Matolla

Työsuhdekuntosalin peilissä näkyy kuin teini-ikäinen poika juoksumatolla. Laihat raajat, karva ei kasva, tukka epävarmasti.

Katson pidempään ja tarkemmin. Se on nelikymppinen. Posket liikkuvat velttoina ylös alas askelten tahdissa. Näen ihon taitoksissa seitsemänkymppistä äitiäni. Toinen sääri oudosti mutkalla, tukipohjallinen pakottaa askelta suoremmaksi. Muovisen näköinen arpikudos peittää toisen solisluun ja molemmat polvet.

Eikä teini malttaisi juosta suu kiinni puolen tunnin jälkeen. Näen että peilikuva on liikkunut ennenkin, höntyillyt kyllikseen, sitten asettunut liikkumaan, harkitusti, joskus tehokkaasti. Juoksutyötä tekee muutama pieni lihas, eivät ne juuri happea tarvitse. Nautin hapen kuljetuskoneiston sujuvasta työstä, mutta suuta en avaa. Vauhtikestävyys tarkoittaa että ei enää poikamaisissa nenäkarvoissa tuhisee. Tarpeeksi hommaa tässä totuttaa jalkoja juoksuun.

Katson peilikuvaa vielä pidempään, ja vielä. Juoksun rytmi ja lasittunut katse muuttavat kuvan, sali katoaa taustalta, verkkokalvoille piirtyy enää kasvojen valo ja varjo. Silmälasipäinen pääkallo liikkuu vauhtikestävyysaskelluksen tahdissa pari senttiä pystyakselilla, siinä koko kuva. Näen vähän liian kauas tulevaisuuteen, joten tarkennan katseen tavalliseen maailmaan, sali palaa, värit palaavat.

Tässähän olen minä, juoksumatolla, paikallani, pysyvästi jumissa kolmiulotteisen koordinaatistoni origossa. Onneksi se neljäs ulottuvuus liikkuu.

Esteenrakentajan poika, paluu & kosto!

Ehkä muistatte tarinan Herttoniemen Esteenrakentajasta? Ne turnajaiset päättyivät voittooni - vuoteen en ole nähnyt ainoatakaan estettä kuntotelineiltä lähtevällä polulla.

Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.

Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.

Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.

Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!

Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.

Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.

Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.

Tarina Herttoniemen Esteenrakentajasta

Tämä on synkkä tarina suomalaisesta jääräpäisyydestä. Voin kertoa siitä vain oman osuuteni, mikä alkaa ehkä kolmen vuoden takaa.

Kahlasimme puolisoni kanssa kymmensenttistä ensiloskaa silloin uudella asuinalueellamme Herttoniemessä. Vaikka ilta pimentyi, polut erottuivat hyvin. Mutta voi! Edessämme kohosi risuista ja kepeistä kyhätty este. Se sijaitsi tässä: kuntolaitteiden takaa alkavalla polulla.

Emme kompastuneet, emme joutuneet kiertämään, mutta minä ärsyynnyin. Viskelin kepit kaseikkoon vaikka hanskat kastuivat, enkä ajatellut asiaa enempää.

Mutta voi! Sen talven mittaan huomasin, että alueen luontevin maastopyöräpolku kulkee esteen kohdalta, ja este kasvoi siihen aina uudestaan. Olin kohdannut myyttisen hahmon - Herttoniemen Esteenrakentajan.

Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt esteensä paikan logiikalla, joka ei liene tästä maailmasta. Kuntolaitteiden takaa lähtee useita polkuja, joita pitkin esteen voi kiertää. Esteen kohdalla maastopyöräilijöiden vauhdit ovat alhaisia ja kohtaamiset jalankulkijoiden kanssa harvinaisia. Esteen luota lähtevillä poluilla ei ole poikkeuksellisia luontoarvoja. Mitään kulumista ei ole havaittavissa: yhteen mutakkoon piirtyy silloin tällöin renkaanjälki, siinä se.

Mutta Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt rakentaa siihen esteen, ja rakentaa sen tarpeeksi monta kertaa. Minä päätin purkaa sen, ja purkaa sen tarpeeksi monta kertaa. Tahto asettui tahtoa vasten, nimby-asenne maastopyöräilijän loukkaamatonta vapautta vasten!

Ensimmäisen vuoden ajan heittelin kepit maastoon aina kun satuin ajamaan ohi. Sitten ymmärsin, että moinen ei todellakaan riitä vastukseksi Herttoniemen Esteenrakentajan jääräpäisyydelle. Sitä paitsi kun kaupunki siivosi alueelta pusikkoa, Esteenrakentaja sai yltäkylläisesti järeää rakennusmateriaalia. Esteet kasvoivat kooltaan, ja Esteenrakentaja alkoi pujotella haaraisia rankoja juonikkaasti kiinni estepaikan vesakkoon.

Se oli haaste.

Kesällä 2015 aloin ajaa kaikki lenkkini esteen kautta. En enää tyytynyt heittelemään keppejä kaseikkoon vaan kannoin ne noin sata metriä jyrkkään alamäkeen ja piilotin märkiin ojiin. Sieltäpä saisi hakea! Usein jouduin kantamaan kaksikin sylillistä, ja toisinaan piti raahata reidenpaksuinen kelo. Sateella hanskat märkinä puhkuin iloa ja onnea taistelussa vertaistani vastustajaa vastaan.

