Ihmiskoe Kontulaa varten

To 3h 30min PK+
Pe 30 + 30min PK
La 1h 30min racestart + sweetspot
Su 3h PK
Ma 1h 50min PK + sweetspot
Ti 1h over-under
Ke 30 + 30min PK
To 1h sweetspot + threshold + vo2max
Pe 1h anaerobic + tempo
Pe 30min sprintti + PK
La 1h valmistava
Su HEL CX Kontula

Kuusijärven HEL CX antoi viitteitä että viikonloppuiset kisajalat voivat löytyä ankarallakin treeniviikolla, eikä vain levolla. Nyt kun oli taas kevyt työviikko, kokeilin kiristää ruuvia. Tuli jyystettyä aika tavalla sekä trainerilla, maasturilla että krossipyörällä, ja ulkona oli sen verran kylmä että kroppa ei ainakaan norjistunut. Mutta pakko on treenata kun ehtii, eikä kisojen saa antaa häiritä.

Olen huomannut että kovan treenijakson tai kisan jälkeen lepopäivä on omalle kisakunnolle myrkkyä. Kroppa menee palautumismoodiin ja kieltäytyy rasituksesta, että kunnolla on aikaa nousta. Tämä on oikein hyvä asia! Mutta jos haluaa kisata niin on pakko pitää kone hyrräämässä. Kyllä se jonkin aikaa jaksaa.

Ihmiskokeen valvojana toimi uskollinen Ambit3. Olen oppinut osittain luottamaan sen arpomaan palautumisaikaan, ja kisaan mennessä oli sen suhteen nollat taulussa, eli äärimmilleen en vetänyt. Raskaimpia harjoituksia olivat Ambitin mukaan pitkät peekoot, ja kroppa sanoi samaa.

Jalat tuntuivat varsin ajetuilta alkuviikosta, mutta mellastin vielä tiistaina trainerilla anakynnyksen molemmin puolin. Keskiviikon normityöpäivä eli puolittainen lepopäivä korjasi tilannetta, vaikka aamukommuutilla jalat olivat veltot.

Kisan lähestyessä hyppäsin trainerin päälle, että kuormitus pysyisi kontrolloituna ja tarkoituksenmukaisena. To ja pe treeneissä nostin tehoja, lyhensin vetoja ja alensin kuormitusta. Lauantain harjoitusta Trainerroad markkinoi "priming"-puuhana, mutta minulle se oli lähinnä koneen pitämistä käynnissä.

Loppuviikon treeneistä ihmiskokeen valvoja bongasi keskimäärin kymmenen pykälää normaalia alempia sykkeitä, eli kropassa oli joko väsymystä tai tottumusta tai molempia.

Ja kuinkas sitten kävikään?

Miksi elokuun alkupuolella väsytti?

Onneksi ei tarvitse miettiä. Voi katsoa Movescountista. Kolmenkymmenen päivän kumulatiivinen harjoituskuormitukseni vuoden ajalta näyttää tältä:

Luetaanpa. Maaliskuussa hankin Ambit3:n ja aloin seurata. Harmaat pisteet ovat kommuutteja ilman sykemittaria. Punaiset pisteet ovat pyöräilytreenejä. Korkeat pisteet ovat marttakisoja tai eeppisiä suoritteita.

Alkuvuoden harmaa kuormitusviiva näyttää tasaiselta, koska kolmen viikon syklitys (teho-teho-lepo) ei ennätä näkyä kuukauden kuormituksessa.

Toukokuun lopussa on tainnut tulla kropan sietokyky vastaan, siltä se ainakin tuntui, ja vähän on viiva kuprulla.

Sitten heinäkuun alusta nousee tuo maastopyörävaelluksen ylätasanko, joka ei ala laskeutua ennen elokuun toista viikkoa. Oli se vaan rankka reissu, oikeasti.

Aloitin tavoitteellisen treenauksen uudestaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Eli aivan liian aikaisin vaelluksen jälkeen, palautumattomana.

Jos on niin tyhmä, että seuraa vain kuukausittaista kuormitusta ja seitsemän päivän kumulatiivista harjoituskuormitusta, mitään huolestuttavaa ei näy. Tässä tuo heinäkuu, palautuminen on muka sujunut mallikkaasti:

No nyt tiedän katsoa molemmat käppyrät.

Onneksi olen treenannut niin maltillisesti, että kuormitus on vähitellen palautunut sietorajalle. Paitsi että datasta puuttuu Finlandia MTB. Ja Himos Epic nostaa viivaa taas uhkaavasti.

Polvisuojataika

Oikeassa polvessani ei ole nahkaa, vain arpea. Punaista, ryppyistä ja heikkoa arpea, jossa veri kiertää huonosti. Jos Kun sitä hieroo suomalaiseen moreeniin, se lähtee lihasta irti ja kasvaa takaisin paljon, paljon hitaammin kuin normaali iho.

Tällaisen maastopyöräilyansiomerkin voi kuka tahansa hankkia kaatumalla maastopyörällä kahden kauden ajan usein ja aina oikealle.

Viime ja toissa kesänä pidin polveani raikkaasti auki kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Se oli ihan okei eikä haitannut ajamista. Vain saunominen ja vuodevaatteiden peseminen harmitti.

Jos maastopyörälenkillä ei kaadu, ei ole yrittänyt tarpeeksi. Ajotekniikan pitää kehittyä, ja se kehittyy kun ajaa vaikeammista paikoista tai kovempaa kuin ennen. Rajan löytää kaatumalla, mikä ei tarkoita että siihen pitää lopettaa. Ensi kerralla pitää osata paremmin.

