Kuntoon ajo

Kevättalven pyöräilyt jäivät vähiin työkiireiden hääkiireiden pyöräilyvitutuksen takia, joten en ole kunnossa. Nyt kun kisalieska taas lepattaa, lähdin kuntoilemaan, nimittäin ajamaan kuntoajon, nimittäin Keravan kevätpolkaisun.

Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.

Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.

Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.

Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.

Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...

Konversiot kunniaan!

Joskus nöösinä tein pikkuveljelle niin paskan konversion että hävettää. Raleigh-standardit, bullis, purkkavirityksiä ja Tattis-maalit päälle. Sillä se vieläkin ajelee. Hyi saatana.

Yksivaihde-palstalla tuli onneksi sopiva Bianchi myyntiin. Myyjä oli riisunut siitä jotain vintage-vaihdepaskaa ebay-suhmurointeihinsa, mutta minua kiinnosti kokonaan kromattu SLX. Viemäriputket vittuun, tällaisia runkoja ei enää tehdä, ja chipit antaa luonnetta.

Kasasin nollabudjetilla eli kaapista löytyneillä paloilla. Ajoin testilenkin. Oli kevyt, suora ja mukava. Tykkään niin saakelisti että saapa nähdä annanko tätä veljelle laisinkaan. Jos annan niin tähän tulee jarrut molempiin päihin, pikkuveljen omat kiekot ja vapaaratas. Kyynärpäät toki hipsterityyliin polvissa, mutta pikkuveljen kaupunkiajeluita se ei varmaan haittaa. Leveällä tangolla asento on oikeastaan aika valpas ja tasapainoinen.

runko: Bianchi, Columbus SLX-tarrat, rihlat näkyy, kromattu, Gipiemmen dropit
ohjainlaakeri: Campa Athena, vain lievästi pykälillä
kiekot: vaihtunee, nyt Miche/Ambrosio ja Dimension/Open Sport
satulatolppa: lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
satula: Brooks Cambium, lainassa puolison kiertuepyörästä eli Pelagolta
stemmi: SR ja sata milliä
stonga: Scott Strike, pelastettu raadosta, vois vähän kaventaa
kammet: Campa Athena, sisäpaikalla just 42 mm ketjulinja
keskiö: Campan kupit, Shimanon 107-millinen akseli
polkimet: vanhimmat speduni, 90-luvun puolelta
voimansiirto: Campan eturatas, noname takaratas, käytetty skeneketju
välitys: 42-17

Ajoin maantiekisan

Muutama pyörätoveri on täpinöissään ryhtynyt maantiepyöräkilvanajoon: kuitukiekot, tiimiasut, hattiwattimittarit ja kaikki. Ajattelin sitten minäkin tarkistaa, olisiko puuha hauskentunut siitä, kun joskus 2009-2010 ajelin kuntoajoja fiksillä.

Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.

Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.

Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.

Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.

Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.

Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut

Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa

Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.

Maantiepyöräily on perseestä

Kaunis kesäsää, Keski-Suomen rauhalliset tiet, täydellisesti hyrräävä maantiepyörä. Paratiisi.

Vitut. Maantiepyöräily on perseestä. Etenkin Suomessa.

On perseestä könöttää pyörän päällä staattisessa asennossa tuntikausia. Ei ole muuta tekemistä kuin seurata, kuinka lihakset vähitellen kiristyvät. Laskea kyynraatoja. Pohtia keskarin näyttämistä ja näyttämättä jättämistä liian läheltä ohittaville autoille.

Maisema rakentuu tien, talousmetsän, hakkuuaukean, pusikon, kesantopellon ja huonosti hoidettujen pihapiirien sattumanvaraisista mutta epäesteettisistä yhdistelmistä. Vaihtelua on lähinnä asvaltissa, joka vaihtelee karkeasta törkeään.

Kerran varttitunnissa tulee mäki. Sitä luulee että se armahtaa staattisesta könötyksestä ja saa veren virtaamaan hetkeksi sukuelinten seutuville. Nousee putkelle, polkaisee isorattaalla pari kertaa ja se oli siinä.

