää sisäkurvi-ilkeyttä kanssakisaajille lipputangonkierrossa. Minkäs sille mahtaa, jos mieli huutaa että pitää olla neljäs. Kun tilanne asettui, Kuitto lähti päälliköimään ja itse jäin Santun, Erkon, endurojumala Markun ja Danin porukkaan. Se porukka livahti karkuun ensimmäisen kierroksen lopussa, kun minulta irtosi takakiekko. Vitun external-cam-pikalinkut, palakaa helvetin tulessa!

Lähdin takaa-ajoon nelossija mielessä käryten. Sain asemia paranneltua, mutta kun yritin ohi Danista, häneltä paloi käämi. Leikkasin muta-alamäkeen oikealta sisäkurvin kautta, koska se oli parempi linja. Dani sulki oven ja minun pyöräni stonga taisi ottaa kontaktia Danin satulaan, mutta pystyssä pysyttiin. Kokemattomampia tai epävarmempia en uskaltaisi tällä tavoin haastaa. Ylämäessä Dani kuittasi ja antoi ns. palautetta, mutta taisi joutua sen verran punaiselle, että pannutti pian letkan kärjestä, sitten puhkaisi renkaansa, vihastui ja lähti kotiin.

Pari seuraavaa kierrosta ajoin Erkon ja Markun porukassa, joka rakoili kun kaatuiltiin vuorotellen - minä eniten, Erkko pahiten. Lumen huurtama jäinen maa piti muuten hyvin, mutta pari off-camber-mutkaa metsäpolulla kiillottui petollisen liukkaaksi. Onneksi keula ja perä lipsuivat alta tasapuolisesti, muuten epäilisin taas jotain ajotekniikka- tai kalusto-ongelmaa.

Neloskierroksella sain repäistyä Markkuun pienen eron. Repäisy näkyy sykekäppyrässä ja kertoo että peekoo ja löysäily on palauttanut dieseliin vähän kierroksia. Keskisykekin oli kisassa 173 eikä se iänikuinen 171, ja EPOC-käppyrä nousi jyrkemmin ja korkeammalle kuin aikoihin.

Loppukisan ajoin kakkosena ja muka varmistelin kokonaistilannetta pitämällä eron Markkuun. Paitsi että en minä osaa edes varmistella, vaan pannuttelin loppuun asti. Oli hyvä päästä maaliin.

Sitten muut lähtivät pakkasesta kotiin tai saunaan, mutta minä lähdin purkamaan rataa. Apua sain yhdeltä kisaajalta - ja kahdelta seitsemänvuotiaalta tytöltä, jotka olivat syöneet KahVelon chilipipareita ja siksi keräsivät merkkausnauhaa innolla, hymyllä ja energialla. Turusen Tuomas pakkaili kisakeskusta. Pimeän koittaessa laitoin lampun pyörään ja poljin kotiin aivan helvetin tyhjillä jaloilla.

Mutta voitin cupin! En ollut paras kuin kerran, mutta olin ahkera, tasainen, terve ja elämäni kovimmassa kunnossa. Kalustokin kesti, mitä nyt alkukaudesta vaihteet ronklasivat, räntäkisoissa jarrut loppuivat, Klaukkalassa puhkesi rengas ja finaalissa irtosi kiekko...

On joutunut treenaamaan, jännittämään, kärsimään, kaatuilemaan ja sitten pesemään eeppisiä mutamääriä pyöristä, vaatteista ja korvien takaa. On joutunut kaitsemaan taaperoa loskapellolla, kun on vaimon vuoro ajaa, ja tekemään lapsen takia melkoisia kompromisseja valmistautumisessa, että pääsee ylipäänsä ajamaan. On joutunut myös heräämään sianpieremän aikaan, takomaan tolppia routaan ja palelemaan kierroslaskennassa.

Mutta on ollut myös toveruutta, onnistumisia ja mielekästä puuhaa oman lajin kanssa.

Emilia muuten tuli naisissa toiseksi.

Erityiskiitos HEL CX:n primus motor Tuomas Paunoselle tästä harvinaisesta elämänvaiheesta.

Kisaflätit kyllä vituttaa

Etukäteen fiilistelin että Klaukkalan HEL CX:ään on kiva lopettaa kausi. Ihan siksi että kausi olisi jo kiva lopettaa, kun on paskat kelit eikä fokus kestä enää, kun kausi alkoi maaliskuussa, ja silloin oli vielä paskemmat kelit. Mutta myös siksi, että tasaisesti podiumeja tykittämällä ajattelin hivuttaa HEL CX -cupin kokonaissijoitusta ylemmäs. Katsokaas kun alkupuolella sarjaa jäi kaksi ajamatta, mutta kahdeksan kymmenestä lasketaan...