Koska olen oppivaisempi kuin tästä blogista muuten luulee, käytän silloin tällöin lenkillä polvisuojia. Ne hiertävät ja hiottavat, mutta tarjoavat täydellisen suojan. En ole koskaan kaatunut ne jalassa. En edes löynyt polveani imakasti stemmiin.

Joko ne antavat itsevarmuutta selviytyä vaikeista paikoista. Tai ne hidastavat minua niin etten löydä rajaa.

Polvi normaalitilaan! Kesäkuu 2013.

Harjoituspäiväkirja:

Uudestaan korjatun takakiekon testailua Kivikon radalla, 1:50 vauhtileikittely + tekniikka, mukana 3 x 12 min vikkelät kierrokset.

Huonommin kuin ennen

Nurmijärven marttakisat, kauden oikea aloitus.

Kuva: Jari Birling.

Lähtövaatteen alla avg 99, max 101. Tasainen suoritus siihen asti.

Eka kierroksen kivikkopätkällä viikon vanha eturatas kiveen. Välitys 38-hampaisesta 37-hampaiseksi. Ketju alkoi pudotella ja tahmailla. Lupaan pyhästi laittaa kölin takaisin.

Sitten mahtipannut kyljelleen. Helppo paikka mutta eturengas ei noussut vinon, liukkaan tukin yli. Letkasta tuli kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Sitten mahti-OTB:t. Tukkidroppiin sukkasillaan, keulan pudotus huonosti, pää edellä kaseikkoon. Letkasta tuli taas kannustusta kun kasailin itseäni. Pyöräilyn tähtihetkiä.

Tämän jälkeen pujottelukeppinä. Liikaa painetta renkaissa joten pyörä vikuroi, mutta kun se varaosatakakiekko ei tubelessina tuntunut luotettavalta.

Siksi kädet hapottivat vielä enemmän kuin jalat. Helvetin painava pyörä ja heikko mies joten polkupätkillä en jaksanut komentaa. Ihan vitun turhaan vähän tein talvella kuntosalia.

Loppupuolella asvalttipätkällä ketju kammen ympäri sykkyrälle. Katsoinkin että uuden eturattaan tappi näyttää ansalta. Peloton ajoi ohi kun nyin ketjua.

Eka kierros avg 173, max 183. Toka kierros avg 166, max 176. Onneksi ei kolmatta kierrosta.

Tähän asti kaikki sujui siis normaalisti. Tällaista marttakisoissa on. Tosi hauskaa.

Toisaalta: Neljä kisattua vuotta olen koko ajan kehittynyt. Nyt ajoin ensimmäistä kertaa huonommin. Putosin takaisin 20 parhaan huonommalle puolelle. Tähän syviä mietteitä vanhenemisesta, treenaamisesta ja huvittamisesta.

Valivali. Hunajaliemi toimi hyvin. Emilia oli mukana ja ajoi ehjänä maaliin. Seurakavereiden kanssa oli kiva puhua paskaa.

Mikä tärkeintä, eikö vain, voitin muutaman kaverin joille ennen hävisin, ja ilman tekniikkamurheita. Kunnon paskentuminen on epidemia, joka ei iskenyt minuun pahimmin.

Harjoituspäiväkirja:
tänään 2 h maantiepyöräpalauttelua

Kevennä pyörääsi niin se hajoaa

Tuo Yeti ei ole mikään keijukainen. Renkaat sellaiset että voi ajaa kävyn yli. Runko sellainen että voi hylätä kivikkoon. Kiekot sellaiset ettei tarvitse osata rihdata.

Tuli kisakausi joten päätin keventää. En viitsi keventää lompakolla joten kevensin työkaluilla. Irrotin keskiön tienoilta ISCG-levyn ja siihen kiinnitetyn kölin, jonka olen modannut ketjuohjurista tekemään bashringin raskasta virkaa.

Köli näytti ottaneen kivistä jo sen verran runtua, että joutikin mennä. Eiku.

Ei tarvinnut pitkään kikkailla Hallainvuoressa, kun ahnas kivensyrjä kurotteli keskiön suuntaan. Jos on isorattaalla, tuhoutuu ketju ja ratas. Jos on pikkurattaalla, tuhoutuu vain ratas. Nyt ei tuhoutunut mitään. Ilmaantui sivuääni mutta niitä riittää ennestään...

Kotona lenkin jälkeen putsailin rätillä ihanaa Sram PC-1091 -ketjua. Se on kestänyt vuoden kovaa ajoa, ei ole venynyt ollenkaan, on puhdas ja smuutti.

Rätti tarttui särmään kiinni. Ketjusta oli haljennut yksi rulla, siis se pieni munkkirinkilä joka pyörii tapin ympärillä.

Yksi ainut rulla. Sehän tarkoittaa että ylävitoseen, viisikymppiä käteistä tiskiin, uusi ketju.

Keventely kannatti taas aivan vitusti. Pyörä hajosi ja rahaa meni.

Harjoituspäiväkirja:
2 h vauhtileikittely + tekniikka, 2 x 12 min kisavauhtinen kierros Kivikossa, 2 x hyppyrimäki

Iloinen kevätaamu

Tämän voisi kirjoittaa ala-asteen aineen tyyliin, mutta en enää osaa, eivätkä ala-asteen aineet koskaan ala krapulaisesta aamusta.