Jos ajaa yksin, ikuiseen tuuleen liittyvät synkeät ajatukset saavat mielessä suuren vallan. Jos ajaa porukassa, joku valittaa ettet vedä, vetää itse väärin ja kaatuu sitten eteen. Muiden tumpuloima maantiekasa asvaltilla neljääkymppiä vai oma kömpelöinti sammalmättäälle kahtakymppiä? Tiedän miten valitsen, mutta ambulanssi on validi keino päästä pois sieltä maantielenkiltä.

Maantiepyöräily on todella perseestä, ja tälle kesälle olen harrastanut sitä aivan nokko. Lähden hakemaan Yetiä huollosta.

Pyöräilin mökille

SAB Orivedellä. Sarvessa marjoja ja herneitä.

Koska

- Tahko-failista jäi energiaa
- halusin testata olenko rampa
- piti todistaa että pitkät matkat ei tunnu missään
- teki mieli kalalle
- ei ollut muutakaan tekemistä,

pyöräilin mökille viime torstaina. Paitsi meni se pari tuntia perjantain puolelle, koska lähdin iltapäivästä ja matkaa on osapuilleen 280 km.

Sattui myötäinen, joten ajoin isoa tietä Mäntsälään. Ostin kokiksen ja jogurtin.

Kiemurtelin lännemmäksi Oittiin, eikä ollut enää myötäinen. Ostin kokiksen ja leivän.

Löysin myötäisen ajamalla Lammille. Ostin kokiksen ja jogurtin.

Alkoi sataa, tuli ilta, liikenne väheni ja tuuli jatkui myötäisenä, joten jatkoin isoa tietä Padasjoelle. Ennen puoliyötä ostin kokiksen ja leivän.

Sade jatkui ja tuli pimeämpää, mutta hyvin näki. Jämsässä oli 24h-asema, joten ostin kokiksen ja jogurtin. Sitten jatkoin Mäntän kautta mökille, söin proteiinipatukan ja kävin nukkumaan.

Tehokasta ajoaikaa kului 9:40, eli keskinopeus, joka on itsensä kusettamista, jäi karvan alle 30 km/h. Hupaisamman tiedonjyväsen muodostaa keskisyke tunneittain: 132 / 130 / 132 / 138 / 141 / 138 / 135 / 134 / 130 / 126. Tästä voi päätellä, että PK:ta on tullut reenattua sen verran, että vauhtia voi pitää helposti pitkään; myötätuuleen tukevan lounaan jälkeen ei huvita painaa; sateella yritän ajan lujempaa tai siis haluan nopeammin mökille; aamuyöllä ei enää huvita.

Suuria totuuksia.

Järvi, vene, olut ja nuotio. Kannattaa hyötypyöräillä 280 km.

Sitten olin mökillä, ajelin maantiepyörää minkä huvitti, kalastin paljon pahoja haukia ja muutaman hyvän ahvenen ja lähdin kotiin.

Hölmö oravanpoikanen, jota yritin mökillä pelastaa.
Luonto luultavasti päätti pelastaa variksenpoikasen.

Koska en ole typerä ja yritän taas vähän niin kuin harjoitella, en ajanut kuin Orivedelle asti.

En ajanut kilpaa

Ei. Tänä viikonloppuna en mennyt kisaamaan Viitasaaren XCO:ta, vaikka olisin voinut. En mennyt myöskään Tour de Tampereen ajokoiraryhmään, vaikka olisin voinut vielä helpommin, ja siellä on aina ollut hauskaa.

Sen sijaan lähdimme Emilian kanssa kyläilemään. Siviilivaatteet reppuun, trikoot päälle, maantiepyörät alle ja itäisen Uudenmaan pikkuteille. Jotka onneksi olivat enimmäkseen kuivia, koska muuten olisi vituttanut.

Vaan kas, olikin myötätuuli. Sekä lauantaina sata kilometriä pohjoiseen että sunnuntaina sata kilometriä etelään.

Pysähdyimme Kellokoskella aivan upeassa kahvilassa, jossa ihmiset kunnioittivat alkavaa suvea juhlavaatteilla. Paitsi me kunnioitimme luomulimpparilla ja paclite-kuorilla. Ilta, yö, aamu ja lounas menivät lapsiperhetunnelmissa. Sitten pikkuteitä yllätyspikakyläilylle, lisää pikkuteitä, kahviloita ja kauppoja ja yksi liiterikirppis ja lopulta Planktonin torpan grillikauden avajaisiin hodarille.

