Näytetään tekstit, joissa on tunniste harjoittelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste harjoittelu. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. marraskuuta 2018

Ylämäki-inspiraatio

Suomen johtava maastopyöräilymedia Samulione inspiroi jollain tavalla jokaista suomalaista maastopyöräilijää marraskuussa 2018. Itse olen tuntenut miekkosen pitkään, mutta videot ovat silti ihan ykkösiä. Oma sähköisen median ammattilaisuuteni ei ulotu vastaavaan ilmaisuun, mutta tajuan hyvin, että intohimoinen tekijä on löytänyt itselleen luontevan ilmaisuvälineen.

Minut Samulione inspiroi ajamaan mäkiä. Ylämäkiä.

Näillä tikkujaloilla tapaan seisahtua pyöräni kanssa jyrkkiin töytäreisiin. Ei ole voimaa, ja salilta en jaksa voimaa käydä hakemassa, olen kokeillut. Mutta entäpä jos hakisi sitä voimaa niistä mäistä?! Tiukkoihin mäkiin max 30 s lajinomaisia voimavetoja, mukana tekniikkaa ja keskivartalonhallintaa, kunnon palautukset. Parempaa lääkettä tuskin on. Toisen huvi on toisen treeni.

Hertsikan ja Kivikon metsissä 30 s mäkiä riittää. Kaikki eivät ole yhtä pahoja kuin Samulionen ensimmäisessä yläpeltihaasteessa, jotkut ovat pahempia, jotkut toisella tavalla pahoja ja jotkut pahoja vasta kymmenen toiston jälkeen.

Nyt on pari sessiota takana, ja pitkästä aikaa tuntuu että kehityn maastopyöräilijänä. Ensimmäinen tunnin setti BMC:llä meni mestoja etsiessä ja lajia opetellessa. Tuli yllätyksenä, että koipia pitää oikeasti komentaa, että vääntöä löytyy, mutta sitten sitä löytyy enemmän kuin uskoisi.

Toisen setin jouduin vetämään Yetillä, koska Bemari on pamppuhuollossa. Mutta helkkari, tekniset mäet nousivat takajäykällä paremmin kuin kiikkustuolilla. En tiedä oliko kyse pikkuvaihtelusta olosuhteissa vai kehittymisestä vai geometriasta vai voiman välittymisestä, mutta tiedän että Yetillä ajoin puhtaita toistoja mäissä mitä en Bemarilla saanut nousemaan, ja pääsin ylös röykkelikön mitä Bemarilla en viitsinyt edes yrittää.

Molemmilta sessioilta palasin hymy naamalla jalat outoina. Sykemittari näytti että rankkaa oli, mutta kun sitä mittaria ei joutanut katselemaan, niin tuntui helpolta.

torstai 7. kesäkuuta 2018

Liian myöhäistä vai laiska?

Muistan miten puolitoista vuotta sitten loppukesästä halusin taas kunnolla kuntoon. Motivaatio on ihmeellinen asia, mutta lisäksi piti tutkia ja löytää jotain uutta. Sitten istuin talven ullakolla tuijottaen vuorotellen Trainerroadin käppyröitä, vuoroin tiiliseinää, ja tulin kunnolla kuntoon.

Muistan miten viime elokuussa maastolenkillä törmäsin ajaneen näköiseen porukkaan, ja heitä seuraamalla löysin lähimaastosta kaikkea hauskaa, mikä välittömästi ja pitkävaikutteisesti karkotti orastaneen maastopyöräilybluesin. Hissitolpalla saattoi olla osuutta asiaan.

Nelikymppisenä perheenisänä on liian helppoa alistua tasankoon tai alamäkeen rakkaassa harrastuksessa. On liian helppoa kuvitella, että pyöräily oli parasta 90-luvun lopun Turussa, kun into piukeana sai ajettua kävyn tai peräti juuren yli elastomeerikeulalla. Tai 2000-luvun alussa, kun veti fiksillä Vätternrundanin kymmeneen tuntiin. Tai ensimmäisten marttakisojen starteissa, kun ei ollut vielä oranssia paitaakaan, mutta pystyi startissa kiusaamaan itseään kaksikymmentä yli kynnyksen.

Joo, silloin oli intoa ja innostusta. Mutta ei hitto, on sitä edelleen. Vähintään yhtä paljon.

Tänään piti näyttää teknisiä kikkakohtia puolitutulle, jonka maastoliekki roihuaa. Päädyinkin itse ajamaan paikkoja, jotka eivät ole tulleet mieleen. Se Viikintien ylikulkusillan tällä puolella väijyvä kalliorolli ei antanut edes adrenaliinia. Hallainvuoren liukkain ja kapein tukki kannatteli pyörää nätisti. Ja se Kivikon EK2:n loppuhyndä ojan yli meni senkun ajoi vaan. Niin ja EK3:lla jäin omista pohjista vain pari sekuntia, vaikka oli eeppisen kova vastis enkä edes yrittänyt.

Nämä nykyiset maastofillarit ovat aivan helvetin paljon parempia laitoksia kuin vanhat. Olen nykyisin kovemmassa kunnossa ja taitavampi, ja lisäksi minulla on hauskempaa kuin ennen. Ja päälle päätteeksi minulla vanhalla jäärällä on iso läjä muistoja vanhoista ajoista, jotka olivat hyviä mutteivät parempia.

Sitä paitsi se Viikintien ylikulun ässälinjan viimeinen hyndä ja Samulin pipen äkkimutkat jäivät muistuttamaan, että nekin voi ottaa haltuun, kunhan investoi adrenaliinia. Jos ajattelee että on liian myöhäistä, on liian laiska.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Tähän asti tapahtunutta

Kalusto: entinen. Paitsi vanha raihnas Yeti petraantui ihmeesti kun vaihdoin voimansiirron ja keulaksi 120 mm Piken.

Treenitapa: entinen. Pienen off-seasonin ja sairastelun jälkeen Trainerroadilla vetoharjoituksia, Yetillä pitempiä ja synkempiä lenkkejä, ja nyt sulan maan aikana vähän tekniikkaa Bemarilla. Aikaa olisi enempäänkin mutta huvitusta ei, eikä palautumiskykyä. Erona että tänä vuonna en ole pystynyt kolmen viikon rytmitykseen, ja Mallorcalla kävin vain kerran.

Kunto: entinen. Vuosi sitten alkukesästä olin treenannut itseni elämäni kuntoon. Se oli virhe. Ei koskaan pitäisi harjoitella säännöllisesti, kovaa, järkevästi ja terveenä - sellaisen toistaminen on vaikeaa. Loppusyksystä se onnistui, kun olin toipunut kesän toilailuista, mutta HEL CX vei taas mehut. Trainerroadin wattien ja Eläintarhan Bianchi-cupin perusteella kunto on silti osimoilleen sama kuin vuosi sitten, mutta terävyyttä puuttuu. Toisaalta en ole vielä ajanut kroppaa kovin ahtaalle.

Into: entinen. Jaksan tuijottaa seinää vintillä. Sipoonkorpeen tekee mieli. Innosta piukeana odotan kisoja. Osaan vähän paremmin kuunnella kroppaa, mutta toisaalta olen vähän laiskempi.

Tavoitteet: entiset. Ajelen hauskimpia maastokisoja jos lastenhoito järjestyy, ja kiusaan muita nelikymppisiä minkä pystyn. Alustavasti janosin ylipitkiä matkoja, mutta sitten muistin miten hitaasti niistä palautuu ja miten paljon ne sattuvat perseeseen. Eli rypistellään sitten XCO:ta, viikkokisoja ja helppoja marttakisoja.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Tauolla

HEL CX Cupin toiseksi viimeisen osakilpailun jälkeen kuulostelin oloani, tutkistelin sydäntäni, perehdyin treenikirjallisuuteen - ja päätin pitää tauon.

