Yksi kerrallaan

Oli tässä Hertsikan lähimaastoissa ärsyttäviä maastopyöräilyyn liittyviä rakennelmia, joita en ole uskaltanut tai osannut ajaa. Vituttelee sellainen.

No nyt uskallan, tai ainakin joka kerta on yksi rakennelma vähemmän jota en osaa tai uskalla.

Hyppyrimäeltä alas siinä mutarännissä oli pikkuinen laituridroppi kaatuneen puun yli. Meni eka bemarilenkillä.

On sellainen pieni pallomeriylämäki, jota olen hinkannut vuositolkulla. Nykyään se enimmäkseen menee.

Sitten on se hyndälinja ennen Viikintien ylikulkua Hallainvuorelle mennessä. Ensin meni se pienin tupla, sitten sen vierestä isompi, ja tänään meni jo putkeen se iso eka ja seuraava.

Sen hyndälinjan alta menee vanhalle radalle juurakkopolku, jonka lopussa pitäisi nousta iljanteinen ratapölkkykynnys. Aina on jäänyt sutimaan, eipä jäänyt tässä eräänä päivänä.

Kivikossa on se klassikkoenskapätkä jota kaikki hinkkaa. Senkin tuplat alkavat mennä smuutisti, ja ennen kaikkea ajan entistä useampia pätkiä hiplaamatta jarruja.

Aina kun ottaa uutta paikkaa haltuun, sille pitää uhrata adrenaliinia, hikeä, kömpelöintiä tai niitä kaikkia. Ja aina tuntuu yhtä hyvältä kun uhraus tuottaa tuloksen. Adrenaliiniuhri tuntuu tietysti parhaalta, mutta menee ne muutkin.

Uuden pyörän hybriksessä minua rauhoittaa vain taikausko. Tai mitä setämäisyyttä se onkaan. Uskallan ottaa haltuun vain yhden uuden paikan kerrallaan.