No paukusta Kuitto kärkeen ja moi moi hänelle, mutta itse uiskentelin nätisti kakkosena kierroksen tai pari. Oli nurtsia, oli leikkikenttäkiemurtelua, oli jäätyvää mutaa ja oli yksi mukavan loiva ylämäki jossa sai nostaa sykettä. Asiallinen Suomi-krossirata.

Lähti sitten keula alta kun harhauduin jäätikölle, ja jäin Härgisen, Salosen ja Aluksen kanssa kisaamaan. Alus on tekninen jumala, joka alun kiemurteluissa sai kiinni ja lopun mäessä jäi. Kilvanajo tuntui hyvältä ja pystyin etenkin mäkeen iskemään ok. Dani ehdotteli yhteispeliä ja pyysi vetämään ylämäen, mutta kun vedin, Dani jäi. Paitsi että mokoma jäi kyttäämään siinä kymmenen metrin hollilla. Sellainen kohottaa kivasti sykettä.

Ja sitten - toiseksi viimeisen kierroksen alussa alkoi takakiekko tapailemaan kiviä. Muutaman sadan metrin jälkeen kuitukehän pehmikkeenä oli enää kumi muttei ilmaa. No ajoihan sillä kun ei miettinyt mitä kehä maksaa, vaan mietti miten ihanan tiukasti kumi istui asentaessa uraan. Mutta ei sillä pystynyt lasettamaan, ja vitutti kuin pientä oravaa, kun Härginen ja Alus kruisivat ohi.

Olisinpa edes tiennyt mihin se puhkesi, mutta ajovirhettä en ainakaan huomannut. Veikkaan vittu tappajasepeliflättiä vittu.

Lähtösuoran varikolla kuorin venttiilin esiin jäätyneen mudan alta ja latasin kumin täyteen uutta ilmaa. Siinä peippaillessa Salonen ja Saarinenkin menivät. Litkutettu tubeless sentään piti enimmät ilmat loppukierroksen ajan, joten pystyin pelastamaan viidennen sijan.

Mutta jos... Vitun mutta ja jos. Ei voi tietää.

Sen tiedän että maalissa pyörällä oli useampikiloinen mutajääpanssari, eivätkä vaihteet juuri toimineet. Ja sen tiedän että ihan hyvin kulki.

Ihmiskokeen tulos: HEL CX Kontula

HEL CX se vaan petraa kuin sika juoksuaan, liekö syynä se että minä sekaannuin vain alkukauden järjestelyihin... Sunnuntaina Kontulan kelkkapuiston osakilpailussa oli loskakuorrutus, mutta väliäkö sillä, kun oli myös chippi-ajanotto, kaksikymmentä neliömetriä katettua telttaa, kahvila ja Kelin merinovillaa myytävänä.

Itselläni taustalla oli siis ihmiskoe eli pikkuisen liikaa treeniä. Ennen kisaa se vaikutti siten, että koekierrosta en viitsinyt ajaa (1). Olisi tullut loskaa perseeseen ja likaa pyörään. Testasin lähinnä että varapyörä eli vanha, raihnas Cross-Check vielä toimi. Toimihan se mutta onneksi sitä ei tarvinnut käyttää. Järkyttävän horjakalla masuunikuonalla sitä onkin tullut ajettua joskus. Mutta kun vaimo oli flunssassa, piti auton pyörätelineen paikka täyttää. Pyörällähän ei kisapaikalle ajeta, kun on keski-ikä ja kaikkee, ei vaikka matkaa olisi vain kaksi kilometriä.

Starttiin oli ilmaantunut peräti Kuiton Antti ikiaikaiselta Viron krossikiertueeltaan, ja lähtikin mokoma kuin hauki kaislikosta. Alun ylämäessä jaloista ei löytynyt tehoa (2), joten Kuitto katosi ja Visurikin meni ohi. Alamäen off-camber-mutamutka kuitenkin yllätti Visurin, joten Kuitto katosi lisää ja ajelin hetken kakkosena.

Sitten minulla alkoi keula lipsua alta, ja lipsuikin niin monta kertaa, että ohi vilisti Härginen, Maunula, Niskakangas ja melkein jopa Salonen, joka oli päätynyt kokeilemaan alkukauden taktiikkaani eli krapulassa ajoa. Jouduin keulapannujen takia tunkkaamaan kerran jopa alun hiekkanousun. Luotto Schwalben X-One Biteen on ollut kova, mutta ei ole enää. Mutahuntuisella nurtsilla se ei vaan pitänyt.

Sitten tein vastentahtoisesti tarvittavat muutokset ajotyyliin, ja pystyin ajamaan tasavauhtisesti kilpaa, mutta höntyilyyn ei riittänyt huvitusta (3). Kun ensimmäistä kertaa yritin Maunulan ohitse mäentöppyrässä, hän kunnioitti perinteitä sulkemalla oven, mutta mikäs siinä. Yritys veti minut kahdeksi sekunniksi punaiselle, mistä toipuminen kesti iän kaiken (4). Jouduin turvautumaan juoneen: Selkkauksien välttämiseksi ohitin Maunulan paikassa, jossa hänelle tarjoutui peesi, ja sitä hän ei voinut vastustaa.

Loppukisa kului kenkää polkimeen takoessa. Mudan, ruohon ja loskan muodostama päivän keitto oli sen verran paksua, että lukuisten jalkautumispätkien jälkeen piti erikseen pohtia, kuinka pystyisi jatkamaan polkemalla matkaa. Pahiten klossiongelmista kärsi Visuri, joka kyllästyi ja putosi kärjestä.

Itse ajelin tasaisesti kolmantena, mutta Kuiton vauhtiin ei ollut asiaa, ja Härginenkin oli navigoinut itsensä varjojen mailta normikuntoon ja jätti ikävän paljon rakoa. Kontulan radalla olisi saanut kerättyä sekunteja spurttaamalla jokaisesta mutkasta ja jokaiseen mäkeen, mutta spurttailu ei huvittanut (5). Tasaväkisemmässä porukassa olisi kyllä saattanut löytyä hiven lisää taakia tavallista vankempien henkisten lukkojen takaa (6).

Keskisyke jäi kaksi pykälää alle kauden krossikisojen tyyppilukeman (7). Veikkaan että ero syntyi lähinnä klosseja potkiessa. Se puuha kun nostaa vain verenpainetta, ei sykettä.

Vaikka olen ylle listannut ihmiskokeen tuloksia, oikeasti ne menevät tilastollisen vaihtelun piikkiin. Eivätkä edes siihen. Tuolta minusta aina tuntuu kun ajan kilpaa.

Ihmiskokeesta en siis oppinut mitään, kisan ajamisesta kylläkin‚ taas: Keulan pidossa on tekninen tai ajotekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Ja uusista vihreistä kengistä pitää dremelöidä turhat seinät pois klossin vierestä, että mudalla on vähemmän tukea.

Vaihteeksi ok jalat

Myöhäissyksyyn on lopullinen ratkaisu - cyclocross. Ei tunnu missään, että viideltä tulee pimeä, kun on HEL CX:ää ajettavaksi. Mutta jos panostaa kisaan joka viikonloppu, ei ehdi treenata, kun pitää vaan palautella. Tähän kyllästyneenä vetäisin vaihteeksi aivan kunnollisen treeniviikon, ajatuksella että jalat kisassa eivät ehkä ole tuoreet mutta ainakin tietävät mitä pitää tehdä. Tuntui toimivan.

Kuva: Matti Ouvinen. Kerran näinkin päin Visurin kanssa.

Tänään myöhäissyksyä ratkaistiin Vantaan Kuusijärvellä, jonne pyöräkauppiaat Toni & Toni ovat järjestäneet omaa Superprestigeä ennenkin. Mutta hei, nyt HEL CX & Tuomas Paunonen olivat mestoilla, eli vaihde pykälää isommalla.

Kuusijärvi on loistava kisakeskus. Saunat, ruoat ja pukuhuoneet saatavilla helposti, samoin lämmin tila ja kylmä järvi. Ja Kuusijärvelle saa päheän radan. Hiekkamutkissa piti miettiä, ajaako vai juoksee. Poluilla piti kiertää kiviä ja etsiä pitoa. Nurtsialamäessä koeteltiin henkistä kanttia ja nurtsiylämäessä juoksujalkoja. Oli siellä ulkoiluväylääkin, mutta pieninä annoksina, mutkien ja töppyröiden kera.

Tällä kertaa en ollut krapulassa ja ehdin ajamaan lämmittelykierroksen ja käymään jännäkakalla. Profit! Siksiköhän startti tuntui helpohkolta? Käppyrä kertoo, että ensimmäisen kierroksen keskisyke luuhasi kymmenen pykälää alle kisan lopullisen avgin. Ajaessa ihmettelin miten kauheasti Visuri puuskutti, kun itse nenähengittelin.

Tunkkausnousussa kunnioitin muodostumassa olevaa perinnettä ja kiilasin Aleksi Maunulaa.

Vähitellen irtauduimme Visurin kanssa muista, ja käppyräkin kertoo että pystyin ajamaan kilpaa: syke nousi kisan keskiarvoa korkeammalle ja pysyi siellä. Ei kuitenkaan tuntunut kovin pahalta. Välillä kiihdyttelin, että ennätin ennen Visuria hiekkapätkille, ja välillä Visuri kiihdytteli, että ennätti ennen minua tunkkausnousuun. Kullakin vahvuutensa.