Päätin olla ajattelematta polkupyöränmuotoisia ajatuksia ja päätin olla treenaamatta, niinku oikeesti. Hyötypyöräily sallittua, harrastepyöräily kiellettyä, sykkeen nosto pannassa.

Olen harjoitellut tammikuusta asti päämäärätietoisesti ja kovia tehoja painottaen. Aloitin kisat huhtikuun 12. päivänä räntäsateessa, lopetin ne joulukuun 6. päivänä pakkasessa. Siihen väliin mahtui monta erilaista maastopyöräkisaa, silmittömästi cyclocrossia ja yksi maastopyörävaellus, jonka aiheuttamasta rasitustilasta toipuminen kesti kuukauden.

Yleensä lepokaudet ovat ammattilaisten etuoikeus - me harrastajat harvoin viitsimme treenata tai kisata niin paljon, että tauko olisi tarpeen. Mutta tänä vuonna tein tasonnoston treenin laadussa ja määrässä, ja kropan reaktio oli pääasiassa niin mukava yllätys, että haluan suojella sekä motivaatiota että fysiikkaa, että homma jatkuisi edes jossain muodossa.

Kun reilun viikon tauon jälkeen ajoin töihin, tuntui myötätuulelta. Kun ajoin takaisin, myötätuuli jatkui. Mieleen palasi muistikuvia ehkä kymmenen vuoden takaa, jolloin myötätuuli oli jatkuvaa, ja aina jaksoi luukuttaa, koska koskaan ei oikeasti luukuttanut...

Jatkoin taukoa vielä toisen viikon ja vähän ylikin, ja odottelin josko ensi kaudeksi ilmaantuisi treenisuunnitelmia ja kisatavoitteita. Ei ilmaantunut, mutta alkoi tehdä kovasti mieli istua pyörän päällä. Eli taas mennään, toistaiseksi ainoana tavoitteena asiallisen kunnon ajoittaminen toukokuuta myöhemmäksi ja marraskuuta aiemmaksi, toisin kuin 2017.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Ihmiskokeen tulos: HEL CX Kontula

HEL CX se vaan petraa kuin sika juoksuaan, liekö syynä se että minä sekaannuin vain alkukauden järjestelyihin... Sunnuntaina Kontulan kelkkapuiston osakilpailussa oli loskakuorrutus, mutta väliäkö sillä, kun oli myös chippi-ajanotto, kaksikymmentä neliömetriä katettua telttaa, kahvila ja Kelin merinovillaa myytävänä.

Itselläni taustalla oli siis ihmiskoe eli pikkuisen liikaa treeniä. Ennen kisaa se vaikutti siten, että koekierrosta en viitsinyt ajaa (1). Olisi tullut loskaa perseeseen ja likaa pyörään. Testasin lähinnä että varapyörä eli vanha, raihnas Cross-Check vielä toimi. Toimihan se mutta onneksi sitä ei tarvinnut käyttää. Järkyttävän horjakalla masuunikuonalla sitä onkin tullut ajettua joskus. Mutta kun vaimo oli flunssassa, piti auton pyörätelineen paikka täyttää. Pyörällähän ei kisapaikalle ajeta, kun on keski-ikä ja kaikkee, ei vaikka matkaa olisi vain kaksi kilometriä.

Starttiin oli ilmaantunut peräti Kuiton Antti ikiaikaiselta Viron krossikiertueeltaan, ja lähtikin mokoma kuin hauki kaislikosta. Alun ylämäessä jaloista ei löytynyt tehoa (2), joten Kuitto katosi ja Visurikin meni ohi. Alamäen off-camber-mutamutka kuitenkin yllätti Visurin, joten Kuitto katosi lisää ja ajelin hetken kakkosena.

Sitten minulla alkoi keula lipsua alta, ja lipsuikin niin monta kertaa, että ohi vilisti Härginen, Maunula, Niskakangas ja melkein jopa Salonen, joka oli päätynyt kokeilemaan alkukauden taktiikkaani eli krapulassa ajoa. Jouduin keulapannujen takia tunkkaamaan kerran jopa alun hiekkanousun. Luotto Schwalben X-One Biteen on ollut kova, mutta ei ole enää. Mutahuntuisella nurtsilla se ei vaan pitänyt.

Sitten tein vastentahtoisesti tarvittavat muutokset ajotyyliin, ja pystyin ajamaan tasavauhtisesti kilpaa, mutta höntyilyyn ei riittänyt huvitusta (3). Kun ensimmäistä kertaa yritin Maunulan ohitse mäentöppyrässä, hän kunnioitti perinteitä sulkemalla oven, mutta mikäs siinä. Yritys veti minut kahdeksi sekunniksi punaiselle, mistä toipuminen kesti iän kaiken (4). Jouduin turvautumaan juoneen: Selkkauksien välttämiseksi ohitin Maunulan paikassa, jossa hänelle tarjoutui peesi, ja sitä hän ei voinut vastustaa.

Loppukisa kului kenkää polkimeen takoessa. Mudan, ruohon ja loskan muodostama päivän keitto oli sen verran paksua, että lukuisten jalkautumispätkien jälkeen piti erikseen pohtia, kuinka pystyisi jatkamaan polkemalla matkaa. Pahiten klossiongelmista kärsi Visuri, joka kyllästyi ja putosi kärjestä.

Itse ajelin tasaisesti kolmantena, mutta Kuiton vauhtiin ei ollut asiaa, ja Härginenkin oli navigoinut itsensä varjojen mailta normikuntoon ja jätti ikävän paljon rakoa. Kontulan radalla olisi saanut kerättyä sekunteja spurttaamalla jokaisesta mutkasta ja jokaiseen mäkeen, mutta spurttailu ei huvittanut (5). Tasaväkisemmässä porukassa olisi kyllä saattanut löytyä hiven lisää taakia tavallista vankempien henkisten lukkojen takaa (6).

Keskisyke jäi kaksi pykälää alle kauden krossikisojen tyyppilukeman (7). Veikkaan että ero syntyi lähinnä klosseja potkiessa. Se puuha kun nostaa vain verenpainetta, ei sykettä.

Vaikka olen ylle listannut ihmiskokeen tuloksia, oikeasti ne menevät tilastollisen vaihtelun piikkiin. Eivätkä edes siihen. Tuolta minusta aina tuntuu kun ajan kilpaa.

Ihmiskokeesta en siis oppinut mitään, kisan ajamisesta kylläkin‚ taas: Keulan pidossa on tekninen tai ajotekninen ongelma, joka pitää ratkaista. Ja uusista vihreistä kengistä pitää dremelöidä turhat seinät pois klossin vierestä, että mudalla on vähemmän tukea.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Ihmiskoe Kontulaa varten

To 3h 30min PK+
Pe 30 + 30min PK
La 1h 30min racestart + sweetspot
Su 3h PK
Ma 1h 50min PK + sweetspot
Ti 1h over-under
Ke 30 + 30min PK
To 1h sweetspot + threshold + vo2max
Pe 1h anaerobic + tempo
Pe 30min sprintti + PK
La 1h valmistava
Su HEL CX Kontula

Kuusijärven HEL CX antoi viitteitä että viikonloppuiset kisajalat voivat löytyä ankarallakin treeniviikolla, eikä vain levolla. Nyt kun oli taas kevyt työviikko, kokeilin kiristää ruuvia. Tuli jyystettyä aika tavalla sekä trainerilla, maasturilla että krossipyörällä, ja ulkona oli sen verran kylmä että kroppa ei ainakaan norjistunut. Mutta pakko on treenata kun ehtii, eikä kisojen saa antaa häiritä.

