Tällainen siitä tuli

Eilen käänsin dadcoren maksimiin. Sain käsiteltyä ruotoputken, vaihtajan, liipasimen, ohjaamoasetukset, kiekkohommat ja monta muuta pikkujutta, kun poika vieressä piilotteli pikkuosia vintin nurkkiin ja likasi itseään ketjurasvalla. Tarpeeksi pitkät lokasuojat ja kuraläpät (!) sain asenneltua, kun poika nukkui tarpeeksi pitkät päikkärit. Rengastilaa ei ole ihan niin paljon kuin toivoin, ja etulokasuojan kiinnitys pitää vielä uusia (sain unessa ilmestyksen siitä, mistä kaivan tarvittavat lisämillit), mutta kyllä tästä käsityksen saa.

29er-kiekoilla keskiö nousi sen verran, että olo on paitsi dadcore myös katumaasturi. Käytös on kuitenkin neutraalia, Thunder Burtit rullaavat kelvollisesti ja paino on melkein kurissa. Eikä muuten kuraantunut pyörä, perse tai kärry työmatkalla. Ja putkelta on kiva ajaa, kun mikään ei notku.

Detaljikuvia seuraa. Olen ihan fiiliksissä.

NBD: Marin Pine Mountain 1

Että kun alkoi sylettää kisapyörillä kommutoiminen. Mieluiten ajaisin arkiajot jarruttomalla fiksillä, mutta se ei vaan käy, kun aamukähmässä pitää kiskoa pikkuihmistä kärryssä ylämäkeen muun liikenteen seassa. Sellainen vaatii levyjarrut ja vaihteet.

Siksi on pitänyt talvella kuluttaa Yetiä, jonka laitoin ihanaan kuosiin. Hieno Pike ja suolapaska on tyhmä yhdistelmä, eikä Yetiin saa edes lokareita.

Sulan maan aikana olen kuluttanut Pickenflickiä. Siihenkään ei saa lokareita, ja reppu selässä on muuten vaan vittumaista ajaa droppitangolla.

Halusin siis säästää pyöräilyyn käyttämääni rahaa ja vaivaa, ja sehän onnistuu parhaiten käyttämällä rahaa ja vaivaa uuteen pyörään.

Tällainen täysjäykkyys oli myynnissä Fillaritorilla. Tämä on niitä joista tuli takaisinkutsu tuhoutuvan keulan takia, mutta se hoitui Velosportissa ennen kaupantekoa. Muuten speksit kohdillaan: Mahtuu 29-kiekot ja täyspitkät lokasuojat. Pikalinkkukiekoille hyvä loppusijoituspaikka. Modernit, yleiset standardit. Levyjarrut valmiina.

Mutta katsotaanpa mitä joutuu tekemään:

FRAME - Double Butted CrMo, w/rack, fender and frame bag mounts, tapered headtube

- Tähän joutuu ompelemaan custom-runkolaukun, koska retkeilypotentiaali ja koska sellaisen saa niin näpsäkästi kiinni noihin juomapullotelineisiin ja viistoputken alapinnan ruuveihin.

- Tolpan integroitu kiristin pitää juottaa irti ja vaihtaa pantamalliseen, koska niin pitää tehdä.

FRONT FORK - CrMo, with lowrider rack and fender mount, suspension-corrected w/tapered steerer tube

- Ruotoputki katkaistava, ja jalkoihin pitää tietysti juottaa pari lisäruuvia anything-cageille, koska retkeilypotentiaali.

CRANKSET - Forged Alloy 1x10, Hollow Spindle, Narrow-Wide 32T

- Nämä painavat kuin synti, ja edellisen omistajan laittama 32-ovaali on ovaaliutensa takia sen verran sisempänä, että kevyimmällä vaihteella ketju hinkkaa renkaaseen. Laitettava kaapista X9-kammet ja hankittava direct mount -eturatas kokoa 34 tai 36, koska kommutointi, mutta mahtaako mahtua...