Seurakaveri Riston kanssa oli sovittu treffit Kivikon bemaksiradalle. Siellä vipeltää nuorta ja vanhempaa g-voimista innostunutta pikkupyöräilijää. Hyvä paikka odotella.

Aluksi kruisittiin Hallainvuoren baanat hyvällä menestyksellä. Jatkettiin Hertsikan yhteen hyndäalamäkeen, joka on minua suuresti ahdistanut. Spekuloitiin pari pikkuhyndää ja ajettiinkin ne. Ensin tuli nokilleen, sitten tasapainossa. Vanha setämies saa vähäisestäkin ilman ottamisesta riittävästi adrenaliinia darran tehohoitoon.

Tasapuolisuuden nimessä, XC-urpoja kun olemme, ajettiin Hertsikan hopan alastulorinne ylös.

Jatkettiin spekuloimaan tekniseen pallomeriylämäkeen, jonka Risto on kerran klaarannut. Spekuloitiin linjaa huolella ja kas, kyllä sekin meni, vaikka minulla vasta paloina.

Sitten kruisittiin Hallainvuoren baanat takaisin entistäkin paremmalla menestyksellä. Sitä yhtä railon ylösajoa en ole joutunut enää miettimään. Matkalta yhytimme itse Batmanin, joka liittyi seuraamme, vaikkakaan ei Korson Kaikuun.

Takaisin Kivikossa ajettiin kaksi kisavauhtista kierrosta kovennetulla VPCX-radalla. Bermipätkä ja kallioalamäki menivät lentämällä, samoin tukkihyndä. Ylämäissä lievästi sakkasi.

Kierrosten välillä Batman jakoi viisauksiaan: "Koska kisoissa ajetaan kovaa, harjoituksissakin valitettavasti pitää ajaa kovaa." Okei.

Yritin joka välissä valitella sekä Ristolle että Batmanille maastopyöräily-bluesiani, mutta mitä vittua. Uskottava valittaminen on vaikeaa hymy korvissa.

Adrenaliinia. Teknistä ratkomista, onnistumisia. Kisavauhtista tykitystä. Aurinkoa, alati paranevaa oloa ja toveruutta.

Harjoituspäiväkirja:
pari tuntia tekniikkaa, vauhtileikittelyä ja 2 x 10 min kisavauhtia

Sitten Hetta

Yleensä työmatkoilla ei ehdi urheilla, mutta Hettaan suunnatessa kannattaa yrittää.

Änkesin musiikkitoimittamisen lomaan viisi hiihtolenkkiä. Tämän talven ensimmäiset ja viimeiset viisi hiihtolenkkiä.

Hetta ei ollut seitsemäs hiihtotaivas. Viides ehkä. Latujen monipuolisuudessa, kunnossapidossa ja näköaloissa se häviää sekä Saariselälle että Muonion mäkikeskittymälle. Lisäksi pari tuhnuista päivää ja pari kuumaa aurinkopäivää saivat suksen imemään märkään latuun kiinni.

Sitä paitsi olen tullut vanhaksi. En aloittanut ensimmäistä lenkkiä täysillä. En hyökkäillyt ylämäkiin. En mennyt iltalenkille. En laskenut mäkiä täysillä.

Tai sitten hiihto on niin kuluttavaa kokovartaloliikuntaa, että yhdistettynä työhön, matkustamiseen ja hiihtokunnon puutteeseen se vie mehut. Hiihtoleiri pitäisi tehdä ilman muita virikkeitä kuin syöminen, nukkuminen ja hiihto.

Kävin toteamassa ryytymisvaikutuksen maastolenkillä. Yleensä kauden ensimmäinen lenkki lyhyissä tuntuu hyvältä. Tänään vitutti.

Auringon kärventämää talvimaisemaa Jyppyrän takana.

Harjoituspäiväkirja:

maastopyöräily, 1,5 h

Väärin opittu reitti

Lammassaaren laiturilla.
Älä aja tänne pyörällä.

Tänään eksyilin Tapulikaupungin, Tikkurilan ja Malmin ulkoiluväylillä. Eksyily johtui siitä, että olen eksyillyt siellä aiemminkin.

Jos pyöräilijä eksyy jossain, se ei tarkoita, että hän seuraavalla kerralla löytäisi tiensä paremmin. Eksyilyreitit näyttävät seuraavalla kerralla tutuilta, joten ne vetävät puoleensa. Aivoihin on kaivertunut yksi reitti, ja sitä seurataan. Vaikka se olisi väärä.

Kylläpä on helvetin hieno laite se aivo.

Tapulikaupunki, Tikkurila ja Malmi ovat pannukakuntasaista ulkoiluväylien ja kelvien viidakkoa. Onneksi aurinko paistoi joten suunnistin sillä. Ajoin ensin aurinko vasemmalla ja sitten takaisin aurinko oikealla.

Lisäksi otin titaanipyörää haltuun teknisellä kikkailulla Pikkukosken enskabaanoilla ja kävin tsekkaamassa Lammassaaren. Se oli ennallaan, nimittäin täynnä jalankulkijoita, jotka syystäkin katsoivat lainsuojatonta pyöräilijää syyttävästi. Lupaan pyhästi tästä lähin ajaa Lammassaaressa vain paskalla säällä.

Harjoituspäiväkirja:
PK + cc-tekniikka, 2,5 h

Ulkoiluväylien ylistys

Helsinki on katsonut tarpeelliseksi palvella asukkaitaan rakentamalla ulkoiluväyliä. Ylistän tätä oivallista infrastruktuurin muotoa.

