Heti asvaltin päätyttyä etupää putosi puolen metrin monttuun. Minä siitä pää edellä tonttiin. Kypärään runtua, silmälasit poskelle, ilmat pihalle.
Se vasta on veikeä tunne kun tietää että eipä hätää, ilmat on vaan pihalla, ja kuitenkin pystyy vain korisemaan ja ynisemään dramaattisesti. Ohikulkijat pelästyy.
Paitsi yksi nuorehko mieshenkilö ei pelästynyt vaan kysyi että menikö ilmat pihalle, käänsi minut selinmakuulle ja nosti jalat ylös. Heti helpotti. Erittäin ässää toimintaa häneltä. Siinä juteltiin että tuli lapsuus mieleen. Silloin tonttiin tömähtely oli arkipäivää ja hän oppi hoitokonstit.
Kotona väänsin silmälasien titamiinikehykset pihdeillä suoriksi ja tarkastelin naamaa. Siihen näyttäisi tulevan lievän turpaanvedon merkit: aavistus mustaa silmän alle ja punaista poskeen.
Juuei, en syytä kaupunkia vaarallisesta paikasta. Ei fillaria kerta kaikkiaan kannata ajaa jos ei näe minne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti