Tulikin vähän pidempi tauko

Viimeisin kisa oli sunnuntaina 7.1. Kisaa edeltävänä iltana tuli kurkkuun ennakkoaavistus flunssasta, ja kisan jälkeisenä iltana flunssa alkoi tehdä kunnolla tuloaan.

Oikein hyvä ajoitus.

Viime viikko meni kuumeessa ja toipilaana, pää täyttyi räästä. Viikonloppuna pikkukuumeilu palasi iltojeni iloksi, ja jouduin tyhjentämään räkäpäätä sumutteilla.

Eilen keskiviikkona yritin lääkäriin, mutta koska en osannut oikeita vuorosanoja, minulle vittuiltiin puhelimessa. Täksi aamuksi opettelin vuorosanat paremmin.

Tuloksena ultraäänellä varmistettu poskiontelontulehdus ja mykoplasmaepäily. Mykoplasmaepäily johtuu siitä, että työpaikalla on ollut mykoplasmaa, ja muutenkin se mellastaa PK-seudulla tavallista vilkkaampana. Vasta-ainevarmistusta oli turha tehdä tässä tilanteessa, koska sitä on vaikea tulkita eikä se juuri vaikuta hoitoon.

Sain sen verran tymäkät antibiootit, että ne (toivottavasti) tehoavat sekä poskiontelontulehdukseen että mykoplasmaan. Kokemukseni mukaan tymäkät antibiootit vetävät ainakin oman kroppani sellaiseen poikkeustilaan, ettei tarvitse ajatella treenihommia aikoihin. Mykoplasmasta ei ole kokemusta, mutta lääkäri-isäni kehotti ottamaan hyvin kevyesti, kunnes terveydentila on normaali, ja sen jälkeen varautumaan usean viikon tai kuukauden alikuntoon.

Taidan ottaa kehotuksen vakavasti. Viime kaudella yksi tuttu pyöräilijä meni pahasti lakoon sydänlihastulehduksesta...

No mitäpä tässä. Terveen miehen on mukava sairastaa harmittomia tauteja.

Esteenrakentajan poika, paluu & kosto!

Ehkä muistatte tarinan Herttoniemen Esteenrakentajasta? Ne turnajaiset päättyivät voittooni - vuoteen en ole nähnyt ainoatakaan estettä kuntotelineiltä lähtevällä polulla.

Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.

Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.

Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.

Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!

Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.

Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.

Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.

Ajoittaista

"Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä."

Niinhän sitä toivoisi. Mutta kuka käski suunnata joululomalla paikkaan, jonne oli tulossa myös flunssan jälkitautivaiheessa oleva lapsiperhe? Ei kukaan, ja suunnattiin silti.

Ja tapahtui niinä päivinä, että tapaniin asti oli ohjelmassa vuorotellen traineria ja jääteitä, mutta sitten nousi kuume ja sitten tuli niin helvetillinen yskä, etten nukkunut kolmeen yöhön. Erinäiset seikat viittaavat A-mallin influenssaan, joka tuli "lievänä", koska otin piikin.

Oikein mukava mökkiviikko, vittu.

Vähitellen olen päässyt polkupyöräilynsyrjään takaisin kiinni, paitsi että bonkkailen tunnin lenkeillä ja työmatkoilla. Tällaista tämä nyt on ollut koko syksyn - saan ajeltua viikon melko hyvin, mutta sitten menee pari viikkoa taudissa tai työkiireessä. Syynä lienee talouteemme muuttanut pienikokoinen henkilö, joka poimii pöpöjä ja saa sekä päivät että yöt hujahtamaan ohi hämmentävällä nopeudella. Entisaikaan pärjäsin kisahommissa lähinnä sillä, etten koskaan sairastanut ja lepäsin hyvin. Nyt täytynee myös treenata, ja justeerata tavoitteita.

Into urheiluun tuntuisi kuitenkin kohtuulliselta. Ties vaikka ottaisin täksi vuodeksi taas ihan lisenssin, kun pääsen nelikymppisiin.

Jäissä

Maanantaiaamuna oli vetänyt ykköstyömatkan kaljamalle. Onneksi selvisin ojia pitkin Viikin arboretumin läpi Koskelantien pyöräkaistalle, joka oli sula ja hiekoitettu.