DERAILLEUR REAR - Sram X7 Type-2

- Tämä oli ostaessa vääntynyt, mikä huomioitu hinnassa. Kaapissa oli ikäkulu X9, joka virkosi pesulla ja rasvauksella ja siirtämällä siihen X7:n rissat.

SHIFT LEVER - Sram X5 10-speed

- Tämä tuntuu liian entry leveliltä jopa tähän pyörään, mutta onneksi kaapissa on melkein pränikkä X9-liipasin. Meneeköhän samalla vaijerilla?

CASSETTE - Sunrace 10-Speed, 11-42T

- Todella typerät hypyt kommuuttipäässä, joten vaihtoon, tai siis jemmaan, koska retkeilypotentiaali. Onneksi kaapissa 1070-pakka 11-36T:nä.

BOTTOM BRACKET - External Sealed Cartridge Bearing

- Tämä mallia HT2 joten vaihtuu kampien myötä GXP-malliseen.

CHAIN - KMC X10

- Toistaiseksi okei! Ei ollut edes venynyt.

HUB REAR - Formula, 135mm, Quad Cartridge Sealed Bearings, 160 mm Centerlock Disc, 32h

- Oikein jees mutta centerlock-levy kiinni adapterilla, onneksi on kaapissa vastaava levy joka sopii suoraan.

HUB FRONT - Formula, 100mm, 180 mm Centerlock Disc, 32h

- Oikein jees. Tämäkin levy adapterilla, en muista onko kaapissa sopivampaa levyä.

RIM

Maddux DD40 27.5+, Double Wall, 40mm Inner, Tubeless Ready

- Etukiekon tubeless-asennus falskaa, pitäisiköhän teipata uusiksi? Muuten kivan näköiset eikä tolkuttoman painavat.

SPOKES NIPPLES - 14g Black Stainless Steel

- Näitä pitää hankkia varastoon oikeita mittoja, koska retkeilypotentiaali.

TIRES - WTB Ranger 27.5x3.0 TCS Light Fast Rolling

- Nämä varsin jees retkeilypotentiaalia ajatellen, mutta sisureita pitää hankkia.

BRAKES - Shimano BR-M445 Hydraulic Disc

- Puinen tatsi mutta ok.

BRAKE LEVERS - Shimano BR-M445 Hydraulic

- Vähän epäilyttää saako säädettyä yhden sormen asentoon, muuten ok.  

HANDLEBAR - Marin Mini-Riser, 10mm Rise 740mm Width

- Varsin hyvä muoto ja leveys muttei paino.

GRIPS - Marin Locking

- Kamalan kovat, pitää vaihtaa Bemarin ensiasennusgrippeihin, jotka kaapissa.

STEM - Marin 3D Forged Alloy

- Onneksi slämmättynä tarjoaa juuri oikean ajoasennon, vastaavaa väriä ei nimittäin löytäisi. Ruuvit rasvattava.

HEADSET - FSA Orbit, Sealed Cartridge Bearing, 1 1/8

- Höpsistä, tämä on tapered. Toimii.

SEATPOST - Marin Alloy Light

- Ei "light" mutta saa kelvata.

SADDLE - Marin MTB

- Leveä ja pehmeä mutta ilman vaippaa lyhyellä matkalla ok.

PEDALS

- Ottaisko Rystystä XT:t vai pitääkö tyytyä näihin 520:iin jotka löytyi kaapista?

Kiekoiksi tosiaan vaihtuu joutilaat 29erit, koska plussakumien kanssa ei saa järkeviä lokasuojia, eikä niissä muutenkaan ole tolkkua. Katsotaan laitanko XT-kiekot vai e13:t.

Kummat tahansa laitan, Yetin peräpäähän piti tätä projektia varten hankkia 12x142-chipit pikalinkkuchippien tilalle, että saan Yetiin läpipulttikiekon, joita minulla on kaksi, niin että pikalinkkukiekko joutaa tähän. Yetin chipit ovat tietysti tosi halpoja ja helppoja hankkia (eivät ole). Kun Yetiin tulee läpipulttikiekko, sen välitys muuttuu takapakan myötä, joten pitää ehkä hankkia joku eturatas.