Olen huomannut että kovan treenijakson tai kisan jälkeen lepopäivä on omalle kisakunnolle myrkkyä. Kroppa menee palautumismoodiin ja kieltäytyy rasituksesta, että kunnolla on aikaa nousta. Tämä on oikein hyvä asia! Mutta jos haluaa kisata niin on pakko pitää kone hyrräämässä. Kyllä se jonkin aikaa jaksaa.

Ihmiskokeen valvojana toimi uskollinen Ambit3. Olen oppinut osittain luottamaan sen arpomaan palautumisaikaan, ja kisaan mennessä oli sen suhteen nollat taulussa, eli äärimmilleen en vetänyt. Raskaimpia harjoituksia olivat Ambitin mukaan pitkät peekoot, ja kroppa sanoi samaa.

Jalat tuntuivat varsin ajetuilta alkuviikosta, mutta mellastin vielä tiistaina trainerilla anakynnyksen molemmin puolin. Keskiviikon normityöpäivä eli puolittainen lepopäivä korjasi tilannetta, vaikka aamukommuutilla jalat olivat veltot.

Kisan lähestyessä hyppäsin trainerin päälle, että kuormitus pysyisi kontrolloituna ja tarkoituksenmukaisena. To ja pe treeneissä nostin tehoja, lyhensin vetoja ja alensin kuormitusta. Lauantain harjoitusta Trainerroad markkinoi "priming"-puuhana, mutta minulle se oli lähinnä koneen pitämistä käynnissä.

Loppuviikon treeneistä ihmiskokeen valvoja bongasi keskimäärin kymmenen pykälää normaalia alempia sykkeitä, eli kropassa oli joko väsymystä tai tottumusta tai molempia.

Ja kuinkas sitten kävikään?

tiistai 22. elokuuta 2017

Miksi elokuun alkupuolella väsytti?

Onneksi ei tarvitse miettiä. Voi katsoa Movescountista. Kolmenkymmenen päivän kumulatiivinen harjoituskuormitukseni vuoden ajalta näyttää tältä:


Luetaanpa. Maaliskuussa hankin Ambit3:n ja aloin seurata. Harmaat pisteet ovat kommuutteja ilman sykemittaria. Punaiset pisteet ovat pyöräilytreenejä. Korkeat pisteet ovat marttakisoja tai eeppisiä suoritteita.

Alkuvuoden harmaa kuormitusviiva näyttää tasaiselta, koska kolmen viikon syklitys (teho-teho-lepo) ei ennätä näkyä kuukauden kuormituksessa.

Toukokuun lopussa on tainnut tulla kropan sietokyky vastaan, siltä se ainakin tuntui, ja vähän on viiva kuprulla.

Sitten heinäkuun alusta nousee tuo maastopyörävaelluksen ylätasanko, joka ei ala laskeutua ennen elokuun toista viikkoa. Oli se vaan rankka reissu, oikeasti.

Aloitin tavoitteellisen treenauksen uudestaan heinäkuun viimeisellä viikolla. Eli aivan liian aikaisin vaelluksen jälkeen, palautumattomana.

Jos on niin tyhmä, että seuraa vain kuukausittaista kuormitusta ja seitsemän päivän kumulatiivista harjoituskuormitusta, mitään huolestuttavaa ei näy. Tässä tuo heinäkuu, palautuminen on muka sujunut mallikkaasti:



No nyt tiedän katsoa molemmat käppyrät.

Onneksi olen treenannut niin maltillisesti, että kuormitus on vähitellen palautunut sietorajalle. Paitsi että datasta puuttuu Finlandia MTB. Ja Himos Epic nostaa viivaa taas uhkaavasti.

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Ei EVOC vaan EPOC

Minähän en mittareita käytä. Paitsi ihan pikkuisen Suunto Ambit 3:a. Ja tietysti Movescountia että voi analysoida. Ja Elite Turbomuinia kun se ampuu niin kivasti watit Trainerroadille. Ja Stravaa.

Mutta en siis käytä mittareita, ja jos kuitenkin käytän, mittaan sellaista mitä muut eivät mittaa. Viime aikoina olen yrittänyt perehtyä EPOC-arvon (Excess Post-Exercise Oxygen) hyödyntämiseen harjoittelussa.

Kyseessä on jyväskyläläisen liikuntatiedefirma Firstbeatin kehittämä algoritmi, jota se lisensoi urheilukellovalmistajille, etenkin Suunnolle. Kaupallinen tuote siis, mikä kannattaa pitää mielessä.

EPOCista puhutaan usein "jälkipolttona", kropan kulutuksena treenin jälkeen, mutta parempi jättää bodarien ja laihduttajien höpinät omaan arvoonsa. Minua kiinnostaa EPOC-käyrän muoto liittyen kestävyysharjoitteluun.

Firstbeatin algoritmi laskee urheilijan esitiedoista ja sykkeen vaihteluista arvoa, jonka suuruus kertoo, paljonko treeni on kroppaa järkyttänyt. Sehän on treenin tehtävä. EPOCista piirtyy treenin mittaan käyrä, ja käyrän korkein kohta on harjoituksen huippuvaikutus. Sitä enempää kropan tasapaino ei ole järkkynyt.

Internet kertoo auliisti, mikä EPOC on, mutta jos haluaa tietää, mihin sitä käytetään, internetiä pitää suostutella. Vähäisen liikuntaymmärrykseni pinnistäen rakensin tiedonmurusista ja Firstbeatin prujusta tällaisen, omiin tarpeisiin sovelletun käsityksen: Jos esitiedot ovat oikein ja jos algoritmi laskee oikein ja jos sen taustalla oleva tiede pitää kutinsa, EPOC-käyrän korkeimman kohdan jälkeinen treeni ei ole enää harjoittamista vaan väsyttämistä, joka vain hidastaa palautumista.

Oikeasti asia on huomattavasti monimutkaisempi, kuten tiede yleensä, fysiologia aina ja kaupalliset sovellukset erityisesti. Ei sitä käppyrää niin lueta. Siitä luetaan muita juttuja.

Tutkin silti omia käppyröitä ja havaitsin nätin logiikan.
  • Hyvin menneessä kisassa EPOC-käyrä nousee tasaisesti loppuun asti.
  • Huonosti menneessä kisassa EPOC-käyrä tasoittuu tai laskee lopussa - energia on loppunut tai on tullut muuta hankaluutta. Pitkässä kisassa normaalia.
  • Hyvin kontrolloidussa intervalliharjoituksessa EPOC-käyrä aaltoilee mutta nousee - viimeinen intervalli on tehokkain kuten pitääkin.
  • Huonosti kontrolloidussa fiilistelylenkkeilyssä käppyrä nousee alun hötkyilyssä terävästi, mutta loppu onkin roskakilometrejä, kroppa ei enää järkyty vaan väsyy.
  • Pitkän, raskaan harjoituksen lopulla tehty kova veto ei nosta EPOC-arvoa paljoakaan, koska väsyneenä harjoittelu on tuloksetonta.


Intervalleja Trainerroadissa. Oranssi EPOC nousee viimeisessäkin setissä vaikka tehot pysyvät ennallaan ja valkoinen syke nousee vain vähän edellisistä. Viimeinen setti on tehokkain harjoite, kuten pitääkin.