Mutta sen yhden lätäkön pinnan alle oli jäänyt piileskelemään peilijää, joka luistatti etupään alta suoralla. Olisi ollut mukava pannuttaa sille jäälle, mutta pannuttaessa ei yleensä saa valita. Niinpä polvi kohtasi tappajasepelillä kuorrutetun asvaltin.

Työpaikan miestenvessassa riisuin housut ja olin juuri pesemässä polvea lavuaarissa, kun pahaa-aavistamaton musiikki-informaatikko tuli aamukuselle. Hän katsoi vähäpukeista alavartaloani, sitten punaista vettä lavuaarissa ja taas minua, ja onnistuneesti päätteli, etten ole hankkiutumassa eroon ruumiista synkän seksiaktin jälkeen.

Polvi on melko ok, mutta sen verran rosoinen, että aluetta on bepanteenin lisäksi pitänyt peitellä lapuilla, etteivät housut likaannu.

No mitäs, loma alkoi ja pakattiin auto täyteen kissoja, vauvoja, trainereita ja fillareita. Olin pitkään arponut otanko nastat mukaan Keski-Suomeen. En arponut enää.

Tällä hetkellä Keski-Suomen hiekkatiet ovat kuperaa vesijäätä. Ainoa tietämäni rengas, jolla täällä pystyy pyörällä ajamaan on Schwalben Ice Spiker Pro. Onneksi ostin sellaiset toissa talvena.

Hauskaa repiä putkelta pystyjyrkkää jäätöytärettä, kun takarengas pitää paremmin kuin kesähiekalla.

Hauskaa lasettaa alamäkeen neljääkymppiä, osua uraan ja tuntea miten nastat raapivat minut kuilun reunalta turvaan.

Ja aivan erityisen hauskaa, että Ice Spikerin kartionastat eivät lähde varoittamatta alta - rapina muuttuu vähitellen rapsutteluksi ja pyörä alkaa sladittaa.

Kuumottavinta oli palata anoppilaan jäitä pitkin, eikä suinkaan pidon takia. Keitele on kymmenen sentin kirkkaassa teräsjäässä, mutta päällä vähän vettä. Paikoitellen jääkansi näyttää sysimustalta avovedeltä, etenkin niissä kohdin, missä vanha jää on rispaantunut lautoiksi ennen uuden teräsjään muodostumista. Kun näköhavainto kirkuu, että eturengas uppoaa hyytävään avoveteen, järjen vakuuttelu kymmenen sentin teräsjäästä katoaa melkein kuuluvista.

Joululoman ohjelmassa on vuorotellen traineria ja jääteitä.

Yeti ja napakelkan varsi.

Juoksua pois nyt-hetkestä

Kävipä niin hauskasti, että viime viikko piti viettää Englannissa, Surreyn neitimarplemaisissa maisemissa. Cranleigh'n alue on lontoolaisten maastopyöräsiirtola, täynnä toinen toistaan upeampia kukkulanvieruspolkuja.

Kävipä silti niin ikävästi, ettei voinut ottaa pyörää mukaan. Otin lenkkarit. Kauhea ajatus.

Reilut kymmenen vuotta sitten juoksin paljon. Treenasin puolimaraton-aikani 1.55:stä 1.36:een ja jalkaani pahan rasitusmurtuman. Vanhat vammat ja vakava sairaus olivat tehneet koivistani huonosti juoksuun soveltuvat.

Salaisella aseellani tukipohjallisilla pystyn kyllä juoksemaan, jopa voitokkaasti, mutta en halua. Jalat tulevat DOMS-kipeiksi, jos juoksen harvemmin kuin kerran viikossa, joten mieluummin en juokse ollenkaan.

Surreyn polut oli kuitenkin juostava. Yhdistetyllä perhelomalla & työkeikalla menee muuten järki. Niinpä valmistauduin juonikkaasti. Edeltävällä viikolla 30 min maastossa lönköttelyä, lepopäivä, 2 x 15 min matolla reippaamman vedon kera, lepopäivä. Pystyin kävelemään vielä portaat.

Sitten Surreyn maastoja 45 min, lepopäivä, 60 min, lepopäivä, ja sitten vahingossa perusteellisten eksymisten jälkeen 120 min kukkuloilla. Sieltä suoraan lentokoneeseen ja kas, nyt portaat sattuvat.