Kumeiksi Thunder Burtit, jotka ovat odotelleet käyttöä vintillä niin pitkään, että tuskin pitävät enää ilmaa. Mistä tuli mieleen että litku on loppu.

Sitten pitää sompailla vielä 65 mm leveät SKS Bluemels -lokasuojat paikoilleen, ja toivoa että välykset riittävät myös nastakumeille ja lumipaskalle.

Niin että tosi paljon vaivaa ja rahaa säästyy, ja mukava ostaa pyörä tällä tavalla valmiina.

Se parempi Soini

Sillä välin kun kilpaveljet kituivat marttakisaa Laajavuoressa, minä olin Soinissa. Tarkoitan sitä parempaa Soinia, joka on pieni, sijaitsee pohjoisen Keski-Suomen ja eteläisen Pohjanmaan rajalla, ja saavutettavissa korkeintaan kolminumeroisia teitä.

Mutta hei. Yleisohje kaikille. Ota aina maastopyörä mukaan. Suomi on pusikoitunut, köyhä ja tasainen, mutta silti Suomi on täynnä huikeita, hyvin pidettyjä luontokohteita. Pysähdy, seuraa kylttejä, nauti.

Maisema on pitkospuiden välisten rakojen väärti.

Tällä kertaa kävi vieläpä niin somasti, että muuan kylänmies tarjosi lenkkiseuraa. Puoli kymmeneltä Heinäjärventien laavulla, Kaihiharjun reitin alussa. Asia selvä.

Olin ottanut pyörän mutta unohtanut hanskat ja vaippahousut, vaan sekös meitä haittasi. Pari tuntia kuivaa harjupolkua, röykkyisiä suosaarekkeita, usean sadan metrin avosuopitkoksia sekä höysteeksi auringonpaistetta, tuulta ja myötämielistä pyöräpuhetta. Eihän siinä paljon ehtinyt ajaa, mutta selväksi tuli ajetusta polusta ja kylänmiesten puheista, että Soinissa riittäisi ajettavaa pitkäksi viikonlopuksi, eikä vain ajettavaa vaan maastopyörävaellettavaa - upeita leiripaikkoja, kämppiä ja avoimia saunoja (!) oli yllin kyllin tarjolla.

Tarpeeksi kapeaa neulaspolkua.

Maasto on kaunista ja ilmavaa. Pitkokset ovat paikoin hieman kuluneita, mutta läskillä niitä on helppo jyrätä ja maastopyörälläkin pääsee ongelmitta. Korkeuseroja ei ole haitaksi asti.

Palvelurakenteet kunnossa.

Seudun kohokohta lienee merkitty reitti Kaihiharjulta Arpaisille. Reitin pohjoispäässä Hermanninpolulla on kämppä ja lähde, eteläpäässä Arpaiskämppä ja sauna.

Yeti luonnollisessa elinympäristössään.

Idemmässä on Vahvanen reitteineen, Karstulantien varressa on Kuninkaanpolku, Soinin pohjoispuolella on Vuorenmaan hiihtokeskus polunpohjineen. Kaikki ovat yhdistettävissä metsäteitä ja yhdyspolkuja pitkin. Kaihiharju on osa harjuketjua, joka kulkee kaakkoon ja etelään Ähtäriin, Multialle ja Keuruulle asti.

Soinin kunnan sivuilta löytyy jotain, samoin googlaamalla.

Tien varresta Soini näyttää metsätalousperiferialta, jossa ei ole mitään minkä vuoksi pysähtyä. Pari tuntia kevyttä maastopyöräilyä kylänmiesten kanssa, ja pikkuinen syrjäkylä alkoi näyttää aivan toiselta. Sosiaalisuuden ja luonnon yhdistelmä tehoaa.