Oli hyvä viikonloppu, joten en usko, että minussa on vikaa vaikken ajanut kilpaa. Mutta jonkinlaista laventumista lienee tapahtumassa siinä, millainen polkupyöräily & elämä kiinnostaa.

Miksi maastossa eikä maantiellä

Tyypillinen succisfoorumikeskustelu maantiekisojen jälkeen:

1) Minut kiilattiin ojaan ja kaaduin ja luita ja hiilikuitua murtui.
2) Ei ollut vetomiehiä joten laiskat peesailijasprintterit voitti.
3) Tiellä oli kuoppia, järjestäjän vika.
4) Miksi 55-vuotiaille kilpasarjan miehille ei ollut omaa lähtöä?
5) Video missä succikset seilaa toistensta eteen ja vastaantulevien kaistalle, kommenteissa ikurien pyhää vihaa.

Tyypillinen succisfoorumikeskustelu maastokisojen jälkeen:

1) Olipa hauskaa ja kaaduinkin monta kertaa. Kaverit pysähtyi tsekkaamaan että ok.
2) Jaksoin tosi hyvin kunnes en enää jaksanut.
3) Polulla oli kiviä ja juuria ja muutenkin oli vaihteleva rata, kiitos järjestäjille.
4) Junnujen menoa oli mukava katsoa.
5) Video missä tekninen alamäki ajetaan vaihtelevalla menestyksellä, kommenteissa itseironiaa ja kannustusta.

Tässä molemmat yhdistettynä.

Toinen päivä

Eilen ajoin sen satasen ja tänään toisen. Se tuntui siltä kuin toiset pk-päivät tapaavat tuntua, eli tylsemmältä.

SAB jalostamon takana.

Kisahommissa toinen peräkkäinen päivä on minulle hyvä. Toissa vuonna ajoin putkeen Tähtisadeajot Jyväskylässä ja maraton-SM:t Hyvinkäällä, ja hienosti meni. Viime kaudella ajoin Joupiska-maratonin ja heti perään Vaasan XCO:n. Se meni vielä paremmin, luultavasti siksi että jälkimmäisen päivän irtonaisuus pääsi lyhyemmässä rykäisyssä paremmin esiin, mutta energiat eivät ehtineet loppua.

Ensimmäinen kisapäivä virittää kropan urheilustressiin, ja jos energiaa riittää niin kone käy puhtaasti ja lujaa. Kun oikein asiakseen kiinnittää palautumiseen huomiota niin myös valmistautuminen saattaa olla parempi kuin oma standardini eli ekstrakuppi kahvia ja ylimääräinen paskareissu.

Treeni-pk on eri asia. Eilinen ei avannut mitään vaan kiristi takareisiä. Tänään ne alkoivat olla g-kielenä. Jossain pakaran alapuolella tuntuisi muljuvan teräsvaijeria kymmenen sentin pätkä. Lämmintä oli seitsemän astetta, mutta oikeasti se oli kylmää, ja minä alan olla vanha ukko.

Vaikka hyvinhän se tänään meni. Avg pysyi ennallaan ja jaksoin vielä lopussa puskea.

Kylmän normi-pk:n eron lämpimän ajan treeneihin ja leireihin huomaa siitä, että toisena päivänä tehopiikit alkavat laskea, lämpimässä nousta. Jos jatkan täällä vielä pari päivää, avg laskee pykälän pari ja lenkin alussa vituttaa. Koneen käynnistyminen kestää peräkkäisen rasituksen päivinä aina puoli tuntia pidempään kuin edellisenä. Joskus mtb-vaelluksilla on saattanut mennä pari aamutuntia aika lyhyillä valoilla, mutta kyllä se siitä iloksi muuttuu.

Huomenna saatan ajaa jotain muuta kuin maantietä. Vaikka mutalääryä fiksillä.

Harjoituspäiväkirja:
4:00, avg 133, max 165

Koska sydänlihastulehdus ei tule kyseeseen...

...postaan kuvia Kanariffalta. Tai siis Puerto de la Cruzista, jossa oltiin joulun alla. Ne kilsat on kadonneet jaloista aikoja sitten. Nousumetreistä pari vielä sinnittelee. Muistot pysyy.

Vaikka kuinka olen mäkiorava ja 182/67 ja joulun alla olin kunnossakin, ei tuo silti ole ideaali pyöräilykohde. Kun hotellilta lähtee, ensimmäiset kaksi kilometriä on ylämäkeä. Nousumetreinä. Sellainen ei ole koko totuus pyörällä ajamisesta. Vaikka Mallorcan mäet ovat pikku töppyröitä, kokonaisuus on siellä paremmin balanssissa. Cran Canariakin on vaihtelevampi.

Peugeot Teamline 2000. Oli tarpeeksi leveät tiet vänkyrälle rungolle.

Tulivuorisaari.

Emilia, lievä ruokamyrkytys, lainapyörä ja pikku nousu. On se kova.

Lasku alkaa. Lopussa oli pilvi ja kylmyys ja tärinä kuten aina.

Maantiekuume

Ensimmäinen maaliskuuta eli kevät, kuivat tiet, uusi maantiepyörä ja sliksit. Ajettiin Porvooseen.

Aiempina vuosina olen ajellut sinne jo helmikuussa pari kertaa, mutta hyvä näin. Kroppa sanoi PK.

Asiallista ajoa porukassa, jopa tempoilevaa telaketjua hetki vaaratilanteiden kera mutta ilman henkilövahinkoja. Sivutuulta on vaikea ajaa epätasaisella porukalla.

Lenkin jälkeen tärinässä suihkuun, huonolla ruokahalulla pastaa, korkealla hakkaavan sykkeen ihmettelyä ja mittari kainaloon, 38 astetta. Sitä se kuiva, harva yskä aamulla tarkoitti. Onneksi ei noussut kesken lenkin.

Ensimmäinen flunssa pariin vuoteen. Yleensä nämä menevät minulla päivässä ohi. Tai sitten tämä on pelkkä urheilushokki, niitäkin on minulle joskus tullut.

Harjoituspäiväkirja:
PK 3:54, avg 130, jossa pari pykälää kuumelisää. Maksimit Kuninkaanmäkeen 180.

Kivan kuvan otti Samuli:

SAB

Edellinen maantiepyöräni Peugeot Teamline 2000 on upeaa Columbus Geniusta, mutta se osoittautui keulastaan kieroutuneeksi vaikka kuinka korjausväänneltiin. Uutta keulaa miettiessä siirsin palikat melko sellaisenaan tähän SAB-runkoon, jonka ostin pari vuotta sitten varalle.

SAB on tai oli italialainen pikkufirma, jonka konkurssipesän ja varaston brittibrändi Planet X osti. Varastosta löytyi aimo kasa hiposteluteräksisiä runkoja, osa tarroilla, osa ilman. Tämä nimenomainen, bränditön mutta Dedacciain tarroittama runko on Dedacciain parasta, tuplaohennettua, lämpökäsiteltyä hipoterästä. Ohennukset .8/.5/.8. mm. Lujuusarvot 1400 N/mm2, 203 ksi. Lujempi ja paremmin väsymistä kestävä kuin Reynolds 853 ja Columbus Life/Spirit, joten ajattelin että normikoon putkikin riittää.

Teräs ansaitsisi tyylikkään kasauksen, mutta mennään budjetti ja ajohommat edellä. Runkokin maksoi vain kolmisensataa. Tiedän että ahead-adapteri sekä ylikoon stemmi ja stonga näyttävät tässä rungossa tyhmiltä, mutta quillit ei kerta kaikkiaan ole mun juttu.

Runko: SAB, 57 x 57, Dedacciai Zero 18 MCDV6 H.T. Micro Alloyed

Vaihtajat, jarrut, kammet, pakka: Campagnolo Veloce (2 x 10, 50-34, 12-25)

Kahvat: Campagnolo Centaur

Keskiö: Campagnolo Record

Kiekot: Mavic Aksium Race

Ketju: KMC X10SL

Kumit: Schwalbe Stelvio

Ohjaustanko: Planet X Strada Compact Lite

Tankonauha: Planet X Microfibre

Stemmi: Raceface Deus XC

Satula: SDG TiFly

Satulatolppa: Planet X Superlight Team 3D

Polkimet: Look Keo 2 Max Carbon

Tykkään näistä 80-luvun metallinhohtoisista häiveväreistä.

Tältä se näytti Planet-X:n myyntilipaston edessä.