Onko tarinan opetus, että järkevällä treenillä pääsisin melko pian juoksukuntoon tuhoamatta täysin koipiani? Ei ole. Tarinan opetus on mielentilassa.

Pyöräily on minulle nautinto mutta myös tavoitteellista. Jokaisella lenkillä ajattelen ainakin vähän, miten lenkki palvelee tavoitteitani. Pyöräillessä mieli suuntautuu osaksi tulevaan. Juoksu on jotain muuta. Siinä minulla ei ole tavoitteita, joten se on nyt-hetkessä etenemistä puhtaimmillaan. Juostessa mieli ei suuntaudu mihinkään, paitsi ehkä jalkojen kipeytymiseen.

Se mielentila katosi, kun juoksin Surreyssä. Aloin miettiä kevyitä maastojuoksukisoja tai seikkailu-urheilua tai puolison kanssa juoksemista. Sillä hetkellä Surreyn pellonreunat, kukkulat ja vihreät metsätunnelit menettivät arvonsa ja muuttuivat kuntosaliksi, ja jalkojen kipeytyminen ominaisuudesta viaksi.

Sitten palasin kotiin, kävin maastopyöräilemässä, huomasin että juoksu kertakaikkisesti tuhoaa pyöräilyjalat ja lopetin välittömästi kaikenlaiset juoksuajatukset.

Hengissä ja pyöräilee

Ollut erilainen kevät.

Tiivis työrupeama. Esikoisen syntymä ja siihen liittyen viikkotolkulla kaiken näköistä, jota en kommentoi enempää. Ja samalla edelleen tiivis työrupeama.

Paljon jäi kilsoja ajamatta, mutta tuli ajettua myös hyvin erityisiä kilsoja. Esimerkiksi sellaisia, että kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pääsi pyörän päälle, itketti ensimmäiset viisi kilsaa, ja sitten elämä jatkui. Oma aika pyörän päällä samoin kuin yhteisön kanssa jaettu aika pyörän päällä ovat tavallaan tiivistyneet merkitykseltään. Ja laajuudeltaan.

Se fiilistelystä. Toukokuussa oltiin viikko mökillä ja oli muka aikaa ajaa se ajamaton PK-kausi. Oikeasti lorvailin pitkin hiekkateitä puolitoista tuntia kerrallaan ja söin ja join kuin possu. Ikävä huomata kotivaa'alla, että kisapaino siintää kolmen kilon päässä. En minä ajatellut että aikuistuminen tarkoittaisi tällaista perseilyä.

Koska paino ei putoa liikunnalla vaan ruoalla, vietän isyyslomaa vajaakaloreilla ja ajan päälle minkä jaksan eli en kovin paljon. Uusia elämyksiä on tullut lisää. Tärinäbonkkaus 75 minuutin sweetspot-treenistä. Täydellinen kisanjälkeiskooma 90 minuutin kynnysharjoitepaketista.

Kesä kuluu, kisat eivät todellakaan ole mielessä. Mutta hengissä ja pyöräilee. Tai pyöräilee ja siksi hengissä.

Turpiin vaan ja onnea

Palailin töistä Kalasataman metriksen liepeiltä uutta reittiä. Siellä on tehty monenmoista remppaa, ja katulamppukin oli pimeänä. Päätin oikaista pienen sorakentän yli.

Heti asvaltin päätyttyä etupää putosi puolen metrin monttuun. Minä siitä pää edellä tonttiin. Kypärään runtua, silmälasit poskelle, ilmat pihalle.

Se vasta on veikeä tunne kun tietää että eipä hätää, ilmat on vaan pihalla, ja kuitenkin pystyy vain korisemaan ja ynisemään dramaattisesti. Ohikulkijat pelästyy.

Paitsi yksi nuorehko mieshenkilö ei pelästynyt vaan kysyi että menikö ilmat pihalle, käänsi minut selinmakuulle ja nosti jalat ylös. Heti helpotti. Erittäin ässää toimintaa häneltä. Siinä juteltiin että tuli lapsuus mieleen. Silloin tonttiin tömähtely oli arkipäivää ja hän oppi hoitokonstit.

Kotona väänsin silmälasien titamiinikehykset pihdeillä suoriksi ja tarkastelin naamaa. Siihen näyttäisi tulevan lievän turpaanvedon merkit: aavistus mustaa silmän alle ja punaista poskeen.