Liedon XCO. Lopussa ei ollut motivaatiota, energiaa olisi ehkä ollut. Miehekäs lukuarvo, ehkä väärät pohjatiedot.


Tavallisen tyhmä maastolenkki. Alkulämmittelypätkäni ovat liian raskaita ja kaksi maastovetoa heti niiden jälkeen. Loppupuolen kova maastoveto ei nosta EPOCia. Loppu on siis roskaa.

Äkkiseltään EPOC näyttäisi kätevältä työkalulta muutamaan asiaan.
  • Tehoharjoitukset voi sen avulla pitää tehokkaina mutta väsyttämättöminä. 
  • Pitkät tai palauttavat harjoitukset voi sen avulla pitää tasavauhtisina tai nousevina, ilman alun turhaa höntyilyä joka nostaa harjoitusvaikutuksen nopeasti muttei korkealle ja tekee loppulenkistä turhan. 
  • Roskakilometrien sijainti löytyy. 
  • Kisoissa laskeva tai epätarkoituksenmukainen käyrä kertoo, että jotain on tehty huonosti. 
Kokonaan toinen asia on sitten EPOC-arvojen väijyminen ylirasituksen suhteen. Koska arvo lasketaan osaksi sykkeen vaihtelusta, ylirasituksen pitäisi näkyä, jos osaisi katsella.

No, jatkan perehtymistä, koska olen tässäkin asiassa aivan vitun amatööri, mutta kiva näitä on kelailla.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Strava ja sen vaikutukset treenaamiseen

Ajan nykyään pyörää myös Stravassa. Ideana liittymisessä oli jonkinlaisen treenipäiväkirjan automatisointi, ja kyllä Strava siinä asiansa ajaa. Viikkojen kertymiä on kätevä seurata, joten olen pystynyt rytmittämään puuhastelua. Kahden tehoviikon aikana kertymä on motivoinut trainerin päälle ja lepoviikon aikana se on antanut luvan levätä.

Äkkiseltään kokeiltuna Suunnon Movescount tilastoi ja analysoi ja kertoo palautumisesta ja reitittääkin paremmin ja on ilmainen toisin kuin Stravan premium. Kannattaa muistaa että molemmat ovat yksinomaan amatöörien elvistelyvälineitä, eikä niillä ole mitään tekemistä järkevän, yksilöllisen treenaamisen kanssa.

Mitä olen kilpaveljiä seuraillut, tapana on ollut metsästää Stravalla liian kanssa KOMeja, mikä on tuhonnut hyvät treenipohjat, kun kisajalat on syöty jo segmenteillä. Itse olen toistaiseksi välttynyt tältä kiusaukselta, ja oikein hyvä niin.

Vittuilumielessä tosin odotin, että talvi hetkeksi tasoitti Kivinokan rantajuurakkohelvetin ja kävin sitten vetäisemässä segmentille kolme reilua pohja-aikaa. Pimeässä, pakkasessa, nastarenkailla, takajäykällä. Kyllä on enskajumalat ihmeissään, että mitä nyt helvettiä.

Mitä työmatkoihin tulee, yritin parhailla jääkeleillä piirustaa Vanhakaupunginlahden yli viivasuoraa heatmap-linjaa edestakaisin. Saavatpahan sitten analysoida, että ihmeen vähän käytetty pyörätieyhteys, vaikka on niin nopea...

Päätelmä: Ei se ota kuin yksityisyyden ja datan, ja antaa vastineeksi minuuttilaskurin. Niin ja kavereiden yksityisyyden ja datan.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Testi-ihanuutta

Lepoviikko alla mutta kroppa käynnistetty muutamalla treenillä. Ruokailusta kolmisen tuntia. Kofeiinia sopivasti. Vintin lämpötila mukavat +5.

Trainerroadin kahdenkymmenen minuutin testin kimppuun siis! Olen istunut siellä vintillä niin saatanasti, että pitää mitata tapahtuuko mitään.

Napit korviin, rempseä soittolista ja yykaakoo hep. Lämmittely konservatiivisesti, vain viitisen prosenttia yli. Sitten asiaan. Alku sujuu nenähengitellen. Neljän minuutin kohdalla käynnistyy biisi jonka tempo on 90. Se tempo tuottaa reilut 340 hattiwattia. Soitan biisin kolme kertaa. Loppupuolella annan biisin vaihtua, kun on varaa kiihdyttää. Kadenssi nousee sataan, watit melkein neljäänsataan. Viimeiset pari minuuttia jalat keräävät happoa, mutta ei väsytä. Toisaalta ei ole kaunistakaan.

Pelkät bibsit ja +5.

Trainerroad, Turbo Muin ja Misuro B+ arpovat FTP:ksi 338 W.

Se on komea luku, mutta edelleen osaksi mielikuvituksen tuotetta, vaikka olen yrittänyt minimoida virhelähteet: hihnan kireyden, asetukset, olosuhteet.

Sattumoisin luku on sama kuin 20.10.2016, kun aloin vähitellen treenaamaan. Silloin oli hihna löysällä ja sen erotti. Silloin olin testin jälkeen romuna. Mutta joo, olisi taas kiva tietää oikeesti.

Testin jälkeen poika nukkui vielä, joten ajoin puolisen tuntia rasva-aineenvaihduntaa päälle. Sitten alkoi pyörryttää.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Harjoitteluni periaatteet tällä hetkellä

EDIT: Tämä ankea itkuvirsi on omistettu kaikille kiireisille tai perheellisille kisakuskeille. Aki, Mikko, Risto, Erkko, kaikki. Ootte kovia!

Minulle tuntemattomasta syystä ajolieska polttaa taas kuumana persauksia. Se tarkoittaa että olen ryhtynyt harjoittelemaan. Olisi kiva noudattaa jotain fysiologisesti perusteltua ohjelmaa, mutta paskan vitut, tässä elämänvaiheessa ei pysty. Niinpä puoskaroin itseäni kauhella kompromissiohjelmalla, jonka periaatteet ovat:


1. Treenaa aina kun mahdollista

Tämä tarkoittaa, että joudun ajamaan trainerilla. Voi vittu miten olenkaan ajanut trainerilla. Tällä hetkellä hoidan poikaa neljä tai viisi päivää viikosta, ja voin ajaa traineria kun hän nukkuu - usein aamupäivästä tunnin ja joskus myöhäisiltapäivästä tunnin. Jos trainerroadin fileissä näkyy kuoppa, se tarkoittaa että poika heräsi. Jos trainerroadissa näkyy kaksi harjoitusta peräkkäin, se tarkoittaa että poika nukkui pidempään kuin luulin.

Lisäksi voin ajaa ulkona iltayhdeksän jälkeen, jos puoliso ei ole väsynyt, sekä sunnuntaiaamuisin pari tuntia. Sillä määrällä ajokädet ja keskikroppa eivät kehity, tuskin edes pysyvät yllä. Ja ne ilta-ajot klo 21-23 ovat kyllä synkkiä.

Mihinkään suunnitelmallisuuteen ei ole mahdollisuuksia. Treeni voi peruuntua koska tahansa, ja joskus voi avautua mahdollisuus.


2. Aja tehoa

Koska en ehdi ajaa peruskuntoa edes sweetspotilla, ajan kynnystä ja VO2maxia, höystettynä matalan kadenssin voimarunttauksella. Niissä minulla onkin ollut tekemistä, mutta kehitys tyssää nopeasti, kun moottori ei koskaan hyrrää rauhassa. Ei voi mitään, pudotaan taas marttakisojen toisella kierroksella.