Puolivälin tienoilla lipsautin keulan alta nurtsimäessä, ja eroa tuli parikymmentä metriä. Ajoin sen vielä kiinni. Seuraavalla kierroksella jäin tunkkausnousussa, mutta ajoin senkin kiinni. Seuraavaa pikku eroa en enää ajanutkaan kiinni, vaan jäin muutamaksi loppukierrokseksi roikkumaan löysässä kymmenen sekunnin hirressä.

Kuva: Matti Ouvinen. Paluu normaalitilaan.

Oikein hyvä ajo silti. Visurin kanssa olen kiertänyt samoja kisoja iän kaiken, mutta perässä en ole pysynyt ikinä - ja nyt pysyin puoli tuntia.

Jossiteltavaa ei jäänyt, paitsi ihan pikkuisen, kun kengän pohja hajosi ennen kisaa klossin kohdalta, ja klossi mokoma kellutteli varsin vapaana jalkapohjaa vasten, mikä vaikeutti kengän kiinnittelyä polkimeen. Ja irrottelua myös, minkä huomasin vetämällä kahdet spedulipat hiekkalaatikkoon. Vitun hiilikuitu, pitäisi varmaan tehdä kengänpohjatkin titaanista.

Mutta se jäi mietityttämään, että Visuri-parka puuskutti koko ajan mahdottomasti, ja minä hengitin tasaisesti. Ilmeisesti parempi kuski on parempi siksi, että pystyy ajamaan pidempään VO2max-puuskuttaen. Minä en pysty, vaan junnaan kynnyksellä. Avg171, max179 kertoo, että joko kone tai pää ei kestä kierroksia.

Tai sitten vauhtiani rajoittaa jokin muu tekijä kuin puuskutus. Veikkaan jalkojen voimaa. Mutta sillehän ei ehdi mitään tekemään, kun pitää ratkaista myöhäissyksy ajamalla kilpaa.

Loskamutapellon kyntäjäiset

Kuva: Harri Ouri

Kirkkonummen HEL CX:ää muistellaan pitkään. Rata oli niin typerä, että se läheni hienoa: lähtösuora hiekkatietä, kaikki muu kiduttavaa, työlästä peltoa. Jopa spiral of death ja loputon 180-kurvisarja hidastuivat puskemiseksi.

Ja keli oli niin typerä, että se läheni neroutta. Viisitoista senttiä uutta lunta, joka oli ollut pakko lingota radalta koneella, mutta kisapäivänä tietysti kunnon vesisade, niin että lumi ja peltomuta liukenivat kirvelevän kylmäksi cocktailiksi. Siihen kun lisätään edellisillan kantaesitysriekkujaiset Musiikkitalolla ja alle kuuden tunnin yöunet, aletaan olla Suomi-krossin ytimessä.

Viime hetken valmistautumisen hoidin tuttuun tapaan paimentamalla puolitoistavuotiasta poikaa puolitoista tuntia loskaisella pellolla - lämmittely ja rataan tutustuminen ovat heikoille. Jännäkakkakin oli tällä kertaa pakko jättää suolenmutkaan, kun aikaa tai näkösuojaa ei kerta kaikkiaan ollut. Arvata saattaa, että lähtöviivalla tuntui heikolta.

Ja niin tuntui vielä ensimmäisellä kierroksellakin. Annoin tuttujen selkien mennä, kiduin Santun perässä ja murehdin osaani tutuin miettein: Että olenkin syntynyt piruparaksi, joka kiduttaa itseään loskapellolla.

Vaan eipä siinä, kelin ansioksi lienee luettava, että jännäkakka tyytyi lämpimään ja suojaisaan olosijaansa, ja sain ajorytmistä kiinni. Santtu päästi nätisti ohi ja toisen kierroksen aikana sain Erkon kiinni. Loppusuoran ylämäessä Erkko mutisi jotain epämääräistä, ymmärsin hänen murehtivan omaa piruparkuuttaan ja nykäisin karkuun.

Kolmannella kierroksella Aleksin selkä lähestyi hitaasti, mutta jotenkin ei löytynyt intoa ajaa kymmentä metriä kiinni. Sen sijaan aloin nauttia radan rytmistä:

"Maalisuoran mutaspoorit, miksei vieläkään löydy hyvää linjaa. Oikealle kallion yli, leikkaa rohkeasti. Vasen ysikymppi, älä koske jarruun, menee lumelle muttei haittaa. Loivaa alamäkeä, miksi pitää polkea? Ai joo reunasta löytyy kovempaa alustaa. Ah armahtava ysikymppi ylämäkeen, mutta ei löydy hyvää pohjaa. Alamäki, reunaa nuollen, poissa mutaspoorista, kivasti menee. Pari inhaa ylämäkeä, tasaisesti vain, älä vedä punaiselle, 38-36 on hyvä idea ja reuna rullaa ihan vähän paremmin, olisiko toinen reuna vielä parempi... Alamäki taas reunaa nuollen, älä koske jarruun edes siinä shikaanissa. Sisään spiraaliin ysikymppi, taas muta jarruttaa sun puolesta. Spiraali paaluja nuollen, miksi muut ei ole löytäneet tätä kovaa pohjaa? Nyt se tappavan pitkä ylämäki, 38-36 on tosi hyvä idea, mutta tämä on ainoa mäki. Kantoesteet, miksi en jaksa kannatella tätä pyörää, ai mudan takia. Mutkia, loiva alamäki, anna mennä, tämä on sun pätkä. Nyt siihen sarjatuleen: 180-mutka, suora, 180-mutka, suora, kauanko tätä jatkuu? Ihana kun etukumi pitää, voi polkea mutkat läpi. Mutasuora, ojan yli, otanko tuon vai tuon spoorin? Että kun hakee eikä pidä missään. Kovan penkan yli tielle, onpa hyvä pito yhtäkkiä, leikkaanko jyrkästi vai kierränkö varman päälle? Nyt olisi tie, mutta hitot, en lepää. Ja uudestaan..."

Neljännellä kierroksella sain Aleksin kiinni ja jäin perään lepäämään. Mutta siinäpä kovaluonteinen äijänkässy ja äijänkässyllä kireäksi viritetty kone! Seurasi tempoilua, kun kiukkuinen Aleksi iski posket punaisina sykkeet tapissa karkuun ja minä kiersin dieselillä vähitellen kantaan. Siinä tempoillessa Erkko tuli takaa meille seuraksi. Erkko on sitkeä kuin mänttihihna, puree stemmiä kauheasti kituen ja häviän hänelle kirit satavarmasti.

Kolmen porukalla mentiin hetki, mutta kas kummaa! Siinä pitkässä ylämäessä toiseksi viimeisellä kierroksella sain avattua sen varavoimanlähteen, jonka tiedän olevan aina mukana, mutta jonka hanaa en yleensä löydä. Eroa tuli muutama pyöränmitta, ja kun ero säilyi tiepätkälle asti, ei tarvinnut ryhtyä peesauskikkailuihin. Luukuttaminen riitti, ja minähän luukutin.

Miten ihana onkaan ajaa se varavoimanlähde kytkettynä! Kontrollissa, rauhallisesti - ja käppyrän mukaan sykkeet ihan tapissa...

Visuri oli tietenkin kaukana karussa, mutta kakkossijan pokkasin, pikku tuuletuksen kera. Eivätkä Erkko ja Aleksikaan huonoina olleet, kun olimme sentään saaneet aikaiseksi oikeaa kilvanajoa. Siinä halailtiin ja naureskeltiin.

Onneksi palkintojenjako oli ennen kuin hypotermia eteni vakavaksi. Podiumilla oli ehkä pöhköintä ikinä - kolme nelikymppistä äijää yltä päältä loskassa ja ravassa, kylmissään ja läpimärkinä, hekottaen upealle harrastukselleen.

Kaappasin repun, joka oli marinoitunut kisan ajan loskalätäkössä, ja lähdin pyörien kera autolle. Kilometrin aikana aloin täristä. Emilialla oli kiire keikalle, joten autolla vedin kuorivaatteet suoraan mutalääryisten ajokamojen päälle, suojaksi. Kotimatkalla jalkoihin alkoi sattua, niin kuin paleltumavammojen sulaessa sattuu. Oli pakko ottaa Kehä II:lla ajokengät jalasta.

Kotona piti huuhdella ajokamoista mutaa yli kaksikymmentä minuuttia, että ne pystyi laittamaan koneeseen. Sitten piti pestä suihku ja kaapia kilo kirkkonummelaista peltoa viemäriaukosta. Sitten vasta pääsi itse suihkuun.

Ihana laji. Aivan ihana.

HEL Yeah CX

Aktiivikaverit Paunonen & Raparperi ovat pykänneet pystyyn ihan virallisen cyclocross-cupin PK-seudulle. HEL CX:stä riittää juttua muualla kun laittaa googlen laulamaan. Mutta sitä en ole vielä kertonut, kuinka voitin HEL CX:n avauskilpailun Tapanilassa 17.9.2017.

Edellisenä iltana jahkailin vaimolle, että eipä huvita mennä kisaamaan. Koko syyskuun olen painanut niska limassa töitä, nukkunut liian vähän ja viettänyt treenihommista pakollista ylimenokautta. Pikkuflunssakin oli. Laitoimme siis pitsaa ja tuli siinä muutama olutkin juotua. Tuumimme että kisan sijaan sunnuntaina retkelle.

Aamulla kun väänsin simmuja auki, tuli mieleen, että saakeli, kun itse olen tätä krossiasiaa vuositolkulla ajanut, niin olisi noloa olla kisaamatta. Vaimo ajatteli samaan suuntaan. Eli ei muuta kuin kamat päälle ja koko perhe peltoautoon. Ilmoittautuminen oli tosin jäänyt tekemättä, mutta luotin pärstävippiin. (Ja olikin sitten viimeinen kerta, ovat niin täysiä nuo kisat nykyään...)