Juuei, en syytä kaupunkia vaarallisesta paikasta. Ei fillaria kerta kaikkiaan kannata ajaa jos ei näe minne.

Kilpaa pikkuflunssan kanssa

Koko niin sanottu treenaukseni perustuu siihen että lepään huolella ja harjoitan vain levännyttä kroppaa. Eilen piti kuitenkin mennä melkein sairaana puolustamaan VPCX-kunniaa.

Homma juontuu reilun viikon taakse, kun ajoin lauantaina Kivikon ja sunnuntaina krossitempon. Ajattelin päälle tehdä treeniblokin kun kroppa tuntui heräilevän kesäjumituksesta. Ei tarvittu kuin yksi kolea maantiehissuttelu ja yksi pakkasaamun vetoharjoitus, niin sain treenattua vastustuskykyyn pöpönmentävän aukon. Kurkku kipeäksi ja pää täyteen räkää. Vitun idiootti.

Kun ei ole kuumetta niin ajaahan sitä. Eilen Hakuninmaan VPCX:ssä puolikuntoinen kroppa otti helposti korkeat kierrokset, ja pystyin alussa kiihdyttelemään rakoja umpeen. Pöpön takia moottorista puuttui vääntöä ja bensaa: voimakinkamissa kanitti ja loppukisassa hirtti.

Ajokäsi oli enemmän harkittu kuin vikkelä. Kivikot pystyi kruisimaan paniikitta, ja sokkoradalla osasin valita järkilinjat moneen tilanteeseen. Ajelin Aleksin perässä pitkät pätkät, ja muistui mieleen oma muutamien vuosien takainen ämpyily. Toisaalta kävi helvetisti kateeksi etten viihdy enää ajotaidon rajalla ja maksimisykkeellä. Tällä kerralla Aleksi puhkoi renkaansa kiveen, kun kuumottelin takana. Ensi kerralla nielen mutaa.

Dani ajoi karkuun ja Uska ryntäili viimeisellä kierroksella ohi. Kyllä vituttaa, kun sliksifiksi jättää, mutta olipa hauska hetken verran katsella jätkän linjoja. Kivikkokynnyksissä kävi ryske.

Yöllä ei uni tullut silmään. Yskä, pää täynnä räkää ja sydän hakkaa satasta. Näistä sen huomaa että on kohta neljä vuosikymmentä elämänketkutusta takana. Kroppa ei siedä mitä tahansa vittuilua, vaan vittuilee takaisin.

Pohjakosketus

Viikko sitten keskiviikkona alkoi töissä tuntua huonolta. Nyt tiistaina on alkanut tuntua vähän paremmalta, vaikka vieläkin huimaa eivätkä jalat oikein kanna.

Siinä välissä sairastin influenssan, joka on jäänyt sairastamatta jo parikymmentä vuotta, ja sairastin sen asiaan kuuluvalla hartaudella.

Jokainen sairaspäivä vanhensi minua vuodella, tai ehkä enemmän, koska tuntemani nelivitoset pystyvät kuitenkin kävelemään portaat ylös ottamatta puolisostaan tukea.

Huolehtivat lähimmäiset kehottelevat, että "Älä nyt vaan rasita itseäsi" ja "Muista levätä". Ilmeisesti he eivät tiedä tai ymmärrä millaista on sairastaa. Huomenna ajattelin yrittää töihin, mutta menen autolla, koska luultavasti kuolisin pyörän päälle.

Tästä ei ole kuin yksi suunta: kisakautta karkuun.

Rispaantunut vaijeri

Muistattekos nämä pannut? Minä muistan. Enteellisesti silloin kirjoitin, että "joku olkapään vaijereista venyi maksimiinsa".

Varsinaisesti pipi tuli silloin kyynärpäähän, mutta kun buranakuuri loppui, pipin alta paljastui toinen, vittumaisempi. "Joku olkapään vaijereista" taisi venyä maksiminsa yli ja rispaantui. Normikäytössä ja levossa käsi on kiva. Kyljellään nukkuessa vähän ahdistaa. Joissakin ääriyläasennoissa ahdistaa enemmän. Ja punttisalilla ahdistaa kunnolla. Rautoja voi liikutella, mutta vain jos olkapään asentoa väijyy. Voimaa puuttuu.