Esteenrakentajan poika, paluu & kosto!

Ehkä muistatte tarinan Herttoniemen Esteenrakentajasta? Ne turnajaiset päättyivät voittooni - vuoteen en ole nähnyt ainoatakaan estettä kuntotelineiltä lähtevällä polulla.

Mutta nyt mystinen hahmo on tehnyt paluun, ja millainen paluu se onkaan! Kivinen ja vaarallinen! Vähempää en olisi odottanutkaan.

Syyskuun alkupuolella olin kellottamassa pikkuista Strava-pätkää pellon poikki itään, kun homma keskeytyi kivikasaan. Terävät murikat olivat ikävässä kohdassa. Jos ajaa lännestä, kivet jäävät kumpareen taakse piiloon, eikä niitä huomaa ajoissa. Siirtelin kivet syrjään ja jatkoin ajoa.

Parin viikon päästä jouduin purkamaan kasan uudestaan. Ja tänään purin kasan kaksi kertaa, sekä aamulla että illalla.

Selvä peli: haaste on annettu ja haaste on otettu vastaan. Tiedän mitä kautta työmatkani ja lenkkini jatkossa suuntautuvat. Tiedän että kivet pitää kantaa mahdollisimman kauas ja ikävään paikkaan. Tiedän että tässä voi mennä pari vuotta aikaa. Mutta periksi en anna!

Edelleen ihmettelen Esteenrakentajan motiiveja. Polku on vakiintunut kulkureitti, joka ei pyöräilystä tai muusta käytöstä pahene. Näkyvyys on hyvä, joten vaaratilanteita käyttäjien kesken ei pitäisi olla.

Ainoa ero edellisiin turnajaisiin on siinä, että tähän esteeseen voi oikeasti loukkaantua, koska se jää katseelta piiloon. Joudun siis olettamaan, että Esteenrakentajan motiivina on vahingonteko, mikä vähentää näiden turnajaisten viihdearvoa.

Jos ajatte sitä kautta, niin varokaa kivikasaa ja purkakaa se, jos viitsitte.

Strava ja sen vaikutukset treenaamiseen

Ajan nykyään pyörää myös Stravassa. Ideana liittymisessä oli jonkinlaisen treenipäiväkirjan automatisointi, ja kyllä Strava siinä asiansa ajaa. Viikkojen kertymiä on kätevä seurata, joten olen pystynyt rytmittämään puuhastelua. Kahden tehoviikon aikana kertymä on motivoinut trainerin päälle ja lepoviikon aikana se on antanut luvan levätä.

Äkkiseltään kokeiltuna Suunnon Movescount tilastoi ja analysoi ja kertoo palautumisesta ja reitittääkin paremmin ja on ilmainen toisin kuin Stravan premium. Kannattaa muistaa että molemmat ovat yksinomaan amatöörien elvistelyvälineitä, eikä niillä ole mitään tekemistä järkevän, yksilöllisen treenaamisen kanssa.

Mitä olen kilpaveljiä seuraillut, tapana on ollut metsästää Stravalla liian kanssa KOMeja, mikä on tuhonnut hyvät treenipohjat, kun kisajalat on syöty jo segmenteillä. Itse olen toistaiseksi välttynyt tältä kiusaukselta, ja oikein hyvä niin.

Vittuilumielessä tosin odotin, että talvi hetkeksi tasoitti Kivinokan rantajuurakkohelvetin ja kävin sitten vetäisemässä segmentille kolme reilua pohja-aikaa. Pimeässä, pakkasessa, nastarenkailla, takajäykällä. Kyllä on enskajumalat ihmeissään, että mitä nyt helvettiä.

Mitä työmatkoihin tulee, yritin parhailla jääkeleillä piirustaa Vanhakaupunginlahden yli viivasuoraa heatmap-linjaa edestakaisin. Saavatpahan sitten analysoida, että ihmeen vähän käytetty pyörätieyhteys, vaikka on niin nopea...