Missä on pienikin läntti metsää tai peltoa tai kulttuurimaisemaa, siellä kulkee ulkoiluväylä. Se on kovaksi tamppautunutta hyvälaatuista hiekkaa, joka ei riko renkaita. Se ei tahmaa märkänä eikä pölyä kuivana.

Ulkoiluväylät saattavat alkaa yllättävistä paikoista ja kiemurrella maaston mukaan vielä yllättävämpiin paikkoihin, mutta se ei haittaa. Tunnen alkupäät, ja loppupäät on kiva löytää. Yleensä ulkoiluväylillä ei ole järkeviä opasteita. Sama se. Ne kaikki vievät ensin syvemmälle maisemaan ja sitten maisemasta pois.

Maastopyöräilijälle ulkoiluväylät ovat parasta siirtymää. Cyclocrossaajalle ne ovat leppoista lenkkimaastoa. Maantiepyöräilijä löytää niiltä suojan tuulelta ja liikenteeltä. Ulkoiluväyliä voi ajaa kaikilla renkailla. Jos väylä muuttuu sepeliksi tai poluksi tai asvaltiksi, se tarkoittaa vaihtelua eikä U-käännöstä.

Sateella ulkoiluväylät antavat ns. flaamilaiset rusketusrajat. Paitsi jos käyttää lokasuojia niin kuin me järkevät ihmiset.

Tänään koivunoksilla oli tihkusadekristallipisaroita. En olisi päässyt ulos talosta, ellen tietäisi että ulkoiluväyliä on olemassa.

Harjoituspäiväkirja:

2 h, PK

2 x 20

Inhottavien intervalliharjoitusten sarjassa seuraa inhottavin: 2 x 20. Periaatteessa 2 x 20 kehittää kisatason maksimeita, mutta on kisaa inhottavampi, koska kisoissa on mutkia ja alamäkiä, kun taas 2 x 20 kuuluu ajaa tasaisella ja suoralla.

Minä ajan yleensä Vantaanjokivarren ulkoiluväylää. Lämpöä Vanhakaupunginkoskelle ja sieltä veto Haltialaan asti ja siitä vielä pari kilometriä länteen. Sitten vartti rullailua ja sama takaisin.

En ole ajanut 2 x 20:tä taas pariin viikkoon, koska se on niin inhottava. Mutta viikko sitten Emilia ajoi sen. Minä ajoin peesissä ja jouduin ajamaan kovaa mutten onneksi ihan täysii.

Koko ajan olin vahvasti sitä mieltä, että rakkaimpani ei pitäisi tuolla tavalla satuttaa itseään. En silti voinut pelastaa häntä itseltään.

2 x 20:n aikana ihmisraukka käy läpi ainakin seuraavat vaiheet:

Lämmittely:
1. Tyytyväisyys että uskalsi lähteä.
2. Tyytyväisyys että veto ei vielä ala.
3. Pelonsekainen päättäväisyys.

Veto:
1. Röyhkeä kiihdytys.
2. Vauhdin huomaaminen liian kovaksi.
3. Hyvän vauhdin löytyminen.
4. Ryhdistäytyminen koska muka hyvä vauhti oli vain yrityksen puutetta.
5. Kohtien 3 ja 4 toistoa.

Jäähdyttely:
1. Käsien pistelyn ja keuhkojen sattumisen ihmettely.
2. Ajamisen uskomaton helppous.
3. Ajamisen uskomaton vaikeus, kun ei meinaa jaksaa kotimäkeä ylös.

Harjoituspäiväkirja:
Reilut 3 h maastofiksailua, välillä teknistä ja reipasta

Heikkouksilla vai vahvuuksilla?

Heikkouteni maastopyöräilijänä:
- lyhyet voimanousut
- kirikyky tasamaalla
- kaikki mikä tapahtuu kovassa vauhdissa

Vahvuuteni maastopyöräilijänä:
- kestävyys kahden ja puolen tunnin jälkeen
- pitkät nousut
- hidasvauhtinen teknisyys

Kilpailun voi voittaa vain vahvuuksillaan. Heikkouksillaan sen voi hävitä.

Koska en voita maastopyöräkilpailuja enkä tule voittamaan, vahvuuksistani ei ole hyötyä. Minun olisi siis syytä harjoittaa vain heikkouksiani, että häviäisin vähemmän.

Enpä taida viitsiä. Se vaatisi heikkouksieni kohtaamista, ja sellainen on ahdistavaa. Mukavampi ajella pitkää siivua, kikkailla Hallainvuoressa fiksillä ja hinkuttaa hiekkatienousuja.

Niin kilpailuhenkinen minä olen.

Harjoituspäiväkirja:
pienessä kurkkukivussa sentään tunti maastofiksuttelua

Neljäs tunti

Kolme tuntia on helppo ajaa keskeytyksettä. Peruskuntosykkeillä energiaa riittää, jalkoihin ei satu, spurtteja voi ottaa, tuntuu pyöräilijältä.

Siksi pitää ajaa neljäs tunti.

Toinen tunti vasta. Tarkkana. Kuva: Jaakko Kangas.

Neljäs tunti on rajan ylitys. Neljännen tunnin aikana saattaa bonkata. Kroppa on käyttänyt lihasten varastoenergian. Uunissa palaa vain se mitä lenkin aikana on syönyt tai juonut, tai rasva. Rasva ei pala kovin kirkkaalla liekillä.

Jalkoihin alkaa sattua, kun lihassyyt ovat saaneet runtua.