Vaarallisella, täydellisen epäpätevällä maallikkodiagnosoinnilla olen päätynyt näkemykseen, että kiertäjäkalvosin on lievästi repeytynyt. Harhakäsitystäni olen tukenut olkapään kliinisillä testivideoilla, joita löytyy youtubesta joka lähtöön, toinen toistaan hassumpia.

Tiedot Luulot viittaavat siihen, että näin lievänä vaivaa ei voi tai kannata hoitaa. Osaava olkapääkirurgi voisi siistiä vaijerin rispaantuneet reunat, mutta se vaatisi vähän tuuria ja paljon kantosidettä. Toisaalta, kuten polkupyörän vaijereista tiedämme, kiertäjäkalvosin ei omia aikojaan siistiydy vaan saattaa rispaantua lisää. Sitä kannattaa seurata.

Hoitona on liikunta eli jänteen ympäristön lihasten vahvistaminen kivun rajoissa. Tämä on niitä vaivoja, joiden kanssa eletään, tai oikeastaan kuollaan. Isäni, pitkän linjan terveyskeskuslääkäri, on erittäin hyvä jättämään tällaisia vaivoja turhaan ronkkimatta. Minäkin yritän.

Syväkyykky-DOMS

Minä en harrasta urheilua "voidakseni hyvin". Niin kauniita asioita tapahtuu vain fitness-naistenlehdissä, jotka ovat kusetusta - "hyvinvoinnilla" myydään tuotteita.

Minä harrastan urheilua ollakseni "kova jätkä", mikä typerässä maailmankuvassani tarkoittaa maastopyörällä ajamista lujempaa kuin mahdollisimman moni muu.

Siksi kropassani on ongelmia, jotka haittaavat hyvinvointia. En viitsi hoitaa ongelmia kuntoon, vaan pyöräilen. Yksi ongelma on jäykät pohkeet. Aivan vitun jäykät.

Sattuneesta syystä en teini-iässä käyttänyt pohkeitani yli puoleen vuoteen. Niille kävi kuin mummolle vuodeosastolla - kutistui, jäykistyi ja sellaiseksi jäi. Pohkeistani katosi myös puolet hermoista. Mutta vittuako valitan. Jos olisin käyttänyt pyöräilyajan pohkeisiin, niillä voittaisi palkintoja näyttelyissä.

Pohkeeni eivät taivu enempää kuin normaaliseisoskelun yhdeksänkymmentä astetta. Siksi en ole tehnyt syväkyykkyä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Luit oikein. Ei ole Eskolaa näkynyt slaavikyykyssä, ikinä.

Vaan tänään sain hyvinvointikohtauksen. Päässä kai naksahti kun kisakausi loppui. Päätin salilla syväkyykätä. Laitoin kantapäiden alle kymmenen senttiä korkoa ja kokeilin, kuinka alas voi ihminen vajota.

Tein kaksikymmentä syväkyykkyä ilman painoja.

Sitten hybriksen vallassa rakensin ylätaljasta ja käsipainoista tukihärvelin, ja yritin tehdä pistoolikyykkyjä. Sitten korjasin tavoitetta ja yritin tehdä pistoolikyykyn. KVG jos fakiirius kiinnostaa. En onnistunut.

Sitten yritin mennä penkille, mutta etureisi kramppasi niin saatanasti.

Kotirappua kiivetessä tiesin, mitä tästä seuraa. Tästä seuraa DOMS. Mitäs yritin käyttää lihasta johonkin outoon. Ylihuomenna en kävele portaita alas.

Se siitä vitun hyvinvoinnista.

Marttakisan kootut jälkitilat

• Auton penkkiin jää tunnin jälkeen kiinni. Ei johdu geelinjämistä vaan kropan jäykistymisestä.
• Rapussa pitää kahden kerroksen jälkeen huilata.
• Jalkoihin ja käsiin sattuu salakavalalla, kokonaisvaltaisella, pahalla tavalla.
• Tekee mieli sänkyyn pitkäkseen, mutta ei voi nukkua, koska pulssi lyö yli sataa.
• Sängyssä makaaminen kuitenkin laittaa kropan pois päältä. Pääkytkin sanoo naks. Mitään ei enää tapahdu.
• Kaikki maistuu pahalta, etenkin kalja, mutta on kova nälkä ja jano, etenkin kaljanjano.
• Silmissä vilisee polku jos ne sulkee.