Päätelmä: Ei se ota kuin yksityisyyden ja datan, ja antaa vastineeksi minuuttilaskurin. Niin ja kavereiden yksityisyyden ja datan.

Käden taidot

Nyt kun treenailen vain trainerilla, minusta tulee kädetön maantieurpo. Pysyn pystyssä vain kestopäällysteellä, jos se menee suoraan ja muut noudattavat ryhmäajon lakikirjaa.

Paitsi että työmatka ja talvi vastustavat parhaansa mukaan tätä väistämätöntä kehitystä.

Loskamuhju kiemurteluttaa, sen keskellä sporakisko kutsuu etupyörää nimeltä, aurausvallit tyssäyttävät vauhdin ja kaiken alla on jää. Mutta talvikunnossapidon ongelmat ovat minulle siunauksia.

Ajan Equillarilla, fiksinä, jarruitta. Pidän vedon päällä, annan etupyörän hakea, ohjaan lantiolla, luisuttelen ilokseni. Silmien, käsien ja aivojen välillä kulkee enemmän dataa kuin valokaapeliin mahtuu, mutta tietoisuuden kautta se ei käy. Käden taidot pysyvät yllä.

Se muuten ei ole mitään vitun sankaruutta se talvipyöräily. Etenkään kun sitä on tehnyt kahdeksanvuotiaasta joka talvi.

Turpiin vaan ja onnea

Palailin töistä Kalasataman metriksen liepeiltä uutta reittiä. Siellä on tehty monenmoista remppaa, ja katulamppukin oli pimeänä. Päätin oikaista pienen sorakentän yli.

Heti asvaltin päätyttyä etupää putosi puolen metrin monttuun. Minä siitä pää edellä tonttiin. Kypärään runtua, silmälasit poskelle, ilmat pihalle.

Se vasta on veikeä tunne kun tietää että eipä hätää, ilmat on vaan pihalla, ja kuitenkin pystyy vain korisemaan ja ynisemään dramaattisesti. Ohikulkijat pelästyy.

Paitsi yksi nuorehko mieshenkilö ei pelästynyt vaan kysyi että menikö ilmat pihalle, käänsi minut selinmakuulle ja nosti jalat ylös. Heti helpotti. Erittäin ässää toimintaa häneltä. Siinä juteltiin että tuli lapsuus mieleen. Silloin tonttiin tömähtely oli arkipäivää ja hän oppi hoitokonstit.

Kotona väänsin silmälasien titamiinikehykset pihdeillä suoriksi ja tarkastelin naamaa. Siihen näyttäisi tulevan lievän turpaanvedon merkit: aavistus mustaa silmän alle ja punaista poskeen.

Juuei, en syytä kaupunkia vaarallisesta paikasta. Ei fillaria kerta kaikkiaan kannata ajaa jos ei näe minne.

Ammattilaiseksi!

Kulisseissa on kuhissut. Ensi kesänä ajan ammatikseni.

Talli: Emilia Lajunen Bike Tour. Rooli: domestique.

Avataanpa. Puolisoni on ammattikansanmuusikko ja pyöräilee. Ensi kesänä hän tekee hiilidioksidipäästöttömän kansanmusiikkikiertueen Suomessa. Polkupyörällä se onnistuu.

Konsepti on mennyt hyvin läpi sekä keikkajärjestäjille että apurahoittajille. Parikymmentä festaria haluaa viherpestä itseään kesän aikana, ja Koneen säätiö tukee pöhköyttä juuri ja juuri riittävästi. Ilmeisesti nuori nainen, päästöttömyys ja kansanmuusikkouden kulkurijuurille palaaminen ovat vetävä yhdistelmä vuonna 2015.

Niin ja minä olen mukana erikoismanagerina. Se tarkoittaa peräkärrynhinaajaa, roudaria, mekaanikkoa ja tiedotusorjaa. Minun pitää myös vähän puhua ja vielä vähemmän soittaa viulua.