Keskikroppa lyhistyy ja polkuajossa kuski uhkaa muuttua pyörän kuljettamaksi perunasäkiksi.

Tässä vaiheessa lenkkiä olen yleensä Länsimäessä matkalla kotiin, ja aina niin tilannetajuinen kosmos nostaa keskisormea - nenään leyhyy karkin ja pullan tuoksu Fazerilta. Tulee nälkä.

Neljäs tunti ei ole hauska, mutta hyvä se on. Sen ideana on kasvattaa rasvanpolttoliekkiä. Sen liekin pitää valaista niin ettei silmä tummu pitkässä kisassa. Neljäs tunti kertoo, missä muuri on, miten sitä voi siirtää ja miten sen yli voi livahtaa.

Aina kun energia loppuu ja joudun rämpimään spagettijaloilla mummisvauhtia kotiin, lohdutan itseäni, että ajoinpahan sentään neljännen tunnin, ja että väsymykseen ei kuole.

Mutta usein energia ei lopu. Esimerkiksi tänään Sipoonkorvessa Jaakon kanssa, kun aurinko paistoi ja oli lämmin ja vedin maksimisykkeet kohdassa 3:15 ja jaksoin vielä kotiinkin.

Harjoituspäiväkirja:
4:04, avg 135, max 172.

Pyramidi

Onneksi 2 x 5 x 2:n lisäksi on toinenkin intervalliharjoitus, jota pääni kestää: pyramidi. Valitan, sekään ei ole tieteellisesti todistettu, pyöräilijöitä ihmetekoihin kautta maailman siivittävä, täsmällisiin sykeprosentteihin pelkistyvä salakaava.

Se on vain minulle sopiva tapa kitua erilaisten kynnysarvojen molemmin puolin.

Tiedän kynnysarvoista vaikka mitä. Aerobinen kynnys sijoittuu vauhtien "reippaasti" ja "kovaa" väliin. Anaerobinen kynnys sijoittuu vauhtien "kovaa" ja "täysii" väliin. Olen usein mittauttanut kynnysarvot itselläni ajamalla reippaasti, kovaa ja täysii. Tulos on tarkka. Jaksan ajaa reippaasti pitkään ja kovaa kauemmin kuin täysii.

Koska kisoissa ajetaan sekä kovaa että täysii, harjoituksissakin kannattaa. Pyramidi on sitä varten. Näin se käy.

Lämmittele. Aja sitten vedot, joiden pituudet ovat 1, 2, 3, 4, 5, 4, 3, 2 ja 1 minuuttia. Vetojen välissä kahden minuutin palautus. Sitten yritä kotiin suihkuun ilman että bonkkaat. Voit rakentaa pyramidin myös kuuteen minuuttiin, mutta silloin et jaksa ajaa loppuminuuttia yhtä lujaa kuin alkuminuuttia eli mokasit ja hävisit.

Minuutti ajetaan täysii mutta viisi minuuttia vain kovaa. Jalat kertovat vedon puolivälissä onko vauhti sopiva. Joka vetoon pitää löytää oikea vauhti. Siksi pyramidi kehittää kunnon lisäksi päätä.

Julmuudestaan huolimatta pyramidi on psyykkisesti helppo. Siksi se sopii pehmeille vanhoille paskoille. Minuutin jaksaa täysii koska se on vain minuutti, ja seuraavat ovat helpompia. Viisi minuuttia kestää kovaa, koska ei tarvitse ajaa täysii, ja seuraavat ovat lyhyempiä.

Harjoituspäiväkirja:
1:45, sis. pyramidivedot 1-5-1

Sipoonkorpipäivä

Sipoonkorpipäivä on sellainen aurinkoinen (tai sateinen) arkipäivä, ettei mennäkään töihin vaan lähdetään Sipoonkorpeen ajamaan maastopyörää. Syödään aamiainen, laitetaan luottokamat päälle ja kannetaan fillari ulos.

Ei tarvitse erikseen suunnitella.

Sitten ajetaan Sipoonkorvessa. Tällä kertaa siellä oli hyvä. Koska siellä on aina hyvä, tarkennan. Kuivat polut olivat kuivia. Jäiset polut olivat kantavia ja röpelöisiä ja harvassa. Märät polut olivat roudassa, jopa Stormossen, vaikka meinasin pari kertaa upota polviani myöten kevätsuohon. Järvet olivat jäässä.

Lisäksi Hofgårdin lukitulla torpalla oli pari äijää isännän elkein, ja jututtamalla selvisi torpan tarina. Yksityiskäytössä mutta kansallispuiston alueella, lupa olla ainakin elokuuhun 2015. Äijät pikkupojasta juosseet niissä metsissä ja saaneet huonokuntoisen hirsitorpan käyttöoikeuden sateensuojakseen.

Kun oppii tarinat, seudusta tulee oma. Tai sitten voi tehdä ne tarinat itse, vähitellen.

Stormossen enimmäkseen kantoi. Välillä ei.

Kuukausi sitten tämä pätkä oli helpompi. Huomaa uusi vitosen stemmi.

Fiskträskin mysteerisaunalle en mennyt rantapolkua vaan jäätä.

Harjoituspäiväkirja:

4 h 30 min, avg 128

Kroppani vaivat, osa I

On säälittävää itseensä käpertymistä valittaa kroppansa vaivoja, kun on nuori, terve ja hyväkuntoinen. Isäni, terveyskeskuslääkäri, katsoisi minua alta kaikennähneiden kulmiensa, jolloin tuntisin oloni ihmeparantuneeksi ja pitäisin turpani kiinni.