Kerro kommenteissa omasi.

Sinistä mieskauneutta, vol 2

Raahauduin ihan peräti Sipoonkorven mysteerisaunalle asti ikuistamaan raajani. Nauttikaa:

Ei tuo käsi kipeä ole. Normaalit liikeradat, vähän hölskyy alamäissä, kuvassa näkymätön asvaltti-ihottuma paranee omia aikojaan.

Sen sijaan huumorpannujen ruhjoma selkä tekee kipeää. Kilsat täyttyy ja määräaikaishuolto tekemättä niin pikkuviat kasvaa. Vasen selkäfile kaipailee buranaa, ja jos ei se sitä saa, se kieltäytyy tekemästä korsetin virkaa.

Ajelinpa siis tänään penkistä, ja ajelen penkistä myös SM-kisat viikonloppuna. On kuulemma möykkyinen rata.

Taas katollaan

Käy itsetunnolle kun koko ajan pannuttelee typerästi.

Menin sokkoon asvaltti-ysikymppiin liian lujaa ja liikaa leikaten. Sieltä tuli bemari - hiljaa, kohteliaasti ja reunassa. Löin jarrut kiinni, mutta levyjarru yllätti pyöräilijän, lukitsi etukiekon ja siitä tonttiin.

Äkkiä ylös.

Pyysin bemarikuskilta anteeksi ja kiitin häntä hitaasta tilannenopeudesta joka esti lisävahingot. Takana ajaneesta pakusta tuli suloinen, leffajärjestäjän näköinen naishenkilö, joka veti hanskat käteen ja putsasi haavoista enimmät. Lähdin jatkamaan lenkkiä.

Sitten tuli se hetki, kun adrenaliini loppuu. Kipu paljastuu kuin verho vedettäisiin edestä. Käännyin kotiin ja suihkuun.

Pientä runtua lonkassa ja polvessa. Isompaa kyynärpäässä, sitä piti saksia ja ronkkia ja putsailla. Nyt siinä on rasvalappu ja sideharsoa. Käsi tuntuu oudolta, koska laiskanhermon tienoo turpoaa ja koska joku olkapään vaijereista venyi maksimiinsa.

Johtopäätökset. En osaa ajaa Pickenflickiä. Otan typeriä riskejä liikenteessä. Jäykkäkouristusrokotus pitää uusia ensi tilassa.

EDIT. Kävin Marian päivystyksessä kun turposi niin meheväksi. Ei murtumia, joku jänne ottanut itseensä mutta paketti kasassa, neste ei nivelen sisällä niin ei punkteerattu. Jäätä, buranaa ja liikettä kivun rajoissa.

Sinistä mieskauneutta

Muistattekos huumoripannut? Niistä alkaa olla viikko. Minä muistan. Ihailkaa.

Pystyn jo nukkumaan vasemmalla kyljellä, mutta muuten olen kipeä ja jäykkä. Tältä varmaan tuntuu mellakkapoliisin pamputtamasta punkkarista. Pahinta on etten kestä venytellä - sellaisesta setämies saa kolotuksia.

Tänään kävin taas Korsossa. Siellä pitää kuulemma järjestää krossikisat 27.9.

Huumorpannut

Elikkäs ylpeyspannut aka krossijumalapannut alias mitä-luulet-olevas-pannut.

Naurattaisi jos voisin hytkyä.

Juuri äsken Herttoniemen VPCX-radan tutustumisajossa olin jo messevästi näyttänyt monta nopeaa linjaa. Kuusi ihailevaa opinjanoista katseli vierestä.

"Kun kierrätte tälleen oikeelta niin vältätte viistot juuret." Ajoin siis viistoon juureen, luulisin. Kaikki kävi äkkiä, kuten pahoissa pannuissa tapaa käydä.

Kaaduin koko painolla vasemman lonkan takaosalle, ja maapallo otti minut vastaan muhkuraisella juurella. Vasemman lonkan takaosassa on ajopaidan tasku ja taskussa multitool. Se jäi minun ja maapallon väliin.

Juuresta lähti 10 x 10 cm pala kuorta irti. Minusta ei lähtenyt kuin liika ylpeys, kovan karjunnan saattelemana.