Ajan peruskuntoa kun ehdin. Viimeksi marras-joulukuun vaihteessa Mallorcalla, seuraavan kerran maaliskuun lopulla. Yritän pitää rasva-aineenvaihdunnan toiminnassa ajamalla ilman hiilareita, mutta eipä niitä tunnissa tarvitsekaan.


3. Luonnollinen Sattumanvarainen periodisaatio

En lepää suunnitellusti. Lepään silloin kun en voi ajaa. Onneksi niitä päiviä ja kausia on vittu tarpeeksi. On töitä ja on flunssaa. Lisäksi ajolieska on tällä hetkellä sen verran kuuma, että se palaa nopeasti loppuun. Niin on ennenkin käynyt. Sitten levätään.


4. Ei tukiharjoitteita

Olisi kiva venytellä ja käydä kuntosalilla ja uida ja juosta ja hiihtää sekä tukiharjoitteluksi että huvin vuoksi, mutta pyörällä ajon kannalta on fiksumpi ajaa pyörällä. Jos poika on hereillä, voin käydä kuntosalilla, mutta se haittaa pyöräilyä, koska en osaa tehdä siellä mitään järkevää.


Näilläkin eväillä ftp on noussut ja paino laskenut. Alussa on helppoa.

lauantai 3. joulukuuta 2016

7 vrk pk-leiri ihanneolosuhteissa

Tämä tilaisuus ei ehkä toistu, mutta onneksi oli kivaa. Nimittäin Mallorcalla, yksin.

Tiedän että olen sikäli outo. Samaa antoi hotellihenkilökuntakin ymmärtää. Eräs tuli oikein vasiten kertomaan, että illallisella yksinäiset miehet yleensä juopottelevat, eivätkä juo mineraalivettä, syö kasviksia ja lue korkeakirjallisuutta. Yritin selittää, että viihdyn yksin, ja perhe voi kotona hyvin. Olen vaeltanut ja matkustanut ja pyöräillyt yksin neljätoistavuotiaasta.

Sattumoisin osuin ihanteelliseen pyöräilyhotelliin. Barcelo Pueblo Parkissa oli vakiokaluston eli germaanieläkeläisten lisäksi cyclocross-ammattilaisia, Saksan olympiapyöräilyjoukkue ja parikymmentä muuta intomieltä. Eikä ihme. Alakerrassa lukitut pyöräroikottimet, iso pyöränpesupaikka, lainatyökaluja, valtava vuokraamo, hyvin varustettu korjaamo ja asiallinen pyöräilytarvikekauppa. Ravintolassa erittäin hyvä ja monipuolinen ruoka aamuin illoin sillekin, joka ei syö punaista lihaa.

Sattumoisin osuin myös ihanteelliseen aikaan. Lämpötila huiteli viidessätoista, ja auringossa saattoi välillä riisua lahkeet tai hihat. Yleensä buffi ja hanskat olivat tarpeen. Paikalliset ajoivat talvivarusteissa ja kypärämyssyissä ja liina suun edessä, kun ilma oli heille liian raakaa hengittää. Varmaan kuolisivat Helsingissä. Kerran osuin sadekuuroon, kun vasiten ajoin pilven alle. Muuten talven huomasi lähinnä siitä, että vuoriston tiet eivät varjon puolelta kuivuneet kovin nopeasti aamukasteen tai sateen jäljiltä.

Tavoitteena oli ajaa paljon tunteja, koska pk-moottorini on unen ja treeniajan puutteessa pysähtynyt. Vähän arvelutti kuinka perse ja koivet kestäisivät. Viimeksi olin yhtä ihanteellisella leirillä viitisen vuotta sitten, ja sen jälkeen ikää on tullut enemmän kuin kilometrejä.


1. päivä
n. 3 h, tasamaata + Curan nousu

Olin hotellilla ajoissa, joten lähdin halukkaasti iltapäivälenkille. Ajoin 50 m, pysähdyin säätämään satulaa ja ajoin koiranpaskaan. Tuuletinefektin välttämiseksi raahasin pyörän takaisin pesupaikalle. Uusi yritys. Lyhyen yön jäljiltä väsytti, joten yritin pitää kontrollin. Alun siirtymällä se oli vaikeaa - sellainen 2 % nousu tasangolle auringonpaisteessa jotenkin houkuttaa. Tasainen ajorytmi löytyi viiden vuoden takaa tutuilta mestoilta Montuirin läheltä. Käväisin myös takakautta Cura-vuorella, mistä seurasi 20 min kynnyksen liepeillä.


2. päivä
n. 5 h, tasamaasiirtymät + Col de Creu + rannikon ja Puigpunyentin kumpuilut

Aamulla siirryin rannan pyörätietä pitkin länteen. On olosuhteisiin nähden sujuva pyörätie, mutta märällä varmasti liukas. Navigoin Palman läpi Kälviän eli Calvian suuntaan. (Edellisellä kerralla opin kanuuna-Esalta äidinkieliset nimitykset tunnetuimmille ajopaikoille...) Col de Creulla muistelin järkevää nousuvauhtia, ettei viikon ilo loppuisi ennen aikojaan.

Anthraxiin (!) laskiessa on huono asvaltti, vaan minäkös siitä vähät välitin. Mutta helvetti, tavallista loivemmassa neulansilmässä keula alta ja tonttiin. Nilkan moukulasta lähti ihot pois, polveen tuli yksi iso ja pari pienempää runtua, mutta enimmän liu'un tein perseelläni, joka kuoriutui ohuelti mutta laajalti. Kasailin itseni, suoristin tangon ja havaitsin lenkin jatkamisen mahdolliseksi, eivätkä perselihatkaan vilkkuneet liikaa lycran kolosista.

Sitten kruisailin tuttua, nättiä rannikkotietä, mutta lopetin jo Esporlesin liepeillä. Nynnyilyä vai viisautta, en tiedä, mutta sitä miettiessä suuntasin kolmoskategorian nousua Puigpunyentiin ja sitten vasta alamäkeä kotiin. Ilta kului perseen ihoa ihmetellessä, mutta apteekkia en lähimestoilta löytänyt. Suojasin hotellin lakanat omin neuvoin...

Vähän kynnyksen alapuolella tuli viihdyttyä varmaan tunteroinen.


3. päivä
n. 7 h, tasamaasiirtymät + Muron tie + Orient + Puigpunyentin nousu + Galilea

Tästä tuli komea päivä. Löysin hyvän reitin Santa Mariaan, siitä siirryin legendaarista Muron vanhaa tietä, jolla pörrää pyöräilijöitä enemmän kuin Baanalla. Sitten Orientin nätti nousu, joka meni todella kevyesti, joten Puigpunyentin mutkan ja mäen kautta Galilean nousuun, jota en ollut ennen ajanut. Huipulta löytyi poikkeuksellisen hyvä tapas-paikka, etenkin näköalaltaan. Massu täynnä olisi ollut muuten kiva laskea kotiin, mutta perseen ihon lisäksi olin menettänyt myös alamäki-itseluottamuksen.

Onneksi löytyi hyvä apteekki, josta ostin lappuja, teippiä ja bepa-rasvaa. Elämä muuttui helpommaksi.

Kynnyksen liepeillä, alapuolella toki, saattoi mennä puolitoistakin tuntia.


4. päivä
n. 3 h, tasamaatempoa ja palauttelua Cala Pin suunnalla

Aamulla huomasin ajaneeni. Polvien takaosan jänteet tuntuivat kipeiltä, mutta sillä hyvällä tavalla joka kertoo vain tottumuksen puutteesta. Vasen akillesjänne esitti myös huomautuksiaan, ja niitä kuuntelin tarkemmalla korvalla. Turha olisi viikkoa pilata reutomalla nyt.