Saattaa olla että bloggailu ja muu harrastelu kohdentuu nyt tähän ammattipyöräilyyn tallin leivissä ja sivuilla. Tai sitten ei. Lupaan tiedottaa täälläkin niin paljon, että molemmat lukijani kyllästyvät koko vitun kansanmusiikkiin ja suomalaisiin maantiemaisemiin.

Laitetaas tähän vielä ihku instagram-kuva Emilian sponssipyörästä, jonka puhuin Pelagolta.

Kun sekaan ei mahdu

Olin viikon Ateenassa Emilian keikkamatkan erikoismanagerina. Se tarkoittaa lomalla.

Etukäteen ajattelin, että puhutaan 48x17:sta pyörät ja poljetaan pitkin monumentteja ja vuoria, vähän niin kuin Barcelonassa keväällä.

Paikan päällä ajattelin toisin. Ateenan liikenteen sekaan ei mahdu. Joka vitun millimetri on täynnä autoa, ja jos joku väli jää, siihen puikkaa skootteri. Myös jalkakäytävät ovat täynnä autoa. Siksi ihmiset kävelevät kaduilla. Paitsi ostoskaduilla iltaisin, kun sinnekään ei mahdu sekaan.

Sitten ne vitun saasteet. Kurkku karheana sai syljeskellä pienhiukkasmuhjua, jos eksyi väärään katukuiluun. Mitä helvettiä kesällä, kun meidän lomalla sentään satoi kaatamalla vettä ja tuuli?

Kun sekaan ei mahtunut, vaihdoimme poljeskelun rauniokuljeskeluun. Emilian ipuhelin laski joutessaan 20 km päiviä. Kävimme myös juoksemassa minun jalkani mäsäksi Filopappoun kukkulalla.

Parasta Ateenassa ovatkin kukkulat. Niin ja graffitit, molemmat maailmanluokkaa. Myös temppelikissat ja -koirat hurmasivat hyvätapaisella eleganssillaan. Laitan niistä kuvia.

Paras pyörä kaikille alustoille ympäri vuoden

Kompromissipyörät on perseestä. Sieltä tulee myös pyöristäni rakkain ja käytetyin. Saanko esitellä, the one and only, kännipyörä aka Tunturi Equillar!

Runko on perua 2000-luvun aivan alusta, kun Tunturi sponssasi Helsingin fillariläheteille pyöriä. Katsokaa Cyclomania niin tiedätte. Möly-Paavo ajoi hetken työkseen tätä Equillaria, ja koska fiksit tulivat muotiin mutta niitä ei saanut mistään, Paavo viilasi dropouteihin ketjunkiristysvaraa.

Käyttöpyörän perä.

Syystäkin Paavo vaihtoi lähettiuskottavampaan laitteeseen. Ostin runkosetin häneltä vuonna 2007 - ja halvalla ostinkin. On ollut hauskaa koko rahalla.

Aluksi kasasin pyörän 26-slikseillä, jämäosilla ja suoralla, kapealla stongalla. Ajoasento tuntui tukalalta käsille stemmistä riippumatta ja polkimet vyöryivät matalalla. Ei hyvä. Muilla pyörillä oli hauskempi ajaa. Mutta aina silloin tällöin ropasin vintillä Equillarista kehitysversion. Neljä vuotta kului, kun neuvottelin itseni ja pyörän asetukset sopuun ysärigeometrian kanssa.

Lopulta Equillarista kehkeytyi hurmaava laite.

Oispa kesä.

Ytimenä on True Temper Platinum OX -teräs. Se on vitun hyvää terästä, ja ylikokoisena riittävän jäykkää. Vaakaputkessa on dingi mutta sou not.