Usein fantasioin erilaisilla viesteillä, joita nokkelana kynäilijänä jättäisin Esteenrakentajaa nöyryyttämään. Pohdin myös riistakameran pystyttämistä, koska mieltäni poltti kysymys Esteenrakentajan henkilöllisyydestä tai olemuksesta. Vanhahko, katkeran oloinen mieshenkilö vai kenties jotain aivan muuta? Loppujen lopuksi pidin silti parhaimpana pelkistettyä kommunikointia. Hän rakentaa, minä puran - niin on hyvä.

Taistelu rauhoittui viime talvena, kun minä keskityin traineriin eikä Esteenrakentajakaan jaksanut tonkia loskan alta niljaisia rankoja. Purin esteen ehkä kerran viikossa. Mutta voi! Koitti kevät, maasto kuivui ja tilanne eskaloitui. Esteistä tuli yhä muhkeampia!

Kuin taivaan lahjana minulle tuli entistä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia esteen purkamiseen. Lastenvaunuja nimittäin piti lykkiä pari kertaa päivässä, ja vaunulenkin suunta määräytyi kuin itsestään kohti estettä. Vaunuilla oli sitä paitsi kätevä siirtää kiviä ja kantoja, joita Esteenrakentaja ilmeisesti epätoivoissaan raastoi ympäristöstä. Lähitienoolta alkoivat rangat loppua.

Kesäkuun korvilla oli silti muutama päivä, että purin esteen kaksi kertaa päivässä. Kunnioitukseni Esteenrakentajaa kohtaan nousi. Tuntui petokselta lähteä viikoksi mökille - ties millaisen esteen hän sinä aikana pykäisi...

Mutta voi! Kun loppukesästä asetuin taas Helsinkiin, estettä ei enää ollut, tai sen paikalla oli vain pari risua ristissä. Kannoin ne tunnollisesti sata metriä alamäkeen. Ja sen jälkeen - ei mitään.

Onko Herttoniemen Esteenrakentaja sairastunut? Onko katkera mutta jääräpäinen elämänasenne viimein joutunut taipumaan iän ja fysiikan edessä? Vai onko hänen tahtonsa murtunut, kun esteen oivalliset rakennusaineet ovat kätkeytyneet sata metriä alamäkeen?

Voitinko minä taistelun Herttoniemen Esteenrakentajaa vastaan? En tiedä. Ehkä hän palaa vielä. Mutta lenkille lähteminen ja lastenvaunujen lykkiminen tuntuu oudon tarkoituksettomalta. Melankolisena tuijottelen paikkaa, jossa kerran kohosi muhkea este.

Ehkä tämä tyhjyyden tunne on Herttoniemen Esteenrakentajan kosto.

Jotain muuta

Painavat jalat, raskas mieli. Työmatkat jaksaa, muuten kroppa sanoo että jotain muuta.

Niinpä juoksulenkkejä Emilian kanssa.

Niinpä taloyhtiön sali, Lady Gagaa stereoissa, kyykkyjä ja yläkroppaa.

Niinpä huomenna retkeilypäivä.

Syväkyykky-DOMS

Minä en harrasta urheilua "voidakseni hyvin". Niin kauniita asioita tapahtuu vain fitness-naistenlehdissä, jotka ovat kusetusta - "hyvinvoinnilla" myydään tuotteita.

Minä harrastan urheilua ollakseni "kova jätkä", mikä typerässä maailmankuvassani tarkoittaa maastopyörällä ajamista lujempaa kuin mahdollisimman moni muu.

Siksi kropassani on ongelmia, jotka haittaavat hyvinvointia. En viitsi hoitaa ongelmia kuntoon, vaan pyöräilen. Yksi ongelma on jäykät pohkeet. Aivan vitun jäykät.

Sattuneesta syystä en teini-iässä käyttänyt pohkeitani yli puoleen vuoteen. Niille kävi kuin mummolle vuodeosastolla - kutistui, jäykistyi ja sellaiseksi jäi. Pohkeistani katosi myös puolet hermoista. Mutta vittuako valitan. Jos olisin käyttänyt pyöräilyajan pohkeisiin, niillä voittaisi palkintoja näyttelyissä.

Pohkeeni eivät taivu enempää kuin normaaliseisoskelun yhdeksänkymmentä astetta. Siksi en ole tehnyt syväkyykkyä yli kahteenkymmeneen vuoteen. Luit oikein. Ei ole Eskolaa näkynyt slaavikyykyssä, ikinä.

Vaan tänään sain hyvinvointikohtauksen. Päässä kai naksahti kun kisakausi loppui. Päätin salilla syväkyykätä. Laitoin kantapäiden alle kymmenen senttiä korkoa ja kokeilin, kuinka alas voi ihminen vajota.

Tein kaksikymmentä syväkyykkyä ilman painoja.

Sitten hybriksen vallassa rakensin ylätaljasta ja käsipainoista tukihärvelin, ja yritin tehdä pistoolikyykkyjä. Sitten korjasin tavoitetta ja yritin tehdä pistoolikyykyn. KVG jos fakiirius kiinnostaa. En onnistunut.

Sitten yritin mennä penkille, mutta etureisi kramppasi niin saatanasti.

Kotirappua kiivetessä tiesin, mitä tästä seuraa. Tästä seuraa DOMS. Mitäs yritin käyttää lihasta johonkin outoon. Ylihuomenna en kävele portaita alas.

Se siitä vitun hyvinvoinnista.