maanantai 24. heinäkuuta 2017

Käsivarsi Epic 2017 - osa 3

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Tiistai 11.7.2017
Kaamusjärvi - Pöyrisjärven autiotupa - Sengajoen kahlaamo - Pöyrisjokisuu - Kalkujärvi - Kirkkokurkkio

Yhä edelleen kaunis aamu. Mistä näitä oikein riittää? Luvassa oli pitkänsorttinen päivä, melkein maantienvarteen asti, mutta ajattelin sitä kevyeksi. Olen ajanut samaa hyvää uraa muutaman kerran hitaammassa seurassa ilman ongelmia, jopa pidemmästi. Vähänpä tiesin...

Aluksi rajamiesten kinttupolkua etelään, Termisvaaran viertä. Aikanaan tätä saattoi lasettaa huoletta, nyt pitkokset olivat lahonneet ja tarjolla oli tasaisin väliajoin suojuotteja. Sitten pääsin Näkkälä-Pöyrisjärvi -uralle, tai tiehän se melkein on, mutta tällä kertaa monin paikoin veden alla. Mutta se loppulasku autiotuvalle: loputon tundranäköala, jonka keskellä Pöyrisjärvi siintää niin tasaisena niin tasaisessa altaassa, että ihme kun vesi pysyy.

Pöyrisjärven tuville. Tie on hyvä mutta plussapyörä kelluisi hiekassa paremmin.

Tuvalla oli väkeä, mutta kukaan ei ollut käynyt Oivuksen rannassa saati Pöyrisjoen kahlaamolla. Päätin kuitenkin vesitilanteesta huolimatta yrittää, koska tunsin reitit.

Ensimmäinen yllätys tuli Sengajoella, Kenttälompoloiden välissä: mönkijälautta ei ollut paikallaan. Vedet sillä kohtaa ovat pohjattomia eikä uimareissu pyörän kanssa huvittanut, mutta Poroenon kokemuksen jälkeen en halunnut antaa tällaisen pikkulirun keskeyttää matkantekoa. Kiersin ylimääräiset kuusi kilometriä kesätupien eteläpuolelta, jossa oli kelvollinen kahlaamo - ja riittävästi suotunkkausta.

Ja sitten se Pöyrisjärven eteläinen Oivuksenranta. Oivuksenvuoma on kulkukelvotonta suota, ja aivan rannassa on varvikkoinen, kulkukelvoton törmä, mutta sen edustalla hiekkaranta, jota yleensä pystyy ajamaan. Nyt siinä oli koko kahden kilometrin matkan polveen asti vettä.

On muuten aika hidasta tunkata pyörää niin syvässä. Kesken urakan huomasin vieläpä, että hieno Ambit3:ni oli kadonnut ranteesta. Aluksi ajattelin hyväksyä sen uhrina Pöyrisjärven muinaisjumalille, mutta sitten jätin pyörän napoja myöten veteen ja lähdin kahlaamaan takaisin. Ja puolen kilometrin jälkeen kas, siellähän se turkoosi kello pilkotti hiekkapohjassa, juuri siinä kohtaa missä kompastuin koivunjuureen. Siunattu olkoon Pöyrisjärven kirkas vesi ja Ambit3:n kirkas väri.

Pöyrisjoen suun kahlaus oli kuumottanut kovasti, mutta loppujen lopuksi se oli helppo. Kun kiertää jokisuun reilusti järven puolelta, on normaalisti vettä polveen. Nyt kastui munat, mutta ilman virtaa hyvällä pohjalla homma hoitui, vaikka tuntuuhan se typerältä kävellä munia myöten järvessä pyörä olalla viisikymmentä metriä rannasta. En uskaltanut ottaa kuvaa, koska iPhone pitää huonommin vettä kuin Ambit3.

Myöhemmin kuulin Kalkujärven poromiehiltä, että he ajavat mönkijöillä jokisuusta vain todella vähällä vedellä. Varmempi joenylitys menee Laulunivojen kohdalta, puoli kilometriä sisämaahan, poroaidan luota. Sen näkee ilmakuvasta.

Urakka jatkui helppoa (mutta edelleen paljolti vedenalaista...) uraa Tshuukisjoelle. Hiekkatievoineen ja pikku suvantoineen se on Lapin kauneimpia jokia, ja siellä olen aina halunnut tauotella kunnolla. Ja kyllähän siinä kelpasi kaataa vettä pussiruokapussiin ja juoda pikakahvit päälle. Voi sentään miten karuksi on vanhemmiten mennyt ruokailu.

Kalkujärveläisten tokka oli Maaterlompololle vievän uran risteyksessä sääskiä paossa.

Ruma leiri ei tee oikeutta kauniille joelle.
Jängät ennen Kalkujärveä olivat niin märkiä, että meinasin astua hauen päälle. Kalkujärveltä sain kuitenkin uutta energiaa, kun pidin juttutuokion saamelaisisäntien kanssa. Se uusi energia riitti siihen, että pääsin Palolaen huipulle melkein polkemalla, pakkohan se ura oli käydä nauttimassa, että saa pyörän nojalleen huipun kivikasaa vasten.

Ei se näytä jyrkältä mutta ajapa itse Palolaen päälle.

Pakollinen kuva Yetistä huipulla. Olen minä muutamalle ajanut.

Mutta siihen se energia sitten loppuikin. Haukijärvien tienoo oli märkää uraa ja koivikkopuskaa. Jokaisen alamäen joutui polkemaan, niin pehmeä oli ura. Jokainen kivi iski käsille ja selkään, jokainen jängänkahlaus tuntui kohtuuttomalta. Jokien kahlaus oli hauskempaa, kun pysyi sentään puhtaana ja pohja oli kova.

Tällaisia tuli kahlattua kymmenittäin. Turha riisua tai kierrellä, yli vaan.

Mutta taas akku latautui kohtaamisessa: vuontisjärveläinen isäntä tuli vastaan golfkärryn ja mönkijän risteytyksellä. "Vaimo ja lapset riekkuu kotona ja on lomaa, niin siitä sain sellasen näkemyksen, että pittää mennä kämpälle saunomaan ja kattoon bondi." Pidin näkemystä hyvänä.

Alkaa näyttää ajetulta, vaikka vasta Pöyrisjoessa pesin vaakaputkea myöten.

Loppuu se joskus märkäkin ura, mutta vasta kun olo tuntui kovin, kovin ohuelta. Aloin ymmärtää, että reissun olosuhteet olivat toden totta olleet sekä poikkeuksellisen märät (maasto) että poikkeuksellisen kuivat (sää). Onneksi Pöyrisjärven rannasta, aivan uran vierestä löytyi loistava telttapaikka. Mukava olostella vaihteeksi mäntymetsässä ja ihastella Pöyrisjokea, joka kuulemma oli komeampi kuin kevättulvassa.

Kirkkokurkkion kumpare.

Keskiviikko 12.7.2017
Kirkkokurkkio - Vuontisjärvi - Hetta + matkat

Yöllä sateli ja aamu oli kostea muttei märkä. Vääntäydyin ennen kuutta ylös. Koivet valittivat kohtelustaan pari ensimmäistä kilometriä pikitielle asti, mutta valitus hukkui muutamaan todella pitkään lammikkotunkkaukseen. Asvaltille päästyä oli ihmeen mukavaa. Hiljainen, lempeä, himmeä aamu, tiellä kettuja enemmän kuin autoja, ja pyörä kulki eteenpäin ihan vaan jalkoja pyörittämällä. Ei tarvinnut kahlata kertaakaan.

Keskimittainen lätäkkö.

Vuontisjärvi on hiljainen kylä ennen seitsemää. Ja seitsemän jälkeen.
Hetassa Paavontalo on majoittanut minua ja muita maastopyöräilijöitä iät ajat, ja olen tullut isäntäparin kanssa väärteiksi myös työreissuilla. Mutta kun kurvasin pihaan seitsemän korvilla, näytti hiljaiselta. Pokkaa minulta ei ole koskaan puuttunut, joten hissuttelin piharakennuksen suihkuun peseytymään, jätin kympin pöydälle ja jatkoin raikkaampana hotellille syömään aamiaista. Turha herättää nukkuvaa matkailuyrittäjää.

Tulipa syötyä. Otin lisää.

Laitoin Paavontaloon tekstiviestin, kun arvelin emännän heränneeksi, ja sain vielä kutsun toisille aamukahveille. Olikin hyvä turista tuntikausi Enontekiön maastopyöräkehityshankkeesta sekä tietysti vetisestä vuodentulosta. Edellisviikolla oli tullut komeat 15 senttiä uutta lunta. Siitä viis, pyöräilijöitä on entistä enemmän mutta lisää mahtuu - ja lisää tulee kunhan reiteistä saadaan kohta koottua verkkoon viralliset kuvaukset ja vaikeusluokitukset. Lupasin kantaa kortta tähän kekoon.

Sitten bussiin, Rovaniemelle, jotain oppineena yksityishytti, aamulla ulos junasta ja heti Hakiksessa kilvoittelemaan työmatkatempoilijan kanssa. Jaloissa oli vielä ruutia, koska kropan stressitila oli yhä päällä.


Lopuksi

Seuraavat kymmenisen päivää olin aivan kertakaikkisen finaalissa. Ei huvittanut ajaa pyörää, mutta raahasin kisapyörän mökille. Muutamaa lenkkiä yritin - syke ei noussut ja vitutti. No lepoahan se vain vaatii.

Itselle ja yhteisölle uusia uria tuli siis ajettua vähemmän kuin piti, ja nekin uudet mitä ajoin olivat vaativia suhteessa antoisuuteen. Toisaalta saatoin saada väärän käsityksen. Maaston märkyys iski silmille loppureissusta, kun helpot, tutut urat olivat muuttuneet taisteluksi.

Telttapaikat olivat onneksi kaikki priimaa, ja plussan puolelle kuuluu, että opin varustepuolelta uutta. Aiemmin olen maastopyörävaeltanut trikoopellenä (bibsit, kisapaita, irtolahkeet, hihat...) mukavuuden takia, mutta nyt pidin bibsien päällä pitkiä trailihousuja (Endura Singletrack II) ja merinoteepaidan päällä pitkää DH-tyylistä keinokuitupaitaa. Se oli loistava yhdistelmä: suojasi mudalta, varvikolta, hyttysiltä ja säältä, kuivui todella nopeasti kahlausten jälkeen eikä hiostanut.

Mutta jos menen uudestaan kokeilemaan Käsivarren syrjäisiä uria, yritän saada käyttöön 29-plussapyörän, jossa on vähintään 130 mm joustoa molemmissa päissä. Pöyrisjärven, Tarvantovaaran ja Utsjoen urat ovat leikintekoa verrattuna Yliperään.

Käsivarsi Epic 2017 - osa 2

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Lauantai 8.7.2017
Poroharju - Raittijärvi - Saarikoski - Karesuvanto

Aamu oli yhtä kaunis kuin edellinenkin, ja kallis kevytuntuvatakki odotteli edelleen nyssäkänpohjalla, mutta jäin ihmettelemään - vasta kaksi ajopäivää takana, mutta nyt jo joudun kääntymään takaisin. Jotain pitäisi keksiä. Hetken mietin, että kiertäisin Kobmajoelle Meekonjärven ja Pitsuksen kautta heikkoa uraa, joka erkanee Avzzasgorsasta. Sitä pitkin raittijärveläiset olivat menossa vasanmerkitykseen Pitsukselle. Mutta se on pitkä reitti - ruoka olisi loppunut. Entäpä toinen ura Rommaenoa ylös itään Terbmikselle ja siitä Kilpisjärvelle kauppaan? Mikä ettei, mutta Kilpisjärven seutu oli liian tuttu, ruuhkainen ja kivinen. Päätin palailla Raittijärven kylätietä pikitielle ja siitä Karesuvantoon kauppaan. Pöyrisjärven tienoilla olisi muutama kaunis paikka, missä olisi hyvä pitää leiriä.

Siispä omia jälkiä Rahpesoaivin yli, Raittijärvellä taas kiireettömät turinat, kahlaus munia myöten Rommaenon kivikossa ja ylämäkeen.

Raittijärven kylätietä.

Rommaenon kahlaamo. Tästä ne ajavat kotiinsa.

Seuraavat kolmisen tuntia mietin taas, että kyllä, Raittijärvi on oikeasti tietön. Ura oli selvä mutta kivinen, tekninen, soinen ja pitkä. Lasku Bassalahkusta oli erittäin työläs, eikä loppupätkä Nammakan porokylästä pikitielle suinkaan ollut mitään ison uran lasetusta, vaan helvetinmoisia kivikkotöyräitä ja pohjalla polviin asti vettä. No välillä riitti kyllä lepposteltavaakin.

Se ainoa helppo pätkä Raittijärven kylätiellä.

Normaalimpaa kylätietä.

Saarikoskella tuumasin, että äkkiäkös tästä Karesuvantoon polkaisee, kun on alamäki, mutta ensimmäisessä kyltissä taisi lukea 70 - ei 30, kuten ajattelin.

No istumista vartenhan ne kilsat vain ovat. Kahvitauko Ropinsalmella ja juttuhetki brittiläisen pitkänmatkanpyöräilijän kanssa saivat matkan taittumaan, ja sääkin kääntyi pilviseksi. Pikitie tuntui ihmeen hyvältä ollakseen pikitie. Saattoi johtua siitä, että tietöiden takia asvaltti oli pitkälti poistettu.

Maantie. Tylsä. Nopea.
Karesuvannossa käänsin Ruotsin puolelle, tsekkasin että kauppa on auki ja ajoin leirintäalueelle mökkiin. Sitten Rajabaarissa grillipihvi, kokis ja kaksi isoa lautasellista salaattia. Sitten kauppaan ja mökissä pari tuhtia salamileipää, puoli litraa jogurttia, pussi suolapähkinöitä, kaksi banaania, suklaalevy ja kyytiveijariksi olutta. Taisi olla nälkä.

En jaksanut Karesuvannossa kierrellä Laestadius-nähtävyyksiä, vaan vetäydyin mökkiin skypettämään pojalle ja yrittämään unta. Mutta ei helvetti, ne hyttyset. Noin kello yhdeltä olin jo aivan sekopäinen väsymyksestä ja ininästä. Vaikka tukin ovenrakoset vaatteilla, tapettavaa riitti ja riitti. Miksi en ollut oppinut Hirvasvuopion autiotuvasta mitään? Lapissa pitää kesällä nukkua aina teltassa. Aina.


Sunnuntai 9.7.2017
Karesuvanto - Lavivaara - Syväjärvi - Hietakero

Heräsin unenhorteesta myöhään ja havaitsin syöneeni melkein kaikki hankkimani eväät jo illalla. Toisen kauppareissun jälkeen pääsin lähtemään puolilta päivin, mutta mikäs kiire tässä enää oli, kun edessä oli tuttuja polkuja.

Lavivaaran tietä oli hyvä kruisia pohjoiseen kohti erämaata raikkaassa auringonpaisteessa. Tien päässä jatkui mönkijäura upottavan hiekkaisena ja kumpuilevan eksyttävänä. Olin ajanut uran kerran aiemminkin, joten en viitsinyt pitää Ambit3:n gps-navigointia päällä. Pummasin pari kertaa jo ennen kuin osuin Syväjärven autiotuvalle, mutta kunnon riemu repesi muutama kilometri tupatauon jälkeen, kun osuin omille jäljilleni. Mikä hupaisinta, olin tehnyt tismalleen saman pummin noin kahdeksan vuotta aiemmin. Muistin uran siis erittäin tarkasti ja yksityiskohtaisesti.

Laitoin navigoinnin päälle.

Double-doubletrack Syväjärvelle.

Syväjärven ura on periaatteessa hyvä, mutta Kieliselle noustessa se alkoi olla normaalijamassa eli vähän ajettu, märkä ja pehmeä. Vaan eipä hätää: tämä oli lyhyt päivä, melkein lepoa. Olin katsonut, että Hietakerolla olisi kiva telttailla niin korkealla kuin mahdollista, ja uran vierestä löytyikin hiekkainen kumpare sekä lähdepuro.

Hietakeron leiri.

Siinä iltaa viettäessä havahduin tunteeseen, ettei paremmin voisi olla. Mieli oli tasoittunut seikkailumoodista nautintomoodiin, kun jouduin tutuille poluille. Telttapaikalta riitti tundranäköalaa joka suuntaan, kevyt tuulenvire piti hyttyset poissa, lähdepuro oli kauniimpi ja käytännöllisempi kuin mikään design-hana, makuusija oli pehmeä ja tasainen.

Hietakeron leirin lähde. Hiekasta pulppusi vesi.

Illan ratoksi kävin vielä Hietakeron huipulla, jossa oli kotasija, heteka ja polttopuita. Talvella varmasti hauska leiripaikka.


Maanantai 10.7.2017
Hietakero - Härkäjärvi - Salvasjärvi - Kivilompolon ura - Kaamusjärvi

Taas kaunis aamu. Pikainen kropan tsekkaus herätessä: Perse alkaa olla kunnossa hellien Bevita-sivelyiden myötä, arkuus oli tottumattomuutta eikä hiertämistä. Alussa oireilleet polvet vahvat ja kivuttomat. Fiilis edelleen korkealla.

Jatkoin rajan pintaan Härkäjärvelle. Ura pieneni ja soistui mutta pysyi ajettavana. Härkäjärvellä pakolliset rajapyykkikuvat ja sitten parin kilometrin tunkkaus rinnesuota ylämäkeen. Kun tunsi paikan aiemmilta reissuilta, ei haitannut. Mutta jänkäpaikat tunturiselänteiden välissä olivat paljon märempiä kuin aiemmilla reissuilla ja hidastivat muuten loistavaa pätkää.

Härkäjärven pyykki pitää kuvata, vaikka sijaitsee keskellä ikävää varvikkosuota.
Reppu näyttää isolta mutta siellä on makuualusta.

Salvasjärvellä oli vasanmerkitykset meneillään, pari viikkoa myöhässä normaalista. Aiemmilla reissuilla saamelaisten kesäkylät ovat olleet autioina, mutta tällä kertaa tuli nähtyä alkuperäiskansaa ja kuultua saamen kieltä enemmän kuin koskaan: Raittijärvellä, Salvasjärvellä, Kalkujärvellä. Vasanmerkitykset ovat kesän kohokohta, ja kämpille tullaan koko perheellä. Isukkisilmällä havaitsin, että muutamallakin mönkijällä oli kuorman päällä potta.

Saamelaiset ovat rentoa, avointa ja suopeaa väkeä. Jutellessa maastopyörävaellus ei saanut aikaiseksi sen kummempaa hämmästelyä: "No se on tieten makukysymys..."

Lounaan vetäisin Salvaspalon purolla, vilkkaan mönkijäliikenteen (2) keskellä. Nousu Norjan puolen tunturiin sujui kevyesti tuttua baanaa ja lasku vielä kevyemmin, vaikka viidenkymmenen metrin lätäköitä riitti kahlattavaksi ehkä kolmisenkymmentä. Oikeasti. Siinä se vesi seisoi, kulku-uralla.

Helppoa lasetusta Salvasjärven suunnasta alas pikitielle.

Sitten pieni asvalttipätkä Kautokeinontietä pohjoiseen ja puikkaus rajaa pitkin itään Kivilompolon uralle. Rajamiesten vanha kinttupolku on hapertunut entisestään. Pitkokset ovat kauttaaltaan vaarallisessa kunnossa, joten kannattaa ehdottomasti seurata poroaidan huoltomönkijäuraa. Muutenkin rajanmyötäinen reitti on raskas: ylös jyrkästi, alas jyrkästi, vetinen suo - ja sama uudestaan. Spalloaivin näköalat kuitenkin nostavat saldon plussalle, ja onhan se parempi yhteys kuin pikitietä Näkkälään.

Kerrankin kuvasin sitä turhauttavaa pätkää. Etenepä tässä.

Aikanaan pääsin Kaamusjärvelle, jossa olen halunnut telttailla noin vuodesta 1999, kun kävin alueella ensimmäisen kerran. Silloin olin niin pioneeri, että kirjoitin Retki-lehteen maastopyörävaelluksesta peräti jutun.

Kaamusjärvessä on matalat hiekkarannat, ja telttapaikaksi voi valita joko tasaista jäkälikköä tai pehmustettua variksenmarjapatjaa. Valitsin edellisen ja kävin pikaisesti uimassa - nostatteli reipasta tuulta, ja sen myötä tuli rapsakka sade, reissun ensimmäinen. Hyvä syy loikoilla selällään ja ajatella sinisiä ajatuksia. Ja jatkaa siitä suoraan unten maille.

Kaamusjärven leirissä ei ollut hyttysiä.

Kunnon beach eikä ruuhkaa.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Käsivarsi Epic 2017 - osa 1

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Viimeksi maastopyörävaelsin kolmisen vuotta sitten. Silloin tavoitteena oli ajaa yksi pikkuinen uusi mutta varma reitti kollektiivin tietoon, nauttia Utsjoen takuu-urista ja kohottaa kuntoa ajamalla kohtuudella ja palautumalla hyvin.

Tämän vuoden reissulla tavoitteena oli ajaa enimmäkseen kuumottavan tuntemattomia polkuja ja poluttomuuksia sekä ryynätä oikein kunnolla, niin että väsyttää ja pitkään. Tavoitteet eivät aivan täyttyneet, koska tuntemattomuus kävi liian kuumottavaksi. Mutta kuinka kaikki kävikään...

Yeti pääsi taas asiaan. Vain fuel tank ei oikein toiminut.

Keskiviikko 5.7.2017
matkapäivä

Ihmeen rauhassa olin tehnyt reittisuunnitelman, pakkauksen ja tarpeelliset hankinnat. Kokemusta on , vaikka se ei ole tuoretta. Edellisen reissun perusteella halusin lähinnä lisää mukavuutta ja varmuutta telttailuun, koska telttailu on parasta, joten ostin laadukkaan kevytuntuvatakin ja pakkasin tymäkämmän makuupussin.

Pyöräksi valitsin tietysti uskollisen 29er-takajäykän Yetin, joka on kestänyt kaiken näköistä. Voi miten sitä kaduinkaan.

Ei muuta kuin pyörän päälle ja yöjunaan. Ja heti ensimmäinen takaisku! Hyttikaveriksi sattui klassinen makuuvaunuäijä - valveilla kova puhumaan, unessa kova kuorsaamaan, bonuksena hikiset, rämisevät pierut. Valvovaa ukkoa pakenin tuopposen ääreen, mutta nukkuvaa ukkoa en voinut paeta, vaan valvoin, kärsin ja piirustin isoa muistilappua itselleni: Aina oma hytti.


Torstai 6.7.2017
matkapäivä + Kelottijärvi - Autsasenkursu - Ruossakeron ura - Kalkkoaivi - Hirvasvuopio

Aamiaislukemiseksi maastopyöräkiimaa Lapin Kansasta.

Rovaniemellä aamiainen, +4 ja vesisadetta. Kittilässä +3 ja vesisadetta. Kittilän jälkeen lumi maassa ja räntäsadetta. No tätä haettiin. Olin ainoa matkustaja, ja syy alkoi tuntua ilmeiseltä.


Muoniossa söin maailman pohjoisimman ja paskimman "Thaimaa"-lounaan. Karesuvannon hankinta oli yhtä laadukas: punainen morapuukko, kun erämaa alkoi tuntua liian suurelta minileathermanin veitselle.

Maistuu pahalta mutta syötävä on että jaksaa.

Sitten aurinko alkoi paistaa. Kun Kelottijärven liepeillä hyppäsin bussista, oli jo täydellinen ajosää: kumpupilviä ja raikas tuuli.

Ihan hyvä reitti erämaahan - kunnes päättyy.

Soratie Kelottijärveltä Autsasenkursuun oli hyvärakenteinen, ja kaasuttelin alkureissun innolla ylämäkeen koivupuskien ja tundramaisemien halki. Sitten tuli aika erkaantua ensimmäiselle tuntemattomalle uralle. Ilmakuvien perusteella sen oli määrä erottua hyvin, etenkin suossa, ja kyllähän se erottui, koska suota oli paljon. Ensimmäisen pehmeän mutta ajettavan kilometrin jälkeen päästiin asiaan: ryvin polvia myöten mudassa sykkeet tapissa ja kaduin kaikkea mahdollista, kuten alkureissusta aina.

Tältä se aluksi näytti, mutta suossa rypiessä lopetin kuvaamisen.

Autsasenkursun takana maasto vähitellen koveni taas ajamalla edettävään kuntoon, mutta minkäänlaista ajonautintoa tai luontokokemusta tämä reittivalinta ei tarjonnut. Parista kokeilusta opin, että jos uralta erkani muka kiertämään märän tai varvikkoisen paikan, joutui vielä märempään tai varvikkoisempaan paikkaan.


Pökkylänjoella tauottelin romahtaneella tiekonpyyntikammilla. Siitä pohjoiseen olikin kilometrin suotunkkaus, kunnes maasto alkoi yletä ja ura koheni. Stoarpmavarrin takana ura oli jo varsin ajettavaa, ja maasto sitä mitä pitikin eli puutonta avotunturia, jossa ajatus kantaa yhtä kauas kuin silmä. Tauon ainekset: vettä lähteestä, flapjackia taskusta, aurinkoa naamaan ja tiedostamaton hymy.

Poromiehet ymmärtävät maiseman päälle. Pitää nähdä tokka.

Mutta taakse jäänyttä suota katsoessa tuli mieleen, että onneksi kukaan ei tullut reissulle mukaan, ja onneksi kenenkään ei enää tarvitse tiedustella tätä pätkää. Sillä mitä järkeä on ryynätä läpi tällaisia puskauria? Ei mitään, mutta onhan se pakko tarkistaa ilmakuva maastossa, ja onhan se hauska tietää, että kukaan ei varmasti ole ajanut edennyt siitä maastopyörällä ennemmin.

Ruossakeron sivuitse menee isompi ura, ja kuvittelin että eteneminen helpottuu, mutta ei. Sateet ja myöhäinen kevät olivat pehmittäneet kaiken (vai miehen?), ja ylämäet piti käytännössä ajaa leveää puroa vastavirtaan. Siunailin 28-piikkistä eturatasta, jonka kaverina takana pyöri aivan liian usein 36. Tulisi pitkä päivä.

Ruossakeron tie oli tällaista, eli syystäkin vähän ajettua.
Saitsijärvillä pääsin Kalkkoaivin tielle ja sitä pitkin helposti tuvalle, missä oli tuumailun paikka - jaksaisinko illaksi Lätäsenon varteen? Syömällä, juomalla ja satulassa istumalla kyllä. Huonoilla reitinvalinnoilla en. Mutta niin vain valitsin Kalkkoaivin reunaa kulkevan, kivisen ja mäkisen uran, vaikka paikalliset ajavat Vuontisjärven kautta helpommin. No aivan sama, ajo oli edelleen sitä pehmeäpohjaista, leveää puroa vastavirtaan. Saksalaisten orjat eivät selvästikään jaksaneet tehdä kunnon teitä.

Navddegielasilla tuli vastaan kalastajaporukka, ja juttuhetki antoi uskoa ja energiaa. Mainitsivat Korsajoessa riittävän vettä, ja kyllähän siinä piti kännykkä siirtää perstaskusta reppuun. Muuten hoidin kaikki kahlaukset ja suot normikamppeissa, riisumatta, muuten ei etenemisestä tulisi yhtään mitään normivedelläkään.

Lätäsenon rannassa oli yllättäen kumpuilevaa ja kuivaa mönkijäuraa... joka säännöllisin väliajoin katkesi viidenkymmenen metrin kivikkomutapohjaiseen purokahlaukseen polvia myöten. Aloin olla liian poikki nauttiakseni ajosta. Kaipasin läskipyörää, joka kantaisi pehmeällä pohjalla. Kaipasin täysjoustoa, joka pehmittäisi jatkuvaa kivikkoa. Kaipasin täysjoustoläskiä. Ja perseeni kaipasi tottumusta.

Vanha asuinkenttä vähän ennen Hirvasvuopiota.

Ja juuri silloin tulin Hirvasvuopion autiotuvalle. Peseytyminen kauniissa jokirannassa, kunnon ruokaa, paljon vettä ja makuupussi hyvän patjan päälle. Mutta ei helvetti, hyttysiä. Autiotupien vastine makuuvaunu-ukoille.

Vitun hyttyskatiska.


Perjantai 7.7.2017
Hirvasvuopio - Munnikurkkio - Puittisjoki - Raittijärvi - Poroeno

Aamulla kun olin nukkunut vähän vaikka en tarpeeksi, tajusin että hyttyset tulivat hormista. Olisi pitänyt sulkea vetoluukku. Olisi pitänyt pystyttää se teltta. Kesällä pitää aina nukkua teltassa. Aina. Vaikka olisi kuinka väsynyt ja autiotupa olisi tyhjä.

Söin mysliä, join pahaa pikakahvia, rasvasin jäykkäperän sekä sen pahoinpitelemän perseeni huolella ja lähdin Lätäsenon rantaa pohjoiseen. Sää oli loistava ja ura säännöllinen: kaksisataa metriä hyvää ja viisikymmentä metriä suota. Sitten vastaan tuli Toriseno, ja sehän on niin iso ja vuolas, että sen yli on katsottu tarpeelliseksi rakentaa riippusilta. Harmi vain että siltaa ei ole katsottu tarpeelliseksi pitää kunnossa. Kyltti kielsi ylittämästä, sulkukettinki antoi kiellolle pontta, ja pikainen vilkaisu kertoi syyn. Neljän metrin välein metalliset poikkituet, niiden päällä hapertuneet kakkosneloset eikä muuta, ja keskellä siltaa lankkuja poikki.

Oman elämäni Indiana Jonesina taluttelin kuitenkin pyörän yli. Huijasin itseäni muka varmistamalla toisella kädellä kaidevaijerista.

Kuljin tästä läpi.

Sillan rappio johtuu siitä, että Munnikurkkion rajavartioasema on lopetettu. Kävin toteamassa, että päärakennukset tosiaan on poltettu ja sauna tosiaan lukittu. Mutta olihan se tienoo hienoa hiekkatievaa, jopa niin että pyörä upposi uralla ja kaipasin taas läskiä.

Munnilta jatkoin itään kohti Raittijärveä. Väli on suosittu kelkkareitti, mutta kesäisin sitä ei kulje juuri kukaan. Pyöräilykelpoisuudesta ainoa vihje oli maastopyörävaeltajapioneeri Zarnin vihjailu suosta, varvikosta ja siitä ettei ole mitään mukavaa muisteltavaa, ja sekin vihje on jo aikoja sitten hukkunut internetin sedimentteihin.

Munnilta Raittijärvelle alkaa lupaavasti...

Ura alkoi vauhdikkaana ja kovapohjaisena, mutta Ahkajoella piti hetki miettiä. Karttaan oli merkitty silta, ja aivan oikein, olihan siinä silta, mutta keskellä jokea pitkittäin. Tähän mennessä vuolain ja syvin kahlaus, noin reiteen asti.

...mutta Ahkajoella tie kääntyy poikittain...

Ja sitten tunkkasin suota ja varvikkoa viisi kilometriä. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan 28-36:lla Ahkajohkan seuraavaan ylitykseen asti. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan mönkijäuraa myös 28-32:lla, ja löysin jopa muutamia polunpätkiä pääuran viereisiltä hiekkatievoilta. Eli on se väli edettävissä vaikkei ajettavissa. Moni siitä on pyörällä tullut, ja kuivana kesänä läskipyörällä matka saattaa edetä sujuvastikin.

...ja sitten totuus paljastuu. Tätä ja huonompaa.

Puittisjoen porokämpillä söin pussilounaan, ja sieltä jo menikin heikko ura Raittijärven kylätielle. Sanotaan että Raittijärvi on Suomen ainoa tietön ympäri vuoden asuttu kylä, ja se on ihan totta, koska sinne vie 35 kilometriä pitkä, kivinen, vain osaksi pitkostettu, erittäin vaativa ajoura, jonka lopussa on vielä syvä, kaksiosainen, vuolas ja isokivinen kahlaamo. Siitä ne mönkijällä ajavat, joten siitä minäkin menin pyörän kanssa, mutta taas piti siirtää kännykkä taskusta turvaan.

Rantauduin asutun mökin saunarantaan, jossa vanhaisäntä emäntineen oli pyykkiä pesemässä. Kummastelivat hetken 1) ihmistä 2) kahlaamista 3) pyörää, mutta oli leppoisa tunnelma. Kun rupesin kyselemään neuvoa Poroenon kahlauksesta, kävivät herättämässä nuoremman miehen päiväunilta.

Tämä olikin viisaan ja leppoisan sorttinen ikätoveri, joka antoi varovaiset neuvot ilmakuvasta näkyvään kahlaamoriuttaan: "Kyllä siitä tieten pääsee, mutta nyt voipi olla varsin vaikiaa, sinun pitääpi itte käydä kattomassa, kun olemma eri veden äärellä nyt." Kertoi myös, että käyttämättömäksi jäänyt mönkijävene harjun päässä oli raskas kääntää ja airoton.

Siinä lompolon rannalla, paikallisten kanssa turistessa Raittijärvi tuntui paikalta, jossa ei voi olla kiire. Kaikki pitää tehdä luonnon ehdoilla. Mutta vähitellen tomistauduin taas ajamaan: mäkeä ylös ja sitten riemusta kiljuen mäkeä alas. Oli toistaiseksi parasta ajonautintoa, ja hyvä jalka.

Alas Poroenon laajaan laaksoon.

Ja se Poroharju ja Poroeno: Kymmeniä kilometrejä pitkä soraharjanne piirtyy halki loputtoman tundramaiseman. On järviä, soita, koivupuskia ja kirkasvetinen, parisataa metriä leveä Poroeno nivoineen ja suvantoineen. Pohjoisen horisontissa Käsivarren suurtunturit, lumipeitteisinä.

Kun laskin harjulta alas jokirantaan ja kahlaamolle, oli ilmeistä, että yli ei pääsisi. Ilmakuvissa näkyi kivinen kynnys, nyt näkyi valtava vesimassa. Kävin ilman pyörää kokeilemassa, ja kun virta alkoi painaa navasta kumoon kolmasosan kohdalla, käännyin takaisin.

Tästä ajetaan normaalivedellä mönkijällä. Nyt kovin vuolas ja syvä.