Mistä päästään siihen, että teräs on aseteltu ysärigeon vaatimiin kulmiin. Vikkelä ohjaus, matala keskiö ja vielä matalampi etupää tarkoittavat hirvittävää endojumppaa fiksimaastokäytössä. Mutta ne tarkoittavat myös ratapyörämäistä kaupunkihauskuutta ja elävää krossausta. Geo on tarpeeksi pitkä raiserille, toisin kuin ratapyörät ja maantiekonversiot, joita hipsterit katuratapäissään ajavat raiserilla kyynärpäät polvissa.

Hirvittävä endokone.

Mistä päästään kiekkohommiin. Equillar on suunniteltu 26-kiekoille, ja läskiäkin kumia mahtuu. Mutta mahtuu myös maantiekiekot lokareilla tai krossikiekot ilman. 28-koko nostaa keskiötä sen verran, että ratapyörämäisyys korostuu. Akseliväli pysyy silti pitkänä, mikä tasoittaa kiikkeryyttä.

Mistä päästään ohjaamohommiin. Ysärigeot on tehty kapealle stongalle ja pitkälle stemmille, mutta sellaista en kestä. Toimintakykyinen asento kommuuttiin ja maastoiluun löytyi maltillisella stemmillä ja 620-raiserilla. Krossihommissa testasin Midgeä ilman kahvoja. Asennosta tuli pää edellä -tyyppinen, mutta pyörä kiipesi kuin koti-ikäväinen enkeli. Ajelin myös halpis-ergodropilla kahvojen kanssa, mutta ei niille yltänyt. Paras droppi on uskollinen Noodle, yläotteelta ja mutkilta.

Ei muuten todellakaan toiminut tämä viritys.

Mistä päästään pyörän käyttöön. Maastofiksikäytössä Equillar on harvoin, yleensä paskakeleillä. Silloin on hauskaa. Krossikäytössä se on useammin, ja yleensä voittoisana. Laskelmieni mukaan Equillarilla on seitsemästä krossikisasta kuusi voittoa ja yksi kakkossija. Kaudella 2012 ajoin sillä tasoituksen vuoksi VPCX:t - voitin kaikki.

VPCX-voittoon Keimolassa.

Varjo-SM:t Kaivokselassa 2012 - voittoon, tosin maastorenkailla.

Newgen-krossit 2014. Voittoon.

Kommuuttikäytössä Equillar on koko ajan, koska siinä on lokasuojat ja pistosuojatut kumit. Koko helvetin ajan. Ajatelkaa sitä. Talo täynnä toinen toistaan hienompia fillareita, mutta millä mies ajaa? Ysärimaasturilla! Ja kehtaa vielä hymyillä.

Mistä päästään ongelmiin. Juuei ne viilatut dropoutit oikein toimi. Pelivara kasvoi kun laitoin isommat rattaat, mutta monikäyttöpyörässä välityksen vaihto olisi hauskempaa kunnon dropouteilla. Jarruakin on tukala asentaa, kun cantitapit ei yllä 28-kiekoille. Olisihan siihen adaptereja, mutta menee ilmankin.

Niin ja sellainenkin kiva juttu tämän kanssa kävi, että satulatolppa juuttui. Liuotin sen pois lipeällä. Tämä pikku särö vain syvensi suhdettamme.

runko: Tunturi Equillar 199jotain, Paavon kadulla raiskaama
dropoutit: viilatut, pelivaraa 5 mm
28-kiekot: FixieInc + DT Comp + Open Pro
26-kiekot: Onyx + DT Comp + Mavic 321 tai Surly + DT Comp + Mavic 7jotain
satulatolppa: ei enää jumissa vaan Pro, 29,8 shimmattu 27,2ksi
tarra: KRNKY, peittää lommoa
raiseriohjaamo: Raceface Turbine + EA30
droppiohjaamo: Nitto UI-mikäseoli + Nitto Noodle
kammet: Campagnolo Chorus pyöränraadosta
voimansiirto: Velosolo + KMC
polkimet: 540satula: joku Selle Italia pyöränraadosta, pitäis päällystää
kumit: tarpeen mukaan kaapista

Endorfiinit

On se nyt aivan helvetin outoa millaisista asioista ihmiselle tulee hyvä olo.