Isäni ei ole täällä, joten aloitan valittamisen ja kuvittelen sen olevan opiksi ja ojennukseksi kaikille siitä, miten kroppa toimii. Aloitan vähäisimmästä vaivastani, oikeasta solisluusta, joka saattaa olla solisnivel.

Parivuotiaana putosin sängystä ja mursin solisluun. Meni pari päivää ennen kuin kukaan huomasi ja sitten se olikin luutunut. Kuusivuotiaana löin olkapääni sadevesikouruun ja mursin saman solisluun. Nukuin pari päivää, otin rennosti pari viikkoa ja sitten se olikin luutunut. Olkapää jäi toista alemmaksi muttei haitannut.

Viitisen vuotta sitten pannutin Tour de Helsingissä kasaan ilman omaa syytä. Tällä kertaa se sama solisluu meni pillun päreiksi. Ensin katsottiin pari viikkoa luutuuko. Ei luutunut, oli kipeä. Odotin leikkausta toiset pari viikkoa. Leikkaus vei kivut, hetkeksi.

En osannut olla paikallani ja levy oli ruuvattu huonosti. Se alkoi tulla ulos olkapäästä, joka oli kipeä. Odotin leikkausta pari viikkoa. Leikkaus vei taas kivut ja käsi oli stabiili, mutta haava tulehtui, ja siitäkös riemu repesi. Haavakuumetta, antibiootteja.

Tässä vaiheessa ajelin muistaakseni pari VPCX-kisaa aika hyvällä menestyksellä. Kunto oli hyvä, koska saikkarilla käsi paketissa olin juossut portaita ja polkenut kuntopyörää ja sen jälkeen saanut luvan uida ja varovasti lenkkeillä. En tiedä lasketaanko portaikot krossipyörällä varovaiseksi lenkkeilyksi. Kävin myös viikon hiihtoleirillä joka tuntui hyvältä olkapäässä.

Sitten iho katosi ja levy alkoi näkyä. Kaunista kimmellystä katsoessa lääkäri sanoi, ettei tuon näköisenä voi ympäriinsä kulkea. Uusi leikkaus. Edelleen kivuton ja toimiva käsi. Harmi vaan että bakteeri asui levyssä eikä ylläpitoantibiootteja ollut kiva syödä. Lisäksi luutuminen häiriytyi pöpöstä.

Tässä vaiheessa kävin Huippuvuorilla kolmen viikon hiihtovaelluksella ahkiota vetämässä rankoissa olosuhteissa. Olin hyvässä kunnossa ja sain luvan ampua haulikollakin, vaikka se vähän tuntui.

Reissun jälkeen, kahdeksan kuukautta murtuman jälkeen, puolen vuoden antibioottien jälkeen, levy otettiin pois, että bakteerikin lähtisi. Röntgen sanoi että ehkä luutunut, magneetti sanoi että ehkäpä ei. Minulla saattaa olla solisnivel. Ei se kovin tärkeä luu ole, nimittäin.

Opin kaksi asiaa.

1. Jos haluat pitää vahingoittuneen raajasi käyttökunnossa, käytä sitä. (Fyssarit ja lääkärit sanoivat, että jos olisin arkaillut, koipi olisi jäykkä ja surkea ja vaatisi paljon työtä.)

2. Jos haluat että murtunut raajasi paranee, älä käytä sitä. (Ainakaan ennen kuin se on yhtenä kappaleena.)

Nämä opit ovat ristiriidassa. Kukaan ei osaa sovittaa niitä yhteen, koska elämä on keskenään ristiriidassa. Keho on itsensä kanssa ristiriidassa. Minä olen ristiriitainen. Kukaan ei tiedä miten vammat kehittyvät, paitsi että yleensä ne ovat vanhemmiten vakavampia. Lääkärit eivät oikeasti tiedä mitä tehdä, potilaat vielä vähemmän.

Pitää ihan itse miettiä ja harkita, vaikka se on vaikeaa kun vetää kolme panacodia ja kolme isoa buranaa päivässä, olkapäästä näkyy metalli ja vituttaa.

Ihme kyllä solisluu ei vaivaa mitenkään, mitä nyt salilla pitää peilistä katsoa meneekö liikerata suoraan, kun solisluu haluaa oikoa. Mutta ei se kolota matalapaineella. Jos se ei ole luu vaan joustava rustopallo, aina parempi. Kun seuraavan kerran kaadun kunnolla, kuuluu bojoing.

Lisäksi viimeisin kirurgi otti ja suoristi olkapääni viimeinkin samaan tasoon. Olen parempi kuin uutena.

Harjoituspäiväkirja:
rullat 2 x 15 min + kuntosali

2 x 5 x 2

...on kiva harjoitus. Ajan sen niin että rullilla vartti, sitten kotikuntosalin paskan spinningpyörän päälle ja kahden minuutin vedot kahden minuutin palautuksilla vuorotellen penkistä ja putkelta. Loppusykettä nostan vähitellen 168 -> 182 tai jotain.

Sitten taas vartti rullia ja seuraava setti ja lopuksi vartti rullia.

Tässä kohtaa pitäisi lässyttää anaerobisista kynnysarvoista ja tutkimustuloksista ja välittömistä vaikutuksista omaan jalkaan. Paskan vitut. Ajan 2 x 5 x 2:ttä, koska se on yksi harvoista vetotreeneistä mitä pääni kestää.