Verenpaine heitti kivun mukana sen verran että meinasin ottaa lukua, mutta mitäs. Pyörän päälle ja kierros loppuun. En silti jatkanut harjoituksia vaan lähdin kotiin, koska kuulin buranan ja kylmän oluen vaativan kutsun. Vaan lumenkaatopaikan mäessä joku työmatkatempoilija vielä haastoi mäkikiriin. Nauratti mutta otin haasteen vastaan ja voitin, joten luultavasti mikään iso luu ei ole poikki.

Nyt perse ja lonkka ovat isot ja siniset. Joku hermo lienee turvotuksen takia pinteessä, koska vasemman kyljen tukilihaksia ei voi kivun takia käyttää. Sattuu saakelisti.

Ylihuomenna martta-cupin kisa, siitä tulee hauskaa. Ja juuri nyt keskimääräistä vähemmän leuhka olo.

Polveen jäi patti

Harmaantuvapartainen sankarilääkäri-isäni pääsi viimein tutkistelemaan kuuluisaa vasenta polveani. Siinä oli yhä tutkistelemista. Vaikka se kestää ajaa 280 km maantietä, siinä on patti, joka estää nöyrtymisen polvistumalla. Onneksi olen oppinut nöyrtymään muilla tavoin.

"Bakteeriperäinen prepatellaaribursiitti. Ei niin paljon nestettä että pitäisi ronkkia, mutta bursan reunamat turvoksissa. Edelleen kuuma. Liikuntaa kivun rajoissa."

Molempien lukijoideni suureksi iloksi otin polvista ihanan kesäkuvan, jossa sulokas patti näkyy.

Jättäkää näppylät ja arvet ja Sidien vääntelemät varpaat tällä kertaa ystävällisesti huomiotta.

Tahko 240 eikun 70 kisaraportti

Vituiksihan se meni. Pitäisikö olla yllättynyt, että kipeällä polvella ja lääkekuurilla ei selviä Suomen vaativimmassa maastopyöräkilpailussa?

Neljän kierroksen viritys roikkui kelvollisissa kantimissa lauantaiyöhön asti. Sain seurakaverilta kyydin jo torstaiksi Tahkolle ja pääsin seura-aktiivien mökkiin. Korson Kaiku on hieno asia. Varmasti mikä tahansa polkupyöräilyseura on. Sitä paitsi samanmielisten seurassa on vähemmän kuolettavaa potea kilpailuodotusta.

Perjantaiaamuna lähdin laina-Scalpelilla säätölenkille. Se oli peräti kolmas kerta kun ajoin täysjoustopyörää, ja edelleen tuntui kuin polkisi puurossa. Sain puurosta tasakoosteista iskaripumpulla, ja satulan säädin päin persettä. Kaikki hyvin, ei muuta kuin eväiden lajittelu kierrospusseihin, pastaa koneeseen ja selälleen sohvalle murehtimaan tulevia kärsimyksiä.

Iltayhdeltätoista ylös, suihkuun, hammaspesu, rasvaa perseeseen, ajokamat päälle ja Tahkon kisakuusen alle. Kavereita oli kiva nähdä. Ajamaan.

Yökierros meni letkeästi. Peesailin alun ja kaikki tiepätkät joten syke pysyi aisoissa. Poluilla jumitin aluksi Tiimo Tonissonin perässä, mutta sitten ymmärsin, että maastossa ja alamäissä minun kannattaa olla kärjessä. Kinahmi ykkösellä Scalpel vikuroi, koska keulaan ei saanut tarpeeksi paluuvaimennusta. Muuten pyörällä kelpasi lasettaa. Röykkypätkät olivat todella hyviä hetkiä. Polkualamäkien jälkeen sain himmailla seuraa odotellen.

Sohkasen Simo oli tietenkin jo mennyt, mutta neljän seuraavan paketti pysyi sopuisena ja hiljaisena kasassa: minä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki, moninkertainen voittaja Tiimo ja maratonmenestyjä Iiro Sairanen.