Ajelin isoa rumaa tietä itärannikolle katsomaan, kuinka autiolta näyttää lomaslummi nimeltä Cala Pi. Erittäin autiolta, etenkin kun osui sadekuuro kohdalle. Sitten ajoin nättiä pientä tietä Llucmajoriin ja kotiin lepäämään. Lenkin alussa piti vähän tempoa dropeilta, kun tie oli niin ruma, mutta loppu pysyi kontrollissa.


5. päivä
n. 7 h, vuoristopäivä, Huoltoaseman mäki + Col de Reisi + Sa Calobra + tekojärvien nousut + pikku-Soller

Aamulla olin palautunut, joten onnittelin itseäni kaljanjuomattomuudesta, neljäkymppisviisaudesta ja vanhoista kuntopohjista. Vuorille siis.

Viisi vuotta sitten ajettiin vielä mehukkaampi vuoristopäivä, eli päälle vielä Orient, mutta kyllä tässäkin riitti nousemista, siirtymineen melkein 3000 m. Aluksi tuttua reittiä Santa Mariaan ja Muron tielle, sitten tasakaasulla huoltoaseman mäki (muutama sata nousumetriä...). Joku FDJ:n mäkiammattilainen nenähengitteli ohi, en lähtenyt peesiin. On se vauhti jotain käsittämätöntä.

Sitten Col de Reisi, jossa jalat saa nätisti tyhjiksi ennen kuin päästään itse asiaan - eli Sa Calobraan, saaren tunnetuimpaan nousuun. Tällä kertaa aikaa meni 35.10, enkä toden sanoakseni muista onko se minuutin vähemmän vai enemmän kuin viisi vuotta sitten. Aivan hyvin joka tapauksessa, enkä todellakaan repinyt kisasykkeillä vaan turvallisesti kynnyksellä.

Loppulenkistä jalat tuntuivat oudon haluttomilta, ja olihan niitä nousuja vielä. Tuhatta metriä kohti saa kuitenkin syödä yhden bocadillon, ja sillä jaksoin pikku-Sollerin tosi leppoisasti.


6. päivä
n. 6 h, loput rannikkotiet ja vuoret

Tämä alkoi olla jo pk:n junttaamista väsyneeseen kroppaan. Nousuissa oli enää yksi vauhti, mutta se vauhti oli tasainen ja joutuisa. Mitään ylirasituksen merkkejä ei ollut, paitsi ylimääräinen herääminen yöllä.

Mieleen jäi lähinnä loputon eksyily lähiössä. Yksi tie vei sinne mutta ainoakaan ei vienyt pois ennen kuin nöyrryin seuraamaan paikallista hyötypyöräilijää.


7. päivä
n. 6 h, tasamaapalauttelua + Cura-vuori

Aamulla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että voisi hetken vielä loikoilla. Joskus hiihtoleireillä se olo on tullut jo puolivälissä viikkoa, joten kuormitus oli nyt osunut aika nappiin. Oli nätti ilma ja viimeinen päivä, joten lähdin nauttimaan peltoteistä. Jos Mallorcalla lukee tienviitassa Cami de jotain, ja tie on asvaltoitu, se yleensä kannattaa ajaa. Ajoin monta erittäin tasaista peltotietä Felatnixin suunnille asti, ja sitten hyvin miedosti kumpuilevia peltoteitä Montuirin liepeillä.

Reitti sattui ikävästi kulkemaan Cura-vuoren ohi, ja nousun alussa pönötti ikävästi saksalainen cyclocross-tiimi, joten hyvä pk meni pilalle, oli lähdettävä krossisankareiden mukaan. Kavereilla oli ilmeisesti toinen tai kolmas toisto menossa, joten pysyin hyvin perässä. Yksi sankari lähti sen verran keulimaan, että säntäsin takaa-ajoon ja sitkutin diesel-tankkiin jääneillä höyryillä kiinni ja ohi. Kaveri kuittasi vasta hirveällä kirillä lopun tasamaalla. Kaipa tämä kilvanajo silti osoitti, että kuormitus oli ollut melko viisasta: kropasta pystyi vielä härnäämään kierroksia kynnyksen yläpuolelle.


Kotimatkapäivänä ei väsyttänyt, paitsi kun kannoin pyörälaukun kotirappua ylös ja irvistytti. Kroppa olisi kestänyt vielä pyöräilyä, mutta väsymys näkyi muussa. Nyt otan viikon kevyesti ja sitten yritän jatkaa sweetspot-treenejä ullakolla, jos tuon kunnon saisi vaikka hetkeksi pysymään.

Viiden vuoden takaiseen yhtä ihanteelliseen leiriin verrattuna iän karttumisen huomaa kyllä. Olen järkevämpi. Annostelen rasitusta viisaasti, kropan rajoissa, enkä reudo turhia. Osaan reagoida kolotuksiin juuri oikein. Toisaalta en uskalla kokeilla rasituksen rajoja, koska palaudun hitaammin.

Niin ja ennen olin alamäissä aivan kelvollinen, mutta se taito jotenkin katosi perseen hioutumisen myötä, ja saattaapa ukkoutumisellakin olla osuutta asiaan. Laskuissa mieleeni tulvii mitä graafisimpia kuvitelmia niistä lukemattomista tavoista, joilla ihmiskeho voi rikkoutua.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

FTP 305 W hahhaa

Kiristinpä sitten Turbo Muinin hihnankiristysruuvia puoli kierrosta.

Yritinpä sitten ajaa jotain vitun Trainerroad-VO2max -vetoja. Happoa tunki korvista jo lämmittelyssä ja ekan vedon puolivälissä hannasin tehot 90 %:iin.

Palautin treenin perusteella FTP:n normaalitasolle, ja siinäkin on muutama kourallinen mielikuvituswatteja, veikkaan.

Mutta hemmetti. Puolisoni ajoi ennen hihnan kiristystä testin ja hihnan kiristyksen jälkeen treenin, eikä tuntunut missään. Mitä nyt vittua? Pää menee pyörälle tässä todellisten ja kuviteltujen hattiwattien taistelussa.

Parempi olisi ajaa ulkona.

torstai 20. lokakuuta 2016

FTP 338 W höhhöö

Koska olen nössö, en tykkää ajaa trainerilla ftp-testejä. Siinä kun hengästyy.

Urhea puolisoni on kuitenkin ajanut testejä tasaisesti ja havainnut roiman kehityksen. Hänen inspiroimanaan hankkiuduin pitkästä aikaa vintille ja ajoin Elite Turbo Muin Smart B+:lla Trainerroad-ympäristön perustestin. Puoli tuntia lämpöä + anaerobinen tyhjennys ja sitten kahdenkymmenen minuutin veto, jonka keskiwateista vähennetään pikkuisen, että saadaan FTP.

Onnistuin ajamaan testin todella nätisti. Pidin tehot alussa kurissa ja sitten nostin tasaisesti. Kadenssi viipotti koko ajan yli 90 ja jaksoin kärsiä tehokkaasti penkissä. Vähän jäi varastoon koska lopussa sprinttasin.

Tuloksena Trainerroad sanoi, että FTP 338 W eli 4,97 W/kg.

Oujee!!!! Kunto on noussut vähintään 30 W!!! Ja ihan vaan valvomalla öitä ja ajamalla kahdesti viikossa töihin!