Yksi minuutti tekee liian kipeää, koska tehon pitää olla kova. Kaksi minuuttia viitsin olla hengästynyt ilman että maisema vaihtuu ja on lappu rinnassa. Viisi kaksiminuuttista osaan laskea hengästyneenäkin. Kaksi settiä ei tapa jalkoja, joten jaksan pyöräillä aamupäiväksi töihin.

Koska olen vanha ja pehmeä paska, en vedä vetoja tajunnan rajalle. Sen verran saan itsestäni irti että viimeisen vedon jälkeen kädet pistelevät. Pehmeydessä on se hyvä puoli että 2 x 5 x 2:n jälkeen pyörä lentää loppupäivän. En ymmärrä miksi.

Harjoituspäiväkirja:
2 x 5 x 2 min + rullat

Tanssimessu

Krapulaisena ja selkäjumisena lauantai-iltana menin katsomaan Petri Kekoni Companyn uutta tanssiteosta Non-linear - Tanssimessu. Laskettakoon se kehonhuolloksi.

Kuva: Petri Kekoni Company.
Minunkin pitäisi venytellä kylkiä.

Seuraava kappale on taidepuhetta, sen yli voi siis hypätä.

Teos on hieno ja konsepti nerokas. Isossa tilassa viidella lavalla tapahtuu eri aikaan eri tanssi-installaatioita. Niitä voi kulkea katsomassa haluamassaan järjestyksessä. Installaatioissa on toistuvia elementtejä, jotka periaattessa antavat mahdollisuuden keskeyttää installaation katsominen hetkeksi ilman että menettää mitään. Silti katsomispaikkaa valitessa joutuu miettimään mistä pitää. Vielä enemmän joutuu miettimään tämän hetken elämysteollisuuden pirstaleisuutta, koska teoksesta saa enemmän irti jos enemmän keskittyy yhteen tai kahteen liike-installaatioon. Mitä enemmän jättää katsomatta sitä enemmän näkee.

Nyt taidekritiikki helvettiin ja takaisin vapaa-aikaan.

Tanssijoiden taidetta katsoessa tulen yleensä pakostikin miettineeksi omaa kehollisuuttani. Tanssijoille keho on työväline - siis taiteen väline. Tämä tarkoittaa että heidän treenillään tai kehollaan ei ole itseisarvoa, vain välinearvo. Ironista kyllä kehon välineellistäminen (etenkin nykytanssissa, ei aina baletissa) näyttäisi johtavan juuri sellaiseen kehoon, mitä sairas fitness-kulttuurimme pitää itseisarvoisesti tavoiteltavana.

Olen sairaan fitness-kulttuurimme kanssa samaa mieltä. Minäkin haluaisin olla notkea ja lihaksistoltani tasapainoinen sekä yhtä aikaa räjähtävä ja kestävä.

Sen sijaan olen päätynyt ajamaan pyörää. Olen kestävä mutta räjähtävyydestä ei puhettakaan. Lihaksistoni on epätasapainoinen ja kireä. Kehonhallintani on kehno paitsi pyörän päällä kivikossa. Olen kaikkea muuta kuin haluaisin.

Silti pyöräily on minulle samanlainen päämäärä kuin tanssijoille taide. Kehoni on väline, se palvelee pyöräilyä, melko huonosti mutta kuitenkin. Harmi vain että pyöräily on huono päämäärä ja itseisarvo.

On tosin hienoa ja eriskummallista, että minä, lukemisen ja viulunsoiton parissa kasvanut istumatyöläinen, pystyn ajamaan maastopyörää varsin pitkään ja melko kovaa. Hallitsen myös maastopyöräilyn muutaman teknisen erikoisalueen kelvollisesti, mikä on harjoittelun ja intohimon tulos, ja joskus antaa melkein samanlaista tyydytystä kuin taide eri muodoissaan. Kehossani on tiettyä funktionaalisuutta.

Mutta jos haluaisin eroon tästä alaselkäjumista, jos haluaisin pystyä seisomaan ja istumaan luonnollisessa asennossa, jos haluaisin olla vanhuksena kaatumatta rappusissa, minun pitäisi lopettaa pyöräily ja aloittaa astangajooga ja mennä aikuisten nykytanssikursseille ja ties mitä sellaista, mitä en osaa.

Osaan vain pyöräillä. Ja ihminen saa tyydytystä siitä mitä osaa vielä enemmän kuin oppimisesta.

Kirottu pyöräily, kun olet ottanut minut välineeksi.

Harjoituspäiväkirja:
kevyttä maastofiksailua pari tuntia

Kotipolut

Minulla on täällä Hertsikassa kotipolut. Ne alkavat 50 metriä ovelta ja vievät mikä minnekin.

Kun asuin Kalliossa minulla ei ollut kotipolkuja. Oli Keskuspuisto ja siirtymää. Se tarkoitti huonoa elämänlaatua mutta hyviä alku- ja loppulämpöjä. Vaihdan koska tahansa hyvään elämänlaatuun ja huonoon lämmittelyyn.

Yksi kotipolkuni vie näköalapaikalle josta voi katsoa lumenkaatopaikkaa ja kauriita ja siitä alas ulkoiluväylän vierustoja Kivinokkaan. Siellä on vakiolenkki jota tekee mieli ajaa usein nyt kun se ei vielä ole asuinalue.

Toinen kotipolkuni vie latupohjille ja röllimetsään ja SDP:n vanhoille sikiämisalueille ja Hertsikan VPCX-radalle. Siellä voi ajaa maastovetoja.