Jatkoin harjun päähän mönkijävenettä katsomaan. Ylhäällä oli juuri niin kiva ajaa kuin olin ajatellut, mutta vene oli juuri niin painava kuin isäntä kertoi. En olisi pärjännyt sillä vesillä. Katselin aikani turkoosia vesimassaa, houkuttelevaa harjua ja uljasta maisemaa. Sitten päätin jäädä yöksi iloitsemaan siitä, että olen päässyt maastoon, joka on tarpeeksi kesytöntä muuttaakseen suunnitelmat.

Näin ihanaa on maastopyöräily Poroharjun päällä...

...ja tuolla se ihanuus jatkuisi kymmeniä kilometrejä!

Leiripaikka oli ehkä paras ikinä, samoin sää. Teltassa ei ollut hyttysiä, mutta nukuin huonosti ylirasituksen takia.

En tietenkään osaa kuvata avaruutta.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Käsivarsi Epic 2017?

Keskiviikkona yöjunaan ja torstaina olen jo polun päässä Kelottijärvellä. Olisi eeppinen maastopyörävaellus vain ajamista vailla.




Kevättalvella jo kaavailin viikkokaudet ns. eeppistä lenkkiä Käsivarteen ja Reisadaleniin. Eeppisyys tarkoittaa maastopyörävaelluksen yhteydessä suotunkkausta ja vaivaiskoivupusikkoa ja viistorinnesingletrackiä ja soraharjuvuoristorataa, jalat ja perse märkinä koko ajan. Mutta helkkari, Lapin loivasti kumpuilevat mönkijäurat on niin nähty, takana on kuitenkin reilusti mtb-vaelluksia.

Suurta osaa tästä lenkistä ei ole kunnolla tiedusteltu, mutta Retkikartan ja Karttapaikan ilmakuvien perusteella kyllä siitä jälki menee. Ainakin on mennyt. Ainakin enimmäkseen.

Reisadalenin pohja on tietysti asia erikseen, mutta ei siellä ole kuin yhdessä kohtaa vaijerilla avustettu jyrkänne. Kävelijät ovat kehuneet helppokulkuiseksi...

Näin sen pitäisi mennä:

Junalla Rovaniemelle, bussilla Kilpisjärventietä Karesuvannon ohi Kelottijärvelle.

Kelottijärveltä Autsasenkursuun tietä. Tieltä polkua kursun pohjoispuolelle. Sieltä saksalaisten huoltouraa itään ja pohjoiseen Stoarpmavarrille, katkeaa hetkeksi. Siitä Kalkkoaivintien eteläiselle haaralle (Ruossakero). Saitsikuru, isoa uraa Kalkkoaiville, Lätäsenon varteen, Hirvasvuopioon ja Munnikurkkioon.

Munnikurkkiosta Runkkatievan kautta länteen vievälle uralle, melko ok Cukcoaiville asti. Cukcoaivin kohdalla ilmakuvien perusteella ura siirtyy soiden takia Ahkajohkan ja Buoiddesjohkan pohjoispuolelle ja nousee sitten Jeageloaiville ja suuntaa kohti Raittijärveä kunnes katoaa tunturissa, ja jatkuu sitten Jeageloaivin luoteispuolen harjua Raittijärvelle.

Raittijärveltä pohjoiseen Poroharjun päällä kulkevaa polkua tai viereistä uraa. Poroenon yli kahlaamosta ja edelleen harjua pitkin Sallojavrille. Kolmen kilometrin huono tunkkaus Valtijoen harjupolulle, sitä pohjoiseen, katkonainen polku. Ennen Kobmajoen autiotupaa vähän matkaa hiekkatievatunkkausta.

Kobmajoelta ja Somasjärveltä Kalottireittiä Coalbmevaggiin, sitten Sappenin uralle (helpompi laskea Reisadaleniin) ja Reisadalenin tielle. Tietä pitkin ruokatäydennys Storslettin kaupassa, sitten Reisadalenia etelään, Kalottireittiä. Maastollisesti pitäisi olla parempaa kuin jokilaaksot yleensä.

Sitten Kalottireittiä ylös tunturiin ja soille ja Kautokeinoon. Mahdollisuus oikoreittiin tietä. Ruokatäydennys. Kautokeinosta tuttua reittiä: tietä etelään Galanitoon ja edelleen Favrrosjohkaan, tunkkaus Härkäjärvelle Suomeen, Syväjärvi, Lavivaara ja Karesuvanto.

Aikaa kulunee viikkokausi, kilometrejä tulee reilut neljäsataa.

Saapa nähdä miten pysyn reitillä ja paljonko pitää improvisoida. Movescountilla on helppo piirtää reittejä, ne kun automaattisesti syntyvät teitä, polkuja ja heatmapin jälkiä pitkin. Movescountin omat kartat eivät ole kummoisia, mutta Karttapaikan etäisyysmittauksella puolestaan voi piirustaa jälkeä ilmakuvan päälle ja siirtää sen .gpx-muodossa Movescountiin ja siitä edelleen Ambit3:een.