Jos se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se on liian hyvää ollakseen totta. Internetin syöverit kertovat, että Turbo Muineja ei enää katsota hyvällä Zwift-kisoissa, koska ne antavat 10-30 % mielikuvituswatteja.

Ihan tosi kiva hei. Ostin pirun hienon ja saatanan kalliin trainerin, että saisin koherenttia tietoa tehoistani. Ei sillä absoluuttisella wattitotuudella väliä, kunhan tieto pysyisi linjassa. Mutta nyt näyttäisi siltä, että Turbo Muin on yhtä koherentti kuin minä aamuisin, ja sen ote lipsuu yhtä pahasti.

Internetin syövereistä nimittäin kaivoin tiedon, että Turbo Muinin hihnaa pitää kiristää. No minäpä kiristän. Sitten kun se taas löystyy, voin kuvitella kunnon kohoavan.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Juoksua pois nyt-hetkestä

Kävipä niin hauskasti, että viime viikko piti viettää Englannissa, Surreyn neitimarplemaisissa maisemissa. Cranleigh'n alue on lontoolaisten maastopyöräsiirtola, täynnä toinen toistaan upeampia kukkulanvieruspolkuja.


Kävipä silti niin ikävästi, ettei voinut ottaa pyörää mukaan. Otin lenkkarit. Kauhea ajatus.

Reilut kymmenen vuotta sitten juoksin paljon. Treenasin puolimaraton-aikani 1.55:stä 1.36:een ja jalkaani pahan rasitusmurtuman. Vanhat vammat ja vakava sairaus olivat tehneet koivistani huonosti juoksuun soveltuvat.

Salaisella aseellani tukipohjallisilla pystyn kyllä juoksemaan, jopa voitokkaasti, mutta en halua. Jalat tulevat DOMS-kipeiksi, jos juoksen harvemmin kuin kerran viikossa, joten mieluummin en juokse ollenkaan.

Surreyn polut oli kuitenkin juostava. Yhdistetyllä perhelomalla & työkeikalla menee muuten järki. Niinpä valmistauduin juonikkaasti. Edeltävällä viikolla 30 min maastossa lönköttelyä, lepopäivä, 2 x 15 min matolla reippaamman vedon kera, lepopäivä. Pystyin kävelemään vielä portaat.

Sitten Surreyn maastoja 45 min, lepopäivä, 60 min, lepopäivä, ja sitten vahingossa perusteellisten eksymisten jälkeen 120 min kukkuloilla. Sieltä suoraan lentokoneeseen ja kas, nyt portaat sattuvat.

Onko tarinan opetus, että järkevällä treenillä pääsisin melko pian juoksukuntoon tuhoamatta täysin koipiani? Ei ole. Tarinan opetus on mielentilassa.

Pyöräily on minulle nautinto mutta myös tavoitteellista. Jokaisella lenkillä ajattelen ainakin vähän, miten lenkki palvelee tavoitteitani. Pyöräillessä mieli suuntautuu osaksi tulevaan. Juoksu on jotain muuta. Siinä minulla ei ole tavoitteita, joten se on nyt-hetkessä etenemistä puhtaimmillaan. Juostessa mieli ei suuntaudu mihinkään, paitsi ehkä jalkojen kipeytymiseen.

Se mielentila katosi, kun juoksin Surreyssä. Aloin miettiä kevyitä maastojuoksukisoja tai seikkailu-urheilua tai puolison kanssa juoksemista. Sillä hetkellä Surreyn pellonreunat, kukkulat ja vihreät metsätunnelit menettivät arvonsa ja muuttuivat kuntosaliksi, ja jalkojen kipeytyminen ominaisuudesta viaksi.

Sitten palasin kotiin, kävin maastopyöräilemässä, huomasin että juoksu kertakaikkisesti tuhoaa pyöräilyjalat ja lopetin välittömästi kaikenlaiset juoksuajatukset.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Yksi kerrallaan

Oli tässä Hertsikan lähimaastoissa ärsyttäviä maastopyöräilyyn liittyviä rakennelmia, joita en ole uskaltanut tai osannut ajaa. Vituttelee sellainen.

No nyt uskallan, tai ainakin joka kerta on yksi rakennelma vähemmän jota en osaa tai uskalla.

Hyppyrimäeltä alas siinä mutarännissä oli pikkuinen laituridroppi kaatuneen puun yli. Meni eka bemarilenkillä.

On sellainen pieni pallomeriylämäki, jota olen hinkannut vuositolkulla. Nykyään se enimmäkseen menee.

Sitten on se hyndälinja ennen Viikintien ylikulkua Hallainvuorelle mennessä. Ensin meni se pienin tupla, sitten sen vierestä isompi, ja tänään meni jo putkeen se iso eka ja seuraava.

Sen hyndälinjan alta menee vanhalle radalle juurakkopolku, jonka lopussa pitäisi nousta iljanteinen ratapölkkykynnys. Aina on jäänyt sutimaan, eipä jäänyt tässä eräänä päivänä.

Kivikossa on se klassikkoenskapätkä jota kaikki hinkkaa. Senkin tuplat alkavat mennä smuutisti, ja ennen kaikkea ajan entistä useampia pätkiä hiplaamatta jarruja.

Aina kun ottaa uutta paikkaa haltuun, sille pitää uhrata adrenaliinia, hikeä, kömpelöintiä tai niitä kaikkia. Ja aina tuntuu yhtä hyvältä kun uhraus tuottaa tuloksen. Adrenaliiniuhri tuntuu tietysti parhaalta, mutta menee ne muutkin.

Uuden pyörän hybriksessä minua rauhoittaa vain taikausko. Tai mitä setämäisyyttä se onkaan. Uskallan ottaa haltuun vain yhden uuden paikan kerrallaan.

perjantai 26. elokuuta 2016

Bemari Kokonniemessä, vittu

Ei helvetti suomalaiset painovoimapyöräilykeskukset ovat perseestä. Ainakin yhtä perseestä kuin suomalainen maastopyöräily yleensä. Meillä on metsässä juuria ja mutaa. Tästä alan kaupalliset yrittäjät vetävät johtopäätöksen, että suomalaiset maastopyöräilijät pitävät juurista ja mudasta, ja vetävät trailinsa niitä täyteen.

No ei vittu pidetä. Ajamme mutaa ja juurta vain kun on pakko. Silloin kun maksamme parikymppiä ajokerrasta, emme halua mutaa ja juurta. Emme halua olla liukkauden ja tärinän alaisia orjia. Haluamme vauhtia, bermejä, ilmaa, kitkaa ja kaiken sen jälkeen puhtaan pyörän.

Kävin siis Kokonniemessä alamäkipyörimässä. Oli periaatteessa kuiva keli, mutta paskan vitut, kilokaupalla turvetta säärissä ja jokainen mutka täynnä juurakkoiljannetta, jopa siinä päärinteessä mihin aurinko paistoi.



Tiedän. Ei ne sitä tahallaan tee vaan köyhyyttään. Jos Suomen moreeniin haluaisi kunnon kaupallisen trailin, se pitäisi salaojittaa ja sorastaa ja bermittää. Sellainen on kallista, etenkin kun talvikaudella tamppari tamppaa polkurakenteiden päältä kahdesti päivässä.

Mitä ajamiseen tulee, niin kaivoin kaapista vanhat pöhköt suojat, peitin ne liian lyhyillä sortseilla mutta tarpeeksi pitkällä paidalla, vuokrasin fullface-pöntön ja sitten sipsuttelin rinnettä alas varovaisesti kuin mikäkin setä

.