Kisapaikalla pärstävippi juuri ja juuri ennätti toimia. Työntelin siinä lastenvaunuja ympäri maalialuetta, kun vaimo kävi lämmittelykierroksen. Naisten lähdön aikana vaipanvaihto ja kovaa kannustusta. Sitten olikin kymmenen minuuttia aikaa omaan lähtöön. Ylimääräiset vaatteet pois, kypärä päähän ja viivalle. Rata tulisi tutuksi kisan mittaan. Pakolliset kursailut kavereille, että enpä todellakaan aja täysiä - ja pam.

Sen verran pidin sanaani, etten höntyillyt paukusta kärkeen vaan kyttäilin ensimmäisen kierroksen sijoilla 5-7. Kärki tykitti kovaa, itse nenähengittelin kakkosporukassa ja otin Maunulan Aleksin kanssa pikku otteluita. Jos oli Aleksilla jäänyt lämmittelyt tekemättä, niin paransimme nopeasti tilannetta Salosen Erkon kanssa.

Jossain hiekkamutkassa ensimmäisen kierroksen lopulla kuittasin isommasta lössistä ohi luovalla leikkauksella, eivätkä kaikki välittömästi kuitanneet takaisin. Sillä kohtaa syke taisi nousta punaiselle, koska aiemmin paikallaan seissyt mänty hyppäsi eteeni ja taklasi. Päätin siirtyä attack-moodista cruise controliin.

Jossain vaiheessa huomasin, että karkuun ampaisseet kärkikuskit olivatkin varikolla rengaspuuhissa. Samoin Dani Härgisen flunssainen selkä tuli vähitellen vastaan, ja kun menin liidaamaan, Dani kosautti yksin tein renkaansa kiveen. Hoksasin joutuneeni vahingossa kärkeen.

Kilsoja ja kisoja on sen verran takana, että osasin ajaa nätisti maaliin. Jälkikäteen ihmeteltynä taoin vieläpä varsin tasaisia ja nopeita kierrosaikoja. Pahalta ei tuntunut missään vaiheessa, ja taakse jäi muutama kovakin nimi.

Erikoista. Varsin erikoista. Naurattaa vielä näin kolmen viikon jälkeenkin, että nelikymppinen isukki pikkudarrassa ja pikkuflunssassa tulee viime hetkellä kisapaikalle lastenvaunuilla ja pesee kaikki.

Oletan että loppukesän lievä ylirasitus on jalostunut kelvolliseksi kunnoksi. Oletan myös että kroppa kuitenkin muistaa alkukesän kisoista, miltä kärsiminen tuntuu, ja se on hyödyksi. Oletan myös, että seuraavissa HEL CX -cupin kisoissa olisin saanut turpiin niin että raikaa. Pöljiä päivä sattuu harvoin.

Väistin kovan kohtalon ottamalla enemmän kuin tarpeeksi järjestelyvastuuta Korsossa ja Kivikossa, ja se olikin sitten paljon raskaampaa...

Eka kivi

Virheiden tekeminen ei ole tyhmää. Virheiden toistaminen on. Olen tyhmä.

Lepsu kiihdytys Hietsussa.

Rutikan krossikisassa ajoin Schwalbe Rocket Roneilla. Ne eivät ole tubeless-yhteensopivat eikä niissä ole mitään suojausta. Takakumin paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen, eikä siitä kumista ollut enää pyörällä ajamiseen.

Tänään Hietsun varjo-SM:ssä oli toki jäljellä etukumi. Sen paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen.

Kiittelin itseäni. Etenkin siksi, että olin itse harjannut kivet näkösälle höttölumen alta, että osaisin niitä varoa. Koska etukumi ei tyhjentynyt välittömästi, jatkoin kohti seuraavaa kiveä. Se iski takakumista (Mud Wrestler) ilmat pihalle.

Kruisailin hetken lussukumeilla, mutta aloin sääliä lompakkoa. Paljaalla kuitukehällä ei ole yhtä kiva ajaa kuin paljaalla alumiinilla.

Mutta vitut, en jättänyt kesken. Juoksin pyörä olalla puolitoista kilometriä varikolle. Sain Raparperilta nastakiekon eteen. Takakumi alkoi vähitellen pitää litkut kun näytin sille umpijäistä jalkapumppua. Ja ei kun kitumaan.

Marathon Winter ei pidä höttölumessa. Mutkissa ei ollut hauskaa, paisti katsojilla.

Muuten kulki juuri niin kuin kulkee jos on edellisenä päivänä ajanut 11 x 3 min 130 %:lla ftp:stä.

Sitten mentiin saunaan, tilattiin pitsat ja katsottiin striiminä Belgian-mestaruuskisat. Sanoisin että vahvasti voiton puolelle.