Sen sijaan että menisi töistä kotiin, menee Kisikselle. Se ei ole nätti paikka. Se on kulunut, ruma liikuntahalli, jossa on yhtä paljon varkaudesta varoittavia lappuja kuin mainoksia.

Sitten syrjäisessä ilmastoimattomassa betonikopissa polkee pyörää, joka pysyy paikallaan. Voisihan siinä katsella kalterin (!) läpi telinevoimistelijatyttöjä, mutta hikisillä silmillä ei näe kuin hattiwattimittarin.

Sitten suihkuun, jonka lämpöä ei voi säätää.

Ja sitten polkee rauhassa myötätuuleen pimeää Kuliksen siltaa, eikä pimeä talvi mahda endorfiineille mitään.

Niin jotain lukuja tietty Nikille ja muille jotka väijyy mun treenejä. Helposti 15@295 ja ihan okei 15@310.

Päivän paras hetki

Kiinavalo leikkaa Viikin sysipimeää. Vesiräntä kylmää naaman ja yrittää kuorien alle. Vesihiekka rutisee ketjussa. En ole syönyt viiteen tuntiin.

Silti se on päivän paras hetki. Aina.

Lähtiessä sen tarkoitus on siirtyminen, mutta kun jalat pyörivät, tarkoitus käpertyy itsensä ympärille, muuttuu omaksi tarkoituksekseen. Zen, rauha, rukous, mitä näitä oli.

Pyöräilin tänäänkin työmatkat.

Suppilovahverotarkastus

Ryytykää konttoreihinne. Nämä ovat niitä päiviä, jolloin kannattaa olla lievästi vajaatyöllistetty freelancer. Kun aamulla aurinko paistaa ja maa on kuurassa, voi päättää lähteä Sipoonkorpeen. Tuosta vaan. Sitä elämänlaatua ei pelkällä rahalla saa. Sen saa niukan rahan ja runsaan ajan yhdistelmällä.

Mysteerisaunalla tietysti. Vaihteeksi Pickenflickillä.

Sunnuntaina on SM-kisat, kurkku on vähän karhea ja jaloista puuttuu puhti, joten mitään lenkintapaista ei kannattanut ajaa. Kävin vain tekemässä suppilovahverotarkastuksen.

Se vaati kolmisen tuntia teknistä cyclocrossia. Ja kyllä, suppilovahveroita oli juuri siellä missä pitikin.

Työmatkapyörällä

Kun ripustin Ubertoa VR:n vittumaiseen henkariin from hell, joku täti kysyi määränpäätä. Sanoin että Turkuun. "Ai sinnekö pyöräilemään?"

No ei vitussa. Menen työmatkalle, mutta täti hyvä, sinun pieneen vajavaiseen mieleesi ei taida mahtua, että oikea, keskituloinen toimittaja voi ottaa pyörän mukaan ihan vaan hyödykseen.

Fillari maksaa viisi euroa suunta, ja vaikka VR:n henkarit from hell ovat paitsi helvetistä myös perseestä, fillarikyydillä säästää tuntikaupalla aikaa, pari bussilippua ja muutamia taksimatkoja.

Ajoin Turun rautatieasemalta Naantaliin puolessa tunnissa reppu selässä myötätuuleen, vaikka kelvi kiersi aivan vitunmoisia lenkuroita ohitusteiden alitse, ylitse ja sivuitse, kuten tapana on.

Ratsasin Naantalin halvat ruokapaikat vartissa. Kävellen olisin mennyt lähimpään, ja ne ovat muuten vitun kalliita ja paskoja, ainakin olutvalikoimasta päätellen. Sitten fiilistelin rannassa ja ajelin kävelyvauhtia, joka itse asiassa on juoksuvauhti, mutta tuntuu kävelyltä.

Mikä ihmisiä vaivaa, kun ne eivät kuljeta fillareita aina mukana joka paikkaan?

Uberto Naantalissa.