Kolmas kotipolku on viekas. Se vie kalliobaanojen kautta Hertsikan hopan alarinteille ja valleille ja siitä alas metsän läpi siihen pallomeriylämäkeen jonka tänään ajoin ylös ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen lasken ulkoiluväylälle ja polkua vanhalle junaradalle, jonka reunalla ratapölkyn ylösajo onnistuu vain kuivalla.

Sitten Viikintien yli Hallainvuoren enskabaanoille, se lasketaan tekniikkatreeniksi, ja silmät vuotamaan saavan alamäen jälkeen puolittaista siirtymää Kivikkoon.

Sielläkin on VPCX-rata, mutta myös kärrypolkua ja tekniikkapolkua ja tykkipolkua ja vaikka mitä, ja sitten olen jo Pallotiellä, mistä pääsee Porvoonväylän vierustan polulle. Se vie tallottuja neulas- ja juurakkopolkuja Länsimäen koululle, ja sitten kannattaakin jo saman tien suunnata pumppaamon kautta kehälle ja kehän yli, jolloin lenkki muuttuu eeppiseksi.

Ja kun kerran olen jo kehän yli, voin ajaa Susirajalle ja siitä Stora dammenin hienoille poluille, ja sitten olen Sipoonkorvessa. Landbohon pääsee kolmea hyvää reittiä ja muutamaa huonoa.

Sitten on jo kiire äidin syntymäpäiväillalliselle Kallioon. Pitää ottaa loppu maantiesiirtymänä vastatuuleen pakkasessa, mutta ei se haittaa.

Koska minulla on kotipolut, jotka vievät mihin vain. Ja koska ajoin sen pallomeriylämäen ylös.

Harjoituspäiväkirja:
sekalenkki 2:30

Mitä enemmän pyöriä...

...sitä enemmän huoltoa. Kun yksi ihminen käyttää yhden pyörän asemesta kuutta, yksittäisen pyörän huoltotarve ei vähene kuudesosaan. Se pysyy ennallaan.

...sitä enemmän varaosia, ylijäämäosia ja sälää. Kusetat itseäsi jos luulet, että osat voi kätevästi kiinnittää uuteen runkoon.

...sitä harvempi on ajossa. Yksi pyörä on pakko pitää koko ajan käyttökunnossa. Kuudesta pyörästä viisi voi olla palasina tai kumi tyhjänä tai muuten vaan liian tylsiä ajaa.

...sitä enemmän pyöriä tarvitset, koska tiedät erikoistumisen ilot.

...sitä huonommalta niistä huonoin tuntuu, koska vertaat sitä niistä parhaaseen.

...sitä enemmän ajat ja nautit.

Harjoituspäiväkirja:

aamu: salilla juoksulämmöt 2 x 15 min + keskivartalo

ilta: toisella salilla rullalämmöt ja pikkuvedot 2 x 15 min + kyykyt ja käsiä

Thai-hierontapaikassa

Joululahjahierontalahjakortti piti käyttää. Se oli korstolle nimeltä Mösö, joka hieroo Yrjönkadulla. Valittelin jumittavaa alaselkää ja pyysin klassista hierontaa, mutta Mösö sanoi että thai-hieronta auttaa paremmin. Ei ole kuulemma mitään hissuttelua.

Oli sen näköinen jätkä se Mösö että parempi uskoa.

Verkkarit jalkaan ja patjalle. Mösö väänteli ja paineli, minä olin niin rento kuin pystyin mutta pääasiassa tuskissani. Homma toimi ja Mösöllä selvästi muodostui käsitys kovia kokeneen kroppani erityispiirteistä.

Kiitämme:

- yläkroppaa, joka on ok ja symmetrinen

- lonkkien synnynnäistä liikkuvuutta

- alaselän suhteellista notkeutta

Moitimme:

- naurettavan heikkoja, iljettävän jäykkiä pohkeita

- takareisiä mallia viulunkieli

- oikeaa piriformista, jota ei kärsi painaa

- kireiden selkälihasten tuskallisia kiinnityskohtia lantion yläosassa

Varasin toisen ajan ensi tiistaille, vaikka sekä Mösö että minä tiedämme, että kohta nelikymppisen kilpapyöräilevän istumatyöläisen pitäisi hoitaa kroppaansa myös ihan itse. On muka-urheilijalta laiskuutta ja typeryyttä, että en ole viitsinyt hoitaa pohkeitani kuntoon. Enkä venytellä takareisiä.

Ne venytykset, joita minun pitäisi tehdä, tuntuvat vittumaisena hermostopoltteena polven takaosassa tai saavat kroppani tärisemään. Ei ihme että ajan mieluummin pyörää.

Mutta. Kun ajoin Mösöltä töihin, pyörä kulki niin kevyesti että itketti. Voima lähtee keskivartalosta, mutta ei sellaisesta keskivartalosta, joka on juntturassa.

Tällä thai-hieronnalla ei ollut happy end, vaan unhappy. Istua röhnötin pari tuntia töissä ja ajoin sitten kolmen tunnin vaativan krossilenkin pakkasessa. Se siitä.

(Mutta muutama vaativa umpihankiylämäki kulki hämmentävän suvereenisti. Kyllä kannatti viime viikon lenkit istua.)

Pickenflick Fiskträskin mysteerisaunalla.
Tiet oudossa kunnossa.

Harjoituspäiväkirja:

sekalenkki pk + voima + tekniikka + kynnysvedot 3:02, avg 139, max 168