Eka mutkassa Kuiton Antille lantiota, kärkeen ja höntyillen kohti kiveä.
Tässä kumit jo tyhjinä.

Sukkasilleen mutkat nastakiekolla peränpitäjänä.

Vauhdin tunnetta eiku pelon.

Uudet rillit tekee vauhdikkaan naaman.

Antti varvasi, nöyränä maaliin.

No miltä nyt tuntuu?

Pickenflick on siis valmis ja hyvä. Hipostelukiekot. Kevyet, rullaavat kumit, soikioratas ja keventelyvälitykset.

Rutikan montun HEL CX -rata oli myös valmis ja hyvä. Kovaa ja pehmeää hiekkaa, kivet pyöreitä, keventelypyörälle kivoja kantoylämäkiä, rullaava pohja, viivalla tuttuja kavereita joiden kanssa saa kilvanajoa aikaiseksi.

Lähtösuoralla oli mittaa noin kaksisataa metriä. Kiihdytyksen jälkeen lähtösuoran päässä keventelykumin kylkeen tuli puolen sentin vekki. En tiedä mistä. Olisi pitänyt juosta pari kilometriä vaihtamaan sisuri. Jätin kesken.

No miltä nyt tuntuu? Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Miksi et ajanut niillä kumeilla jotka kestävät kävyn yli ajamisen? Miksi olit typerä ja ahne?

Tuntuu paskalta. Olen idiootti.

Alan laittaa ruokaa huomisiin VPCX-kisoihin.

Vanha uskollinen

Toni & Toni -krossit Kuusijärvellä. Ison maailman meininkiä: maalikaari, bannereita, sälää jaossa. Rata aivan asiallinen niihin maastoihin - kaikkea lajinomaista hassuttelua siksak-alamäestä hiekkalaatikkoleikkeihin, ja hattiwattimestareille suoria. Minä mukana taas sillä huolellisella asenteella.

Ensimmäisen kierroksen lopulla päätän kiertää Kökän, koukkaan ratamerkin ylitse ja kumista kylki rikki. Tämä homma on vittu niin nähty. Rällään tyhjällä kumilla varikolle ja hyppään Cross-Checkin selkään. Ei helvetin perse että pitää näillä kilsoilla ajaa niin paskaa pyörää.

Paino ja lötköys joo, mutta pyörä tekee minulle kaikki vanhat vakiotemppunsa. Pudottaa ketjut. Nyökäyttää stongaa viisitoista astetta RÄKS kun ajan vastapattiin. Vikuroi mutkissa. Ja ne ah niin mukavat viilakuviorenkaat aiheuttavat ns. tilanteita.

Valitan, muttei pitäisi: vanha uskollinen Cross-Check pelasti. Yhden sijan saatoin menettää fillariin, mutta ajoin maaliin kelvollisella fiiliksellä ja voitin ne ketä piti voittaa.

Mutta kroppa on kesän jäljiltä edelleen rikki. En palaudu kisoista enkä treeneistä, en pysty kehittämään kuntoa mihinkään. Ajelen vanhoilla höyryillä.

Tehdään sitten kunnolla

Yleensä kisaviikolla ja etenkin kisapaikalla kulutan mieluusti aikaa kaikenlaiseen perseilyyn ja pidän kunnia-asiana olla viivalla valmistautumattomana. Nyt kun kunto on sysipaska, ajattelin kokeilla vaihtoehtoista lähestymistapaa Hietsun HEL CX:ään. Valmistauduin huolella.

Tiistaina tutustuin rataan. Torstaina ajoin vetotreenin mutten liian kovaa, ja siitäkin palauttelin rullilla. Eilen perjantaina olo tuntui edelleen jatkuneen silmäsairasloman takia laiskalta, joten käynnistelin konetta rullilla, siitä tulee aina hyvä olo.

Aamulla menin kisapaikalle hyvissä ajoin ja ajoin yhden tutustumiskierroksen. Sitten jeesailin merkkauksessa. Puoli tuntia ennen hyppäsin taas niille tarunhohtoisille rullille, ja ajoin varikkopyörällä lämpöä ja kaksi kiihdytystä. Rullien ujellus käppäkisassa haisee leuhkalle perseilylle, mutta ilman rullia perseilisin leuhkasti jotenkin muuten.

Kisa tuntuikin sitten hämmentävän helpolta, tai ainakin se sattui hauskemmalla tavalla kuin aiemmin tänä vuonna. Jaksoin kiihdytellä, pidin tempoa yllä ja kaksi nopeinta kierrosta ajoin loppuun. Sillä konstilla muuten saa aika hyvin selkiä kiinni ja jää hyvä fiilis.