Loppupuolen linjanousuissa Iiro lähti omaa vauhtiaan. Polveen alkoi sattua. Il Grandea ajelin Tiimon kanssa ja polveen alkoi tehdä kipeää. Lumpion alapuolella sellainen tykyttävä paineen tunne, jota vastaan voisi hetken ajaa, jos ei piittaisi seurauksista. Pahempaa oli yleinen huono olo ja suuri vastenmielisyys kilvanajoa kohtaan. Vihasin juomia, geelejä, vatsani kipua, polveni kipua ja yliminää, joka komensi minut edellä ajavan renkaaseen eikä antanut nauttia elämästä.

Oletan että huono, kramppinen, oksettava, tärisevä olo johtui antibioottikuurista. Massu sekaisin, mikään ei imeydy, huono vastustuskyky, väärät mikrobit. Tietysti olo johtui myös aamuyöstä. Kroppa kertoi minulle, että tänä sudenhetkenä minun kuuluisi nukkua ja sairastaa.

Kroppa kertoi minulle tekosyitä. Tai syitä.

Ensimmäisen kierroksen huolto oli yksinkertainen. Lisää ruokaa taskuun ja pullon vaihto. Lähdin jatkamaan Iiron kanssa. Tiimo ja Mikko huolsivat huolellisemmin. Polveen sattui. Päätin kokeilla, josko se paranisi ajamalla Nilsiään. Ei parantunut vaan pahentui. Toivotin Iirolle hyvää matkaa. Odottelin Tiimon ja toivotin hyvää matkaa, odottelin Mikon ja toivotin hyvää matkaa. Nilsiästä lähdin asvalttia lähtöpaikalle.

Oli huono olo ja poljin yhdellä jalalla ja tärisin ja melkein oksensin. Ja kuitenkin oli koko yön hienoin hetki. Kaunista. Linnunlaulua. Pyörä liikkui itsestään. Ihan erilaista kuin kilvanajo.

Mitähän se tunne kertoo? En tiedä mutta tällä hetkellä polvi on edelleen kipeä ja bursan kohdalta sentin turvoksissa.

Toisaalta - henkiseen varastoon jäi paljon ajamattomia kilometrejä. Juuri nyt minun tekee mieli ajaa pyörällä auringonlaskuun. Minun tekee mieli olla hyvässä kunnossa.

Kuuri loppuun, polvelle lepoa, sillä välin muulle kropalle treeniä ja taas mennään.

Se täytyy sanoa, että kaikki jotka Tahkon 240 ajavat, ovat erittäin kokeneita, erittäin kovia ja erittäin erikoislaatuisia maastopyöräilijöitä. Nostan heille kypärää.

Joudun ajamaan maastopyörää

Eilen puolitoista tuntia kaupunkifiksailua, koipi täysin kivuton. Ei punota, ei kuumota.

Voi helvetin perkele.

Tämä tarkoittaa että joudun ajamaan Tahkolla kilpaa 240 km. Se sattuu.

Nyt on kiire kun pitää järjestää kaikki, tai siis jättää järjestämättä. Oli minulla joku hieno tankkaussuunnitelma ja varaosalista ja pyöränhuoltosuunnitelma.

Mutta lähdenkin lainapyörällä, ajamattomilla bibseillä, upouusilla kengillä ja kokeilemattomilla ravinteilla. Jännitystä pitää olla.

Ei kovin pikaista paranemista

Polvi on edelleen kipeä, kuuma ja turvoksissa. Antibiootti puree hiljalleen mutta eilen puoli kilometriä kävelyä tuntui typerältä.

Vaikuttaa siltä että lauantaina en aja elämäni vaativinta maastopyöräkilpailua. Pitäisi tänä kesänä vielä vaeltaa ja kalastaa ja ajaa pyörää, enkä halua tehdä polvinivelestäni ruosteista saranaa.

Talvella kun pikkusalilla väänsin yläkroppaa ja keskivartaloa, ajattelin Tahkon neljättä kierrosta. Talvilenkeillä kun varpaita paleli, mietin että mukavaa verrattuna siihen mitä on luvassa. Aina kun olen puskenut maantielenkin viimeisen tunnin pelkällä vedellä, olen miettinyt moottorin viritystä rasvakäyntiseksi Tahkoa varten. Koko MTB-Siksak oli tarkkaan kohdennettu harjoitusleiri, vuoden ainoa ja paras ja järkevin.

Saa nähdä mihin motivaatio nyt kohdistuu. Tilasin internetistä kalavehkeitä. Loppukesällä karkotan molemmat lukijani kuvilla jostain vitun sinteistä.