Tai no oikeastaan uskalsin jo kaikenlaista. Kakkosreitin pöytä meni oikein nätisti ja helposti. Vitosen alkubermit sujuivat vähitellen jarruttamatta ja tuplat ja pöydät ihan asiallisesti, vaikka isossa ja jyrkässä bermimutkittelussa bemari ei vielä ymmärtänyt hentoisen kehoni selvää suomea. Muutkin laskin helposti läpi, ja pelastuin monesta tyhmästä paikasta ihan vaan joustolla ja keulakulmalla.

Jopa verrattuna muutamaan värioksennuspyjamasankariin ajoin aika reippaasti, mutta oppimiskäyrä bermeissä ja mutkissa on loivempi kuin hypyissä.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Bemari Laajiksessa

Okei, ostin pyörän jolla voisi vähän hyppiä ja ryskää.  Hissitolppa ja kaikkee. Pitäisi varmaan mennä hissipyöräilemään. Kun oli jo yksi maastolenkki alla ja pyörä sikäli hallussa, not.

Kuinka ollakaan, satuin olemaan Keski-Suomessa ja sattui olemaan asiaa Jyväskylään. Siellähän on Laajavuori ja hissit päällä. Karu homma, tässähän joutuu.

Olen minä ennenkin ollut hissipyöräilemässä, nimittäin kymmenen vuotta sitten liian pienellä 26-xc-pääedellä-takajäykällä Kalpiksessa. Silloin en todellakaan pystynyt järkevään pyöräilytoimintaan, ja hissiankkurit löivät takaraivoon ja vitutti.

Nyt olo Laajiksen pihalla oli melko samanlainen. Meni aikaa ennen kuin löysin paikan mistä ostaa hissilippu. Vaan sitten suuntasin pelotta kohti polkupyöräsoturien joukkoa, joka ikiaikaiseen tapaan syljeskeli ja spekuloi ala-asemalla. Heillä oli haarniskat ja värikkäinä lököttävät vaakunatunnukset, mutta eipä mitään, myönnytyksenä alamäkipyöräilyä kohtaan olin itsekin laittanut shortsit bibsien päälle.

Saattaa olla, että ensi kerralla piiloudun fullface-pottaan ja turvotan tikkuraajojani suojuksilla.

Onnistuin kaappaamaan ankkurin kömpelöimättä, ja huipulla kysäisin pokalla, missä olisi "enskampaa" polkua. Eli ei niitä parin metrin droppeja. Minut ohjattiin polun päähän, ja hyvä polku se olikin, kovaa juurakkokaahausta muutaman pikkuyllärin kera, mutta johti vuoren taakse. Sieltä oli kova pyrkiminen takaisin hissille.

Sitten löysin toisen enskamman polun, mutta siinä oli niitä parin metrin droppeja. Ei helvetti.

Ja sitten kömpelöin hissillä ja kaikki näki.

Mutta sitten löysin asiallisen treenilinjan. Smuutti pikkutupla, vähän karkeampia ja isompia tuplia, juurakkobermejä, kaahausta, tuplia ja loppuun muutama pöytä.

Toisella kerralla muistin laskea hissitolpankin!

Nythän on niin, että sellaista juurakkoista, keskikokoista tuplaa puiden keskellä en millään uskalla vielä ajaa puhtaasti, mutta onneksi Bemari nielaisee vastapatin nikottelematta. Ne on ne 34-milliset jalat.

Sen sijaan pikkutuplat ja pöydät alkoivat vähitellen sujua. Tykkään pöydistä, kun vauhtia voi kasvattaa kerta kerralta, ja sitten kun on kasvattanut tarpeeksi, tulee se upea tunne, kun pyörä laskeutuu tassuilleen alastuloon, ja vauhti vaan kasvaa. Smuutteja bermejä en vielä löytänyt treenaukseen, ja karkeissa bermeissä ei ollut luottoa renkaisiin.

Sitten oli pari tuntia täynnä ja kroppa hyytelöä, mutta laskin vielä kerran, enkä edes kaatunut vaan seivasin, ja aloin tehdä lähtöä. "No löytykö ajettavaa?", kysyi paikallinen kohteliaasti, ja kyllähän sitä löytyi. Oppaan tai kaverin kanssa olisi löytynyt enemmänkin, mutta nytkin oli hymy korvissa ja aivot täynnä uusia hermoratoja, mikä oli tarkoituskin. Sitten paikallinen kertoi, mistä löytäisin pudonneen pumppuni.

Eli jäi aika helvetin hyvä maku suuhun, ja hampaatkin. Ensi kerralla fullface.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Hengissä ja pyöräilee

Ollut erilainen kevät.

Tiivis työrupeama. Esikoisen syntymä ja siihen liittyen viikkotolkulla kaiken näköistä, jota en kommentoi enempää. Ja samalla edelleen tiivis työrupeama.

Paljon jäi kilsoja ajamatta, mutta tuli ajettua myös hyvin erityisiä kilsoja. Esimerkiksi sellaisia, että kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pääsi pyörän päälle, itketti ensimmäiset viisi kilsaa, ja sitten elämä jatkui. Oma aika pyörän päällä samoin kuin yhteisön kanssa jaettu aika pyörän päällä ovat tavallaan tiivistyneet merkitykseltään. Ja laajuudeltaan.

Se fiilistelystä. Toukokuussa oltiin viikko mökillä ja oli muka aikaa ajaa se ajamaton PK-kausi. Oikeasti lorvailin pitkin hiekkateitä puolitoista tuntia kerrallaan ja söin ja join kuin possu. Ikävä huomata kotivaa'alla, että kisapaino siintää kolmen kilon päässä. En minä ajatellut että aikuistuminen tarkoittaisi tällaista perseilyä.

Koska paino ei putoa liikunnalla vaan ruoalla, vietän isyyslomaa vajaakaloreilla ja ajan päälle minkä jaksan eli en kovin paljon. Uusia elämyksiä on tullut lisää. Tärinäbonkkaus 75 minuutin sweetspot-treenistä. Täydellinen kisanjälkeiskooma 90 minuutin kynnysharjoitepaketista.

Kesä kuluu, kisat eivät todellakaan ole mielessä. Mutta hengissä ja pyöräilee. Tai pyöräilee ja siksi hengissä.

lauantai 30. tammikuuta 2016

Pilinmittailua

Melko tuoreena hattiwattimittari- ja traineriharjoittelijana eksyin succisfoorumin pariin lankaan. Ei olisi pitänyt. Keskusteluissa FTP-arvosta ja harjoitusvastuksista tiedonjyväset olivat hajallaan, ja yleissävy muistutti koomisesti pikkupoikien pilinmittailua.

"Miten mittaan FTP-arvoni koon?" "Vaikuttaako x FTP-arvon suuruuteen?" "Miten itsenäinen harjoittelu välineellä y vertautuu tositilanteeseen?" "Kylmässä wattini pienenee, pitääkö huolestua?"

Ei helvetti, eikö ne tajua miltä tuo kuulostaa?

Trainerit ovat erilaisia eikä niiden hattiwattilukuja kannata verrata. Watitkin ovat erilaisia ja niitä pitää osata käyttää. Sekä watit että trainerit ovat treenivälineitä, joilla on saman verran tekemistä polkupyöräilyn kanssa kuin runkkauksella seksin kanssa.

Paitsi tietysti jos tykkää nimenomaan ajaa trainerilla watteja. Sehän on jokaisen oma asia, ja viimeisten tutkimusten mukaan siitä ei kasva karvoja kämmeniin eikä se saa silmiä kieroon.