Kunnolla tekemiseen kuuluu virheistä oppiminen. Tänään opin että rataan pitää tutustua myös lähtökierroksen osalta - ajelin harhaan heti ensi mutkassa. Ja opin että kun vaihtaa kiekkoa, rajoitinruuvit pitää vittu aina tsekata - kaksi kertaa kettinki imeytyi pakan ja pinnojen väliin, ja siinä taisi Aleksi kadota.

Terveisiä Oulusta

Oulu, tuo Pohjois-Suomen cyclocross-kulttuurin kehto!

Sikäläinen krossikommuuni lähestyi eteläisiä sielunveljiään postipaketilla.

Mitähän sieltä paljastuu? Jännitys tiivistyy kuin krossikisojen viivalla...

"Pitäkää krossiliekki kuumana! More cowbell, Jani." Kaksi lehmänkelloa ja räädejä tarroja.

No kyllä muuten pidetään. Tällaiset jutut tekevät marraskuusta pyöräilemisen arvoisen.

More cowbell seuraavan kerran sunnuntaina 23.11. klo 14 Kallvikinniemessä HEL CX -sateenvarjon alla. Ja oululaiset, S/M-kisoissa nähdään!

Kitumista mäissä ja pelloilla

Eihän se käsi sitten ollutkaan kovin kipeä parin buranan jälkeen. Ajoin siis sunnuntain HEL CX:n.

Harvoin olen valmistautunut niin päin persettä. Reippaasti viiniä illalla, huonosti unta ja vajaa aamiainen. Korjaussarjaksi pullollinen elektrolyyttijuomaa tuntia ennen ja puolikas geeli viisi minuuttia ennen. En voi kyllin painottaa huolellisen nesteytyksen ja energiatankkauksen merkitystä kilpaurheilussa.

Paikalle oli raahautunut yli neljäkymmentä kuskia, joista kolme oli kovaa. Sasu Halme, Sami Tiainen ja Erkko Salonen kaipasivat ilmeisesti SM-treeniä sanan tuhmemmassa merkityksessä. Sasu suoritti junnumaiset tumpuloinnit heti alkuun ja vasta sitten jätti Samin ja Erkon nielemään pölyä. Itsen ja toisten satuttaminen meni kavereilta silti pieleen, koska kisa lopetettiin ennen aikojaan, 44 minuutin kohdalla. Erkko korjasi tilanteen ajamalla piruuttaan vielä yhden kovan kierroksen.

Itse keskityin ynnämuiden kärkisijan puolustamiseen, mikä sujui yksinäisissä merkeissä. Rata sisälsi sen verran teräviä nousuja, että sain ihan peräti jalat hapoille kahdella ensimmäisellä kierroksella. Sellaista ei käy minulle juuri koskaan, ja loppukisa meni tapahtunutta hämmästellessä.

Käsi ei juuri haitannut mutta selkä haittasi. Huumorpannujen ruhje säteilee jotain outouksia selkälihaksiin. Pannutusten jälkitiloissa oli kai tärkeintä, että Pickenflick pysyi hyppysissä. Tämä oli sen ensimmäinen kisa.

Kisan jälkeen fillarifoorumilla joku Viikin koetilan isäntämies herätteli keskustelua pellolla ajamisesta. Se oli ihan oikein. Heinäpellolle jäi monta sataa metriä kuin porotokan tallomaa uraa. Itse tykkään vetää radat valmiille baanoille. Se on hygieenisempää, kun ilman lupia ajelee, eikä hengästytä niin kuin heinikko.

Energiaa lisäävä harjoitus

Vastoin tervettä järkeä, parisuhdeoppaita ja kykyjäni olen salavihkaa alkanut valmentaa puolisoani. Minulle vittuillakseen hän päätti alkaa harrastaa triathlonia ja kaipasi harjoitusohjelmaa. Siitä enemmän joskus, mutta nyt kerron, että kun huolella miettii mikä olisi toiselle parasta, saattaa erehdyksessä huomata, että se toimii itsellekin.

Yleensä suomalainen harjoittelee hampaat irvessä uupumukseen asti, ja juuri niin me teimme tiistaina. Kolme kisavauhtista vartin kierrosta kymmenen minuutin palautuksilla. Keskiviikko menikin raskaita jalkoja nostellessa. Se ei ole hyvä, koska lauantailla vaanii marttacupin kisa. Jotain piti keksiä.

Keksin, että tänään ajamme kaksi (2) kierrosta helppoa HEL CX -rataa muuten hitaasti mutta ylämäet TÄYSII. Alle neljänkymmenen minuutin harjoitus sisälsi kymmenkunta 5-15 sekunnin spurttia vaihtelevin palautuksin. Sehän toimi.

Nyt ulkoilun jälkeen jalat ovat auki, kroppa hereillä, energiatasot tapissa ja aikaa jäljellä vaikka mihin. Tuntuu kuin jalat ja keuhkot olisi huuhdeltu raikkaalla syysilmalla.